hänen puolelleen! — huusi hän vimmastuneena. — Varokaa, hyvä herra,
varokaa, ettemme ala pitää teitä paavilaisena! — Ja mennen miesten
luo hän käski heitä satuloimaan hevoset lisäten jonkin karvaan sanan,
mikä saattoi miehet luomaan pappiin kaikkea muuta kuin ystävällisiä
katseita. Sitten La Tribe ei sanonut enää mitään. Mitä se olisikaan
hyödyttänyt?
Mutta kun pimeys alkoi verhota vaippaansa koko tämän pienen joukon
ja miesten ennustama myrsky kohista lännestä päin, paisui hänen
vastenmielisyytensä tätä suunnitelmaa kohtaan. Kesäisen salaman
valossa, joka juuri alkoi välähdellä taivaalla, ei ainoastaan näkynyt
leveä kimalteleva joki ja metsäinen kukkula, joiden välitse heidän
tiensä kulki, vaan myöskin hänen seuralaistensa kasvot; ja nämä kasvot
vuorostaan valaisivat kammottavalla tavalla sitä veristä kauheutta,
jota kohti he olivat menossa. Hermostuneena ja levottomana pappi
pohti tämän yrityksen eri asteita: salaista pääsyä sisään vesijohdon
kautta, luukusta kömpimistä, yllätystä ja verilöylyä makuuhuoneessa. Ja
liekö se johtunut siitä, että hän oli viettänyt useita päiviä uhrinsa
seurassa, vai siitä, että hänen toiselle mainitsemansa syyt panivat
hänet epäröimään, mutta tämä suunnitelma järkytti hänen sieluaan.
Turhaan hän vakuutti itselleen, että Tavannes oli sortaja; sittenkin
hän näki juuri unestaan herätetyn miehen, jonka silmissä kuvastui
uhkaavan perikadon kauhu. Ja kun ratsumies, jonka takana hän istui,
osoitti hänelle erästä tuikkivaa tulta ja kuiskaten mainitsi sen
vilkkuvan St. Agnesin kappelista, joka oli aivan majatalon vieressä,
olisi hän voinut huudahtaa kuten parhain katolilainen: _inter pontem et
tontem, Domine!_ Niin, hän todella mutisikin jotakin sellaista. Sillä
hänen edessään mies kääntyi ja kysäisi: — Mitä?
Mutta hugenotti ei selittänyt.
XXIV.
KUNINKAAN MAJATALOSSA.
Kreivitär nousi istumaan pimeässä huoneessaan. Puolesta päivästä alkaen
hänellä oli ollut tunnonvaivoja, eikä hän enää niitä kestänyt. Hitaasti
kuluva päivä, illalla tullut ukonilma ja nousevan myrskyn enteet,
jotka olivat pakottaneet seurueen etsimään suojaa tästä majatalosta,
kaikki tämä oli kiduttanut häntä muistuttaen, että hetket kuluivat ja
että pian olisi tuo laiminlyönti korjaamaton. Kerran hän jo äkillisen
mielijohteen mukaan oli koettanut korjata tätä erehdystä, mutta
turhaan, ja tekemällä itsensä epäiltäväksi vain vaikeuttanut korjausta.
Päivän mittaan oli kuitenkin tuntunut mahdolliselta levähtää tietoisena
siitä, että oli tehnyt yrityksen, mutta nyt yöllä, kun pimeässä
oli kuulevinaan pienten lasten huutoja heidän äitiensä katsellessa
kauhistuneina, se oli aivan mahdotonta. Hän nousi istumaan ja kuunteli
ohimosuonten jyskyttäessä.
Rouva St. Lo, joka nukkui samassa huoneessa, oli ripustanut vaipan
akkunan eteen, ettei näkyisi ajoittain välähtelevää salamaa, ja niin
siellä oli aivan pimeä. Vaikeampaa oli estää ukkosen kumeaa jyrinää
kuulumasta, sillä yö oli painostavan kuuma ja vaipan peittämä akkuna
oli auki. Vähitellen alkoi kuulua toistakin ääntä, rankkasateen
rapinaa, sekaantuen tasaiseen hengitykseen, josta päättäen rouva St. Lo
nukkui.
