sydämellisesti. — Mielelläni olen Jumalan taivaan alla.
— Maa on hänen, mutta me rumennamme sen, — mutisi kreivitär palaten
omiin ajatuksiinsa ja huomaamatta puhuvansa kreivi Hannibalille.
Tämä katsoi häneen tarkkaavasti, mutta tuli ei ollut vielä syttynyt, ja
hämärässä häämöttivät hänen kasvonsa epämääräisinä ja vaaleina. Kreivi
seisoi hetkisen odottaen, mutta toinen ei puhunut enempää, ja kun rouva
St. Lo tuli sinne touhuten, poistui kreivi antamaan jonkun määräyksen.
Tulet syttyivät vähitellen, ja niiden loimutessa he näyttivät
istuvan korkeapylväisessä kuorikäytävässä, luonnon tuomiokirkossa
lattialle siroiteltuina ryhminä. Varjoisan gootilaisen kaarikaton
läpi, jona olivat puiden monet haaraantuvat ja heidän päittensä
yläpuolella yhtyvät oksat, tuikki yksinäisiä tähtiä ikäänkuin
ullakon akkunoista. Ja alhaalta rotkosta kohosi yöllä sammakoiden
yksitoikkoista kurnutusta, ja milloin joku iso urossammakko äänteli,
oli sävelala melkein yhtä laaja kuin brescialaisten urkujen. Pimeys
verhosi kaikki; yö oli niin hiljainen, että voi kuulla toukan putoavan
lehdeltä. Etäisimmän tulen ääressä istuvat raa'at miehetkin vaikenivat
hetkittäin, tietämättä miksi, mutta heidätkin lumosi yön ääretön, autio
hiljaisuus.
Kreivitär muisti kauan tämän valveilla olon, sillä kesti myöhään,
ennenkuin hän saattoi nukkua, muisti viileän jylhyyden, hiljaisen
ritinän ja kahinan metsässä, ketun tai suden etäisen ulvonnan ja
sammuvien tulien himmeän hehkun, joka vihdoin katosi pimeän ja
tähtien tieltä; mutta ennen kaikkea taivaankappaleiden äänettömän
kiertoliikkeen, joka tosin oli merkkinä ylimmästä ohjaajasta, mutta
samalla masensi ihmissydämen tuntemaan oman mitättömyytensä ja kaikkien
ihmiskapinain mitättömyyden.
— Ja sittenkin minä uskon! — huudahti hän taistellen itsensä kanssa. —
Vaikka olenkin nähnyt, mitä olen nähnyt, niin sittenkin uskon!
Ja vaikka hänen oli kannettava taakkansa ja suoritettava teko,
jota hänen sielunsa kauhistui! Hänen naisellisuutensa tosin jatkoi
kapinoimistaan tätä sen tielle yhä uudestaan osuvaa murhenäytelmää
vastaan, jossa aina täytyy valita paha tai hyvä, itselleen huoleton
olo tai toisten henki. Mutta kiertoaan jatkavat tähdet johtaessaan
ajatukset tulevaan aikaan, jolloin kaiken hyvän samoin kuin pahankin
ajan pitäisi olla mennyt, vahvistivat tätä pohjaltaan jaloa luonnetta,
ja ennenkuin hän nukahti, tuntui hänestä ainakin sillä hetkellä, ettei
mikään häpeä tai kärsimys ollut liian kallis hinta pienten lasten
hengestä. Rakkaus oli riistetty hänen elämästään; se ylpeys, joka olisi
tahtonut jalomielisyyttä palkita samalla mitalla, oli uhrattava myös.
