ja suunniltaan Tavannesin osoittamasta ylenkatseesta hän heitti
kiusaajaansa vihasta palavan katseen ja kiivaasti hengittäen laski
kätensä akkunalaudan reunalle ikäänkuin hypätäkseen ulos.
Mutta sen käy huonosti, joka kerran on paennut vihollista. Hänen
katseensa sattui lähellä seisovaan jousimiesjoukkoon, joiden
teräksisillä keihäänkärjillä ilta-auringon säteet välähtelivät ja
tuntuivat sydämeen asti kylmiltä. Kuolema, mutta ei taistelutanterella
eikä tuhansien yllyttävien katsojien nähden, vaan tällä hämärtyvällä
kadulla vihollisen nauraessa akkunasta, sellainen kuolema, jota
ei seuraisi kosto, ilman varmuutta, että tyttö vihdoinkin olisi
turvassa, voisi johtua vain puhtaasta rakkaudesta, kun lapsi rakastaa
vanhempiansa, vanhemmat lastaan, mies sitä naista, joka hänelle on
ainoa koko maailmassa!
Hän peräytyi. — Te ette säästäisi häntä! — huusi hän, ja hänen
kasvoiltaan virtasi hiki, sillä hän tiesi nyt, ettei lähtisi. — Te
koetatte päästä minusta eroon! Te pettäisitte minut, ja sitten —
— Omat sananne tuomitsevat teidät! — sanoi kreivi Hannibal vakavasti. —
Tehän itse sanoitte niin. Mutta sittenkin vannon. Vannonko sen teille?
Mutta Tignonville peräytyi yhä ja vaikeni.
— Enkö? Voi teitä, jalo ritari, urhea sankari! Tiesinhän sen!
Luuletteko, etten tiennyt, kenen kanssa olin tekemisissä? — ja kreivi
Hannibal purskahti tylyyn nauruun kääntäen toiselle selkänsä ikäänkuin
ei enää välittäisi hänestä. — Te ette tahdo kuolla hänen kanssaan
ettekä hänen puolestaan. Teille sopisi paremmin hänen alushameensa
ja hänelle teidän polvihousunne. Taikka ei sentään, paras olette
munkkina. Kuulkaa neuvoani, herra de Tignonville, lopettakaa aseitten
käyttö; rukousnauhalla, makeilla sanoilla ja lavertelemalla pyhästä
kirkkoäidistä voitte petkuttaa naisia, aivan varmaan myöskin heidän
parhaimpiansa! Eiväthän he kaikki ole sentapaisia kuin serkkuni,
ivaava, myrkyllinen pilkkakirves — teillä oli kai siellä huono menestys?
— Jospa minulla olisi miekka! — puhisi Tignonville raivosta lyijyn
karvaisena. — Te parjaatte minua raukaksi, kun en tahdo kuolla teidän
mieliksenne. Mutta antakaa minulle miekka, ja minä osoitan teille,
olenko pelkuri!
Tavannes pysähtyi. — Sitäkö tarkoitatte, niinkö? — kysyi hän
muuttuneella äänellä. — Minä —
— Antakaa minulle miekka, — toisti Tignonville ojentaen vapisevia
käsiään. Miekka! Helppo on solvata aseetonta miestä, mutta —
— Haluatteko taistella?
Muuta en pyydä! En mitään muuta! Antakaa minulle miekka, — pyysi hän
kiihkeästi, ja ääni vapisi maltitonna. — Te itse olette pelkuri!
Kreivi Hannibal tuijotti häneen. — Ja mitä hyötyä minulla on teidän
kanssanne taistelemisesta? — aprikoi hän hitaasti. — Te olette
vallassani, minä voin menetellä kanssanne kuinka haluan. Voin huutaa
tästä akkunasta ja antaa teidät ilmi taikka voin kutsua väkeni —
— Pelkuri! Pelkuri!
— Mitä? No hyvä, sanon teille kuinka teemme, — ja hän hymyili
viekkaasti. — Annan teille miekan, herra de Tignonville, ja taistelen
kanssanne täällä, tässä huoneessa, jalka jalkaa vasten, mutta yhdellä
ehdolla.
— Mikä se on? Mikä se on? — huusi nuori mies. — Mainitkaa ehtonne!
— Jos voitan teidät, niin hankitte minulle hugenottipapin.
— Minäkö hankkisin teille — —
— Hugenottipapin. Niin, niin juuri, taikka ilmoitatte, mistä voin
sellaisen löytää.
Nuori mies peräytyi. — En koskaan! — sanoi hän.
— Te tiedätte, mistä sellaisen voisi tavata.
— En koskaan! En koskaan!
— Te voitte saada hänet käsiinne viidessä minuutissa, kuten tiedätte.
— Minä en tahdo.
— Siinä tapauksessa en miekkaile kanssanne! — vastasi kreivi Hannibal
tyynesti ja kääntyi nuoresta miehestä taas poispäin. — Suotte minulle
anteeksi, jos sanon, herra de Tignonville, että päätöksenne taistella
on yhtä häilyvä kuin päätöksenne kuolla. En luule, että olisitte
saavuttanut menestystä hovissa. Vielä on eräs seikka, jota luullakseni
ette ole tullut ajatelleeksi. Jos taistelemme, niin te mahdollisesti
surmaatte minut, jolloin tuo ehto ei minua hyödytä. Taikka minä — mikä
on luultavampaa, — lisäsi hän hymyillen kylmästi, — surmaan teidät enkä
siinäkään tapauksessa ole paremmassa asemassa.
Nuoren miehen kalpeat kasvot ilmaisivat, että hänen rinnassaan oli
ristiriita. Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hänen kätensä
suorastaan syyhyi kaivaten miekankahvaa — siihen hän oli kyllin rohkea.
Hän vihasi, ja ainoastaan tällä tapaa hän saattoi kostaa. Mutta entä
rangaistus, jos hän epäonnistuisi! Ja sittenkin, mitä siitä? Hän oli
nyt helvetissä, nöyryytyksen, häpeän, tappiolle joutuneen helvetissä,
vihollisensa kiusaamana! Hän saattoi vain panna itsensä alttiiksi
alemmalle helvetille.
— Minä suostun! — huudahti hän lopuksi käheästi. — Antakaa minulle
miekka ja pitäkää itsestänne huolta.
— Te lupaatte?
— Minä lupaan!
— Hyvä on, — vastasi kreivi Hannibal herttaisesti, — mutta näin emme
voi miekkailla, meidän täytyy saada enemmän valoa. — Ja hän harppasi
ovelle avaten sen, huusi luoksensa normandialaisen ja käski hänen
siirtää pöydän ja tuoda tusinan kynttilöitä, sillä valo oli häipymässä
kapeilla kaduilla ja huoneessa, akkunan ollessa puoleksi tukittuna,
alkoi jo hämärtää. Tignonvillen päässä jyskytti, ja hän ihmetteli,
että palvelija ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut hämmästystään eikä
sanonut sanaakaan, kunnes Tavannes määräystensä lisäksi käski tuoda
pari miekkaa.
— Herran miekka on täällä, — vastasi Bigot vaikeatajuisella
murteellaan. — Hän jätti sen tänne eilen aamulla.
— Oletpa sinä hyvä mies, Bigot, — vastasi Tavannes niin iloisesti
ja hyvätuulisesti, että Tignonville hämmästyi. — Ja pian saat naida
Suzannen.
Normandialainen hymyili happamesti ja lähti hakemaan aseita.
— Teillä on kai tikari? — jatkoi kreivi Hannibal samalla iloisella
äänellä, joka oli jo hämmästyttänyt Tignonvilleä. — Mainiota!
Tahdotteko riisua kaapunne vai taistellaanko näin? Hyvä on, herra,
siinä epätodenmukaisessa tapauksessa, että onni suosii teitä, on
teidän noin puettuna parempi olla. Mies, joka juoksee katuja pitkin
paitahihasillaan, voi joutua rettelöihin, — ja hän nauroi hilpeästi.
Tignonville kuunteli, ja hänen raivonsa alkoi muuttua hämmästykseksi.
Mies, joka piti miekkailua neljän seinän sisäpuolella huvituksena, ja
joka piti vihollista vallassaan ja kuitenkin oli valmis syrjäyttämään
tämän edun, astumaan taistelutanterelle ja panemaan henkensä
alttiiksi päähänpiston vuoksi, sellainen mies oli hänen kokemuksiensa
ulkopuolella, vaikka Poitoussa näinä sotien aikoina miehet olivat
uljaita. Sillä mitä, kysyi hän itseltään, Tavannes voitti taistelulla?
Saisiko hän neidin omakseen? Mutta olihan neiti hänen vallassaan,
jos intohimo pääsisi hänessä voitolle; ja jos hänen lupauksensa oli
esteenä, mikä tuntui mahdottomalta hänen maineensa kannalta, niin hänen
tarvitsi vain odottaa, ja huomenna tai ylihuomenna tai sitä seuraavana
päivänä hän voisi tavata jonkin hugenotin ja vaaratta saavuttaa sen,
minkä takia nyt pani kaikki alttiiksi.
Tignonville ei tiennyt, että toisen luonteen mukaista oli nauttia
tällaisista uhkayrityksistä. Mutta Tavannesin huolettomuus vaikutti
häneen, ja kun nuoren miehen miekka tuotiin, oli hänen kiihkeä halunsa
kaksintaisteluun osaksi laimennut, ja vaikka miekankahvan kosketus
palauttikin hänen päätöksensä, niin lukittu ovi, rajoitettu tila
ja valaistus, johon hän oli tottumaton, olivat syynä, että hänen
rohkeutensa melkein vaihtui epätoivoon.
Sen ajan kaksintaisteluissa käytettävä lyhyt miekka teki kuitenkin itse
epätoivonkin pelottavaksi, eikä Tignonville asettuessaan paikalleen
ensinkään näyttänyt halveksittavalta vastustajalta. Hän oli riisunut
viittansa ja munkkikaapunsa ja seisoi notkeana ja ketteränä kuin kissa,
antaen ruumiinsa painon levätä milloin toisella, milloin toisella
jalalla ja alinomaa liikkeessä. Pöytä, jolla kynttilät seisoivat,
oli siirretty akkunan eteen, jonka Bigot oli uudelleen tukkinut,
ennenkuin lähti huoneesta. Valo oli hänen oikealla puolellaan, ja hän
oli mielissään tästä edusta, koska muka hänen miekkansa kärkeä oli
vaikeampi pitää silmällä.
Kreivi Hannibal ei kuitenkaan näyttänyt sitä huomaavan. — Oletteko
valmis? — kysyi hän. — Asentoon! — huusi hän sitten polkien jalallaan
sanan vahvistukseksi. Mutta sitten hän ei tehnytkään äkkirynnäkköä,
joka olisi ollut hänen luonteelleen ominaista ja jota Tignonville
pelkäsi, vaan pysytteli varovasti etäällä kumartuen syvään, ja kun
hänen hitaaseen alkuunsa vastattiin yhtä viisaasti, alkoi hän härnätä
vastustajaansa.
— Tulkaa nyt vain! — huusi hän ollen uhmailevinaan. — Tulkaa, herra,
miekkailemmeko vai leikimmekö vain miekkasilla?
— Alkakaa sitten itse! — vastasi Tignonville mielenliikutuksen ja
syttyvän toivon kiihoittamana. — Minä en ainakaan ole teitä pidättänyt!
— ja hän hyökkäsi, mutta työnnettiin syrjään.
— Ahaa! Ahaa! — hoki Tavannes vuorostaan pistäen ja väistäen, mutta
huolimattomasti ja etäältä.
Tämän jälkeen molemmat siirtyivät lähemmä ovea katsellen toisiaan
kiiluvin silmin, polvet koukussa ja selkälihakset jännitettyinä
hyökkäykseen. Äkkiä Tavannes työnsi ja hypähti sivulle; hänen
vastustajansa työnsi vuorostaan, ja kreivi väisti vääntäen niin
voimakkaasti miekanterän syrjään, että hetkisen näytti siltä kuin
hän olisi aikonut karata Tignonvillen kimppuun tikarillaan. Mutta
Tignonville peräytti oikean jalkansa vikkelästi, joten he jälleen
joutuivat vastatusten, ja nuori mies nauroi.
— Yrittäkää uudestaan, herra kreivi! — sanoi hän ja samalla hyökkäsi
salamannopeasti. Tuokion aikaa miekat risteilivät vihlovasti, terät
välkkyivät, molemmat hehkuvat kasvot tuijottivat toisiaan. Sitten he
taas erosivat.
Veri tihkui kreivi Hannibalin kaulaan tulleesta naarmusta. Jos terä
olisi osunut puolenkaan tuumaa enemmän oikealle, olisi se pistänyt
hänen kurkkuunsa. Tignonville nauroi jälleen ylpeänä ja heilutteli
itseään puolelta toiselle odotellen yhä varmempana uutta tilaisuutta.
Notkeana kuin leopardi, joita Kaarle piti Louvressa, hän kumartui yhä
alemmaksi ja joka liikkeellä otti yhä enemmän hyökkääjän asennon,
vaanien, että vastustaja paljastaisi itsensä. Kreivi Hannibal seisoi
synkin kasvoin ja tarkkaavin katsein edelleen puolustuskannalla. Valo
alkoi hiukan heiketä, kynttilöiden sydämet olivat pitkällä karrella,
mutta kumpikaan ei sitä huomannut eikä uskaltanut siirtää katsettaan.
Heidän raskas hengityksensä sai ikäänkuin vastakaikua oven toiselta
puolelta, mutta tätäkään ei huomattu.
— No? — sanoi kreivi Hannibal vihdoin. — Ettekö tulekaan?
— Tulen silloin, kun haluttaa, — vastasi Tignonville teeskennellen
hyökkäävänsä, mutta kohta peräytyen.
Toinen teki samoin, ja jälleen he katselivat toisiaan, ja heidän
silmänsä näyttivät yhä pienenevän. Vihdoin alkoi Tignonvillen huulilla
hymy hitaasti väreillä. Hän pisti. Se väistettiin. Pisti uudelleen
— väistettiin jälleen! Tavannes, joka oli käynyt yhä varovammaksi,
peräytyi kyynärän verran. Tignonville seurasi, mutta ei sallinut
itseluottamuksen voittaa varovaisuutta. Hän alkoi tosin härnäillä
vastustajaansa, ilkkua ja pilkata, mutta tietyssä tarkoituksessa.
Sillä äkkiä, kesken lausetta, hän toisti sen erikoisen piston, jolla
oli jo aikaisemmin ollut menestystä. Mutta tällä kertaa Tavannes
oli varuillaan, työnsi terän syrjään ja vastaamatta äkillisellä
jälkityönnöllä hypähti lähemmäksi yllättäen toisen. Nyt he olivat
joutuneet kasvoista kasvoihin, toisen rinta toisen olkapäätä vasten,
ja iskivät hurjasti miekoillaan. Kreivi Hannibal oli edullisemmassa
asemassa, sillä hän oli vastustajansa miekan ulkopuolella. Tignonvillen
miekka iski, mutta kimposi toisen metallikahvasta. Tavannesin miekka
sivalsi kovaa nuoren miehen silmien väliin. Hugenotti huitoi käsillään
ja kaatui pitkäkseen lattialle. Samassa oli kreivi Hannibal hänen
rintansa päällä ja löi miekan hänen kädestään.
— Tunnustatteko itsenne voitetuksi? — huusi hän.
Nuori mies, jota kasvoille virtaava veri sokaisi, viittasi kädellään.
Kreivi Hannibal nousi ja katseli vihollistaan hetken puhumatta. Sitten
hän näytti tyytyväiseltä, nyökkäsi ja astuen pöydän ääreen kasteli
erästä ruokaliinaa vedessä. Siirtyen Tignonvillen luo hän huolellisesti
tuki tämän päätä ja pesi verisen otsan.
— Niin on kuin oletin, — sanoi hän saatuaan veren pysähtymään. — Te
ette ole vahingoittunut. Olette vain huumaantunut. Se ei merkitse
enempää kuin mustelma.
Tignonville alkoi toipua. — Mutta minä luulin, — mutisi hän keskeyttäen
puheensa koettaakseen kasvojaan kädellään. Sitten hän hieman horjuen
nousi hitaasti. — Minä luulin, että satutitte siihen terällä, — mutisi
hän.
— En, vaan miekan ponnella, — vastasi Tavannes kuivasti. — Minun etuni
mukaista ei ollut surmata teitä. Sen olisin saattanut tehdä vaikka
kymmenen kertaa.
Tignonville voihkaisi ja istahtaen pöydän ääreen painoi ruokaliinalla
pakottavaa päätään. Yksi kynttilöistä oli mellakassa kaatunut ja
pudonnut lattialle, kytien nyt pienessä rasvalätäkössä. Tavannes polki
sen sammuksiin, sitten harpaten huoneen toiseen päähän nosti lattialta
Tignonvillen miekan ja laski sen pöydälle omansa viereen. Hän katseli
ympäri huonetta, olisiko vielä jotakin tehtävää, ja nähdessään, ettei
ollut, palasi Tignonvillen luo.
— Nyt, hyvä herra, — sanoi hän tylyllä, väkinäisellä äänellä, — minun
täytyy pyytää teitä suorittamaan osanne.
Tuskallinen huokaus nousi onnettoman miehen rinnasta. Ja hän oli
kuitenkin pannut henkensä alttiiksi; mitä muuta hän olisi voinut tehdä?
— Lupaatteko, ettei papille tehdä mitään pahaa? — mutisi hän.
— Hän on turvassa, — vastasi kreivi Hannibal vakavasti.
Tignonville taisteli hetken ylpeyttään vastaan ja sanoi sitten nopeasti
ja hämillään: — Ettehän kerro Clotildelle — että juuri minun avullani —
löysitte papin?
— En kerro, — vastasi Tavannes yhä vakavana. Hän kumartui nostamaan
lattialta viitan ja munkkikaavun, jotka olivat pudonneet tuolilta, niin
ettei hänen silmiään näkynyt. — Minun kauttani hän ei milloinkaan saa
sitä tietää, — sanoi hän.
Ja Tignonville ilmaisi hänelle, mitä tiesi, kätkien kasvot käsiinsä.
XVIII.
ANDROMEDA, PERSEUKSEN POISSAOLLESSA.
Vähitellen, heidän miekkaillessaan alakerrassa, oli hämärä tihentynyt,
ja yläkerran huoneessa oli aivan pimeä. Mutta neiti ei sallinut
tuotavan kynttilöitä. Istuen pimeässä portaiden ylimmällä askeleella
kädet ristissä polvien ympärillä hän yhä kuunteli, ikäänkuin olisi
sillä voinut välttää onnettomuutta taikka näin pitkälle sitä vastaan
menneenä torjua siitä pahimman puolen. Pimeässä hänen ympärillään
värisevät naiset olisivat mielellään sytyttäneet tulta ja vetäneet
hänet mukaansa takaisin huoneeseen, sillä heistä tuntui siellä
turvallisemmalta, mutta häntä ei saanut paikaltaan liikahtamaan.
Vartiohuoneessa olevien miesten nauru ja lörpötys tai edestakaisin
kulkeva Bigot, jota hän ei kuitenkaan voinut nähdä, ei ensinkään
pelottanut häntä; hän suorastaan hengitti helpommin alastomalla,
aukealla porrassiltamalla kuin suljettuna huoneeseen, jonka hänen
pelkonsa teki vastenmieliseksi. Täällä hän saattoi ainakin kuunnella
olematta itse näkyvissä, ja kuunnellen oli epätietoisuuskin helpompaa.
Portaiden käänne ja vartiohuoneesta kuuluva melu tekivät vaikeaksi
kuulla, mitä alhaalla suljetussa huoneessa tapahtui. Mutta hän
ajatteli, että jos siellä syntyisi hälinä, hänen täytyisi se kuulla, ja
kun aika kului eikä mitään tapahtunut, vakaantui hän uskossaan, että
hänen rakastettunsa oli päässyt akkunasta pakoon.
Mutta sitten hän säikähti. Kolme tai neljä miestä tuli vartiohuoneesta
ja läheni, kuten hänestä tuntui, sen huoneen ovea, jossa oli särkynyt
akkuna. Tyttö huomasi iloinneensa liian aikaisin, ja hänen sydämensä
tuntui pysähtyvän. Hän odotti kuulevansa jalkojen töminää, huutoa,
tappelua. Mutta lukuunottamatta epämääräistä, hillittyä ääntä, joka
kuului hetken aikaa, ja jota seurasi kumea jysähdys, ei hän kuullut
mitään muuta. Heti sen jälkeen miehet palasivat kuiskaillen, ja
vartiohuoneessa alkoi taas melu, oltuaan hetkisen hiljempänä, ja
vaikkakin ymmällään, hengitti tyttö jälleen helpotuksesta. Varmaankin
hän jo oli paennut ja päässyt kauas, asehuoneeseen tai muualle turvaan.
Ja hänellä itsellään oli syytä rohkaista mieltään ja tuntea, että tältä
päivältä oli vaara ohitse.
— Eikö neiti nyt halua valoa? — rohkeni yksi naisista ehdottaa.