Päästyään tästä selville kreivitär huoahti ja liukui vuoteeltaan
lattialle. Hän tapaili pimeässä vaippaansa, löysi ja kietoi sen
yöpukunsa ympärille. Sitten hän lähti hapuillen ovelle vuoteensa
äärestä, jonka pääpuoli oli akkunaa ja jalkopää ovea kohti, ja
tunnusteltuaan kädellään ovea ristiin rastiin ainakin kymmenen kertaa
hän vihdoin tapasi ovenrivan ja painoi sen alas. Ovi narahti hänen
avatessaan, ja hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta tuo ääni ei kuulunut
pitemmälle, sillä katetussa käytävässä, jossa oli kaksi akkunaa pihan
puolella, kohosi ulkoapäin tulevia ääniä, sateen rapinaa ja veden
solinaa räystäskouruissa ja torvissa.
Toinen akkunoista oli auki päästäen sisään sadetta ja tuulta, ja
kreivittären pysähtyessä ja pidellessä ovea auki ilmavirta puhalsi
hänen yltään vaipan. Hän astui nopeasti ulos ja sulki oven jälkeensä.
Vasemmalla puolella oli käytävän umpinainen osa; hän kääntyi oikealle.
Mutta tuskin hän oli astunut pimeässä askeleen, kun hän pysähtyi. Hänen
vieressään, parin jalan päässä hänestä, oli joku liikahtanut, ja jokin
oli kumahtanut niinkuin puukenkä lattiata vasten, kuuluen niin läheltä,
että hän henkeään pidättäen painautui seinää vasten. Hän kuunteli. Ehkä
jotkut palvelijoista olivat tehneet vuoteensa lattialle, kuten oli
aivan tavallista. Ehkä joku naisista oli liikahtanut hänen takanaan
siinä huoneessa, jonka seinään hän juuri painautui. Ehkä... mutta juuri
hänen tätä vakuuttaessaan itselleen hän kuuli saman äänen uudelleen; se
kuului hänen jalkainsa juurelta.
Onneksi leimahti nyt salama valaisten koko käytävän; se oli tyhjä. Se
valaisi hänen oikealla puolellaan oviriviä, pieniä akkunoita vasemmalla
ja häntä vastapäätä oven, joka eroitti heidät muusta talosta. Hän olisi
saattanut kiittää Jumalaa tästä valosta ja kiittikin siitä, sillä kun
salamaa heti seurannut ukkonen jyrähti hänen päänsä kohdalla vyöryen
raskaasti itää kohti, astui hän rohkeasti käytävää pitkin tunnustellen
kädellään ensimmäistä ovea, sitten toista ja vihdoin kolmatta.
Hän hapuili tämän ripaa ja löysi sen, mutta pysähtyi vieläkin.
Kootakseen rohkeutensa hän koetti palauttaa mieleensä ne tuskanhuudot
ja kauhistuneet silmät, jotka olivat ajaneet hänet tänne. Ja vaikkei
tämä oikein onnistunut, tuli hänen avukseen muita ajatuksia. Kun myrsky
tukahutti muut vähemmät äänet ja tuontuostakin aukaisi Jumalan lyhdyn
hänen hyväkseen, eikö se osoittanut, että Herra oli hänen puolellaan ja
tarpeen tullen häntä auttaisi? Tämä usko tuli varsin sopivaan aikaan,
ja entistä rohkeampana hän nyt kokosi ajatuksensa. Kun jyrinä oli
lakannut, avasi hän oven, pujahti sisään ja sulki jälkeensä. Hän olisi
mielellään jättänyt oven raolleen päästäkseen hädän tullen paremmin
pakoon, mutta avoimesta akkunasta käytävään puhaltava tuuli teki tämän
varokeinon liian vaaralliseksi.
Hän astui pari askelta syvemmälle huoneeseen ja ukkosen jyrinän
häipyessä etäisyyteen kurottautui eteenpäin koettaen tuskallisessa
jännityksessä kuulla kreivi Hannibalin hengitystä, mutta akkuna oli
auki ja sade rapisi yhä; hän ei voinut sateelta kuulla mitään ja
peloissaan astui vieläkin askeleen eteenpäin. Akkunan piti olla hänen
edessään ja vuoteen vasemmalla nurkassa. Mutta kummastakaan hän ei
ollut varma; hänen täytyi odottaa salaman leimahdusta.
Se leimahti ja sekunnin ajaksi huone sai kirkasta valoa. Hän näki
häikäisevän selvästi akkunan, matalan pyörillä liikkuvan vuoteen ja
nukkujan, ja ennenkuin huone ehti uudelleen pimetä, kyyristyi hän
syvään vetäen vaipan päähineen kasvoilleen. Sillä hän oli salaman
valossa nähnyt kreivi Hannibalin, mutta ei nukuksissa. Kreivi oli
maannut kyljellään kasvot häntä kohti, avoimin silmin tuijottaen häneen.
Taikka oliko valo pettänyt hänet? Varmaankin se oli, sillä sinä aikana,
joka seurasi salamaa ennen jyrähdystä hänen vapisten kyyristyessään
kreivi Hannibal ei liikahtanut eikä päästänyt ääntä. Varmaankin valo
oli pettänyt. Hän tunsi olevansa siitä niin varma, että rohkeni pysyä
samassa asennossa, kunnes salama leimahti toisen kerran ja näytti
kreivi Hannibalin nukkuvan silmät ummessa.
Silloin hän hengähti helpotuksesta ja nousi hitaasti pystyyn, mutta
ei uskaltanut liikkua, ennenkuin salama leimahti kolmannen kerran ja
totesi oikeaksi sen, mitä hän oli toisella kerralla nähnyt. Sitten hän
ukkosen jyrähtäessä ja vyöryessä etäisyyteen hiipi vuodetta kohti,
kunnes seisoi päänaluksen vieressä ja kumartuessaan kuuli nukkujan
hengityksen.
Mutta voi, vaikein työ oli vielä jäljellä. Hän oli aivan varma, että
kirjemytty oli päänaluksen alla. Kuinka hän löytäisi ja saisi sen
sieltä esille herättämättä nukkujaa? Pelkkä kosketus voisi hänet
herättää. Sittenkin hänen täytyi yrittää, vieläpä heti, jollei tahtonut
palata tyhjin käsin, tuskallisin ajatuksin, jotka olivat kiduttaneet
häntä koko pitkän päivän.
Hän tiesi sen, mutta viivytteli vielä hetkisen, kammoten tätä
omankädenoikeutta ja kuunnellen sateen loppumatonta kohinaa. Silloin
myrsky rohkaisi häntä toisen kerran. Kuinka sopivaan aikaan se olikaan
puhjennut! Kuinka erinomaisesti se oli ohjannut häntä! Kuinka huono
mahdollisuus hänellä olisikaan ollut ilman sitä! Ja niin hän vihdoin
päättäväisesti, mutta taitavasti työnsi sormensa päänaluksen ja vuoteen
väliin, painaen varovasti toiselle kädellään jälkimäistä alaspäin.
Silmänräpäyksen ajan hänestä tuntui, että nukkuja pidätti hengitystään,
ja hänen sydämensä miltei lakkasi sykkimästä. Mutta hengitys jatkui
seuraavana sekuntina — jos se ensinkään oli välillä tauonnut — ja
peläten salaman leimahtavan uudelleen ja ilmaisevan hänet kreiville
näin likellä ja tällaisessa teossa, oka tuntui paremmin sopivan
pimeässä suoritettavaksi, hän tunnusteli kädellään kauempaa ja samassa
kosketti jotakin. Kun hänen sormensa osuivat myttyyn ja tarttuivat
siihen nukkujan hengityksen huokuessa kuumana hänen polttavaa poskeaan
vasten, silloin hän käsitti, että suurin vaara oli käden takaisin
vetämisessä.
