halveksivasti. — Teidän kiitollisuutenne! — matki hän töykeästi.
Sitten hän oli vaiti noin minuutin ajan, joka tuntui kreivittärestä
niin pitkältä, että hän alkoi ihmetellä ja vavista. — Teidän
kiitollisuudestanne en välitä rahtuakaan, — sanoi hän vihdoin. — Minä
tahdon rakkauttanne. Vaikka olettekin kylmä ja hugenotti, voitte
kuitenkin rakastaa niinkuin muutkin naiset.
Ensi kerran kreivi nyt käytti tätä sanaa hänelle puhuessaan, ja vaikka
se kuuluikin uhkaukselta ja vaikka sitä käytettiin samalla tavalla kuin
mies ojentaa pistoolia, punastui kreivitär uudelleen kaulaa ja otsaa
myöten. Mutta hän ei vavissut.
— En voi antaa rakkautta, — sanoi hän.
— Onko se hänen?
— On, monsieur, — vastasi kreivitär ihmetellen omaa rohkeuttaan ja
hulluuttaan, — se on hänen.
— Enkä minä voi sitä saada... koskaan?
Kreivitär ravisti vavisten päätään.
— Enkö koskaan? — ja äkkiä kumartuen kreivi Hannibal tarttui hänen
ranteeseensa ikäänkuin rautaisella kouralla. Hänen äänessään oli
intohimoinen sävy, ja hänen silmänsä polttivat.
Tämäkö saattoi kreivittären muuttamaan menettelytapaa vai suorastaan
epätoivo, vaiko hänen korvissaan kaikuva pienten lasten ja avuttomien
naisten huuto — jokin ajatus lennähti juuri sillä hetkellä hänen
mieleensä, säihkyi hänen silmissään ja muutti hänen äänensä sävynkin.
Hän kohotti päätään ja katsoi miestään rohkeasti silmiin.
— Mitä tarkoitatte rakkaudella?
— Teitä, — vastasi kreivi raa'asti.
— Siinä tapauksessa olkoon, — vastasi kreivitär. — Siihen on keino, jos
sitä haluatte.
— Keino?
— Jos niin haluatte.
Puhuessaan kreivitär nousi hitaasti seisomaan, sillä hämmästyksissään
kreivi oli hellittänyt hänen ranteensa, ja he seisoivat vastatusten
kapealla nurmella joen ja poppelien välillä.
— Jos minä haluan? — Kreivi Hannibal näytti kasvavan, ja hänen silmänsä
ahmivat nuorta naista.
— Niin, — vastasi tämä. — Jos annatte minulle kirjeet, joita pidätte
vyössänne, sen mytyn, jonka tänään pelastin, niin että saan hävittää
kirjeet... silloin olen omanne vapaasta tahdosta ja mielelläni.
Kreivi hengähti syvään, yhä ahmien häntä silmillään.
— Tarkoitatteko, mitä sanotte? — kysyi hän vihdoin.
— Tarkoitan. — Kreivitär katsoi häntä kasvoihin, ja hänen poskensa
olivat valkoiset. — Antakaa minulle vain kirjeet!
— Ja niistä annatte minulle rakkautenne?
Kreivittären silmissä välähti, ja tahtomattaankin hän värisi; heikko
puna nousi hänen poskilleen.
— Vain Jumala voi antaa rakkauden, — sanoi hän hiljaa.
— Ja teidän on jo annettu?
— Niin on.
— Toiselle?
— Niin olen sanonut.
— Rakkautenne kuuluu hänelle, ja kuitenkin näiden kirjeiden lähden...
— Näiden ihmishenkien tähden! — huudahti kreivitär ylpeästi.
— Tahdotte antautua?
— Sen vannon, jos annatte ne minulle, — vastasi hän ojentaen käsiään.
Hänen kiihkeillä kasvoillaan oli omituinen loiste. Tarkasti katsellen
olisi luullut hänen olevan kiivaan mielenliikutuksen vallassa, yhä
kiihtyneenä kamppailusta veneessä, ja tuskin voivan hillitä itseään.
Mutta mies, jota hän vietteli, jolla oli hänen hintansa vyössään,
kääntyi poispäin, luotuaan häneen yhden ainoan tutkivan katseen, ehkä
siksi, ettei uskaltanut häntä enempää katsella. Kreivi Hannibal astui
kymmenkunnan askelta eteenpäin ja samoin vielä kerran, ja silloin
hänen astunnassaan oli jotakin tulista ja rajua. Vihdoin hän pysähtyi
kreivittären eteen.
— Teillä ei ole mitään annettavaa kirjeiden maksuksi, — sanoi hän
kylmällä, kovalla äänellä. — Ei mitään, mikä ei jo olisi omaani, mihin
ei minulla jo olisi oikeus, tai mitä en voisi ottaa mieleni mukaan.
Minun lupaukseni? — jatkoi hän nähdessään kreivittären tahtovan
keskeyttää. — Aivan oikein, rouva, se teillä on, senhän saitte.
Mutta miksi minun täytyisi pitää sanani teille, joka kiusaatte minua
rikkomaan sanani kuninkaalle?
Kreivitär viittasi väsyneesti. Hänen päänsä vaipui rinnalle; hän näytti
huumaantuneen kreivin ylenkatseesta, siitä tavasta, kuinka hänen
tarjouksensa oli otettu vastaan.
— Te pelastitte kirjeet, — jatkoi kreivi tulkiten hänen liikkeensä. —
Totta kyllä, mutta kirjeet ovat minun, ja se, mitä niistä tarjootte,
on myöskin minun. Teillä ei ole mitään tarjottavaa. Muuten, madame, —
jatkoi hän katsellen häntä kyynillisesti, — te hämmästytätte minua. Te,
jonka säädyllisyys ja hyveellisyys on niin suuri, tahtoisitte lahjoa
miehenne, myydä itsenne, häväistä sitä rakkautta, josta niin paljon
kerskaatte, jonka ainoastaan Jumala antaa. — Hän nauroi ivallisesti
matkiessaan toisen sanoja. — Niin, ja näytettyänne kuinka halvasta
olette saatavissa, te varmaankin vielä tahdotte, että kunnioittaisin
teitä ja pitäisin sanani. Madame! — ja hänen äänensä muuttui
hirvittäväksi, — älkää leikkikö tulella! Te pelastitte kirjeeni, se
on totta, ja sen vuoksi, tällä kertaa, saatte mennä rauhassa, jos
Jumala auttaa minua laskemaan teidät. Mutta älkää kiusatko minua! —
kovisti hän kääntyen poispäin ja jälleen takaisin, tehden kädellään
epätoivoisen liikkeen, ikäänkuin epäillen omaa hillitsemiskykyään. —
Olenhan minäkin samanlainen kuin muutkin miehet. Ehkä heikompi. Ja
tekö... joka lörpöttelette rakkaudesta ettekä tiedä mitä rakkaus on...
voisitte rakastaa! Rakastaa!
Hän vaikeni lausuttuaan tämän sanan, ikäänkuin se olisi tukahuttanut
hänet, ja taisteli mielenliikutustaan vastaan. Vihdoin hän kiirehti
pois puoleksi tukahutettu kirous huulillaan, pysähtyi, viivytteli
hetkisen ja syöksi sitten tiehensä raivoissaan. Astellessaan joen
vartta hän tallasi kukkaset jalkainsa alle ja survoi heinikossa
kasvavat kalpeat lemmikit.
XXIII.
KAHDENVAIHEILLA.
La Tribe tunkeutui tiheikön läpi luullen Carlatin ja kreivi Hannibalin
olevan aivan kintereillään eikä uskaltanut pysähtyä kuuntelemaankaan.
Hän kompastui varvikossa ja leppien oksat löivät häntä kasvoihin
sokaisten häntä; kerran hän kaatui pitkälleen sammalpeitteiselle
kivelle ja kömpi siitä ähkien pystyyn. Mutta takaa ajettava jänis
ei välitä okaista eikä kettu mudasta, jonka läpi sen täytyy ryömiä
piilopaikkaansa, ja tällä hetkellä hän ei ollut muuta kuin vainottu
otus. Puristaen kyynärpäitä kylkiinsä tai ojentaen käsiään työntämään
oksia tieltään, miltei pakahtuvin keuhkoin ja kasvot tulipunaisina,
hän hyökkäsi viidakon läpi, väliin luiskahtaen kumoon, väliin
hypäten ilmaan, milloin melkein ryömien maassa, milloin puskien
orjantappurapensaikon puhki. Hän juoksi yhä eteenpäin, kunnes saapui
metsän laitaan, ja nähdessään edessään avoimen nurmikon, missä ei
ollut suojaa tai piilopaikkaa, hän voihkaisten heittäytyi maahan. Hän
kuunteli, kuinka lähellä olivat takaa-ajajat.
Ei kuulunut mitään, ei niin mitään, paitsi metsän tavallisia ääniä,
häirityn mustan rastaan kiukkuista räkätystä sen lentäessä matalalla
piiloon ja nurmikolta lentoon pyrähtävän kottaraisparven käheitä
huutoja. Mehiläisten surina täytti ilman, ja elokuun kärpäset kuhisivat
hänen hikisen otsansa ympärillä, sillä hän oli hukannut lakkinsa. Mutta
hänen takanaan... ei mitään. Metsän hiljaisuus oli jo painunut hänen
jäljilleen.
Hän ei vähääkään ollut äkkikauhun vallassa. Hän otaksui, että
Tavannesin miehet nousivat ratsujensa selkään, ja että jos he kaartaen
eri tahoilta panisivat toimeen ajometsästyksen, niin hänen täytyi
joutua kiinni. Tämä ajatus sai hänet uudelleen nousemaan, vaikka
hän vielä tuskin oli ehtinyt toipua hengästyksestään, ja pysytellen
viidakon suojassa hän ryömi rinnettä alas joelle. Sinne päästyään hän
hiljaa liukui veteen ja kumartuen rantaa alemmaksi, pää ja olkapäät
pensaiden suojassa, hän kahlasi jokea alaspäin, kunnes oli lisännyt
taas pari sataa askelta itsensä ja takaa-ajajiensa välille.
Sitten hän pysähtyi kuuntelemaan. Vieläkään ei kuulunut mitään, ja hän
jatkoi kahlaamistaan, kunnes vesi alkoi olla syvää. Tällä kohtaa hän
keksi vähän matkan päässä edempänä toisella rannalla ryhmän puita,
ja arvellen, että se puoli herättäisi vähemmän epäluuloja, jos hän
vain pääsisi sinne huomaamatta, hän ui joen poikki pyrkien erästä
orjantappurapensasta kohti, joka kasvoi matalalla lähellä vedenrajaa.
Sen suojassa hän ryömi vedestä ja madellen kuin käärme kapean
ruohorannan poikki hän vihdoin seisoi puiden varjossa. Hetken hän
ravisteli itseään, mutta muistaen sitten, että hän vieläkin oli kovin
likellä leiriä, hän jatkoi matkaansa milloin juosten, milloin kävellen
niitä kukkuloita kohden, joiden ylitse hänen seurueensa oli aamulla
kulkenut.
Jonkun aikaa hän vieläkin kiirehti eteenpäin, ajatellen vain
pelastustaan. Mutta kun hän oli kulkenut tunnin verran ja pako näytti
onnistuvan, alkoi hänen kiitollisuuteensa sekaantua jokin katkera
tunne, joka kävi hetki hetkeltä katkerammaksi. Miksi hän oli paennut
ja jättänyt työnsä suorittamatta? Miksi hän oli päästänyt valloilleen
kehnon pelon, kun kirjeet olivat hänen saatavissaan? Jos hän olisi
viivytellyt parikin sekuntia lisää, olisi hänen tosin ollut jokseenkin
mahdoton paeta, mutta mitä siitä, jos hän näinä sekunteina olisi voinut
pelastaa Angersin, pelastaa uskonveljensä? Hän oli surkeasti esiintynyt
pelkurina, Tavannesin pelottava ääni oli vienyt hänen miehuutensa. Hän
oli pelastanut oman henkensä ja jättänyt laumansa surman suuhun, — hän,
jonka Jumala oli tätä työtä varten erottanut muista monen ihmeellisen
merkin avulla!
Tavallisesti häneltä ei puuttunut rohkeutta. Hän olisi kärsinyt
marttyyrikuoleman vakaumuksensa tähden, mutta hänellä ei ollut sitä
malttia, joka kestää äkillisen kauhun, eikä sitä kylmää järkeä,
joka kuoleman uhatessa näkee kahden tienhaaran päähän. Hän ei ollut
pelkuri, mutta nyt hän syytti itseään pelkuruudesta, ja katumuksen
tuskassa hän heittäytyi suulleen pitkään ruohikkoon. Hänellä oli ollut
koettelemuksia ja kiusauksia, mutta tähän asti hän oli ne voittanut;
nyt hän oli Pietarin tavoin pettänyt Herransa.
Hän makasi siinä tunnin aikaa valitellen sieluntuskissaan, mutta sitten
hänen mieleensä juolahti raamatunlause: »Sinä olet Pietari ja tälle
kalliolle...» ja hän nousi istumaan. Pietari oli pelkuruudesta pettänyt
Herransa luottamuksen, niinkuin hänkin oli tehnyt. Mutta Pietaria ei
Herra ollut pitänyt kelvottomana. Eikö hänenkin laitansa voisi niin
olla? Hän nousi seisomaan, ja hänen silmiinsä oli syttynyt uusi valo.
Hän päätti mennä takaisin. Hän palaisi sinne, maksoi mitä maksoi,
vaikka henkensä uhalla, ja ryöstäisi kirjeet. Eikä silloin pelko kreivi
Hannibalia kohtaan eikä äkillisen kuoleman kauhu voisi estää häntä
täyttämästä velvollisuuttaan.
Hän oli heittäytynyt pitkälleen metsäniitylle, aivan lähelle sitä
polkua, jota pitkin hän oli aamulla ratsastanut. Mutta sisäinen
taistelu oli niin suuresti järkyttänyt hänen mieltään, ettei hän enää
muistanut, miltä puolelta oli tullut metsäaukealle, ja hän kääntyi eri
puolille koettaen muistella.
Juuri silloin sattui hänen korviinsa suitsien hiljainen helinä, ja hän
näki vihreiden pensaiden välistä sotavarustusten välkkyvän. He olivat
siis seuranneet häntä päästen jo tänne! Tämä oli hänelle selvä merkki,
että hän saisi yrittää vielä toisen kerran. Ja innoissaan hän astui
esiin paikalle, mistä hänen takaa-ajajainsa täytyi hänet nähdä.
Niin hän ainakin luuli. Mutta kumminkin etumainen miehistä ratsastaen
huolimattomasti toisaalle käännetyin kasvoin, säärien heiluessa,
olisi mennyt ohitse mitään huomaamatta, ellei hänen hevosensa oli
tarkkaavampana hypähtänyt syrjään. Silloin mies kääntyi ja tuokion
aikaa he tuijottivat toisiaan hevosen pystykorvien välitse.
— Herra de Tignonville! — pääsi vihdoin papilta huudahdus.
— La Tribe!
— Tekö se todella olette?
— Hm... niinpä luulisin, — vastasi nuori mies.
Pappi kohotti silmänsä ikäänkuin kutsuakseen puut, pilvet ja linnut
todistajikseen. — Nyt, — huudahti hän, — tiedän olevani valittu! Ja
tiedän meidän olevan välikappaleita suorittamaan tämän työn siitä
päivästä alkaen, kun kana pelasti meidät heinäkuormassa Pariisissa.
Nyt tiedän kaiken olevan anteeksi annetun ja järjestetyn ja Angersin
uskovaisten huomenna jäävän eloon eikä kuolevan, — ja hän astui
säteilevin, mutta samalla juhlallisin kasvoin nuoren miehen jalustimen
viereen.
Hetken aikaa Tignonville katseli tarkkaavasti eteensä. — Kuinka kaukana
he ovat meistä edellä? — kysyi hän. Hänen äänensävynsä, tyly ja
asiallinen, ei ensinkään liittynyt toisen innostukseen.
— He lepäävät noin puolen tunnin matkan päässä täältä, lautan lähellä.
Ajatteko heitä takaa?
— Koetan.
— Yksinännekö?
— En. — Nuoren miehen kasvoilla oli julma ilme hänen puhuessaan. —
Minua seuraa viisi miestä... samaa laatua kuin tekin, herra La Tribe.
Sain ne asehuoneesta, ja yksi heistä on menettänyt vaimonsa, toinen
poikansa, toiset kolme...
— Mitä he?
— Rakastettunsa, — vastasi Tignonville kuivasti ja loi pappiin
omituisen katseen.
Mutta La Triben mielessä oli vain yksi asia, hän saattoi ajatella vain
sitä. — Kuinka satuitte kuulemaan kirjeistä? — kysyi hän.
— Kirjeistäkö?
— Niin?
— En ymmärrä, mitä tarkoitatte.
La Tribe tuijotti nuoreen mieheen. — Miksi siis ajatte häntä takaa? —
kysyi hän.
— Miksikö? — toisti Tignonville vihasta synkkenevin kasvoin. — Vai
kysytte, miksi ajamme takaa... Mutta se nimi, jonka hän aikoi lausua,
tuntui tukahuttavan häntä, ja hän vaikeni.
Mutta nyt hänen miehensäkin olivat saapuneet paikalle, ja yksi heistä
vastasi hänen puolestaan. — Miksikö seuraamme Hannibal de Tavannesia? —
sanoi hän ankarasti. — Tehdäksemme hänelle, mitä hän on tehnyt meille.
Ryöstääksemme häneltä niinkuin hän on ryöstänyt meiltä... ryöstänyt
kultaa kalliimpaa. Surmataksemme hänet niinkuin hän on surmannut
omaisemme, salakavalasti ja äkkiarvaamatta. Vaikkapa hänen vuoteessaan,
jos vain voimme. Hänen vaimonsa sylissä, jos Jumala sen sallii. —
Puhujan kasvot olivat näiden ajatusten hautomisesta ja unettomuudesta
kuihtuneet, mutta hänen silmänsä leimusivat, ja hänen toverinsa
murahtelivat myöntymistään.
— Onhan selvää, miksi me vainoomme häntä, — yhtyi toinen puheeseen. —
Onko ainoatakaan uskolaistamme, joka ei näitä hirmutöitä kuullessaan
syöksyisi pystyyn saadakseen tikarillaan puhkaista lähimmän tästä
mustasta laumasta... vaikka se olisi hänen veljensä? Jos sellainen on,
niin olkoon hän kirottu!
— Aamen! Aamen!
— Sillä tapaa, ainoastaan sillä tapaa, — huusi mies, joka oli ensiksi
puhunut, — saamme maassamme turvaa. Ja ainoastaan silloin voivat
lapsemme, pienet tyttösemme, maata turvallisina vuoteissaan.
— Aamen! Aamen!
Puhujan pää painui rintaa vasten, ja valo sammui hänen silmistään hänen
lausuttuaan viimeiset sanansa. La Tribe katsoi häneen tarkkaavaisesti,
sitten toisiin, viimeiseksi Tignonvilleen, jonka kasvoilla hän
kuvitteli yllättäneensä heikon hymyn. Mutta kun Tignonville puhui, oli
hänen äänensä kyllin vakava.
— Nyt te olette kuullut, — sanoi hän. — Soimaatteko meitä?
— En voi, — sanoi pappi, ja häntä puistatti. — En voi. — Nämä tunteet
olivat jonkun aikaa olleet hänen sielunelämänsä ulkopuolella,
ja vihannassa metsässä, Jumalan taivaan alla, kirkkaassa
auringonpaisteessa, ne tuntuivat kiduttavilta. Sittenkään hän ei voinut
moittia miehiä, jotka olivat kärsineet niinkuin nämä olivat kärsineet
ja yltyneet hurjaan vimmaan, kun heille oli tehty suurin vääryys, mitä
ihminen milloinkaan voi toiselle tehdä. — En uskalla, — jatkoi hän
surullisesti. — Mutta Jumalan nimessä tarjoan korkeamman ja jalomman
työn suoritettavaksenne.
— Emme tarvitse muuta, — mutisi Tignonville kärsimättömänä.
— Mutta monet muut tarvitsevat teitä, — vastasi La Tribe nuhtelevasti.
— Te ette tiedä, että sillä miehellä, jota ajatte takaa, on kirjeitä
kuninkaalta Angersin viranomaisille.
— Mitä? Onko hänellä?
— Käskien niitä toimimaan Angersissa niinkuin hänen majesteettinsa on
toiminut Pariisissa.
Miehet purkivat kirouksia. — Mutta hän ei saa nähdä Angersia, —
vastasivat he. — Siihen vereen, jonka hän on vuodattanut, hän saa
matkalla tukehtua. Ja mitä hän on aikonut tehdä muille, se tapahtukoon
hänelle itselleen!
La Tribe värisi kuunnellessaan ja katsellessaan heitä. Vastoin
tahtoakin näiden miesten kostonhimo kauhistutti häntä. — Mutta miten? —
sanoi hän. — Hänellä on parikymmentä miestä mukanaan, ja teitä on vain
kuusi.
— Meitä on nyt seitsemän, — vastasi Tignonville hymyillen.
— Totta kyllä, mutta...
— Ja hän levähtää tänä yönä La Flèchessä? Eikö niin?
— Niin oli tänä aamuna hänen aikomuksensa.
— »Vanhan kuninkaan majatalossa» valtateiden risteyksessä?
— Niin sanottiin, — myönsi La Tribe vastahakoisesti ymmärtämättä
itsekään miksi. — Mutta jos yö on kaunis, niin on yhtä luultavaa, että
he nukkuvat taivasalla.
Yksi miehistä osoitti taivasta kohti. Synkkä pilvisikermä, joka
näytti juuri kohonneen merestä, roikkui lännessä matalalla suurena ja
uhkaavana.
— Katsokaa! Jumala antaa hänet meidän käsiimme! — huusi hän.
Tignonville nyökkäsi. — Jos hän on siellä yötä, — sanoi hän, — niin
Jumala sen todella tekeekin. Ratsastakaa edellä, — sanoi hän eräälle
seuralaisistaan laskeutuen ratsunsa selästä, — ja pitäkää varanne,
ettei meitä yllätetä. Ja te, Perrot, kertokaa tälle herralle. Tämä
Perrot, niin on Jumala sallinut, — lisäsi hän, ja hänen huulillaan
väreili sama heikko hymy, jonka pappi jälleen huomasi, — on nainut La
Flèchen suuresta majatalosta ja tuntee tämän paikan.
— Paremmin kuin kukaan, — murisi jörö, mietteitään hautova nuori mies,
jonka katse hämmästytti julmalla hehkullaan.
La Tribe pudisti päätään. — Minäkin tunnen sen, — sanoi hän. — Se on
luja linnoitus, piha on muurien ympäröimä ja kaikki akkunat pihalle
päin. Portit suljetaan tunti auringonlaskun jälkeen, vaikka kuka olisi
ulkopuolella. Jos luulette, herra de Tignonville, saavanne hänet
käsiinne sieltä...
— Malttia, arvoisa herra, — keskeytti Perrot, — te ette vielä kuullut,
mitä minulla on kerrottavaa. Tunnen sen toiseltakin kannalta.
Muistatteko pienen puron, joka juoksee suuren pihan ja tallien läpi?
La Tribe nyökkäsi.
— Siinä on rautaristikko kummassakin päässä eikä koirakaan pääse
lävitse. Muistattehan? Hyvä on, monsieur, minä olen pyydystänyt siellä
rottia, ja sillä kohtaa, missä vesi juoksee vallin alitse, on onkalo,
pituudeltaan noin sylen mittainen. Siellä voi väkevä mies siirtää
tieltään yhden niistä kivistä, jotka ympäröivät aukon ristikkoa... ja
silloin hän on sisällä.
— Niinkö, sisällä! Mutta missä siellä? — kysyi La Tribe rypistäen
kulmakarvojaan.
— Viisaasti sanottu, missä? — toisti Perrot voitonriemuisella äänellä.
— Siinäpä temppu juuri onkin. Tallissako, jossa on nukkuvia miehiä
ja kuorsaajia joka olkikuvolla? Ei, vaan kahden tallin välillä
syvennyksessä, ja siellä vesi virratessaan sisään valuu puhtaana
kiviseen kanavaan, joka on yhdeltä kohtaa syvennetty, niin että siitä
voi nostaa nuoralla ja sangolla vettä huoneisiin. Sillä kohtaa ovat
talon parhaat huoneet, neljä perätysten, ja kaikki avautuvat käytävään,
joka oli yleisen tavan mukaan avoin, kunnes leskikuningatar Isabel
matkallaan Nantesiin kaksi vuotta sitten poikkesi sinne ja piti
huoneita vetoisina. Silloin käytävän senpuolinen pää katettiin ja
suljettiin hänen paluunsa varalta. Tavannes ja hänen rouvansa nukkuvat
arvatenkin siellä, ja hän on mielestään hyvässä turvassa, sillä näihin
neljään huoneeseen on vain yksi tie, se ovi, joka vie avoimesta
käytävästä katettuun osaan. Mutta, — ja hän loi nopean katseen
ylöspäin, ja La Tribe näki hänen silmissään kytevän tulen, — me emme
mene siitä ovesta.
— Nostetaanko vettä lattialuukun kautta?
— Käytävässäkö? Aivan niin, se on kulmauksessa neljännen oven takana.
Siellä hän lankee kuoppaan, jonka on muille kaivanut, ja hänen ilkeät
aikeensa kohtaavat häntä itseään.
La Tribe oli vaiti.
— Mitä te ajattelette tästä suunnitelmasta? — kysyi Tignonville.
— Se on koko ovela, — vastasi pappi.
— Eikö teillä ole muuta huomautettavaa?
— Ei mitään, ennenkuin olen saanut syödä.
— Antakaa hänelle jotakin! — sanoi Tignonville happamella äänellä. — Ja
me voimme itsekin syödä samalla kertaa. Taluttakaa hevoset metsään. Ja
te, Perrot, kutsukaa Tuez-les-Moines, joka on edessäpäin. La Flècheen
pitäisi olla vain kahden tunnin matka. Meidän ei senvuoksi tarvitse
lähteä täältä, ennenkuin aurinko on laskemaisillaan. Päivälliselle!
Hän ei kuitenkaan liene tuntenut sitä huolettomuutta, jota teeskenteli,
sillä aterialla hänen kasvonsa synkkenivät, ja hän loi ajoittain
pappiin epäluuloisia katseita. La Tribe puolestaan pysyi ääneti, vaikka
väki söikin erillään. Hän oli tosiaankin kahden vaiheilla omista
tunteistaan. Vaisto ja järki olivat joutuneet hänessä ristiriitaan.
Sittenkin oli yksi seikka hänelle selvä, Angersin pelastaminen, ja
vähitellen jäi kaikki muu syrjemmälle. Kun ateria oli päättynyt ja
Tignonville taas puhutteli häntä, oli hän valmis.
— Teidän innostuksenne näkyy laimentuneen siitä asti, kun tapasimme
toisemme, — sanoi nuorempi miehistä pilkallisesti hymyillen. — Saanko
nyt kysyä teiltä, näettekö suunnitelmassamme mitään varjopuolta?
— Siinä ei ole mitään vikaa.
— Jos kaitselmus toimitti meidän tiemme yhtymään, niin eikö juuri
kaitselmus ole antanut minulle Perrotia, joka tuntee La Flèchen? Jos
kaitselmus toi teidän tietoonne Angersin uskovaisten vaaran, niin eikö
kaitselmus johtanut meitä tänne, sillä ilman meitä olisitte ollut
voimaton?
— Sen kyllä uskon.
— Sanokaa siis, Herran nimessä, mitä oikeastaan tarkoitatte? —
tiuskaisi Tignonville niin kiivaasti, ettei toisen käytös ensinkään
näyttänyt riittävältä aiheelta sellaiseen purkaukseen. — Mitä te
tahdotte? Mikä teitä vaivaa?
— Tahtoisin asettua teidän sijallenne, — vastasi La Tribe rauhallisesti.
— Minunko sijalleni?
— Niin.
— Mitä, onko meitä liian monta?
— Meitä on tarpeeksi monta ilman teitä, herra de Tignonville, — vastasi
pappi. — Jumala ei lue tätä retkeä viaksi noille miehille, joilla on
vääryyksiä kostettavana.
Tignonvillen silmät leimusivat vihasta. — Eikö siis minulla ole
vääryyttä kostettavana? — huusi hän. — Eikö merkitse mitään, että olen
menettänyt morsiameni, että minulta on ryöstetty vaimoni, että olen
nähnyt rakastamani naisen laahattavan pois orjaksi ja leikkikaluksi?
Eikö se kaikki ole mitään vääryyttä?
— Hän säästi henkenne, vaikkei olisikaan sitä pelastanut, — sanoi pappi
juhlallisesti. —Ja hänen henkensä ja hänen palvelijoillensa hengen.
— Omaksi edukseen.
La Tribe levitti kätensä.
— Omaksi edukseen! Ja siksi tahtoisitte päästää hänet vapaaksi? — huusi
Tignonville raivosta miltei tukehtuneella äänellä. — Tiedättekö, että
tämä mies yksin, seistessään Louvren suuressa salissa ja kuninkaankin
peräytyessä, hyväksyi meikäläisten murhan? Onko hänet sittenkin
vapautettava?
— Teidän käsistänne kyllä, — vastasi La Tribe tyynesti. — Te olette
meidän joukossamme ainoa, joka ei saa häntä vainota. — Hän olisi vielä
lisännyt jotakin, mutta Tignonville ei tahtonut kuulla.
Asehuoneen muurien sisäpuolella hautoessaan kärsimiään vääryyksiä
Tignonville oli sallinut vihan tukehuttaa jalommat vaistonsa. Ollen
turhamainen ja itserakas hän kuvitteli joutuvansa maailman silmissä
naurettavaksi sen kurjan osan tähden, jota oli näytellyt. Ja hänen
turhamaisuuteensa sattunut haava paheni, kunnes ei mikään muu olisi
auttanut kuin nähdä vihollisensa joutuvan perikatoon. Viipymätön
takaa-ajo, pikainen kosto, ainoastaan nämä muka voivat parantaa hänen
kunniansa toverien silmissä.
Sisimmässään hän kyllä tiesi, mikä olisi hänelle paremmin sopinut.
Mutta turhamaisuus on voimakas vaikutin, ja hänen omatuntonsa nuhteli
vain heikosti silloinkin, kun La Tribe sitä kannatti. Hän ei tahtonut
kummaltakaan kuulla enempää.