mitään syytä, — sanoi hän, ja vain hän itse tiesi, sanoiko hän tämän
ivaten vai omituisesti harkitsematta. — Neidillä ei olekaan mitään
kiirettä vastata niin tärkeään kysymykseen. Hän antoi lupauksensa
hirvittävän vaaran painostamana ja sitä suurempi syy hänellä nyt on,
kun on tullut lupauksen täyttämisen aika, tehdä se hätäilemättä ja
asiaa harkittuaan. Siitä lähtien, kun hän antoi lupauksensa, hänellä
on ollut monta tilaisuutta välttää sen täyttämistä. Mutta hän on
Vrillacien sukua, ja minä tiedän, ettei hän ajattelekaan mitään
sellaista.
Hän vaikeni hetkeksi. — Neiti, — sanoi hän sitten, — en tahtoisi
kiirehtää teitä.
Tytön silmät olivat ummessa, mutta nyt hänen huulensa liikkuivat. —
Minä... suostun, — kuiskasi hän. Värisevä huokaus, helpotuksestako,
säälistäkö, Herra ties mistä, täytti huoneen.
— Oletteko tyydytetty, herra La Tribe?
— Minä en...
— Mies! — Muristen kuin tiikeri kreivi Hannibal heitti naamion.
Kahdella harppauksella hän oli papin vieressä, käsi tarttui hänen
olkapäähänsä, ja intohimosta hehkuvat kasvot tuijottivat pappiin.
— Tahdotteko leikkiä ihmishenkien kanssa? — sähisi hän. — Jos ette
panekaan mitään arvoa omallenne, niin eikö toisten alttiiksi paneminen
teitä arveluta? Näiden? Katsokaa ja laskekaa heidät? Ettekö tunne
mitään sääliä? Jos hän tahtoo pelastaa heidät, niin ettekö te?
— Omalleni en mitään arvoa pane.
— Olkoon henkenne kirottu! — huusi Tavannes vihansa vimmassa ravistaen
pappia. — Kuka teidän hengestänne välittää? Tahdotteko tuomita nämä?
Aiotteko antaa heidät teurastajalle?
— Arvoisa herra, — vastasi La Tribe, vastoin tahtoaan säikähtyneenä. —
Jos neiti tahtoo...
— Hän tahtoo.
— Niin minulla ei ole mitään muistutettavaa. Mutta kuulin niin
epäselvästi hänen sanansa. Ja ilman hänen myöntymistään...
— Hän sanoo sen kohta selvemmin. Neiti...
Mutta tyttö ennätti ennen häntä. Hän oli noussut seisomaan ja tuijotti
suoraan eteensä kuin sokea.
— Minä suostun, — mutisi hän, — jos niin täytyy tapahtua.
Kreivi ei vastannut.
— Jos niin täytyy tapahtua, — toisti tyttö hitaasti ja huokasi syvään.
Hänen päänsä vaipui rintaa vasten. Mutta sitten, odottamatta — se
näytti ihmeelliseltä — hän katsahti ylös. Yhtä suuri muutos kuin se,
joka pari minuuttia sitten oli tapahtunut kreivi Hannibalissa, tapahtui
myöskin hänessä. Hän juoksi kreivin luo ja tarttui hänen käsivarteensa
ahmien silmillään hänen kasvojaan. — Ettehän petä minua? — huusi hän. —
Onko Tignonville alhaalla? Te... voi, ei, ei! — Ja hän peräytyi, hänen
silmänsä laajenivat, ja ääni muuttui äkkiä kimeäksi ja uhkaavaksi. —
Hän ei olekaan täällä! Te petätte minua! Hän on paennut ja te olette
valehdellut minulle.
— Minäkö?
— Niin, te olette valehdellut! — Tämä oli viimeinen välähtävä toivon
kipinä, kun toivo jo näytti kuolleen, hukkuvan viimeinen tarrautuminen
oljenkorteen, joka uiskenteli hänen silmiensä ohi.