Ensimmäisellä yrityksellä nukkuja murahti jotakin, liikahti ja heitti
kätensä vuoteen reunan yli. Hän luuli kreivin olevan heräämäisillään ja
saattoi vaivoin pysyä paikallaan, mutta toinen ei liikahtanut enää, ja
kreivitär yritti uudestaan niin varovasti, että hiki valui pitkin hänen
kasvojaan ja tukka tuntui nihkeältä niskassa päähineen alla. Hitaasti,
hyvin hitaasti hän veti kättään ja siinä olevaa myttyä takaisin, niin
hitaasti, mutta näin pitkälle päästyään niin päättäväisesti, että kun
pelätty salamanleimahdus yllätti hänet ja hän näki nukkujan ankarat,
tummat kasvot, joilla oli unen salaperäinen, kaukainen ilme, aivan
lähellä omiaan, ei hänen käsivartensa ainoakaan lihas liikahtanut, eikä
hänen kätensä vavissut.
Se oli tehty... vihdoinkin! Äkillisen kiitollisuuden, voitonriemun ja
ihastuksen vallassa hän suoristi vartalonsa. Hän käsitti, että nyt se
oli tehty, ja että hän tuossa piti kädessään myttyä. Hengähtäen syvään
helpotuksesta ja riemusta hän hiipi ovea kohti.
Hän tavoitti ripaa ja silloin hänestä kuului kuin nukkujan hengitys
olisi muuttunut; hän pysähtyi ja kuunteli kurkottaen päätään. Mutta
kaikki äänet paitsi aivan lähimmät hukkuivat sateen rapinaan, ja hän
uskoi erehtyneensä, niin että kun hänen kätensä sattui ovenripaan,
painoi hän sen alas, liukui varjon tavoin käytävään ja sulki oven
jälkeensä.
Huoneesta päästyään hän jäi seisomaan paikalleen, ja kaikki veri
tuntui pakkautuvan sydämeen. Uneksiko hän! Käytävä, jossa hän seisoi,
jossa oli ollut pilkkopimeä hänen siellä hetki sitten ollessaan,
oli nyt valaistu. Ainakin niin paljon valaistu, että hänen pimeään
tottuneet silmänsä selvästi eroittivat käytävän toisessa päässä kolme
miestä, jotka näkyivät korjaavan heitä valaisevaa lyhtyä, sillä kaksi
lähintä oli juuri kumarruksissa sen kimpussa. Nämä kaksi seisoivat
selin häneen, kolmannen kasvot olivat käännetyt häntä kohti, ja
juuri nämä kasvot saattoivat veren pakkautumaan hänen sydämeensä.
Mies oli ainoastaan vyötäisiin saakka näkyvissä. Tuijotettuaan häntä
muutaman sekunnin äänettömän kauhun vallassa kreivitär näki hänen
kohoavan ylemmäs ja huomasi silloin, että hän hetkeksi pysähdyttyään
oli nousemassa lattialuukusta. Mitä tämä näky merkitsi, keitä miehet
olivat taikka mitä heidän ilmestymisensä tiesi, näihin kysymyksiin
eivät hänen aivonsa tällä hetkellä voineet vastata. Siinä oli kylliksi,
että hän muisti, kuka saattoi kuulla ja mitä hänellä oli kädessä, eikä
kirkaissut.