Päivän tullessa hänestä vielä tuntui samalta, eikä matkalle lähdön
hälinä tai sen tavallinen kulku karkoittanut yön ihanteita. Mutta
toisin kävi kuin hän oli kuvitellut. He pysähtyivät ennen puolta
päivää Loiren pohjoisrannalle, tasaiselle niitylle, missä risteili
poppelirivejä eri puolille täyttäen koko tämän paikan lehtien hempeällä
hohteella. Sinisikurin kukkia, kesätaivaan pikkaraisia kuvastimia,
kasvoi siellä täällä pitkän ruohon seassa, ja naiset poimivat niistä
kimppuja tai pujottelivat niitä italialaiseen tapaan tukkaansa. Niityn
poikki kulki tie lautalle, mutta lauttamies oli säikähtänyt nähdessään
tämän seurueen ja siirrettyään venheensä toiselle rannalle itse
piiloutunut.
Pian rouva St. Lo keksi venheen, taputti käsiään ja tahtoi välttämättä
sitä käyttää. Poppeleista ei saanut mitään varjoa, kärpäset kiusasivat
häntä, erakon elämä niityllä ei häntä enää miellyttänyt.
— Menkäämme joelle! — huusi hän. — Tehän menette kohta uimaan, arvoisa
serkkuni, ja jätätte meidät paistumaan!
— Kaksi livreä sille, joka tuo venheen tänne! — huusi kreivi Hannibal.
Lyhemmässä ajassa kuin puolessa minuutissa oli kolme miestä heittänyt
päältään jalkineensa uiden joen poikki toveriensa nauraessa ja
huudellessa. Viiden minuutin päästä oli vene tuotu.
Se ei ollut iso, eikä siihen mahtunut useampia kuin neljä henkeä.
Tavannesin katse sattui Carlatiin.
— Tehän olette tottunut soutamaan, — sanoi hän. — Seuratkaa rouva St.
Lota. Ja te myöskin, herra La Tribe.
— Mutta tottahan tekin tulette? — huudahti rouva St. Lo kääntyen
kreivittären puoleen. — Vai niin, rouva, te ette siis tule? — ja hän
niiasi. — Te...
— Kyllä minä tulen, — vastasi kreivitär.
— Minä menen virtaa ylöspäin ja uin siellä vähän matkan päässä, —
sanoi kreivi Hannibal. Hän otti vyöstään kirjemytyn, ja Carlatin
pitäessä venettä, jotta rouva St. Lo saattoi astua siihen, hän antoi
sen kreivittärelle samoin kuin edellisenäkin päivänä. — Pitäkää siitä
huolta, rouva, — sanoi hän matalalla äänellä, — älkääkä laskeko sitä
käsistänne. Sen hukkaaminen voisi maksaa pääni.
Kreivitär kalpeni, ja tahtomattaan hän vapisevin käsin torjui myttyä
luotaan. — Eikö olisi silloin parempi... että antaisitte sen Bigotille?
— änkytti hän.
— Hän menee uimaan.
— Käskekää hänen uida vasta myöhemmin.
— Ei, — vastasi kreivi miltei tylysti. Hänelle tuotti erikoista
mielihyvää heidän omituisesta suhteestaan huolimatta osoittaa
luottamusta. — Ei, ottakaa se, rouva, mutta varokaa.
Kreivitär otti sen vastaan ja kätki sen vaatteisiinsa, ja kreivi
Hannibalin käännyttyä poispäin hänkin kääntyi noustakseen veneeseen. La
Tribe seisoi veneen peräpuolen vieressä pitäen sitä paikallaan hänen
avukseen, ja kun kreivitär hetkeksi laski kätensä hänen hihalleen,
yhtyivät heidän katseensa. La Tribe loi sitten katseensa maahan ja
hänen käsivartensa tuntui vapisevan; kreivitärtä puistatti.
Hän vältti enää katsomasta pappiin, ja se olikin helppoa, sillä La
Tribe istuutui kokkaan Carlatin taakse, joka souti. Vene liukui hiljaa
joen pintaa alaspäin Carlatin hitaasti liikutellessa airojaan ja rouva
St. Lon lörpötellessä iloisesti ja niin äänekkäästi, että se kuului
kauaksi. Milloin hänen piti saada tuolla kukkiva vihvilä, milloin
vihreä oksa suojellakseen sillä kasvojaan auringon heijastukselta,
ja väliin heidän täytyi pysähtyä johonkin viileään suvantoon
sanajalkapeitteisten rantojen varjoon, missä kalat uivat hitaasti ja
pieni puronen tulla sirisi rantakivien yli.