Kreivi nauroi tylysti. — Viiden minuutin päältä olette vaimoni, —
sanoi hän, — ja te syytätte minua valheesta. Viikon kuluttua tunnette
minut paremmin. Ja kuukauden kuluttua... mutta siitä puhumme toisen
kerran,—jatkoi hän kääntyen La Triben puoleen. — Kertokaa hänelle,
herra, että mainittu henkilö on tuolla alhaalla. Ehkä hän uskoo teitä,
sillä tehän tunnette herra Tignonvillen.
La Tribe katsoi tyttöä säälivästi. — Minä olen nähnyt herra de
Tignonvillen, — sanoi hän. — Ja herra kreivi puhuu totta. Hän on
samassa asemassa kuin mekin, vankina.
— Näittekö hänet? — valitti tyttö.
— Hän jäi alakertaan, kun tulin portaita ylös.
Kreivi Hannibal nauroi julmaa ivanaurua, joka tuntui nauttivan
tuottamastaan tuskasta.
— Tahdotteko hänet todistajaksi? — kysyi hän. — Parempaa emme voi
saada, sillä hän ei sitä unhota. Toimitanko hänet tänne?
Tyttö painoi päänsä; häntä värisytti. — Säästäkää minut siitä, — sanoi
hän ja peitti silmät käsillään. Voittamaton vavistus puistatti koko
hänen olemustaan. Sitten hän astui taas esille. — Minä olen valmis, —
kuiskasi hän. — Tehkää minulle mitä tahdotte!
* * * * *
Kun kaikki olivat poistuneet ja sulkeneet oven jälkeensä, ja nuo
molemmat, jotka pappi oli vihkinyt, jääneet kahden kesken, jatkoi
kreivi Hannibal hetken aikaa astumistaan edestakaisin huoneessa kädet
selän takana ja pää hiukan kumarassa. Hänen ajatuksensa näyttivät
kulkevan uutta latua, ja kummallista kyllä, sellaista, joka oli kaukana
hänen morsiamestaan ja siitä, mitä juuri oli saanut aikaan. Sillä
hän ei katsonut sinnepäinkään, missä tyttö oli, eikä vähään aikaan
puhutellut häntä. Kerran hän pysähtyi niistämään erästä kynttilää ja
toisen kerran, yhä niin hajamielisen näköisenä kuin ei näkisi siitä
sanaakaan, tarkastamaan vihkimätodistusta, joka oli pöydällä, muste
vielä tuoreena. Kummankin tällaisen keskeytyksen jälkeen hän taas
jatkoi tasaista kulkuaan edestakaisin, eikä hänen katseensa kertaakaan
eksynyt tuoliin, jossa tyttö istui.
Ja morsian odotti. Tunteiden ristiriita, taistelu pelon ja toivon
välillä ja lopullinen tappio olivat aivan huumanneet, ja jättäneet
hänet äärimmäisen väsymyksen, miltei tylsyyden tilaan. Ei kuitenkaan
täydellisesti. Sillä kun kreivi kävellessään hiukan läheni häntä,
kohosi kylmä hiki hänen otsalleen, ja väristykset puistattivat häntä,
ja kun kreivi loittoni hänestä, silloin ja ainoastaan silloin hän
näytti jälleen hengittävän. Mutta muutos oli pinnan alla ja petti
silmää. Hänen asennossaan, kun hän siinä istui kädet ristissä sylissä,
tuijottaen yhteen kohtaan, ei ollut mitään muutosta, eikä hän näyttänyt
vähääkään liikahtavan.
Sitten hän äkkiä tajusi, että kreivi puhui.
— Oli syytä kiirehtiä, — sanoi hän, ja hänen äänensä oli omituisen
matala ja liikutuksesta vapaa, — sillä minun täytyy lähteä Pariisista
huomenna Angersiin, jonne vien kuninkaan kirjeitä. Ja niinkuin
asiat nyt ovat, ei täällä ollut ketään, jonka liuostaan olisin
voinut teidät jättää. Luotan Bigotiin; hän on uskollinen, ja te
voitte luottaa häneen, rouva, hyvässä ja pahassa. Mutta hänellä on
hidas ajatuksen juoksu. Badeloniin voitte myös luottaa, pankaa se
mieleenne. Kamarineitinne Javette ei ole luotettava, mutta koska olen
taannut hänen henkensä, täytyy hänen pysyä täällä, kunnes hänet voi
turvallisesti sijoittaa muualle. Todellakin, minun täytyy ottaa kaikki
mukaani, paitsi yhtä, sillä munkit ja papit hallitsevat Pariisia
eivätkä ne suosi minua tai säästäisi mitään minun käskystäni.
Hän oli hetken aikaa vaiti, jatkaen sitten samaan äänilajin: — Teidän
tulee tietää meidän, Tavannesien, asema. Olemme leskikuningattaren ja
kuninkaan veljen suosiossa, mutta Guiset vihaavat meitä. Tällä kannalla
olemme olleet aina, mutta Guiset sysäävät meitä, ja vanha juopa aukee
uudelleen. Asiain nykyisessä tilassa voin tuskin vastata muusta
kuin siitä, mihin käteni ulottuu. Siksi otamme mukaan kaikki muut
paitsi herra de Tignonvillen, joka haluaa päästä saattueen turvissa
asehuoneeseen.
Clotilde oli alkaessaan kuunnella katsellut muualle. Mutta kreivin
jatkaessa hänessä heräsi ihmettelyä ja jotakin muuta, mikä oli sitä
voimakkaampaa — outoa hämmästystä. Hän käänsi hitaasti kasvonsa kreiviä
kohti.
— Miksi te minulle tätä kerrotte? — mutisi hän kreivin vaiettua, ja
sanat tulivat vaivaloisesti hänen kuivilta huuliltaan.
— Siksi, että teidän tulee tietää nämä asiat, — vastasi kreivi
naputtaen pöytää miettiväisenä. — Minulla ei ole ketään, paitsi
veljeäni, johon voin luottaa.
Nuori nainen ei tahtonut kysyä, miksi kreivi luotti häneen taikka miksi
hän luuli voivansa luottaa. Hetken aikaa hän tarkasteli kreiviä tämän
seistessä maahan luoduin silmin ajatuksiinsa vaipuneena. Vihdoin hän
katsahti ylös ja kohtasi tytön katseen.
— Kuulkaapa! — sanoi hän äkkiä muuttuneella äänellä, — lopettakaamme
tämä? Minkä valitsette, suudelman vai iskun, meidän keskemme?
Morsian nousi seisomaan, vaikka hänen polvensa vapisivat, ja seisoi
palttinan valkoiseksi kalveten miehensä edessä.
— Mitä... te tarkoitatte? — kuiskasi hän.
— Suudelma vai korvapuusti? — toisti kreivi. — Miehen täytyy olla
vaimonsa rakastaja taikka hänen herransa taikka kumpaakin! Tyydyn
olemaan toinen taikka toinen taikka kumpaakin, aivan kuten haluatte.
Mutta jompikumpi tahdon olla.
— Siinä tapauksessa tuhannen kertaa mieluummin korvapuusti, — huudahti
Clotilde leimuavin silmin, — teiltä!
Kreivi ihmetteli hänen rohkeuttaan, mutta salasi ihmetyksensä. — Olkoon
niin, — vastasi hän. Ja ennenkuin toinen huomasi hänen aiettaan, löi
kreivi häntä kiivaasti poskelle hansikkaalla, jota piteli kädessään.
Nainen peräytyi huudahtaen, ja hänen poskensa lensi tulipunaiseksi
siltä kohtaa, johon oli lyöty. — Olkoon niin! — jatkoi kreivi synkästi.
— Te saatte valita, mutta joka päivä tulette luokseni saamaan
jommankumman. Jos en saa olla rakastaja, rouvaseni, niin tahdon olla
herranne. Ja tällä tapaa tahdon antaa teidän tuntea sitä joka päivä,
niin että muistatte.
Clotilde tuijotti kiivaasti kohoilevin rinnoin aivan tyrmistyneenä.
Mutta kreivi ei siitä välittänyt. Hän ei katsonutkaan häneen enää, hän
oli jo kääntynyt ovelle, ja nuoren naisen silmäillessä sinne päin hän
katosi sulkien oven jälkeensä. Ja niin oli Clotilde yksinään.
XIX.
ORLEANSIN METSISSÄ.
— Mutta te pelkäätte häntä?
— Pelkäisinkö häntä? — vastasi rouva St. Lo, ja kreivittären
hämmästykseksi hän virnisti ivallisesti. — En, miksi minä häntä
pelkäisin? Pelkään häntä yhtä vähän kuin tuo koiranpentu, joka
hyppii vanhan Sanchon suitsia kohti, pelkää suurta leikkitoveriaan.
Taikka yhtä vähän kuin tuo pilvi, jonka näette tuolla korkealla,
pelkää tuulta, jota se pakenee. — Hän osoitti kämmenen kokoista
pilvenhattaraa, joka liiteli heidän vasemmalla puolellaan erään
kukkulan yläpuolella, ainoana täplänä kesätaivaan sinessä. —
Pelkäisinkö häntä? En ainakaan minä! — ja iloisesti nauraen hän pani
ratsunsa hyppäämään kapean puron poikki, joka katkaisi rouhikkoisen
tien.
— Mutta hän on kova, eikö niin? — kuiskasi kreivitär hiljaa, päästyään
jälleen matkatoverinsa rinnalle.
— Kovako? — toisti rouva St. Lo ylpeän näköisenä. — Niin, kova kuin
jalokivisormukseni kivet! Kova kuin pii tai alimmainen myllynkivi...
vihamiehilleen. Mutta naisille? Mitä vielä! Onko koskaan kuultu hänen
loukanneen naista?
— Mutta miksi häntä sitten niin pelätään? — kysyi kreivitär seuraten
katseellaan heidän keskustelunsa esinettä, yksinäistä olentoa, joka
ratsasti noin puolensadan askelen päässä heidän edellään.
— Siksi, ettei hän välitä, mitä mikin maksaa, — vastasi hänen
toverinsa. — Siksi, että hän tappoi Savillonin Louvren pihalla, vaikka
tiesi panevansa henkensä pantiksi. Hän olisi myös lunastanut pantin
taikka menettänyt oikean kätensä, jollei kuninkaan veli hänen veljensä
marskin tähden olisi ruvennut välittämään. Mutta Savillon, nähkääs, oli
ruoskinut hänen koiraansa. Sitten hän tappoi ritari Millaudin, mutta se
tapahtui rehellisessä taistelussa, lumihangella. Senvuoksi Millaudin
poika vaani häntä kahden muun kanssa Chateletin alla käytävässä, mutta
Hannibal haavoitti yhtä heistä ja muut pelastuivat. Epäilemättä häntä
pelätään, — lisäsi hän sama ylpeä sävy äänessään.
Nämä kaksi, jotka puhelivat keskenään, ratsastivat viimeisinä pienessä
joukossa, joka oli jättänyt Pariisin aamulla varhain kaksi päivää
sitten St. Jacques-portin kautta. He olivat kulkeneet yhtä mittaa
lounaista kohti valiten syrjäteitä ja ratsupolkuja, sillä kreivi
Hannibal näytti olevan haluton käyttämään valtamaantietä, ja viettäneet
toisen yönsä eräässä kylässä noin peninkulman päässä Bonnevalista.
Kahden päivän ratsastusretki virkuilla hevosilla on omiaan vaihtamaan
niin mieli- kuin näköalojakin. Mutta harvoin on niin lyhyessä ajassa
saatu toimeen sellainen muutos, joka oli suotu tälle pienelle
seurueelle. Pariisin tukahuttavista sokkeloista ja pahanhajuisilta
kaduilta he olivat päässeet Orleansin maakunnan vihreille ylängöille,
viileisiin metsiin ja soliseville virroille; mitä kauhistuttavimmista
näyistä ja äänistä kanervikkojen hiljaisuuteen, kanakurjen tyyssijoille
taikka aurinkoisille vuorenrinteille, missä ilma väreili leivojen
laulusta; kauhun ja synkkyyden piiristä Jumalan vapaan luonnon
ihanuuteen.
Kyllin lukuisina, heitä kun seurasi parikymmentä asestettua miestä,
pitämään puoliaan Orleansin suurissa metsissä piileskeleviä
roistojoukkoja vastaan he pysähtyivät minne halusivat: päivällä
pähkinäpuuviidakkoon taikka puron reunalle salavien suojaan, ja
yöllä, jos mieli teki, pelkän taivaan alle. He lepäsivät kuumimman
ajan päivällä, ratsastaen aamuin ja illoin kaukana, ei ainoastaan
Pariisista, vaan myöskin valtatiestä hirsi- ja kaakinpuineen.
Valtamaantie kulki niihin aikoihin erämaan läpi, sillä ei yksikään
talonpoika mielellään asunut sen lähistöllä. Ja vaikka he olivat
lähteneet Pariisista hyvin kiireesti, ratsastivat he joka peninkulmalta
yhä rauhallisemmin.
Sillä mikä lieneekin ollut Tavannesin tarkoitus, ei hän näkynyt pitävän
kiirettä perille päästäkseen, eikä kukaan muukaan hänen seurueestaan.
Rouva St. Lo, joka oli käyttänyt tilaisuutta paetakseen pääkaupungista
serkkunsa suojeluksessa, oli suutuksissaan kaupungille ja haaveili
paljon metsämajan suloista. Toistaiseksi oli raainkin luonne ja
tunnottominkin ratsumies saanut kyllikseen metelistä ja ristiriidoista.
Koko seurue näytti tosiaankin, vaikka se kulki jonkinlaisessa
taistelujärjestyksessä etu- ja takavartioineen, naisten ratsastaessa
yhdessä ja kreivi Hannibalin ollessa yksinään keskellä, niin
rauhalliselta ja huvittelevan niin viattomalla tavalla kuin ei yksikään
mies heidän joukostaan milloinkaan olisi tarttunut peitseen taikka
virittänyt sytytintä. Heidän joukossaan oli vanha ratsumies, joka oli
ollut mukana Rooman valtauksessa ja nähnyt vapaajoukkojen jumaloiman
ylipäällikön kuolleet kasvot. Mutta nyt hän harrasti lääkekasveja
ja oli hyvin taitava tällä alalla, ja kun rouva St. Lo kerran näki
Badelonin polvillaan ruohikossa niitä etsimässä, ei ukko enää tuntunut
hänestä pelottavalta.
Matalaotsainen, vanutukkainen Bigot oli Suzannen, rouva St. Lon
kamarineitsyen, nöyrä orja, ja Suzanne torui häntä armottomasti hänen
normandialaisen murteensa vuoksi, purkaen häneen kymmenenkin kertaa
päivässä kiukkuansa. Kaiken kaikkiaan, La Tribe ja Carlatit mukaan
luettuina ynnä rouva St. Lon palvelijat ja kreivittären seurue, heitä
oli lähes neljäkymmentä henkeä. Kun he pysähtyivät puolipäivän aikaan
aterioimaan jonkun tuuhean puun varjossa tai torkkuen kuuntelivat
rouva St. Lon luutun säveliä, oli vaikea uskoa, että Pariisia oli
olemassakaan tai että nämä ihmiset niin äskettäin olivat jättäneet sen
veren tahraamat kivikadut.