Sensijaan hän seisoi hämärässä omassa päässään käytävää tuijottaen
heihin tarkasti, kunnes näki kolmannen miehen nousseen kokonaan esille,
mutta lyhdyn valo häilyi miehen edessä, niin ettei voinut nähdä häntä
selvästi. Tuskin oli mies päässyt ylös luukusta, kun hän jo kumartui
auttamaan neljättä, jolla luukusta kömpiessään oli paljas puukko
hampaissaan. Kreivitär näki silloin, että heillä oli kaikilla aseet,
ja jokin salakähmäisyys heidän liikkeissään ja heidän silmiensä julma
katse valon osuessa heidän synkille kasvoilleen kammotti häntä ja hyyti
hänen sydämensä. Keitä he olivat ja miksi he olivat tulleet tänne?
Mitä he aikoivat? Jälleen tointuessaan ja tehdessään itselleen näitä
kysymyksiä hän näki neljännen miehen vuorostaan kumartuvan ja ojentavan
kätensä viidennelle, mutta silloin kreivitär ei enää voinut hillitä
itseään, vaan päästi huudahduksen, sillä viimeiseksi luukusta kömpinyt
mies oli La Tribe! La Tribe, josta hän oli tänä aamuna eronnut!
Kreivitär oli tosin huudahtanut vain hiljaa, mutta miehet kuulivat sen
kuitenkin, ja molemmat ne, jotka seisoivat selin häneen, kääntyivät
niin nopeasti kuin heitä olisi pistetty. Mies, joka piteli lyhtyä,
nosti sitä, ja kaikki viisi tuijottivat häneen ja hän heihin. Silloin
pääsi kreivittäreltä toinen huudahdus, kovempi ja hämmästyneempi
edellistä, sillä mies, joka seisoi häntä lähinnä pitäen lyhtyä
korkealla, oli Tignonville, hänen rakastettunsa!
— Hyvä Jumala! — kuiskasi kreivitär. — Mitä te aiotte?
Vasta silloin Tignonville hänet tunsi. Sillä siihen asti he olivat
lyhdyn valossa nähneet vain huppukauluksiseen vaippaan kietoutuneen
olennon, synkän haamun, joka herätti taikauskoista pelkoa. Mutta nyt
kaksi heistä tunsi hänet, ja Tignonville lähestyi häntä hitaasti
ikäänkuin unessa.
Sielunelämässä on ratkaisevia hetkiä, jolloin henkiset kyvyt toimivat
oikeastaan vaistomaisesti eivätkä järjen mukaan. Nuori nainen ei
koskaan käsittänyt, miksi hän sillä hetkellä toimi niinkuin toimi,
miksi hän ei kysynyt mitään, ei huudahtanut eikä moittinut, vaan sormi
huulilla katsellen Tignonvilleä silmästä silmään laski mytyn hänen
käteensä.
Tignonville otti sen häneltä yhtä koneellisesti kuin se annettiinkin,
samalla kädellä, joka piteli paljastetun miekan kahvaa. Sitten hän
synkin katsein ja ääneti kuten nainenkin aikoi mennä tämän ohitse.
Lemmittynsä täällä tapaaminen vartioimassa sen miehen ovea, joka
oli hänet ryöstänyt, kiihoitti hänen huonoimpia intohimojaan. Mutta
kreivitär liikahti estämään häntä ja sulki häneltä tien. Kohottaen
kättään hän osoitti lattialuukkua.
— Menkää! — kuiskasi hän ankarasti. — Te olette saanut mitä
tarvitsette. Menkää!
— Ei, me emme mene! — ja Tignonville pyrki hänen ohitsensa.
— Menkää! — toisti kreivitär samalla sävyllä. — Te olette saanut mitä
tahdoitte. — Hän viittasi yhä kädellään, yhä tarkaten viittä miestä
silmää räpäyttämättä, ukkosen kumeasti jyrähdellen vyöryessä itää kohti
ja kuuluessa hetki hetkellä etäämpää ja sydänyön sateen tulvehtiessa
joka vesitorvesta ja tippuvasta räystäästä ja täyttäessä käytävän
hiljaisella suhinalla. Vähitellen kreivittären katse pääsi voitolle,
hänen jalompi luonteensa ja tarkoituksensa masensi Tignonvillen
heikomman luonteen. Sillä hän käsitti nyt, mistä oli kysymys, ja
Tignonville näki, että toinen sen käsitti, ja jos hän olisi ollut
siellä yksinään, olisi hän pujahtanut tiehensä sanomatta sanaakaan
puolustuksekseen. Mutta eräs miehistä tunkeutui hurjan maltittomana
heidän väliinsä.