Se oli idyllistä. Mutta ei kreivittärelle. Hänen kasvojaan poltti,
ohimoissa takoi, ja turhaan yrittäessään hillitä kovaa tykytystä hän
sormillaan puristi veneenlaitaa. Kirjemytty tuntui ihan polttavan.
Hänen aivoissaan vilahti suurkaupunki vaaroineen, Tavannes ja tämän
luottamus häneen, toiminnan pakko ja sen auttamaton seuraus. Tietoisuus
siitä, että hänen täytyi toimia nyt taikka ei koskaan, vaikutti
häneen niin voimakkaasti, että hän kävi hajamieliseksi. Hänen kätensä
tunnusteli myttyä, mutta herposi jälleen.
— Aurinko on pahasti paahtanut teitä, — sanoi rouva St. Lo. —
Käyttäisitte ratsastaessanne naamiota niinkuin minäkin.
— Minulla ei ole naamiota mukanani, — mutisi kreivitär katsellen veteen.
— Ja minulla on vain yksi. Mutta Angersissa...
Kreivitär ei kuullut enempää, sillä juuri silloin hän sattui
katsahtamaan La Tribeen, joka Carlatin selän takaa teki hänelle
merkkejä viitaten häntä käskevästi pudottamaan mytyn jokeen. Kun hän
ei totellut, tuntien itsensä sairaaksi ja heikoksi, näki hän papin
kasvojen synkkenevän. La Tribe uhkaili häntä salaa. Ja mytty yhä poltti
häntä; kahdesti hän hapuili sitä kädellään, mutta käsi palasi tyhjänä.
Äkkiä rouva St. Lo kirkaisi. Joen toisella puolella alkoi ranta kohota
jyrkemmin veden rajasta, ja törmän reunalla hän oli keksinyt myöhään
kukkivan ruusupensaan; nyt ei auttanut muu kuin täytyi heti päästä
rantaan ryöstämään sen kukat. Vene ohjattiin siis sinne, hän hyppäsi
rannalle ja alkoi nousta rinnettä ylös.
— Seuratkaa rouvaa! — huusi La Tribe tyrkäten Carlatia selkään. —
Ettekö näe, ettei hän voi kiivetä törmälle yksinään? Ylös, mies, ylös
nyt!
Kreivitär avasi suunsa huutaakseen: Ei! mutta sana kuoli hänen
huulilleen, ja kun taloudenhoitaja kääntyi hänen puoleensa
ymmärtämättä, mitä hän oikeastaan oli sanonut, niin hän nyökkäsi
myöntävästi.
— Niin, menkää! — mutisi hän kalpeana.
— No, ettekö kuule, mies, menkää nyt! — huudahti pappi säihkyvin silmin
melkein sysäten toista veneestä.
Seuraavana sekuntina vene liukui rannasta ajelehtien jokea alas. La
Tribe odotti, kunnes he joutuivat erään puun varjoon, joka suojasi
heitä molempien rannalle jääneiden katseilta. Silloin hän kumartui
eteenpäin.
— Nyt, rouva! — huusi hän käskevästi — Herran nimeen, nyt!
— Voi! — huudahti kreivitär. — Odottakaa, odottakaa! Tahdon miettiä
asiaa.
— Miettiäkö?
— Hän luotti minuun, — valitti kreivitär. — Hän luotti minuun! Kuinka
voin siihen suostua?
Sitten hän vielä puhuessaan veti mytyn esiin.
— Taivas on suonut teille tämän tilaisuuden!
— Jos olisin voinut sen varastaa! — vastasi kreivitär.
— Hupsu! — sanoi pappi heiluttaen itseään edestakaisin ja miltei
suunniltaan mallittomuudesta. — Miksi sen varastaisitte? Sehän on
teidän käsissänne. Se on teillä. Tämä on itse taivaan lähettämä
tilaisuus, Jumala on antanut teille tämän hetken.
La Tribe ei voinut lukea hänen ajatuksiaan eikä käsittää sitä
epäröimistä, joka pidätti toisen kättä. Hän oli suorasukainen; hänellä
oli vain yksi päämäärä, yksi tarkoitus. Hän näki rohkeain miesten
riutuneet kasvot toivottomina ja kuuli naisten ja lasten kuolevat
huudot. Tällainen tilaisuus pelastaa Jumalan valittuja, lunastaa
viattomia, oli hänen silmissään taivaan lahja. Ja ajatellen näin ja
nähdessään toisen epäröivän silloin, kun joka silmänräpäys tuotti
hänelle tuskaa, sillä niin välttämätön oli kiireellinen toiminta,
niin kallis tämä tilaisuus, hän ei enää kestänyt tätä tuskallista
odotusta. Kun kreivitär ei vastannut, kumartui hän eteenpäin, kunnes
hänen polvensa koskettivat tuhtoa, jolla Carlat oli istunut, ja sitten
sanaakaan sanomatta kurottaen toista kättään pitkälle tarttui myttyyn.
Jos pappi ei olisi liikahtanut, olisi kreivitär täyttänyt hänen
tahtonsa; melkein varmaan hän olisi niin tehnyt. Mutta näin
ahdistettuna hän vaistomaisesti vastusti ja tarrautui kirjeisiin.
— Ei! — huusi hän. — Ei, päästäkää irti, herra! — ja hän yritti kiskoa
myttyä haltuunsa.
— Antakaa se minulle!
— Päästäkää irti, herra! Kuuletteko? — toisti hän ja äkkiä temmaten
saikin sen irti; sillä pappi piteli sitä vain kulmasta. Sitten hän
piilotti sen selkänsä taakse. — Menkää takaisin ja...
— Antakaa se minulle! — läähätti pappi.
— Minä en tahdo!
— Heittäkää se siis jokeen!
— En tahdo! — huusi kreivitär, vaikka pappi mielettömän kiihkon
vallassa tuijotti häntä hurjistunein katsein, ja selvää oli, että tämä
mies, jolla oli ainoastaan yksi ajatus, ei enää voinut itseään hillitä.
— Menkää takaisin!
— Antakaa se minulle! — huohotti pappi, — taikka minä kaadan veneen! —
Ja tarttuen kreivittären hartiaan hän kumartui hänen ylitseen yrittäen
päästä käsiksi myttyyn, jota pidettiin selän takana. Vene heilui, ja
yhtä paljon raivon kuin pelonkin vallassa kreivitär alkoi huutaa.
Tähän huutoon vastasi toinen, jossa oli vain raivoa ja joka pääsi
Carlatilta. La Tribe, jonka koko huomio oli kiintynyt myttyyn, ei
välittänyt eikä tahtonut välittää taloudenhoitajasta. Mutta seuraavana
hetkenä viilsi ilmaa toinen ikäänkuin raivostuneen petoeläimen
karjahdus, kauempaa, alapuolelta, ja tuntiessaan kreivi Hannibalin
äänen hugenotti jätti kreivittären heti rauhaan nousten pystyyn.
Tuokion verran vene heilui vaarallisesti hänen allaan, törmäten sitten
hiljaa sitä rantaa vasten, jolla Carlat seisoi kauhistuneena tuijottaen.
La Triben toiveet olivat hukassa, hän huomasi, että Carlat saavuttaisi
hänet, ennenkuin hän ehtisi tehdä uuden yrityksen ja siinä onnistua.
Mutta kun joen ranta oli kovaa ja hän saattoi ylettää siihen kädellään,
voisi hän heti pakenemalla ehkä pelastua.
Hän seisoi hetken epäröiden; sitten silmissään katse, joka koski
kreivittären sydämeen, hän hypähti rannalle, pujahti leppien sekaan ja
katosi näkyvistä.