He pysähtyivät tänä aamuna tavallista hiukan aikaisemmin. Rouva
St. Lo oli tuskin ehtinyt vastata toverinsa kysymykseen, ennenkuin
heidän keskustelunsa esine hypähti vanhan Sanchon selästä ja seisoi
odottamassa auttaakseen heitä satulasta maahan. Hänen takanaan, missä
vihreä, tien halkaisema laakso kapeni vuorensolaksi, oli vanha mylly
pajujen ympäröimänä kunnaan juurella. Sen takana kunnaalla kohosivat
satavuotisen sodan aikana piiritystä kestäneen linnan harmaat rauniot,
ja toisella puolella myllyä käyttävä virta tulvaili kallioiden yli
viileällä kohinalla, jonka viehätystä ei voinut vastustaa. Kun miehet
olivat juottaneet ja sitoneet kiinni hevoset, lähtivät he meluten kuin
poikanulikat uimaan putouksen alapuolelle, ja oltuaan hetken kahden
vaiheilla nousi kreivi Hannibalkin ruohikosta, johon oli heittäytynyt.
— Vartioikaa tätä, rouva, — sanoi hän pudottaen kreivittären syliin
sinetillä suljetun ja silkkilangalla sidotun käärön. — Turvallisempaa
on jättää se teille kuin vaatteisiini. Kuulkaas! —ja hän kääntyi
rouva St Lon puoleen. — Miellyttäisikö teitä ainainen mustalaiselämä,
serkkuseni? — Ja jos hänen äänessään olikin ivaa, oli hänen silmissään
kaipausta.
— Maailmassa on vain yksi onnellinen mies, — vastasi rouva St. Lo
varmasti.
— Ja hänen nimensä on?
— Compiegnen erakko.
— Ja viikon päästä te hurjasti pyrkisitte naamiohuveihin, — sanoi
kreivi kyynillisesti ja pyörähtäen kantapäällään seurasi miehiä.
Rouva St. Lo huokasi myöntävästi. — Hohoi! Hän on oikeassa, me emme
koskaan ole tyytyväisiä, ystäväni! Kun huvittelen hovissa, tekee
mieleni luonnonhelmaan, ja kun olen kaksi viikkoa syönyt mustaa
leipää ja juonut lähdevettä, uneksin vain Zametista ja valkoisista
silkkiäismarjaleivoksista. Ja niin on teidänkin laitanne. Te olette
pelastanut pyöreän valkoisen kaulanne taikka se on teille pelastettu,
mutta niin täpärällä se oli, ettei siitä puuttunut edes Zametin
tortunkuoren vertaa — oikein tulee vesi suuhuni, kun sitä ajattelen
— mutta sen sijaan, että olisitte kiitollinen ja kääntäisitte kaikki
parhain päin, te vain ajattelette rouva d'Yverne-parkaa taikka ensi
lempeänne.
Tytön kasvot — sillä tyttö hän oli, vaikka sanottiin rouvaksi —
alkoivat vavahdella. Hän taisteli hetken mielenliikutustaan vastaan,
mutta ei jaksanut, vaan alkoi hiljaa itkeä. Kaksi päivää hän oli
ollut muiden näkyvissä ja hillinnyt itseään, mutta viittaus hänen
rakastettuunsa oli liian tuntuva.
Rouva St. Lo katseli häntä, ja hänen silmänsä olivat ystävälliset. —
Sieltäkö päin nyt tuulee? — mutisi hän.
— Sitäpä luulinkin. Mutta kuulkaas, ystäväiseni, jollette pane tuota
kääröä taskuunne, tahraatte itkulla osoitteen. Sitäpaitsi, jos kysytte
minun mieltäni, niin en luule nuoren miehen sitä ansaitsevan. Tässä ei
ole muuta kuin että kaipaamme sitä, mitä emme ole saaneet.
Mutta nuoren kreivittären voimat olivat lopussa. Sanoen jotakin asiaan
kuulumatonta hän nousi ja lähti kiireesti pois. Ajatus siitä, millaista
oli ja mitä olisi voinut olla, muisto rakastetusta, joka yhä piti
paikkansa hänen sydämessään, vaikkei enää hänenkään silmissään ollut
täydellinen sankari, täytti hänen sydämensä kukkuralleen. Hän kaipasi
paikkaa, missä saisi itkeä muilta salassa, missä aurinko ja sininen
taivas eivät tekisi hänen surustaan pilaa, ja nähdessään edessään
joen rannalla eräässä mutkassa, joka talvella oli rämeikköä, pienen
lepistön, hän kiirehti sinne.
Rouva St. Lo näki hänen häviävän puiden varjoon. — Toden totta, aivan
kuin Ronsard! — mutisi hän. — Ja nyt hän katosi näkyvistä. Kas noin!
Voisin itsekin tuolla tapaa huvitella ja piirtää suloista suruani
puiden kaarnaan, jollei se olisi niin ikävää. Ja jos minulla olisi
siihen mies!
Ja mietteissään katsellen virtaa ja pajuja rouva St. Lo koetti päästä
sopivaan tunnelmaan, kuiskaillen milloin toisen ihailijan nimeä,
milloin vaihtaen sen toiseen, huomatessaan edellisen sopimattomaksi.
Mutta hiljainen supatus muuttui kikatukseksi päättyen vihdoin
haukotteluun, ja väsyneenä tähän yritykseen hän alkoi riipiä ruohoja
maasta ja viskellä niitä ympärilleen. Sitten hän huomasi, että rouva
Carlat ja muut naiset, jotka olivat istuneet hiukan syrjässä, olivat
hävinneet, ja kammoten yksinäisyyttä ja hiljaisuutta — hän kun ei ollut
kumpaakaan varten, hän hypähti seisomaan, tähystellen ympärilleen
ja toivoen keksivänsä heidät. Mutta sekä oikealla että vasemmalla
vuorenrinne kohosi taivasta kohti autiona ja asumattomana, ja hänen
takanaan kukkula raunioineen tuijotti synkkänä kuiluun täyttäen sen
masentavalla varjolla. Rouva St. Lo polki nurmikkoa.
— Pikku hupsu! — mutisi hän närkästyneenä. — Luuleeko hän, että minut
saa murhata, jotta hän saisi lihota huokauksista? Kuulkaapa, rouva,
siitä teidät täytyy saada irti! — Ja hän lähti reippaasti astumaan
viidakkoon päin kärkkäänä löytämään seuraa mahdollisimman pian.
Hän oli ehkä kulkenut viisikymmentä askelta ja vielä oli yhtä monta
jäljellä, kun hän pysähtyi. Puron toisella puolella, vähän hänen
edellään, näkyi eräs mies varovasti hiipivän kumarassa. Väliin rouva
St. Lo näki hänet, väliin taas kadotti hänet näkyvistä, ja joskus mies
vilaukselta näkyi pajujen lomitse. Vieras liikkui äärimmäisen varovasti
kuten sellainen, jota ajetaan takaa ja joka on vaarassa, ja aluksi
rouva St. Lo luuli häntä talonpojaksi, jota uimarit olivat häirinneet
ja joka yritti hiipiä tiehensä. Mutta miehen ehtiessä lepistön kohdalle
hän huomasi tämän paikan olevankin hänen päämääränsä, sillä mies
kyyristyi erään salavan suojaan ja koko ajan liikkuen selin rouva St.
Lohon tähysteli tarkkaavasti puiden sekaan. Ja sitten hän viittasi
jollekulle, joka oli metsässä.
Rouva St. Lo hengähti syvään. Ikäänkuin mies olisi sen kuullut — mikä
oli sula mahdottomuus — heittäytyi hän maahan, ryömi muutaman askelen
verran ja katosi.
Rouva tuijotti yhä sinne odottaen näkevänsä hänet tai kuulevansa
jotakin, mutta kun ei mitään tapahtunut, alkoi hän huutaa. Hän oli
nainen, jolla oli äkillisiä mielijohteita, pääasiallisesti perin
naisellista laatua, ja hän kiljahti kolme, neljä kertaa seisten
paikallaan ja pitäen metsänrajaa silmällä. — Jos se ei saa kreivitärtä
liikkeelle, niin ei sitten mikään, — ajatteli hän.
Mutta se tehosi. Pian kreivitär ilmestyi kiirehtien säikähtyneenä rouva
St. Lon luokse.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi nuorempi naisista levottomana, luoden
silmäyksen taakseen, sillä koko laaksossa ja ympäröivillä kukkuloilla
oli aivan rauhallista, ja rouva St. Lon takana, vaikka hän ei ollut
heitä huomannut, valmistelivat uimamatkalta palanneet palvelijat
ateriaa. —Mitä se merkitsee? —
— Kuka hän oli? — kysyi rouva St. Lo lyhyesti. Hän oli nyt aivan
rauhallinen.
— Kukako oli... kuka?
— Se mies siellä metsässä?
Kreivitär tuijotti häneen hetken ja sitten nauroi. — Sehän oli vain
tuo vanha sotilas, jota sanotaan Badeloniksi, hakemassa lääkekasveja.
Luulitteko, että hän tekisi minulle pahaa?
— Se mies, jonka näin, ei ollut Badelon ukko, — vastasi rouva St. Lo
kiivaasti. — Hän oli paljon nuorempi ja hiipi puron toista reunaa
pysytellen piilossa. Kun ensiksi hänet huomasin, oli hän tuolla,
—jatkoi hän osoittaen paikkaa. — Ja hän ryömi yhä eteenpäin, kunnes
saapui teidän kohdallenne, ja silloin hän heilutti kättään.
— Minulleko?
Rouva St. Lo nyökkäsi.
— Mutta jos kerran näitte hänet, niin kuka hän oli? — kysyi kreivitär.
— En nähnyt hänen kasvojaan, — vastasi rouva St. Lo. — Mutta hän
viittoili teille, sen minä näin.
Kreivittären mieleen tuli muuan ajatus, joka hitaasti nosti veren
hänen kasvoilleen. Rouva St. Lo huomasi hänessä muutoksen ja näki
hellän ilmeen, joka äkkiä säteili toisen silmistä, ja sama ajatus
juolahti hänenkin mieleensä. Hän halusi rangaista matkatoveriaan
vaiteliaisuudesta, sillä hän ei epäillytkään, että nuori kreivitär ei
tietäisi enempää kun mitä oli tietävinään, ja siksi hän ehdotti, että
he palaisivat kysymään Badelonilta, oliko hänkin nähnyt miehen.
— Miksi niin? — kysyi rouva Tavannes, seisten paikallaan pää pystyssä.
— Miksi niin tekisimme?
— Saadaksemme asiasta selkoa, — vastasi vanhempi naisista ilkkuen.
— Mutta ehkä olisi parempi kertoa siitä miehellenne ja antaa hänen
miestensä tutkia pensaat.
Puna katosi kreivittären kasvoilta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Hän seisoi hetken mykistyneenä. — Emmekö vielä ole saaneet kylliksemme
vainoamisesta ja vainottuna olemisesta? — huudahti hän sitten
katkerammin kuin tähän asiaan näkyi sopivan. Miksi ajaisimme häntä
takaa? Minä en ole arka, eikä hän tehnyt minulle mitään pahaa. Hyvä
rouva, pyydän teitä olemaan niin hyvä, ettette tästä asiasta puhu
mitään.
— Tietysti, jos sitä vaaditte. Mutta mikä hälinä...
— Minä en nähnyt häntä eikä hänkään minua, — vastasi rouva de Tavannes
kiivaasti. — Siksi en käsitä miksi kiusaisimme häntä, olkoon hän sitten
kuka hyvänsä. Muuten, herra de Tavannes odottaa meitä.
— Ja herra de Tignonville... seuraa meitä! — mutisi rouva St. Lo
itsekseen, virnistäen toisen selän takana.