— Missä hän on? — murisi hän. — Mitä tämä hyödyttää? Missä hän on?
— ja Tuez-les-Moinesin verestävät silmät tarkastivat oviriviä ja
hänen veitsenkahvaa pitelevät, värähtelevät kätensä ilmaisivat hänen
kiihkeyttään. — Missä hän on? Missä hän on, tyttö? Sano heti, taikka...
— Sitä en sano.
— Valehtelet, — huudahti mies, näyttäen hampaitaan kuin koira. — Kyllä
sinä sen sanot. Taikka tapamme sinutkin! Missä hän on?
— Sitä en teille sano, — toisti kreivitär seisten hänen edessään
ylenkatseellisen pelottomana. — Jos astutte vielä askeleen, niin
hälytän koko talon hereille. Vannon teille, herra de Tignonville, joka
tunnette minut, että jos tämä mies ei peräydy, niin...
— Onko hän jossakin näistä huoneista? — vastasi Tignonville. — Missä
niistä?
— Hakekaa niistä! — vastasi kreivitär hiljaa, mutta purevalla ivalla.
— Hakekaa. Herättäkää palvelijani, hälyttäkää koko talo! Ja kun hänen
väkensä on kimpussanne, niin kiittäkää omaa päätöntä hulluuttanne,
sillä heitä on viisi jokaista teitä kohti.
Tuez-les-Moinesin silmät kiiluivat. — Ettekö siis sano meille? — huusi
hän.
— En!
— Silloin...
Mutta juuri kun vimmastunut mies oli syöstä nuoren naisen kimppuun,
kietoi La Tribe käsivartensa hänen ympärilleen vetäen hänet takaisin.
— Sehän olisi hulluutta, — huusi hän. — Oletteko järjiltänne, hupsu?
Lopettakaa jo! — Hän läähätti rimpuillessaan vimmastuneen kanssa.
— Jos rouva hälyttää, olemme hukassa, sillä hän voi olla yhdessä
näistä neljästä huoneesta emmekä tiedä missä niistä. — Hän pyysi
katseellaan tukea Tignonvilleltä, jonka edelle oli päässyt nuorta
naista varjellessaan ja joka sen jälkeen oli vain kuunnellut jurona. —
Me olemme saaneet mitä tarvitsemme. Tahdotteko kostaa rouvalle, joka on
sen hankkinut meille omalla uhallaan...
Herrallehan minä tahtoisin kostaa, — mutisi Tignonville ilkeästi.
— Tekemällä väkivaltaa kreivittärelle, niinkö? — tiuskasi pappi. Hän ja
Tuez yhä kamppailivat. — Sanon teille, että panemme vaaralle alttiiksi
sen, mitä olemme saavuttaneet, jollemme nyt poistu! Minä ainakin...
— — olen pelkuri, — lisäsi siihen Tignonville. — Madame — tämä sana
näytti takertuvan hänen kurkkuunsa — voitteko vannoa, ettei hän ole
täällä?
— Vannon, että jollette nyt poistu, niin hälytän! — kuiskasi kreivitär
niin hiljaa kuin osasi. — Menkää, jollette jo ole viipyneet liian
kauan! Taikka katsokaa! — ja hän osoitti lattialuukkua, josta
kuudennen miehet kasvot ja käsivarret juuri kohosivat — kasvot niin
hätääntyneinä, että kreivittären naisellinen äly heti keksi jonkin
olevan hullusti. — Katsokaa, mitä viivytyksenne jo on saanut aikaan.