— Ajakaa häntä takaa! — jyrisi kreivi Hannibal. — Ajakaa takaa, mies!
— Ja Carlat kompuroi jyrkkää rinnettä alas ja tunkeutuen terävien
orjantappurapensaiden läpi koetti parastaan. Mutta turhaan. Ennenkuin
hän ehti alas rantaan, olivat karkurin askeleet miltei lakanneet
kuulumasta. Parin sekunnin kuluttua oli aivan hiljaista.
XXII.
TULELLA LEIKKIMISTÄ.
La Tribe oli hypätessään rantaan jalallaan sysännyt veneen joelle.
Se ajelehti hiljalleen alaspäin, ja näytti siltä, että ellei mitään
sattuisi sen tielle, se ajautuisi sille rannalle, jolla kreivi Hannibal
seisoi, parin sadan askeleen päässä hänestä alaspäin. Hän näki sen ja
käveli rantaa pitkin pysytellen veneen kohdalla, kreivittären istuessa
liikahtamatta perään kyyristyneenä, sormet puristettuina kohtalokkaan
mytyn ympärille. Veneen hidas liukuminen sen miltei huomaamatta
lähestyessä matalaa rantaa, peilikirkkaan vedenkalvon liikkumattomuus,
vain heikon väreilyn jäädessä veneen jälkeen, hiljaisuus, sillä
mielenliikutuksen valtaamana kreivi Hannibalkin oli ääneti, kaikki tämä
oli räikeänä vastakohtana kreivittären rinnassa riehuvalle myrskylle.
Pudottaisiko hän... vielä nyt, vaikka miehensä nähden tuon mytyn
veteen? Siihen tarvittiin vain liikahdus. Hänen tarvitsi vain ojentaa
kätensä, hellittää sormensa, ja se olisi suoritettu. Mitään muuta ei
tarvittaisi. Mutta hyvä tilaisuus oli nopeasti livahtamassa hänen
käsistään. Yhä hitaammin, yhä äänettömämmin solui vene rantaa kohti,
jolla kreivi seisoi, ja vieläkin hän epäröi. Hiljaisuus, odottava
olento ja häntä nyt ainoastaan parin jalan päästä tarkkaavat silmät
painostivat häntä ja tuntuivat lamauttavan hänen tahtonsa. Vielä oli
noin parin jalan pituinen välimatka jäljellä. Vielä hetkinen, ja kaikki
olisi liian myöhäistä. Veneen kokka kahisi hiljaa kaislikon läpi; se
suuteli rantaa. Ja yhä hänen kätensä piteli kirjeitä.
— Oletteko vahingoittunut? — kysyi kreivi lyhyesti.
— En.
— Tuo lurjus olisi voinut hukuttaa teidät. Oliko hän hullu?
Kreivitär oli vaiti. Hänen miehensä kurotti kätensä, ja hän laski mytyn
siihen.
— Olen teille suuressa velassa, — sanoi kreivi Hannibal äänessään
iloinen, miltei voitonriemuinen sävy. — Suuremmassa kuin voitte arvata,
rouva. Jumala loi teidät soturin vaimoksi ja soturien äidiksi. Mitä
nyt? Pelkäänpä, ettette jaksa hyvin?
— Tahtoisin levätä hetkisen, — änkytti kreivitär horjuen.
Kreivi Hannibal saattoi häntä tukien rannan viereisen niityn poikki
ja auttoi häntä istumaan erästä puunrunkoa vasten. Sitten miesten
palatessa, sillä hekin olivat kuulleet hälytyksen, hän tahtoi lähettää
kaksi heistä veneellä noutamaan rouva St. Lota tänne, mutta kreivitär
ei sallinut.
Tahdotteko siis kamarineitinne? — kysyi kreivi Hannibal.
— En, monsieur, kaipaan vain hetken yksinäisyyttä. Ainoastaan
yksinäisyyttä, — toisti hän kääntäen kasvonsa poispäin, ja uskoen näin
olevan parasta kreivi Hannibal käski miestensä poistua ja astuen itse
veneeseen souti joen poikki, otti rouva St. Lon ja Carlatin veneeseen
ja toi heidät lauttauspaikalle.
