hämmästyneenä tuntevansa heidät. — Kas, siellähän on isä Boucher,
St. Benoistin pappi! — sanoi hän, —ja isä Pezelay St. Magloiresta.
On siellä kolmaskin, jonka tunnen, mutta en muista hänen nimeään. Ne
ovat Pariisin pappeja. Niitä ne ovat. Mutta mitähän he täällä tekevät?
Luuletteko, että he ovat toivioretkellä?
— Kyllä, verisellä toivioretkellä, — vastasi kreivi Hannibal tuimasti.
Ja kääntyessään häneen päin nähdäkseen, mikä häntä suututti, rouva
St. Lo näki kreivin silmissä katseen, joka ennusti myrskyä. Mutta
ennenkuin hän ehti mitään kysyä, oli tämä synkkä seurue, joka aluksi
oli häämöittänyt vain mustana, paahtavassa kesäaamun auringonpaisteessa
liikkuvana pilkkuna, ehtinyt jo melkein heidän kohdalleen. Kreivi
Hannibal jätti seuralaisensa astuen esille ja pysäytti kulkueen
nostamalla kättään.
— Kuka on teidän johtajanne? — kysyi hän ylpeästi.
— Minä olen johtaja, — vastasi lihava, komeapukuinen pappi, jonka
pienet, ilkeämieliset silmät olivat ristiriidassa kellahtavien kasvojen
typerän ilmeen kanssa. — Luvallanne sanoen, herra de Tavannes, minä se
olen.
— Ja luvallanne sanoen, — pilkkasi Tavannes, — te olette...
— Angersin piispan viransijainen ja päädiakoni, St. Germainin
Pienempien Veljien luostarin esimies, herra kreivi. Olen myöskin
Angersin hiippakunnan tarkastaja, — jatkoi tämä arvohenkilö pudistaen
poskiaan, — sekä Saumurin varamaaherran kappalainen ja hänen halpa
veljensä, joka...
— Tuopa on soma ja hyvin kirjailtu hansikas, — keskeytti Tavannes
halveksivasti. — Tuo käsi, jonka tuolla näen. — Hän osoitti isä
Pezelaytä, jonka laiha käsi oli pinnaltaan kuin pergamenttia ja joka
hieman punastuen ei ollut kuulevinaan tätä pilkkaa. — Oletteko matkalla
Angersiin? — jatkoi kreivi Hannibal. — Mitä varten, herra esimies?
— Hänen armonsa, piispa, on poissa, ja hänen poissaollessaan...
— Menette yllyttämään hänen kaupunkiaan eripuraisuuteen. Ette te,
— ja hän kääntyi ylenkatseellisesti esimiehestä seurueen kolmannen
päähenkilön puoleen, — vaan te. Tehän olette se pappi, joka sai
roskajoukon liikkeelle viime pyhäinpäivänä.
— Minä julistan Sen tahtoa, joka minut lähetti, — vastasi tämä kolmas
pappi, jonka hautova ilme ja eloton, verhottu katse eivät suoneet
aavistaakaan, että hän oli Pariisissa kuuluisa hurjan kaunopuheisista
saarnoistaan.
— Siinä tapauksessa hänen käskynsä ovat vain: murhaa ja polta! —
tiuskasi Tavannes, ja välittämättä siitä kauhistuneesta hämmästyksestä,
jota tällainen puhe, miltei jumalanpilkka, herätti pappismiehissä,
hän kääntyi isä Pezelayn puoleen. — Ja te! Teidätkin minä tunnen,
ja te tunnette minut. Ja pankaa mieleenne tämä varoitus: kääntykää
takaisin, tai muutoin teitä kohtaa pahempi onnettomuus kuin isku päähän
— teillähän näkyy vielä olevan merkki jäljellä. Ellen erehdy, olette
juuri te houkutellut tälle retkelle nämä kunnon ihmiset, jotka ehkä
eivät tunne minua, mutta te tunnette ja voitte heille sanoa. Jos he
välttämättä pyrkivät Angersiin, niin menkööt. Mutta jos minä sinne
tultuani tapaan epäjärjestystä, niin hirtätän erään henkilön jokseenkin
korkealle. Älkää rypistäkö minulle nokkaanne, pappi! — Kreivi Hannibal
ei voinut olla lisäämättä tätä viimeistä huomautusta, sillä isä
Pezelayn silmät suorastaan leimusivat vihasta. — Niin, erään henkilön,
eikä hänen paljas päälakensa silloin pelasta hänen ilmatorveansa
kiristyksestä!
Pappien seuralaiset alkoivat jupista närkästyneinä, ja muutamat
näyttivät juuri vetävän miekkansa tupesta. Mutta kreivi Hannibal ei
pannut heihin mitään huomiota, vaan oli jo pyörähtänyt kantapäällään,
kun isä Pezelay kannustaen aasiaan pari askelta eteenpäin ja
siepaten eräältä kirkonpalvelijalta raskaan vaskiristin kohotti sen
korkealle ilmaan vaatien Tavannesia pysähtymään, ja hänen äänessään
oli sama sävy, joka niin usein ennen oli innostanut St. Magloiren
uskonkiihkoista seurakuntaa.
— Odottakaa, herra kreivi! — huusi hän. — Ja kuulkaa tämä varoitus.
Pysähtykää, te huoleton herjaaja, jonka kasvot ovat kylmät kuin rauta
ja sydän kova kuin kivi taivasta ja pyhää kirkkoa vastaan! Seiskää
ja kuulkaa! Herran viha on kääntynyt tätä kaupunkia, juuri Angersia
vastaan epäuskon tähden. Sen paikka on jääpä autioksi, ja sen lapset
paiskataan kiviä vasten. Voi teitä sentähden, jos vastustatte tai
keskeytätte, mitä on käsketty! Sillä silloin te hukutte niinkuin Saul.
Kirous kohtaa teitä viipymättä, ja teidän päivänne päättyvät kesken.
Teidän huoneessanne asuvan kananealaisen naisen tähden ja sydämenne
ajatusten tähden on paikkanne annettu toiselle. Niin, se miekka, joka
teidät lävistää, on jo sivallettu.
— Luultavampaa on, että halkaisette kuulokalvoni, — vastasi Hannibal
jyrkästi. — Ja pankaa mieleenne: Saarnatkaa niin paljon kuin haluatte
täällä! Mutta jos hiiskutte sanankin Angersissa, niin tukin suunne
sellaisella tavalla, joka ei teitä miellytä, vaikka olisitte kahdesti
ajellut päänne! Jos siis kielenne on teille kallis, isä, niin... Vai
niin, te pudistatte tomun jaloistanne? Hyvä on, jatkakaa matkaanne!
Ehkäpä se on parasta.
Hän jäi katselemaan kulkueen menoa eteenpäin liehuvine lippuineen,
eikä häntä häirinnyt heidän vihainen ilmeensä tai härnäävästi taivasta
kohden nostettu risti tai sekään, että toinen kirkon palvelija
toisensa jälkeen kääntyi katsomaan ja kohottaen kätensä kutsui
taivaantulta polttamaan herjaajan. Kun jono sivuutti suuret vesialtaat
ja majatalon avoimen porttikäytävän, lankesi sinne kokoontunut
miesjoukko polvilleen. Ja vastaukseksi siihen papit kohottivat lippunsa
korkeammalle ja alkoivat veisata: »Pelasta minut, Herra!» Sävel kaikui
milloin kostonhimoisena, milloin täynnä epätoivoa, milloin taas
kohisten uhkaavana kulkueen hitaasti loitotessa Angersia ja Loirea
kohti.
Äkkiä rouva St. Lo kosketti kreivin hihaa. — Nyt olen saanut
kyltikseni, — huusi hän kiivaasti. — Teidän kanssanne en matkusta
pitemmälle.
— Kuinka niin?
— En pitemmälle, — toisti hän kalpeana ja väristen. — Paljon kiitoksia,
serkku, mutta tässä tiemme eroavat. En tule Angersiin, minä olen saanut
kyllikseni kauhuista. Kerään väkeni ja lähden Toursin kautta ja itäistä
tietä tätini luo. Aavistan kyllä, mitä on tulossa. Teitä kohtaa turmio
vasaran ja alasimen välissä.
— Vai niin.
— Te pelaatte liian ylimielistä peliä, — jatkoi rouva St. Lo
värähtelevin huulin. — Antakaa tyttö takaisin sulhaselleen ja
lähettäkää hänet väkineen pois. Ja peskää kätenne hänestä ja kaikesta,
mitä häneen tulee. Sillä muuten saatte nähdä hänen kaatuvan ja itsekin
kaadutte hänen rinnalleen! Kuulkaa neuvoani ja antakaa hänet takaisin
Tignonvillelle!
— Vaimoniko?
— Vaimonneko? — toisti rouva, ja vaikka hän olikin luonteeltaan
heikko ja päättämätön, aina toimien hetken tunnelman mukaan, oli hän
kuitenkin tällä kertaa hyvin vakava. Hän viittasi juuri näkyvistä
häviävää kulkuetta kohti. — Onko sellaista sidettä, jota nuo eivät
voi päästää? Onko ihmistä, joka pelastuu, kun he ovat tuominneet?
Pelastuiko amiraali? Tai Rochefoucauld? Taikka ennen rouva de Luns?
Vakuutan teille, että he menevät yllyttämään Angersia teitä vastaan, ja
minä aavistan myöskin, miten silloin käy. Hän sortuu siihen ja te hänen
mukanaan. Vaimonneko? Mokoma vaimo, jonka ovelta viime yönä vangitsitte
hänen rakastettunsa!
— Myöskin teidän oveltanne, — vastasi kreivi rauhallisesti, ivasta
välittämättä.
Mutta rouva St. Lo ei ollut kuulevinaan. — Olenhan varoittanut teitä,
— huusi hän. — Mutta te ette uskonut. Kerroin teille, että Tignonville
seurasi meitä. Ja nyt varoitan teitä uudestaan: te olette vasaran
ja alasimen välissä, herra kreivi! Jollei Tignonville murhaa teitä
vuoteessanne...
— Hänhän on minun vallassani.
— Niin pyhä kirkko syöksyy päällenne ja murskaa teidät. Minä puolestani
olen nähnyt kyllikseni ja enemmänkin. Minä matkustan Toursiin itäistä
tietä pitkin.
Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään. — Kuten haluatte, — sanoi hän.
Rouva St. Lo kiirehti tyytymättömänä hänen luotaan. Hän ei voinut
käsittää miestä, joka pelasi uhkapeliä tällaisessa asemassa. Tämä peli
oli hänestä liian hienoa, sen vaarat liian ilmeiset ja voitto kovin
pieni. Sitäpaitsi hänessä oli naisellinen pelko kirkkoa kohtaan, naisen
usko, että kuollut käsi voi rangaista.
Puolessa tunnissa hän oli jaellut määräyksensä, ja kahden tunnin
päästä hänen väkensä oli koolla. Sitten hän lähti matkalle itäistä
tietä pitkin; palvelijain joukossa oli kolme Tavannesin ratsumiestä
saattamassa heitä kappaleen matkaa. Kreivi Hannibal katseli heidän
lähtöään, ja nähdessään, että Bigot ratsasti Suzannen aasin vieressä,
hän hymyili. Ja kun hän sitten kääntyi poispäin, tapahtui jotakin, mikä
oli hänelle sangen harvinaista... hän nauroi ääneen.
Tämä nauru oli ilmauksena yhtä harvinaisesta mielentilasta. Tuskin
kukaan oli nähnyt hänen silmiensä säteilevän, niinkuin ne nyt
säteilivät, hänen kävellessään edestakaisin majatalon edustalla. Miehet
tarkastelivat häntä ihmetellen eivätkä pitäneet siitä ensinkään, sillä
muutamat olivat sattuneet kuulemaan kreivin riidan pappien kanssa ja
kertoneet siitä muillekin, jolloin he pudistivat päätään. Se mies, joka
oli kärventänyt paavin partaa ja kutittanut kardinaaleja leuan alta,
oli jo vanha, eikä rohkeinkaan muista halunnut taistella sellaisten
kanssa, joiden aseet eivät olleet tästä maailmasta.
Mutta vaikka he eivät siitä tietäneetkään, oli kreivi Hannibalilla
pätevät syyt iloonsa. Hän ei iloinnut siksi, että aavisti vaaran
uhkaavan, vaikka hän tosin mielellään menikin vaaraan; eikä siksi,
ei ainakaan yksinomaan, vaikka ehkä osaksi, että se nainen, jonka
rakkautta hän kaipasi, oli sinä yönä seissyt hänen ja kuoleman välillä.
Ei hän myöskään iloinnut siksi, vaikka ehkä hiukan siitäkin, että tämä
nainen oli todistanut hänen vaalinsa oikeaksi tuolla menettelyllään,
jollaista ahdasmielinen mies olisi surkutellut, mutta jota voimakas
mies ihaili. Ei, vaan hän iloitsi etupäässä siksi, että yölliset
tapahtumat olivat antaneet hänen käsiinsä kaksi asetta, ja näillä hän
uskoi voivansa valloittaa takaisin kaiken kadottamansa alueen, — sen,
jonka oli menettänyt äkillisen päähänpiston takia poiketessaan alusta
saakka noudattamaltaan polulta.
Näitä aseita olivat Tignonville, jonka nousuvesi oli vanginnut rotan
satimeen, ja myös se, että kreivitär oli varastanut hänen päänalaisensa
alta kallisarvoisen kirjemytyn. Hän tiesi sen, sillä maatessaan hän
oli tuntenut kreivittären hengityksen poskellaan, hänen kätensä
päänalaisensa alla ja samalla miltei ylivoimaista kiusausta kiskaista
hänet äkkiä syliinsä. Hän oli maannut hiljaa ja sallinut toisen poistua
huoneesta rauhassa niinkuin oli tullutkin. Ja palkkioksi siitä hänellä
nyt oli se tietoisuus, että vaikka toinen oli ryöstänyt häneltä, ei
hän ollut ryöstänyt itselleen, ja että kun hänen henkensä oli ollut
vaarassa, ei toinen ollut epäillyt panna omaansa alttiiksi hänen
puolestaan.
Tullessaan tähän johtopäätökseen hän värisi. Miten vähällä hän oli
ollut tuomita tätä naista väärin! Ellei hän olisi maannut hiljaa
ja odottanut, ellei hän olisi hillinnyt itseään, olisi hän luullut
kreivittären olevan salaa liitossa entisen sulhasensa ja niiden kanssa,
jotka aikoivat hänet murhata. Hän olisi joko varoituksetta saanut
surmansa, taikka jos hän olisi pelastunut, olisi hän ehkä yllättänyt
kreivittären ja Tignonvillen yhdessä ja silloin kaikiksi ajoiksi
menettänyt uskonsa jaloon naiseen.
Tästä vaarasta hän oli pelastunut. Ja lisäksi saanut käsiinsä aseet,
joista jo olemme puhuneet. Nyt hän tunsi pitävänsä kreivitärtä
vallassaan ja aivan huumaantui. Jos hän käyttäisi näitä aseita
parhaiten, jos hän ulottaisi jalomielisyyttä mahdollisimman pitkälle,
niin hänen vaimonsa sydämen linnoitus lopultakin antautuisi!
Hänellä oli tällaiselle luonteelle ja miehuudelle ominainen vika,
nimittäin halu toimia tulisesti. Hän tiesi, että yöllinen tapahtuma
saattaisi hänet sellaisiin vaikeuksiin, joita kirjeiden anastaja ei
ollut aavistanutkaan. Jos papit yllyttäisivät Angersin katolilaisia,
jos hänen saapuessaan Angersiin miehet verilöylyä varten hiotuin
miekoin odottaisivat hänen antavan siihen merkin eikä hän antaisikaan,
silloin tulisi sellaisia vaikeuksia, joista Hannibal de Tavannes oikein
riemuitsi. Ikivanhan tuomiokirkon ympärillä ja Angevinin linnan mustien
muurien suojassa tapahtuisi sellaisia yhteentörmäyksiä, jotka veisivät
tavalliselta mieheltä kaiken rohkeuden.
Ja juuri silloin, tilanteen ollessa uhkaavimmillaan, hän ilmaisisi
tietonsa. Anteeksianto näyttäisi silloin mahdottomalta, mutta hän
antaisi anteeksi. Turmion hyökyaaltojen, joiden padot kreivitär oli
avannut, kohistessa heidän ympärillään hän sanoisi miehelle, joka
oli väijynyt hänen henkeään: »Mene!» Ja naiselle hän sanoisi: »Minä
tiedän ja annan anteeksi!» Tämä, vain tämä olisi arvokas loppu sille
menettelylle, jota hän oli päättänyt alusta alkaen noudattaa, vaikkei
ollut voinut toivoakaan jatkavansa sitä perille asti näin loistavasti,
kuin se nyt huikaisi häntä.
XXVI.
PAHAA TUULTA.
Seuraavana päivänä tämä harvinainen ja omituinen, yhä kestävä iloisuus
aluksi hämmästytti, mutta sitten kauhistutti kreivitärtä. Kreivi oli
epäilemättä huomannut kirjeiden kadonneen, sen mytyn, josta niin
paljon riippui ja jonka tärkeydestä hän oli huomauttanut. Mutta jos
hän kerran oli huomannut varkauden, miksi hän ei puhunut siitä mitään?
Miksi hän ei hälyttänyt, ei etsinyt, ei kysellyt eikä hakenut? Miksi
hän ei antanut hänelle tätä mahdollisuutta kertoa totuutta, sillä ilman
kreivin aloitetta ei hänelläkään ollut rohkeutta puuttua asiaan.
Mutta ennen kaikkea, mikä oli tuon oudon riemun lähde? Mitä merkitsivät
nuo laulunpätkät, joita hän toisinaan hyräili ja jotka ainoastaan
kreivittären hämmästynyt katse vaiensi? Hänen ratsuunsakin tarttui
isännän iloisuus, sillä se tepasteli korskuen isäntänsä viskellessä
ratsupiiskaansa ilmaan ja siepatessa sen jälleen kiinni.
Miksi hän nyt oli irtaantunut synkkämielisyydestään ja ratsasti kuin
nuorin heidän joukossaan, juuri nyt, kun häntä oli kohdannut näin suuri
vastoinkäyminen, kun häneltä oli ryöstetty se, mistä hänen täytyisi
tehdä tiliä? Hän ihmetteli itsekseen, mitä miehet tuosta ajattelivat,
ja tarkatessaan heitä hän huomasi heidän tuijottavan kreiviin, pitävän
häntä salaa silmällä ja kuiskailevan keskenään. Mitähän he ajattelivat?
Hän ei käsittänyt, ja vähitellen alkoi niin hirvittävä kauhu kouristaa
hänen sydäntään, ettei väkivaltaisinkaan kohtelu olisi voinut sellaista
herättää.
Lähes vuorokauden lepo oli virkistänyt häntä yön tapahtumia
seuranneesta uupumuksesta; kuitenkin hänen jäsenensä olivat vapisseet
hänen noustessaan aamulla satulaan. Mutta varhaisen kesäaamun viileä
raikkaus, ympäröivä vihannuus ja mutkitteleva Loire, jonka rantaa
pitkin he ratsastivat, elähyttivät häntä. Jos kreivi nyt olisi ollut
synkän näköinen, näyttänyt vain hautovan uhkaavia ajatuksia taikka
tarkastellut epäluuloisin katsein, olisi kreivitär silloin rohjennut
lähestyä häntä ja kohta kertoa hänelle totuuden.
Mutta tässä uudessa mielentilassa piili jotakin outoa. Jos
hän ensinkään oli siitä perillä, tuntui se ennustavan jotakin
eriskummaista, kaameaa kostoa, joka oli kreivin rajun, ivallisen
luonteen mukaista. Kreivittären rohkeus lamaantui kokonaan; punakin
alkoi vähitellen paeta hänen poskiltaan. Ja hän tiesi, että kreivin
tarvitsi vain katsoa häneen huomatakseen hänen syyllisyytensä, joka
ilmeni kasvoista, pelokkaasta käytöksestä ja silmistä, näiden milloin
etsiessä Tavannesia, milloin taas välttäessä. Ja pitäen varmana, että
kreivi sen huomasi ja tiesi totuuden, hän kuvitteli hänen nuolevan
huuliaan ikäänkuin kissa, joka leikkii hiirellä, ja salaa nauttivan
toisen kauhusta ja hämmennyksestä.
Ja kuitenkin tämä päivä ja tie oli omiaan herättämään hilpeää mieltä.
Toisella puolen viinitarhat peittivät lämpöisiä, punervia rinteitä,
kohoten laaksosta porrasmaisesti luostarin valkoisia rakennuksia
kohti; toisella taas kiemurteli virta vihannan tasangon läpi, jonka
polvenkorkuisessa ruohikossa villisilmäiset puolialastomat pojat
paimensivat mustaa karjaa. Väliin Loire katosi matkailijain näkyvistä,
ja ratsastettuaan erästä rinnettä ylös he saapuivat pyökkimetsien
hämäriin holvikäytäviin, missä viime vuoden lehdet peittivät maata
syvinä, kahisevina kinoksina. Heidän päästessään ulos metsästä johti
tie jälleen alaspäin, ja kääntyen syrjään seurue pujotteli kapeaa
polkua pitkin erään vanhan kaupungin ruskeiden, hammasreunaisten
muurien juurella. Ampuma-aukoista tarkkasivat heitä joidenkuiden
osaksi uneliaat, osaksi epäluuloiset kasvot heidän siinä matkatessaan
alhaalla paahtavassa kuumuudessa. Sitten he jälleen saapuivat joen
rannalle, missä likainen erakko istui kerjäämässä rantapenkereeseen
kaivamansa luolan suulla, ja vastaisella rannalla kutsui luostarin
kello nukuttavan hitaasti kello kolmen messuun.
Eikä kreivi vieläkään puhunut, ja hänen salaperäisen iloisuutensa
pelottamana oli kreivitärkin vaiti, vaikka syyttikin itseään
raukkamaisuudesta. Kreivi toivoi heidän ehtivän Angersiin ennen
yötä, ja nuori nainen ihmetteli kauhu mielessä, mitä siellä tulisi
tapahtumaan. Mitä suunnitelmia kreivillä oli häneen nähden?
Millä tavalla hän aikoi rangaista? Vaikka hän olikin rohkea, oli
hän kuitenkin nainen, ja hänellä oli naisen hermot, ja pelko ja
ennakkoarvailu kiihdytti niitä. Pahinta oli kuitenkin kreivi Hannibalin
vaikeneminen, joka kaiketi ennusti pahempaa kuin mitkään sanat!
Sitten hänen mieleensä tuli uusi ajatus. Olikohan kreivillä toisiakin
kirjeitä? Jos hänen käytöstään saattoi ensinkään selittää, oli tämä
ainoa selitys. Ehkä hänellä oli muitakin alkuperäisiä kirjeitä tai
ehkä jäljennöksiä, niin ettei hän ollutkaan mitään kadottanut, vaan
ainoastaan saanut täten oikeuden kiusata ja kiduttaa, herjata ja
halveksia?
