— Mitä tarkoitatte?
— Muutaman minuutin kuluttua, — selitti hän voimatta salata riemuaan,
— saapuu asehuoneesta viesti Tavannesin nimessä käskien hänen tänne
lähettämänsä munkin tuoda teidät hänen luokseen. Suullisen käskyn,
minun täällä oloni vahvistamana, luulisin riittävän: »Käskekää neidin
luona olevan munkin» — niin se käsky kuulunee — »saattaa hänet luokseni
asehuoneeseen ja pankaa neljä keihäsmiestä heidän turvakseen». — Kun
pyysin herra de Bironia toimittamaan tämän asian, niin hän nauroi. —
»Voin tehdä vielä paremminkin», — sanoi hän. — »He saavat tuoda kreivi
Hannibalin hansikkaan, jonka hän unohti pöydälleni. Kaikki tämä siinä
tapauksessa, etteivät lurjukset ole tehneet hänelle mitään pahaa, minkä
Jumala estäköön, sillä minä olen hänestä vastuussa.»
Ihastuksissaan tästä sotajuonesta, joka oli juolahtanut hänen mieleensä
tavatessaan Bironin, