siltä kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut. Lämmin kesäilma
huokui salavien juurella heidän aterioidessaan, niinkuin eiliselläkin
aterialla pähkinäpuiden siimeksessä. Hevoset söivät ruohoa lähistöllä,
liikahdellen silloin tällöin, niin että niiden koristeet helähtelivät,
taikka kateellisesti hirnahdellen. Naisten lörpöttely kilpaili myllyä
käyttävän virran taukoamattoman solinan kanssa. Päivällisen jälkeen
rouva St. Lo heläytteli luuttuansa, ja Badelon, joka oli ollut mukana
Colonnan palatsin ryöstössä ja jota kardinaalit olivat polvillaan
palvelleet, ruokki eräässä pajunkannossa asuvaa ojamyyrää porkkanan
jätteillä. Miehet laskeutuivat toinen toisensa jälkeen nukkumaan pää
käsivartensa varassa, ja tässä asestettujen, mutta rauhallisesti
elävien miesten leirissä tuntui kaikki olevan ennallaan.
Mutta siltä ei tuntunut kreivittärestä. Hän oli mukaantunut elämäänsä,
hän oli alistunut ja ihmetellyt, ettei se ollutkaan sen pahempaa.
Pariisin kauhujen jälkeen oli kahden viime päivän rauha vaikuttanut
häneen kuin palsami haavaan. Ruumiillisesti ja sielullisesti uupuneena
hän oli vain levännyt, ajattelematta mitään, miltei tuntemattakaan
mitään, paitsi sitä pelkoa ja uteliaisuutta, jota hänessä herätti tuo
vieras mies, hänen puolisonsa. Tämä puolestaan jätti hänet rauhaan.
Mutta viime tuntina oli tapahtunut muutos. Hänen katseensa oli käynyt
levottomaksi, hän vuoroin punastui ja kalpeni. Menneisyys liikahteli
tuoreessa — voi, niin tuoreessa — haudassaan, ja kuolleet toiveet ja
aavistukset kurottivat käsiään vastoin hänen tahtoaankin kiduttaakseen
häntä. Jos se mies, joka koetti salassa puhutella häntä, itsepäisesti
seuraten hänen askeliaan ja pysyttäytyen seurueen kintereillä, oli
Tignonville, hänen rakastettunsa, joka omasta pyynnöstään oli saatettu
asehuoneeseen ennen heidän lähtöään Pariisista, silloin hän oli pahassa
pulassa. Sillä mikä nainen, joka oli joutunut naimisiin sillä tavalla
kuin hän, saattoi muuta kuin hellästi ajatella tuota itsepintaisuutta.
Ja sittenkin, mies ja rakastaja! Mitä onnettomuutta ja häpeää nämä
sanat niin usein olivat merkinneet! Pelkkä ajatuskin saattoi hänet
vavisten kalpenemaan. Hän näki, kuten jyrkänteen reunalla seisova,
allaan ammottavan kuilun ja kysyi itseltään väristen, saattoiko hän
milloinkaan langeta niin syvälle.
Voimakkaan luonteen koko uskollisuus, hyvän naisen koko siveys kapinoi
tätä ajatusta vastaan. Tosin hänen miehensä, sillä miehekseen hänen
täytyi häntä sanoa, ei ollut ansainnut hänen rakkauttaan, mutta se
outo jalomielisyys, synkkä, kopea lempeys, jolla mies oli täydentänyt
omistuksensa, myöskin heidän yhteiset etunsa, joita niin omituisesti
oli teroitettu hänen mieleensä, vaativat rehellistä korvausta.
Korvata, mutta kuinka? Tämä kysymys hämmästytti, pelotti ja kiusasi.
Sillä jos hän kertoisi epäluuloistaan, panisi hän rakastettunsa
alttiiksi vaaralle joutua sen käsiin, jolla ei enää ollut syytä
olla armelias. Ja jos hän etsisi tilaisuutta tavata Tignonvilleä ja
kieltää häntä seuraamasta, joutuisi hän itse hirvittävään vaaraan.
Mitä muutakaan hän saattoi tehdä, ellei tahtonut pysyä syrjässä? Ellei
tahtonut olla kavaltaja? Ellei...
— Madame, — puhutteli häntä äkkiä hänen miehensä, — ettekö voi hyvin?
— Ja katsahtaessaan mieheensä syyllisen näköisenä hän huomasi tämän
tarkastelevan häntä omituinen ilme silmissään.
Hän punastui ja kalpeni ja punastui uudelleen, ja kääntyen jotakin
änkyttäen poispäin hän samassa kohtasi katseellaan rouva St. Lon, joka
naurahti hiljaa pelkästä vahingonilosta.
— Mitä nyt? — kysyi kreivi Hannibal terävästi. Mutta rouva St. Lon
vastaus oli vain muuan Ronsardin säe.
XX.
LINNAN KUKKULALLA.
Hän hyräili sitä kolmasti ja hymyili herttaisesti. Silloin tuli
keskeytys viereisestä joukosta. Bigotin päähän noussut viini oli
antanut hänelle rohkeutta ryöstää Suzannelta suudelman, ja Suzannen
häveliäisyys, joka näin seurassa oli erinomainen, velvoitti hänet
kiljaisemaan. Tästä seurannut hälinä, sillä miehet puolustivat miestä
ja naiset naista, sai Tavannesin jalkeille. Hän ei puhunut sanaakaan,
mutta yksi ainoa katse hänen silmistään tehosi kylliksi. Siellä ei
ollut ainoatakaan, joka ei olisi huomannut, että kreiville oli sattunut
jokin kiusa, ja äkillinen hiljaisuus valtasi koko seurueen.
Hän kääntyi kreivittären puoleen. — Halusitte nähdä linnanrauniot?
— sanoi hän. — Nyt sopisi mennä sinne, mutta ei yksinänne. — Hän
tarkasti kaikkia ja viittasi sitten La Tribelle, joka istui Carlatien
seurassa. — Seuratkaa rouvaa, — sanoi hän lyhyesti. — Hän haluaa nousta
kukkulalle. Pankaa mieleenne, että lähdemme kello kolmelta, älkääkä
uskaltako poistua kuuluviltamme.
— Ymmärrän, herra kreivi, — vastasi pappi puhuen rauhallisesti, mutta
hänen kasvoillaan oli omituinen kirkkaus hänen kääntyessään lähtemään
kreivittären kanssa.
Sittenkin hän vaikeni, kunnes rouva oli hidastellen ehtinyt noin sadan
askelen päähän seurueesta, — häneltä kun oli mennyt kaikki harrastus
tähän retkeen. Silloin pappi kuiskasi:
— Joka tuntee meidän ajatuksemme ja edeltäpäin antaa mitä sielumme
halaa... — Ja kun kreivitär hämmästyneenä kääntyi hänen puoleensa,
jatkoi hän: — Madame, minä olen rukoillut, ah, kuinka olenkin rukoillut
tätä tilaisuutta puhua kanssanne! Ja tilaisuus on tullut. Olisin
toivonut sen tulleen tänä aamuna, mutta vasta nyt se on tullut.
Älkää säpsähtäkö älkääkä katsahtako taaksenne, sillä monet silmät
seuraavat meitä, ja katsokaa, mitä minulla on teille sanottavaa, se
tulee liikuttamaan mieltänne, ja mitä teiltä pyydän, se vaatii teiltä
rohkeutta voidaksenne sen suorittaa.
Kreivitär alkoi vavista ja seisten paikallaan kohotti katseensa
viheriöivää vuorenrinnettä ylös, kukkulaa reunustavia harmaita
linnanraunioita kohti.
— Mistä on kysymys? — kuiskasi hän, vaivoin hilliten itseänsä. — Mitä
tarkoitatte? Jos se koskee herra de Tignonvilleä...
— Ei koske.
Kreivitär säpsähti ja kääntyi pappiin päin, sillä vaikka hän olikin
tehnyt kysymyksen, oli hän kuitenkin ollut varma, minkä vastauksen
saisi.
— Eikö? — huudahti hän melkein epäilevästi.
— Ei.
— Mistä sitten on puhe? — kysyi kreivitär hiukan ylpeästi. — Mikä
sitten voisi niin liikuttaa mieltäni?
— Elämä tai kuolema, madame, — vastasi pappi juhlallisesti. — Ei, vaan
enemmän, sillä koska kaitselmus on antanut minulle tämän tilaisuuden
puhutella teitä, vaikka olin jo toivoton, niin tiedän, että taakka on
laskettu meidän hartioillemme ja että olemme syylliset tai viattomat
sitä mukaa, hylkäämmekö vai kannammeko kuormamme.
— Mutta mikä sitten se asia on, josta puhutte? — huudahti kreivitär
kärsimättömästi.
— Yritin puhutella teitä tänä aamuna.
— Tekö siis olitte se mies, jonka rouva St. Lo näki ennen päivällistä
hiipivän perässäni?
— Minä se olin.
Kreivitär puristi kätensä yhteen ja huokasi helpotuksesta. — Jumalalle
olkoon kiitos! —vastasi hän. —Te olette nostanut taakan hartioiltani.
En pelkää mitään sen rinnalla, en mitään.
— Valitettavasti, — virkkoi pappi juhlallisesti, — on paljon pelättävää
muiden, vaikkei ehkä omasta puolestamme. Tiedättekö, mitä herra de
Tavannes aina kantaa vyössään? Mitä hän säilyttää niin huolellisesti?
Mitä hän jätti haltuunne mennessään tänään uimaan?
— Kuninkaan kirjeitä.
— Niin, mutta tiedättekö, kuinka tärkeitä ne ovat?
— En.
— Niin tärkeitä kuin ne olisivat kirjoitetut verellä, — huudahti pappi
leimuavin silmin. — Ne kärventäisivät kädet, jotka niitä pitelevät,
ja sokaisisivat silmät, jotka niitä lukevat. Niissä on kuninkaan
määräys tehdä Angersissa samoin kuin on tehty Pariisissa. Surmata
siellä kaikki uskonveljemme... ja heitä on monta. Olla säästämättä
ketään, niin vanhusta kuin syntymätöntä lastakaan! Katsokaa haukkaa
tuolla! — ja hän osoitti vapisevalla sormella haukkaa, joka sirona ja
kevyenä, siipien liikkeiden näkymättä, leijaili kukkulan yläpuolella.
— Kuinka se nauttii auringonpaisteesta! Kuinka mukavalta näyttää sen
ura, kuinka kevyeltä sen lento! Mutta katsokaa, se syöksyy uhrinsa
kimppuun tuonne kaislikkoon joen rannalle, sen komeus päättyy murhaan!
Samoin on laita tuon seurueen! — Hänen sormensa vaipui alaspäin, kunnes
se osoitti neljä sataa jalkaa alempana vihreällä nurmikolla olevaa
leiriä, joka näytti lelulta ja jossa jokainen mies ja hevonen, vieläpä
leirikattilakin näkyi aivan hyvin ääriviivoilleen, vaikkakin etäisyyden
pienentämänä satumaiseen kokoon. — Samoin on tuon seurueen laita, —
toisti hän synkästi. — He huvittelevat ja iloitsevat, toinen kalastaa
ja toinen nukkuu! Mutta matkan päässä on kuolema. Kuolema heidän
uhreilleen ja heille itselleen tuomio.
Hänen puhuessaan kreivitär seisoi portin raunioilla, takanaan pieni,
vallien ympäröimä nurmikko ja jalkainsa juurella joki, hymyilevä
laakso, lepistö ja pieni leiri. Taivas oli pilvetön, luonnossa tuntui
elokuun iltapäivän raukea hiljaisuus. Mutta papin sanat tekivät häneen
niin kammottavan vaikutuksen, että aurinkoinen maisema vain osaltaan
lisäsi sen näyn kauhua, jonka tuo kuvaus loihti hänen mieleensä.
Hän kalpeni tuntien pahoinvointia. — Oletteko siitä varma? — kuiskasi
hän vihdoin.
— Aivan varma.
— Voi, Jumala! — huudahti kreivitär, — emmekö milloinkaan pääse
rauhaan? — Ja kääntyen laaksosta hän astui muutamia askelia ruohoiselle
pihalle ja pysähtyi sinne. Hetken kuluttua hän kääntyi papin puoleen,
joka itsepäisesti oli seurannut hänen kintereillään. — Mitä te vaaditte
minun tekemään? — huusi hän epätoivoinen sävy äänessään. — Mitä minä
voin tehdä?
— Jos nuo kirjeet hävitettäisiin...
— Kirjeet?
— Niin, jos kirjeet hävitettäisiin, — toisti La Tribe hellittämättä,
— niin hän ei voisi tehdä mitään. Ei mitään! Ilman tätä valtuutta
Angersin viranomaiset eivät ryhtyisi mihinkään toimiin. Hän ei
saisi aikaan mitään. Ja eloon jäisivät miehet, naiset ja lapset,
joiden veri muutoin huutaa kostoa, ehkäpä kostoa meille, jotka
olisimme voineet heidät pelastaa. He jäisivät eloon! — toisti hän
heltyneenä. Ja levittäen käsivartensa hän näytti kutsuvan pilvettömän
taivaanlaen, auringonpaisteen ja heidän ympärillään huokuvan kesätuulen
todistajikseen. — He jäisivät eloon!
Nuori nainen hengähti syvään. — Oletteko saattanut minua tänne, — sanoi
hän, — pyytääksenne minua sen tekemään?
— Minut on lähetetty tänne pyytämään sitä teiltä.
— Miksi minulta? Miksi minulta? — valitti kreivitär riutunein ja
värittömin kasvoin ja teki molemmilla käsillään torjuvan liikkeen. —
Te tulette minun luokseni, vaikka olen vain nainen! Miksi juuri minun
luokseni?
— Te olette hänen vaimonsa!
— Ja hän on mieheni!
— Juuri siksi hän luottaa teihin, — oli taipumaton, säälimätön vastaus.
— Teillä, ja ainoastaan teillä, on siihen tilaisuutta.
Kreivitär katsoi häneen hämmästyneenä. — Ja tekö noin puhutte? —
sopersi hän hetken kuluttua. — Te, joka vihitte meidät yhteen, tekö
käskette minua kavaltamaan hänet, jota olen vannonut rakastavani?
Syöksemään perikatoon hänet, jota olen vannonut kunnioittavani?
— Niin juuri! — vastasi pappi juhlallisesti. — Syy olkoon minun ja
ansio teidän.
— Ei, — huudahti kreivitär leimuavin silmin, — ottakaa itse sekä
syy että ansio! Te olette mies, — jatkoi hän puhuen nopeasti
kiihdyksissään, — eikä hänkään ole enempää kuin mies. Miksi ette vie
häntä syrjään, viekoitelkaa hänet jollakin tekosyyllä erilleen muista,
ja kun sitten olette kahden, mies miestä vastaan, ryöstäkää häneltä
valtakirja. Uskaltakaa henkenne hänen henkeään vastaan ja olkoot kaikki
ne ihmishenget palkkananne! Ja pelastakaa ne taikka kuolkaa! Minäkin,
joka olen nainen, olisin valmis sen tekemään, jollei hän olisi mieheni.
Varmasti te, joka olette mies ja nuori...
— En ole hänen veroisensa voimassa tai aseissa, — vastasi pappi
surullisesti. — Muuten sen tekisinkin. Muuten panisin alttiiksi
henkeni, sen tietää taivas, pelastaakseni heidän henkensä, yhtä
ilomielin kuin istun aterioimaan. Mutta näin se ei onnistuisi, ja
silloin olisi kaikki hukassa. Sitäpaitsi, — jatkoi hän juhlallisesti,
— olen siitä varma, että tämän työn suoritus on määrätty teille. Ette
suotta, ette myöskään vain pelastaaksenne yhden pienen huonekunnan
joutunut liitetyksi tuohon mieheen, vaan lunastaaksenne kaikki nämä
ihmishenget ja tämän suuren kaupungin. Jotta teistä tulisi uskomme
Judith, Angersin pelastaja...
— Hupsu, hupsu! — huusi kreivitär. — Olkaa vaiti! — ja säihkyvin
silmin, kasvot liidunvalkoisina, hän kuohauksissaan polki turvetta. —
Minä en ole mikään Judith enkä mieletön nainen, joksi niin kernaasti
minua haluatte. Mieletönkö? — jatkoi hän mielenliikutuksen vallassa. —
Voi, Jumalani, toivoisinpa olevani, silloin olisin tästä vapaa! — Ja
kääntyen poispäin hän siirtyi vähän matkan päähän, ja hänen käyntinsä
oli raskasta kuin sellaisen, joka on sortua musertavan taakan alle.
Pappi odotti hyvän aikaa, mutta kreivitär ei puhunut. Vihdoin tämä
kuitenkin palasi näyttäen rauhallisemmalta ja tavoittaen papin
katsetta, ikäänkuin tunkeakseen hänen sieluunsa.
— Oletteko varma siitä, mitä minulle kerroitte? — kysyi hän. — Voitteko
vannoa, että kirjeiden sisältö on sellainen kuin sanotte?
— Niin totta kuin elän, — vastasi pappi vakavasti, — niin totta kuin
Jumala elää.
— Ettekä tiedä... mitään muuta keinoa? Mitään muuta keinoa? — toisti
kreivitär hitaasti ja surkeasti.
— En mitään, madame, en mitään, sen vannon.
Nuori nainen huokasi raskaasti ja seisoi mietteisiinsä vaipuneena. —
Milloin saavumme Angersiin? — kysyi hän sitten alakuloisesti.
— Ylihuomenna.
— Minulla on siis aikaa... ylihuomiseen?
— On. Ensi yöksi pysähdymme lähelle Vendômea.
— Ja sitä seuraavaksi yöksi?
— Lähelle erästä paikkaa, nimeltä La Flèche. Mahdollista on — jatkoi
pappi epäröiden, sillä hän ei käsittänyt kreivitärtä, — että hän menee
uimaan huomenna ja jättää käärön teidän huostaanne, kuten tänäänkin
minun turhaan yrittäessäni teitä puhutella. Jos hän tekee niin...
— Niin sitten?
— On helppo anastaa. Mutta kun hän huomaa, ettei teillä enää ole kääröä
tallella — pappi alkoi jälleen änkyttää — niin teidän voi käydä pahasti.
Kreivitär pysyi vaiti.
— Ja silloin luulen voivani auttaa teitä. Jos lähdette kävelemään vähän
erillenne seurueesta, niin minä voin tavata teidät ja hävittää kirjeet.
Sen tehtyäni — ja toivoisin kautta Jumalan, että se jo olisi tehty —
lähden pakoon niin nopeasti kuin suinkin, ja te hälytätte ja sanotte,
että minä ryöstin käärön. Ja varsinkin, jos repäisette pukunne.
— Ei, — sanoi kreivitär.
Pappi näytti kummastuvan.
— Ei, — toisti kreivitär matalalla äänellä. — Jos petän hänet,
en ainakaan tahdo valehdella hänelle! Eikä kukaan muu saa maksaa
kavallukseni hintaa. Jos syöksen hänet turmioon, jää se vain meidän
molempien kesken eikä kukaan muu saa siihen sekaantua.
Pappi pudisti päätään. — En osaa arvata, — mutisi hän, — mitä hän voi
teille tehdä.
— En minäkään, — sanoi kreivitär ylpeästi. — Se on hänen asiansa.
* * * * *
Uteliaat silmät olivat seuranneet näitä kahta heidän noustessaan
kukkulalle. Sillä polku kiemurteli vuoren rinnettä ylös portintapaista
aukkoa kohti, melkein samoin kuin tie Ihanuuden linnaan vanhoissa
»Pyhiinvaeltajan matkan» painoksissa, ja rouva St. Lo oli huomannut
ensimmäisen pysähdyksen ja toisenkin. Pitäen silmällä heidän jokaista
liikettään hän ei ollut menettänyt tästä puhelusta muuta kuin sanat.
Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan, ennenkuin molemmat olivat
kadonneet näkyvistä. Silloin hän nauroi, ja kun kreivi Hannibal, johon
tämä nauru kohdistui, ei ollut sitä kuulevinaan, nauroi hän uudestaan,
hyräillen samaa Ronsardin säettä.
Sittenkään kreivi ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ja
närkästyneenä rouva St. Lo turvautui sanoihin.
— Ihmettelenpä, mitä te tekisitte, — virkkoi hän, — jos tuo entinen
sulhanen seuraisi meitä ja puolisonne karkaisi hänen kanssaan.
— Hän ei karkaisi, — vastasi kreivi kylmästi, katsahtamatta häneen.
— Mutta jos Tignonville ryöstäisi hänet ja ratsastaisi pakoon.
— Niin hän palaisi jalkaisin.
Tätä ei rouva St. Lon varovaisuus enää kestänyt. Hänessä oli kyllä
naiselle ominainen taipumus kätkeä toisen naisen salaisuuksia, eikä hän
ollut nauraessaan aikonut muuta kuin hiukan huvitella tuon pelottavan
miehen kustannuksella, jonka kanssa niin harva uskalsi kujeilla. Mutta
nyt kreivin äänensävyn ja varmuuden ärsyttämänä hänen täytyi osoittaa,
että tämä luottamus oli aivan perusteeton. Ja kuten niin usein tapahtuu
tällaisissa asioissa, hän meni hiukan pitemmälle kuin tosiseikat
sallivat.
— Hän on ainakin seurannut meitä tänne asti! — sanoi hän ilkeästi.
— Herra de Tignonvillekö?
— Niin. Näin hänet tänä aamuna, kun olitte uimassa. Rouva Tavannes
jätti minut ja meni tuonne pieneen viidakkoon. Tignonville kulki joen
toista rantaa pitkin ja kumarassa juosten kiirehti häntä tapaamaan.
— Kuinka hän pääsi joen poikki?
Rouva St. Lo punastui. — Hän tapasi vanhan Badelonin, joka poimi siellä
lääkekasveja. Hän säikähti Badelonia ja ryömi matkaansa.
— Hän ei siis tullut joen poikki?
— Ei. En minä sanonutkaan, että hän tuli.
— Eikä puhunut Clotilden kanssa?
— Ei. Mutta jos luulette asian jäävän sikseen ensi kerrallakin... niin
tunnette naisia hyvin vähän.
— Naisia ylimalkaan kylläkin hyvin vähän, — vastasi kreivi ilkeän
kohteliaasti, — mutta tätä naista koko lailla.
— Te katsoitte kai hänen suuriin silmiinsä, — huudahti rouva St. Lo
kiihtyneenä, — ja heti lankesitte maahan häntä jumaloimaan! — Hän
melkein piti kreivittärestä, mutta oli luonteeltaan mitä kevyintä
laatua, ja vähinkin vastustus sai hänet suunniltaan. — Ja te luulette
tuntevanne hänet! Ja jos hän voisi pelastaa henkenne avaamalla
silmänsä, niin hän kulkisi tilkku silmällä kuolemanhetkeensä asti.
Uskokaa minua, te olette hänen ja hänen rakastettunsa välillä, ja
teidän käy vielä huonosti.
Kreivi Hannibalin tummat kasvot synkkenivät hänen silmiensä vetäytyessä
tuskin huomattavasti kokoon. — Luulenpa, että Tignonvilleä uhkaa
suurempi vaara, — mutisi hän.
— Hänestä ehkä voitte selviytyä, mutta vaimonne kanssa...
— Tiedän kuinka menetellä hänenkin kanssaan. Muutamia naisia
käsitellään piiskalla...