Täällä oli mitä hurjimpia huhuja liikkeellä. Joku löi vetoa, että
hugenotti oli tullut hulluksi, toinen, että hän oli käyttänyt
tilaisuutta kostaakseen veljiensä puolesta, kolmas, että hän oli
aikonut ryöstää kreivittären vaatiakseen hänestä lunnaita. Ainoastaan
Tavannes itse oli rannalta nähnyt kirjemytyn ja käden, joka ei sitä
luovuttanut, eikä hän sanonut mitään. Vieläpä hän, kun muutamat
miehistä tahtoivat mennä joen poikki etsimään karkuria, kielsi heitä
siitä, tuskin itsekään tietäen miksi, paitsi että näin ehkä oli
kreivittärelle mieluisinta. Ja kun naiset tahtoivat kiiruhtaa hänen
luokseen kuullakseen jutun hänen omilta huuliltaan, kielsi hän heitä
myöskin.
— Hän haluaa olla yksin, — sanoi hän lyhyesti.
— Yksinäänkö? — huudahti rouva St. Lo kuumeisen uteliaana. — Te saatte
vielä tavata hänet kuolleena tai pahemmassa tilassa. Kuinka kukaan voi
jättää naista yksin sellaisen säikähdyksen jälkeen?
— Hän halusi sitä.
Rouva nauroi kyynillisesti, ja tämä nauru nosti heikon punan kreivi
Hannibalin kasvoille.
— Vai hän itse haluaa! — ilkkui rouva St. Lo. — Siinä tapauksessa
ymmärrän kyllä. Olkaa varuillanne, muuten sattuu jonakin päivänä, että
jätettyänne hänet yksin tapaatte heidät yhdessä!
— Olkaa vaiti!
— Mielelläni, — vastasi rouva. — Mutta kun niin tapahtuu, älkää sanoko,
ettei teitä ole varoitettu. Te luulette, ettei hän ole saanut mitään
tietoja entisestä sulhasestaan...
— Kuinka se olisi mahdollista? — kysyi kreivi Hannibal vastoin tahtoaan.
Rouva St. Lon ylenkatse paisui määrättömäksi. — Kuinkako? — toisti
hän. — Te laahaatte naista mukananne Ranskan halki, annatte hänen
istua yksin, nukkua yksin ja melkein hukkua yksin ja kysytte, kuinka
hän voi saada tietoja lemmitystään. Te jätätte vanhat palvelijat hänen
ympärilleen ja kysytte, kuinka hän voi olla yhteydessä jonkun muun
kanssa?
— Te ette tiedä mitään! — murahti kreivi.
— Tiedän jotakin, — väitti rouva. — Näin hänen tänä aamuna istuessaan
hymyilevän ja itkevän samalla kertaa. Ajattelikohan hän teitä? Vai
rakastettuaan? Hän katseli kyyneltensä läpi kukkuloille, sininen usva
leijaili niiden yläpuolella, ja lyönpä vetoa, että hän näki jonkun
silmien tuikkivan ja jonkun käden viittovan sieltä sinestä.
— Menkää hiiteen! — huusi kreivi väkisinkin, kiusaantuneena. —
Pahanteko on teillä aina mielessä.
— Ei ole! — vastasi toinen nopeasti. — Sillä enhän minä ole teitä
toisillenne naittanut. Mutta jatkakaa vain, niin saatte nähdä,
millaiset tervetuliaiset saatte!
— Niin teenkin, — jyrähti kreivi Hannibal ja lähti kulkemaan rantaa
pitkin vaimonsa luo.