— Vesi nousee, — mutisi mies vakavana. — Palatkaa, Jumalan nimessä,
samantekevä oletteko saaneet mitään toimeen, taikka muuten emme pääse
enää ulos, nyt on tuskin jalan verta vedenpinnasta onkalon kattoon ja
vesi yhä nousee.
— Kirottu vesi! — vastasi Tuez-les-Moines raivoissaan. Ja kirottu
olkoon tämä nainenkin. Tapetaan molemmat! Mitä sillä on väliä, mitä
sitten tapahtuu? — ja hän yritti kiskaista itseään irti La Triben
kourista.
Mutta pappi piteli häntä epätoivon voimin. — Oletteko hullu? — sanoi
hän. — Mitä me voimme kolmeakymmentä vastaan? Mennään täältä ennenkuin
on liian myöhäistä. Heti paikalla!
— Niin, mennään vain, —huusi Perrot myöntyen vastahakoisesti. Hän oli
tähän asti pysynyt puolueettomana. — Onni ei ole meille myötäinen.
Tänä yönä ei kannata, veikkonen. — Hän kääntyi jörön alistuvaisena ja
heilauttaen itsensä jalat edellä luukusta alas seurasi uutisten tuojaa.
Eräs toinenkin miehistä teki päätöksensä ja lähti. Näin ainoastaan
Tignonville, joka piteli lyhtyä, ja La Tribe, joka ei uskaltanut
päästää otettaan Tuez-les-Moinesista, jäivät yltiöpään kanssa käytävään.
Kreivittären ja hänen entisen rakastettunsa katseet yhtyivät, ja
lienevätkö vanhat muistot heränneet eloon vai johtuiko se ehkä siitä,
että vaara nyt oli miltei sivuutettu — hän alkoi tuntea herpaantumista
ja horjua. Mutta Tignonville ei huomannut sitä. Hän oli kaamean raivon
vallassa sekä kreivitärtä että itseään vastaan.
— Ottakaa lyhty, — kuiskasi kreivitär epäselvästi. — Ja... hänen täytyy
seurata!
— Entä te itse?
Mutta nyt olivat nuoren naisen voimat lopussa. — Voi, menkää, —
valitti hän. — Menkää, ettekö milloinkaan lähde? Jos rakastatte minua,
jos milloinkaan olette rakastanut minua, niin kuulkaa rukoukseni ja
lähtekää täältä.
Nuori mies ei ollut osoittanut rakastajan tunteita, mutta tällaista
pyyntöä hän ei voinut vastustaa, vaan kääntyi ääneti lähtemään.
Tarttuen Tuez-les-Moinesin toiseen käsivarteen hän raastoi hänet
väkisin luukulle.
— Hiljaa, hupsu, — mutisi hän tylysti, kun mies vastusteli, — ja
pujahtakaa alas! Jos viivymme tappaaksemme hänet, on pakomme mahdoton
ja hänen hengestään on silloin liian kalliisti maksettu. Alas nyt vain,
mies! — ja pappi ja hän pakottivat vastustelevan yltiöpään laskeutumaan
luukusta eikä kuulunut muuta kuin milloin jokin läimäys, milloin
metallin kilahdus.
La Tribe seurasi häntä kiireesti. Tignonville laskeutui viimeisenä.
Juuri kun hän oli katoamassa luukusta, kohotti hän lyhtyään nähdäkseen
vielä vilaukselta kreivittären. Hänen kummakseen käytävä oli tyhjä
ja kreivitär jo poissa. Aivan hänen likellään oli ovi pari tuumaa
raollaan, ja hän arvasi kreivittären menneen sinne ja kirosi
hampaittensa välitse; tällä hetkellä hänessä heräsi viha. Mutta hän ei
arvannut, kuinka täpärästi nuori nainen oli arvioinut voimansa pysyen
lopulta töintuskin pystyssä, eikä sitäkään, että hänen viivähtäessään —
turmiokseen, jos hän olisi sen tiennyt — ja katsoessaan pimeän huoneen
raotettua ovea kreivitär makasi siellä kuin kuollut vuoteellaan.