— En, en! — vastasi hän kiivaasti, yhä kyyröttäen paikallaan ja
vilvoitellen itseään ja hehkuvia kasvojaan portaiden pimeässä
viileydessä. Ulkoilmaa virtasi vapaasti hänen kyynärpäänsä viereisestä
akkunasta, ja tämä paikka oli joka tapauksessa raittiimpi kuin hänen
huoneensa. Javette alkoi ruikuttaa, mutta hän ei siitä välittänyt; joku
miehistä astui alhaalla ulos huoneesta ja meni käytävää pitkin, ja hän
kuuli, kuinka ulko-ovesta nostettiin salpa ja kolmen tai neljän miehen
askelet narisivat heidän mennessään siitä ulos.
Mutta mitään häiritsevää ei tapahtunut, ja sitten talossa vallitsi
taas hiljaisuus. Ja kun tänä maanantai-iltana verilöylyn ensimäinen
raivo alkoi tyyntyä — vaikka sitä tavallaan jatkui viikon loppuun
asti, — oli ulkopuolinenkin Pariisi hiljainen. Ne äänet, joita kahtena
viime päivänä oli usein kuulunut kouristaen hänen sydäntään, olivat
nyt vaienneet. Hänet valtasi melkein rauhoittava ja lohdullinen
tunne, jonkinlainen nukuttava väsymys, joka suurimmaksi osaksi johtui
jälkiseurauksena mielenliikutuksesta. Hänen päänsä painui pimeässä yhä
alemma polvia vasten, ja näin kului puoli tuntia Javetten ruikuttaessa
ja rouva Carlatin torkkuessa nojaten leveää selkäänsä seinää vasten.
Äkkiä neiti avasi silmänsä ja näki kolmea porrasaskelta alempana
vieraan miehen, jolta hän sulki tien. Tulijan takana oli Carlat
ja tämän takana Bigot, molemmat valaisemassa tietä, ja neidin
huumaantuneissa ajatuksissa, kun hän nousi seisaalle, näyttivät
kaikki kolme kuuluvan samaan seurueeseen tuijottaessaan häneen yhtä
hämmästyneinä. Hänen viereisestään akkunasta puhalsi viima saaden
kynttilänliekin sinne tänne lepattelemaan, lisäten siten tilanteen
yöllistä painajaistunnelmaa, sillä tässä häilyvässä valossa näyttivät
miehet milloin nauravan, milloin taas rypistävän otsaansa, ja heidän
varjonsa lankesivat väliin suurina, väliin pieninä seinälle. Itse
asiassa he olivat yhtä odottamatta tavanneet hänet täällä kuin hän
heidät, mutta he olivat valveilla ja hän vasta havahtunut, niin että
etu oli heidän puolellaan.
— Mitä nyt? — huudahti hän äkillisen pelon vallassa. — Mitä nyt?
— Jos neiti tekisi niin hyvin ja palaisi huoneeseensa, — sanoi eräs
miehistä kohteliaasti.
— Mutta... mitä on tapahtunut? — Hän oli säikähtynyt.
— Jos neiti...
Silloin hän enempää kyselemättä kääntyi ja palasi huoneeseensa;
jäljestä tulivat nämä kolme ynnä hänen kamarineitinsä ja rouva Carlat.
Hän seisoi nojaten toisella kädellään pöytään, Javetten sytyttäessä
vapisevin sormin kynttilöitä.
— Nyt, arvoisa herra, — sanoi hän tuikealla äänellä, — tahdotteko
ilmoittaa minulle asianne?
— Ettekö tunne minua? — Vieraan katse viipyi hänessä ystävällisesti ja
säälien.
Tyttö katseli häntä silmää räpäyttämättä koettaen tukahuttaa heräävää
pelkoa.
— En, — sanoi hän. — Ja kuitenkin luulen nähneeni teidät.
— Te näitte minut sunnuntaista viikko sitten, — vastasi vieras
surullisesti. — Nimeni on La Tribe. Saarnasin sinä päivänä, neiti,
Navarran kuninkaan läsnäollessa. Luulen, että tekin olitte siellä.
Tyttö tuijotti häneen hetken ääneti, huulet raollaan. Sitten hän nauroi
yhteenpurtujen hampaittensa lomitse.
— Onpa hän viisas! — huusi hän. — Hänellä on pappien oveluus! Taikka
paholaisen! Mutta te tulette liian myöhään. Lintu on lentänyt pois.
— Neiti...
— Sanon teille, että lintu on lentänyt pois, — toisti tyttö kiivaasti,
ja hänen kolea voitonvarma naurunsa helähti huoneen läpi. — Hän on
viekas, mutta minä olen ollut häntä viekkaampi. Minä olen...
Hän vaikeni ja tuijotti hurjana ympärilleen, sillä äkkiä hän kauhistui
hiljaisuutta, läsnäolijain kasvojen omituisen juhlallista, säälivää
ilmettä, ja hänen huulensa alkoivat vavista.
— Mitä? — kuiskasi hän. — Miksi te katselette minua noin? Ei suinkaan —
hän kääntyi toisesta toiseen päin — ei suinkaan häntä ole saatu kiinni?
— Herra de Tignonvilleäkö?
Tyttö nyökkäsi.
— Hän on alakerrassa.
— Oih! — voihkaisi tyttö.
He odottivat, että hän aivan murtuisi, ehkä kaatuisi, mutta hän
ainoastaan hapuili jotakin tuolia ja istuutui. Hetken aikaa huoneessa
oli hiljaista, ja sitten hugenottipappi alkoi puhua juhlallisella,
virallisella äänellään.
— Kuulkaa, kaikki läsnäolevat! — sanoi hän hitaasti. — Jumalan tiet
ovat tutkimattomat. Kahtena päivänä suurten vaarain keskellä hänen
kätensä on suojellut ja hänen laupeutensa ruokkinut minua, ja minulle
on sanottu, että saan elää, ja tässä asiassa teen niiden tahdon mukaan,
joiden vallassa nyt olen. Mutta olkaa siitä varmat ja kuulkaa kaikki, —
jatkoi hän äänessään ankara sävy, — mieluummin kuin vihin tämän naisen
vastoin hänen tahtoaan ...jos tosiaankin sellainen vihkiminen Jumalan
silmissä mitään merkitsee... mieluummin kuin pelastan henkeni niin
halpamaisella myöntyväisyydellä, tahdon kuolla enkä ainoastaan kerran,
vaan vaikka kymmenen kertaa! Minä olen valmis enkä puolusta itseäni. —
Ja hän levitti käsivartensa ikäänkuin vastaanottaakseen iskun. — Jos
täällä tapahtuu petosta, jos sitä on harjoitettu tuolla alhaalla, missä
minulle kerrottiin yhtä ja toista, niin siitä ei ole mitään hyötyä.
Ennenkuin kuulen neidin omasta suusta, että hän niin tahtoo, en lausu
ainoaakaan vihkiäissanaa.
— Hän tahtoo sitä itse.
La Tribe kääntyi ja näki puhujan. Se oli kreivi Hannibal, joka oli
tullut sisään vähää ennen ja pysähtynyt ovensuuhun.
— Hän suostuu, — toisti Tavannes tyynesti. Ja joskin hän tänä hetkenä
nauttiessaan suunnitelmiensa hedelmiä tunsi voitonriemua, salasi hän
sen vakavuuden naamiolla. — Epäilettekö minua, mies?
— Tahdon kuulla sen hänen omasta suustaan, — vastasi toinen
pelottomasti, ja harva saattoi sanoa niinkään paljon ankaran kreivin
läsnäollessa. — En kenenkään muun suusta!
— Kuulkaas, te pappi...
— Minä voin kuolla. Enempää ette voi tehdä, arvoisa herra, — vastasi La
Tribe rohkeasti. — Ei mikään uhkauksenne voi mieltäni muuttaa.
— Siitä en ole varma, — vastasi Tavannes ystävällisemmin. — Mutta
jos olisitte kuunnellut minua ja ollut vähemmän innokas näyttämään
rohkealta, herra La Tribe, kun ei mikään vaara uhkaa, niin olisitte
käsittänyt, että sankarillisuutta ei tässä tarvita. Neiti tahtoo ja
sanoo sen teille.
— Tosiaanko?
Kreivi Hannibal kohotti silmäkulmiaan. — Niin juuri, hän itse sanoo,
jos sitä haluatte, — vastasi hän. Ja lähestyen tyttöä askeleen ja
puhutellen häntä oudon vakavasti hän jatkoi: — Neiti de Vrillac, te
kuulette, mitä tämä herra vaatii, oletteko niin hyvä ja vahvistatte,
mitä olen sanonut?
Tyttö ei vastannut, ja jännittyneessä hiljaisuudessa kuului siltä, kuin
joku naisista olisi ollut tukehtumaisillaan, ja eräs toinen purskahti
itkuun. Monet kasvot kalpenivat; miehet seisoskelivat levottomina.