Valo oli sammunut hänen silmistään. Ja sittenkin ne olisivat olleet
vieläkin synkemmät ja hänen ilmeensä ankarampi, jos hän olisi tiennyt
millä mielellä oli nainen, jonka luokse hän kiirehti. Kreivitär oli
pyytänyt saada jäädä yksikseen, mutta sitten hän oli huomannut, että
kaivattu yksinäisyys oli julma lahja. Hän oli pelastanut kirjeet,
täyttänyt luottamustoimensa, muttei ainoastaan kokeakseen sinä hetkenä,
kun työ oli suoritettu, katumuksen polttavaa katkeruutta. Ennen tätä,
kun hänellä vielä oli ollut valta valita, oli miehensä pettäminen
näyttänyt hänestä suurelta rikokselta; nyt hän huomasi, että oikeata
petosta olikin kohdella miestään sillä tapaa kuin hän oli tehnyt,
ja että kreivin itsensäkin vuoksi ja pelastaakseen hänet kamalasta
synnistä olisi tullut hävittää kirjeet.
Nyt ei enää näyttänyt niin painavalta velvollisuus miestään kohtaan
kuin niitä viattomia kohtaan, joita uhkasi verilöyly ja jotka hän
olisi voinut pelastaa, velvollisuus uskonveljiä kohtaan, jotka hän oli
hyljännyt, naisia ja lapsia kohtaan, joiden kuolemantuomion hän oli
pysyttänyt. Nyt hän ymmärsi, ettei yhdellekään naiselle ollut sattunut
jumalallisempaa tehtävää eikä raskaampaa vastuuta. Eikä pelottavampaa
rangaistuksen uhkaa!
Hän vääntelehti epätoivoissaan. Mitä hän oli tehnyt? Hän saattoi kuulla
ääniä kaukaa leiristä, satunnaisen huudahduksen, naurun purskahduksen.
Huuto ja nauru kaikuivat hänen korvissaan katkeralta ivalta. Mihin
tämä kesäleiri oli alkuna? Mihin tuo hänen miehensä suvaitsevaisuus
päättyisi? Eivätkö molemmat olleet julmaa uskottelua? Vielä kaksi
päivää, ja rannalla naureskelevat miehet murhaisivat ja kiduttaisivat
yhtä iloisesti. Vielä vähän aikaa, ja aviomies, jota nyt huvitti olla
jalomielinen, näyttäisi todellisen mielenlaatunsa. Ja tällaisten
takia hän oli näytellyt pelkurin osaa, tuottanut itselleen ikuisia
tunnonvaivoja, niin että tästä lähtien unissaankin kuulisi viattomien
valituksia.
Tällaisten ajatusten kiduttamana hän ei kuullut läheneviä askeleita,
ja vasta kun varjo osui hänen jalkainsa poikki, huomasi hän miehensä
läsnäolon. Hän katsahti ylös ja tunsi vaistomaista pelkoa.
— Ah, monsieur, — änkytti hän painaen kättään rintaansa vasten, kun
näki muutoksen hänen kasvoillaan. — Suokaa anteeksi! Te säikäytitte
minua.
— Siltä näyttää, — vastasi kreivi seisten ja tarkastellen häntä.
— En ole vielä oikein... toipunut, — mutisi kreivitär, jolle hänen
miehensä ilmeestä selvisi, että säpsähdys oli paljastanut hänen
tunteensa.
Valitettavasti on haittojakin siitä, että väkisten ottaa naisen
omakseen, ja muiden muassa tämä: miehen täytyy olla hyvin toivehikas
luullakseen omistavansa hänen sydämensä ja ilman mustasukkaisuutta,
niin ettei epäluuloja herätä heikoinkin punastuminen taikka kevyinkin
sana. Hän tietää, että nainen on vastoin tahtoaan hänen, uhri eikä
rakastajatar, ja jokaisen pensaikon takana tien varrella ja jokaisen
naamion takana ihmistungoksessa hän luulee näkevänsä kilpailijan.