Tämä ajatus oli niin tuskallinen, että se saattoi hänet äkkiä
ilmaisemaan itsensä. He ratsastivat juuri leveää, tomuista tietä pitkin
kivitetyn maantien rinnalla, joka oli luotu niin korkeaksi, etteivät
syystulvat siihen ulottuneet. Hän kääntyi äkkiä kreivin puoleen.
— Teillä on toisiakin kirjeitä! — huudahti hän. — Niin, toisiakin
kirjeitä! — Ja unohtaen hetkeksi pelkonsa hän katsoi kreiviä silmiin
tutkivasti.
Kreivi Hannibal katsahti häneen, ja suun ympärillä kävi piirre
tuimemmaksi. — Mitä tarkoitatte, madame? — kysyi hän.
— Onko teillä toisiakin kirjeitä?
— Kenelle?
— Kuninkaalta Angersiin?
Kreivi Hannibal huomasi, että Clotilde aikoi tunnustaa, päästen siten
pilaamaan hänen erinomaisen suunnitelmansa, ja järjetön suuttumus
heräsi tässä miehessä, joka oli ollut valmis antamaan anteeksi
todellisen vääryyden.
— Tehkää niin hyvin ja selittäkää! — sähähti hän hampaittensa välistä,
ja hänen silmänsä kiiluivat uhkaavasti. — Mitä te tarkoitatte?
— Teillä on toisiakin kirjeitä, — huudahti kreivitär, — paitsi niitä,
jotka varastin.
— Jotka varastitte minulta? — kertasi kreivi hitaasti. Hän oli niin
vimmastunut tästä odottamattomasta käänteestä, ettei tiennyt kuinka
päästä asiasta.
— Niin, minä juuri! — huudahti toinen. — Minä! Minä otin ne
päänalaksenne alta.
Kreivi oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän päätään ravistaen naurahti. —
Ei se kelpaa, rouva, — sanoi hän ivallisesti. — Te olette tosin viisas,
mutta minua ette petä.
— Petä?
— Niin.
— Ettekö siis usko, että minä otin kirjeet? — huudahti kreivitär hyvin
hämmästyneenä.
— En, — vastasi kreivi. — Ja minulla on siihen pätevä syy. — Hän
oli nyt paaduttanut sydämensä, keksinyt juonen eikä aikonut säästää
kreivitärtä.
— Millainen syy?
— Pätevin kaikista, — vastasi kreivi. — Sillä se henkilö, joka varasti
kirjeet, saatiin kiinni juuri kun oli pääsemässä pakoon, ja nyt hän on
minun huostassani.
— Se... joka varasti kirjeet? — änkytti kreivitär.
— Niin, madame.
— Tarkoitatteko herra de Tignonvilleä?
— Juuri häntä.
Kreivitär kalpeni niin, että huuletkin kävivät valkoisiksi, ja hänen
oli vaikea pysyä satulassa. Suurella ponnistuksella hän pysähdytti
hevosensa. Kreivi Hannibal pysähtyi myös. Palvelijat olivat ehtineet
jonkun matkaa edelle.
— Ja nyt ovat kirjeet taas hallussanne? — kuiskasi kreivitär, kun
heidän katseensa kohtasivat toisensa. — Ovatko kirjeet teidän
hallussanne?
— Eivät, mutta varas on! — Kreivi Hannibalin äänessä piili synkkää
uhkaa. — Senhän näytte tietäneen, — jatkoi hän ivallisesti, —
äskeisistä sanoistanne päättäen.
— Minäkö? En, en! — ja kreivitär horjui satulassaan.
— Mitä... mitä te aiotte... tehdä? — kuiskasi hän oltuaan hetken aikaa
vaiti masentuneena.
— Hänellekö?
— Niin.
— Viranomaiset saavat siitä päättää Angersissa.