— Luultavasti piiskaisitte minua?
— Kyllä, — sanoi kreivi tyynesti. — Se tekisi teille hyvää, rouva.
Toisten naisten kanssa menetellään toisin. On naisia, jotka eivät petä,
jos heitä hyvin säikäytetään. Ja on toisia, jotka eivät petä, vaikka
heitä pelotettaisiin. Rouva de Tavannes on jälkimäistä lajia.
— Saadaan nähdä! — huusi rouva suutuksissaan.
— Sitä odotankin.
— Niin. Mutta jos olisitte pyytänyt apuani, olisin voinut kertoa
hänelle herra de Tignonvillestä sellaista, mikä olisi pannut hänet
hämmästymään, mutta sen sijaan te vain yhä odotatte, kunnes jonakin
kauniina päivänä heräätte ja huomaatte rouvanne hävinneen ja...
— Silloin otan uuden vaimon, jota voin piiskata, — vastasi kreivi,
jonka katse ilmaisi rouva St. Lolle, että nyt oli sanottu liikaa.
— Mutta teistä en huoli, suloinen serkkuni, sillä minulla ei ole
teidänlaistanne varten kyllin lujaa piiskaa.
XXI.
TAHTOI EIKÄ TAHTONUTKAAN.
Panimme merkille hiukan aikaisemmin, kuinka helposti naiset käyttävät
yhtä myönnytystä astinlautana toiseen, ja jalomielisyyden puutteen,
miltei tunnottomuuden, jota parhainkin heistä osoittaa peräytyvää
vihollista kohtaan. Mutta on myönnytyksiä, jotka koskevat juuri hyvän
naisen omaatuntoa, ja rouva de Tavannes, joka korvapuustin nojalla
oli vapaa ja jota muuten kohdeltiin karkean ystävällisesti, kauhistui
tekoa, joka hänen oli suoritettava.
Olla välittämättä siitä, mitä La Tribe oli hänelle kertonut, pysyä
toimetonna silloin, kun pieni liike hänen puoleltaan saattoi
pelastaa miehiä, naisia ja lapsia kuolemasta ja kokonaisen kaupungin
verilöylystä, se olisi ollut niin pelkurimainen ja itsekäs teko, että
hän jo heti alusta tiesi sen olevan mahdotonta. Mutta hänen voidakseen
sen sijaan menetellä ainoalla mahdollisella tavalla, pettää miehensä
ja ryöstää häneltä sen, minkä kadottaminen saattoi syöstä hänet
turmioon, ei häneltä vaadittu ainoastaan rohkeutta ja uhrautumista,
vaan myöskin kovuutta kestämään sekä syytöksiä että rangaistusta. Eikä
kreivitär ollut uskonkiihkoinen. Ei mikään tekopyhä hohde ympäröinyt
sitä asiaa, jota hän ajatteli, eikä suonut sille valheellisia
värejä. Silloinkin, kun hän harkittuaan lopputuloksena myönsi tämän
teon oikeudenmukaisuuden ja välttämättömyyden, kun hän tunnusti
velvollisuudekseen sen suorittaa, hän näki sen ja itsensäkin sellaisena
kuin kreivi Hannibal varmaankin arvostelisi.
Tosin kreivi Hannibal oli tehnyt hänelle suurta vääryyttä, ja muutamien
silmissä tämä ehkä näyttäisi rangaistukselta. Mutta hän oli pelastanut
hänen henkensä silloin, kun monta oli kohdannut turmio, ja tehtyään
tämän vääryyden kreivi oli kohdellut häntä merkillisen jalomielisesti.
Ja palkaksi siitä hänen muka piti syöstä kreivi perikatoon? Ei ollut
vaikea kuvitella, mitä kreivi sanoisi hänestä ja hänen tavastaan
osoittaa kiitollisuuttaan.