Ja lisäksi, kun on puhe naisista, kuka pysyy aina lujana? Ja kuka voi
sanoa, kuinka kauan noudattaa toista tai toista suunnitelmaa? Kreivi
Hannibal, luonteeltaan mitä ankarin, oli huolellisesti harkittuaan
valinnut erään menettelytavan, yhä vieläkin tietäen, että jos hän siitä
luopuisi, hänellä olisi vain vähän toiveita, vaikka sitä vähemmän
pelättävää. Mutta tämä kreivittären juuri osoittama uskollisuus oli
puhaltanut hänen sydämessään kytevän tulen hehkuvaan liekkiin, ja rouva
St. Lon pilkkapuheet, joiden olisi luullut vaikuttavan kylmän veden
tavoin hänen toiveisiinsa ja intohimoonsa, olivat vain yllyttäneet
hänen haluaan saada tietää kaikki. Mutta sittenkään hän ehkä ei olisi
puhunut nyt, jollei olisi sattunut näkemään kreivittären säikähtänyttä
katsetta. Niin omituista kuin se olikin, juuri tämä katse saattoi hänet
menettämään malttinsa, vaikka sen ennen kaikkea olisi pitänyt vaientaa
hänet ja varoittaa, että aika ei ollut vielä tullut. Äkkiä hänen
miehyytensä vei hänet harhaan.
— Te siis vieläkin pelkäätte minua? — sanoi hän käheällä,
luonnottomalla äänellä. — Vihaatteko minua sen vuoksi, mitä teen, vai
senkö vuoksi, mitä jätän tekemättä, rouva? Sanokaa minulle, sillä...
— En kummankaan vuoksi, — vastasi kreivitär vapisten. Kreivi Hannibal
katseli häntä polttavin, intohimoisin katsein, ja tumma puna oli
kohonnut otsalle asti. — En kummankaan vuoksi. Minä en vihaa teitä.
— Siis te pelkäätte minua? Siinä olen oikeassa.
— Pelkään sitä... mitä teillä on mukananne, — änkytti kreivitär
seuraten äkillistä mielijohdetta ja tuskin tietäen mitä sanoi.
Kreivi Hannibal säpsähti, ja hänen ilmeensä muuttui. — Vai niin? —
huudahti hän. — Todellako? Tiedättekö siis, mitä se mytty sisältää?
Kuka sen on teille kertonut? Kuka, — jatkoi hän uhkaavalla äänellä, —
on teille siitä puhunut? Olkaa niin hyvä ja vastatkaa.
— Herra La Tribe, — kuiskasi kreivitär. Hän ei ollut aikonut sitä sanoa
— miksi hän siis tuli sanoneeksi?
Kreivi Hannibal nyökkäsi. — Minun olisi pitänyt tietää, — sanoi hän.
— Epäilin sitä hyvinkin. Sitä suuremmassa kiitollisuudenvelassa olen
teille kirjeiden pelastamisesta, mutta... — hän vaikeni ja naurahti
tylysti — te ette sitä tehnyt rakkaudesta minuun. Senkin tiedän.
Kreivitär ei vastannut eikä kiistänyt, ja kun kreivi Hannibal oli
hetken aikaa turhaan odottanut hänen vastaväitettään, tuli hänen
silmiinsä julma katse.
— Madame, — sanoi hän hitaasti, — ettekö milloinkaan tule ajatelleeksi,
että voitte mennä liian pitkälle siinä osassa, jota näyttelette? Ettei
pahimmankaan miehen kärsivällisyys voi kestää ikuisesti?
— Minulla on lupauksenne, — vastasi kreivitär.
— Ettekä pelkää?
— Te olette luvannut, — toisti hän katsahtaen miestään uljaasti
kasvoihin, ja hänen silmistään loisti hänen sukunsa rohkeus.
Nyt koveni piirre kreivi Hannibalin suun ympärillä. — Ja mitä iloa
minulla on teidän lupauksestanne? — kysyi hän hiljaa. — Niin, mitä iloa?
Kreivittären kasvoja alkoi polttaa, hän loi katseensa maahan, ja hänen
äänensä vapisi. — Teillä on kiitollisuuteni, — kuiskasi hän katsahtaen
ylös ikäänkuin anoen sääliä. — Jumala tietää, että se teillä on.