— Mutta hän ei ottanut niitä. Minä vannon, ettei hän ottanut.
Kreivi Hannibal ravisti kylmästi päätään.
— Minä vannon, että minä ne kirjeet otin! — toisti kreivitär aivan
onnettomana. — Rangaiskaa minua! — Hänen vartalonsa oli kumarassa
hevosen kaulalla ja näytti anovan sääliä, mutta kreivi vain hymyili.
— Ettekö usko minua?
— En, — vastasi kreivi ja lisäsi äänellä, joka värisytti kreivitärtä: —
Jos uskoisinkin, niin rankaisisin häntä sittenkin!
Nyt nuori nainen oli masentunut, mutta kreivi tahtoi masentaa häntä
vieläkin, jos suinkin mahdollista. Hän tahtoi nähdä, eikö kreivittären
panssarissa ollut mitään heikkoa kohtaa. Hän tahtoi kiusata häntä nyt
hiukan, koska kuitenkin lopuksi piti vapauttaa. — Vakuutan teille,
madame, — jatkoi hän tylyimmällä äänellään, — että olen jo kyllästynyt
lemmittyynne. Hän on liian usein osunut tielleni. Te olette vaimoni,
ja minä olen miehenne. Päivän tai parin päästä tulee tästä ilveilystä
loppu ja hänestä myös.
— Hän ei ottanut niitä, — valitti kreivitär, ja hänen päänsä vaipui
alemmas rintaa vasten. — Hän ei ottanut niitä. Armahtakaa häntä!
— Ne ovat ainakin poissa, madame! — vastasi Tavannes. — Te olette ehkä
ottaneet ne yhdessä, mutta kun en halua, että te saatte maksaa, niin
täytyy hänen maksaa niiden hinta.
Ellei tieto siitä, että Tignonville oli joutunut hänen miehensä käsiin,
olisi jo sinänsä ollut kreivittärelle kyllin musertava, niin oli
ainakin kreivi Hannibalin äänellä tämä vaikutus. Tavannesin paatumus
vaikutti hallayön tavoin uuden elämän oraaseen, joka oli alkanut versoa
Pariisin kamalien päivien jälkeen ja ylläpitänyt nuorta mieltä raskaan
taakan alla, kun Angersia uhkaava vaara painoi hänen hartioitaan, ja
tämä nuori taimi kuihtui ja kuoli tylyn jalan tallaamana. Ylpeys, joka
oli kreivitärtä tukenut, herättänyt kreivissä ihailua ja kunnioitusta,
sekin masentui kokonaan kuten hän itsekin kallistuneena hevosen kaulaa
vasten ja katkerasti itkien. Hän antautui kokonaan surunsa valtaan,
niinkuin kerran ennen Pariisissa yläkerroksen huoneessa.
Kreivi Hannibal katseli tätä surkeutta. Hän oli tahtonut masentaa ja
päässyt tahtonsa perille eikä kuitenkaan tuntenut tyydytystä. Hän oli
nöyryyttänyt toista niin suuresti, että nyt olisi jalomielisyydellä
varmaankin erinomainen vaikutus, loistaen kuin aurinko pimeässä
maailmassa, mutta kuitenkaan hän ei ollut onnellinen. Hän saattoi
odottaa huomispäivää ja sanoa itselleen: »Hän saa silloin käsittää ja
tuntea minut», mutta tieto siitä, että nainen tuossa itki rakastettunsa
tähden, viilsi taas hänen sydäntään. Ja hän ajatteli: »Hän valitsisi
mieluummin kuoleman Tignonvillen kädestä kuin minulta elämän. Vaikka
antaisin hänelle koko maailman, ei hän sittenkään muuttuisi. Vaikka
pääni koskettaisi tähtiä, täyttäisi Tignonville kuitenkin hänen
maailmansa.»
Tämä ajatus kiihoitti häntä uuteen julmuuteen, pani hänet yrittämään,
eikö voisi noin lannistuneelta kiristää rukousta.