Hän mietti sitä heidän ratsastaessaan tänä iltana auringon laskiessa
heidän edessään ja tammien pitenevien varjojen langetessa poikittain
tietä reunustavien sanajalkain yli. He jatkoivat matkaansa kaksi
tai kolme yhdessä, laskien tasajuoksua vilvakkain ahojen poikki ja
hietaharjujen yli, läpi viheriöivien notkojen ja ohi pienten kylien,
joista jokainen elävä olento pakeni heidän lähestyessään, ratsastaen
kuin omassa maailmassaan, joka oli niin erilainen ja niin etäällä
todellisesta, mistä he tulivat ja minne heidän oli palaaminen, että
hän olisi voinut itkeä tuskasta ja kirota Jumalaa, joka salli ihmisen
pahuuden niin raskaasti painaa luomakuntaa. Laihat ratsumiehet ajoivat
huolettomina, heiluvin säärin ja jalustimin laulaen milloin jotakin
kertaussäettä Ronsardista, milloin jotakin Marotin virsistä, joita
koko mailma oli laulanut kolmekymmentä vuotta takaperin, ja näyttäen
viattomilta kuin karitsat. Heidän jäljessään rouva St. Lo lörpötteli
Suzannen kanssa ratsastusnaamiosta, joka oli unohtunut, taikka
suunnitteli apukeinoja, jos Angersista ei sattuisi löytämään mitään
kyllin kuosikasta. Ja muut naiset puhelivat ja kikattivat kirkuen
kaalamopaikoissa ja nostaen hälinän saapuessaan jyrkänteille, joissa
miesten täytyi auttaa heitä.
Sota-aikana kuoleman varjo peittää ainoastaan päivän kerrallaan, ja
näkyvistä kadonnut murhe kaikkoaa mielestäkin. Koko siinä joukossa,
joka auringon laskettua jäi lähelle Vendômen ylväitä viinipeittoisia
vuoria, olivat ainoastaan kolmen kasvot sopusoinnussa juuri loppuvan
kauhean elokuunviikon kanssa; vain kolme heitä oli, ja hekin olivat
kuin kolme irrallista helmeä iloisen nunnan rukousnauhassa, ratsastaen
miettivinä ja hiljaisina kukin itsekseen. Kreivitär oli yksi; toiset
olivat ne kaksi miestä, joiden ajatukset hän täytti ja joiden silmät
alinomaa hakivat häntä, La Tribe synkissä mietteissään, kreivi Hannibal
täynnä kolkkoja arveluita, jotka olivat ristiriidassa rouva St. Lolle
lausuttujen rohkeiden sanojen kanssa.
Sitäpaitsi kreivillä oli muitakin yhtä synkkiä ajatuksia, jotka eivät
koskeneet hänen puolisoaan. Ja tällä taas oli hetkittäin myös muita
ajatuksia: hän haaveili nuoresta rakastetustaan, tuntien kaipauksen
puuskia ja hurjaa kapinankiihkoa koko olemuksessaan, tarvetta päästää
tuskanhuudon siitä pimeydestä, johon hänet niin äkkiä oli kiedottu,
niin että heistä kolmesta ainoastaan La Tribe ajatteli yhtä asiaa.
Tänä päivänä he ratsastivat hyvän matkaa auringonlaskun jälkeenkin
harvassa tammimetsässä, jossa kaniineja puikkelehti heidän hevostensa
jaloissa ja oravat virnistivät heille puiden alemmilta oksilta.
Oli jo miltei yö heidän saapuessaan metsän eteläiselle reunalle ja
katsellessaan pimenevien, autioiden rinteiden poikki Vendômen kaukana
tuikkivia tulia.
— Vielä yhtä pitkä matka lisää, — mutisi kreivi Hannibal käskien
miesten sytyttää tulta ja riisua kuormahevoset. — Täällä on puhdasta
ja kuivaa, — sanoi hän. — Pane vartija, Bigot, ja lähetä kaksi miestä
hakemaan vettä tuolta alhaalta, mistä kuuluu sammakoiden kurnutusta.
Ette suinkaan pelkää saavanne kuuhoureita, rouva?
— Olen mieluummin täällä, — vastasi kreivitär matalalla äänellä.