Nääntyneenä hän oli mennyt tainnoksiin, josta ei tointunut, ennenkuin
aurinko oli noussut ja vaeltanut lähes neljännen osan taivaankantta.
Oli vielä eräs seikka, jota Tignonville ei sattunut huomaamaan; muutoin
hän olisi kiirehtinyt. Ennenkuin lyhdyn keltainen valo oli hävinnyt
käytävän katosta, avautui luukusta kauimpana oleva ovi. Eräs mies hiipi
käytävään varpaisillaan, ja hänen silmänsä loistivat ja kasvot olivat
ihmeellisesti heltyneet, mutta pimeys peitti hänet pian. Mies seisoi
hetken kuunnellen. Sitten kuullessaan alhaalla liikkuvien miesten
huudahtavan säikähdyksestä hän havahtui äkilliseen toimintaan. Vääntäen
avaimella viereisen oven auki, joka johti muun talon yhteyteen, hän
katosi siitä. Sekuntia myöhemmin kuului pihalta kimakka vihellys, joka
herätti ja nosti jalkeille kymmenkunnan nukkujaa. Tuokiota myöhemmin
pihalla oli sekaista äänten sorinaa, jonka yli kaikui yhden kirkas ja
käskevä ääni. Hämmästyksestä kirkaisten majatalo heräsi.
XXV.
VERTAVUOTAVAN SYDÄMEN VELJESKUNTA.
— Mutta miksi? — kysyi rouva St. Lo kädet puuskassa, — mutta miksi
jäisimme tähän vaivaiseen paikkaan koko päiväksi ja yöksi, kun kestää
vain kuusi tuntia ratsastaa Angersiin?
— Siksi, — vastasi Tavannes kylmästi, kävellessään serkkunsa kanssa
majatalon portin edustalla, — että kreivitär ei voi hyvin ja
vuorokauden lepo varmaankin virkistää häntä.
— Hän nukkui erinomaisesti. Siitä olen varma.
Kreivi kohautti olkapäitään.
— Hän ei tänä aamuna edes nostanut päätään, vaikka palvelijani kirkui
viereisessä huoneessa: Murha! Ja... taivaan nimessä! — jatkoi rouva St.
Lo äkillisen keskeytyksen jälkeen ja varjostaen silmiään kädellään,
— mikä tuolta tulee? Hautajaissaattoko? Vai pyhiinvaelluskulkue? Jos
kaikki papit täällä päin ovat yhtä mustia, niin ei ole ensinkään kumma,
että herra Rabelais riitaantui heidän kanssaan.
Majatalo oli kaupungin vallien ulkopuolella niiden mukavuudeksi, jotka
halusivat matkustaa aikaisin, ehkä hiukan senkin vuoksi, että ruoka ja
rehu olivat halvempia eikä viinistä tarvinnut maksaa veroa kaupungille.
Majatalon edessä oli neljän valtatien risteys, ja itäisimmällä niistä
läheni juhlallinen saattue, joka oli jo kiinnittänyt rouva St.
Lon huomiota. Aluksi kreivi Hannibalkin otaksui samoin kuin hänen
serkkunsa, että siinä saatettiin hautaan jonkun ylhäisen henkilön
ruumista, sillä saattueessa oli etupäässä pappeja ja heidän vertaisiaan
ratsastaen aaseilla, enimmäkseen mustiin puettuja. Pieni lippu, joka
liehui heidän yläpuolellaan, oli myöskin musta, mutta vaakunan paikalla
oli siinä vertavuotavan sydämen kuva. Mutta katsoessaan tarkemmin he
eivät nähneet paareja eikä kantovuodetta, ja seurueen lähestyessä kävi
ilmi, että he kaikki olivat jollakin tapaa asestettuja, joko he sitten
olivat pappeja tai maallikoita.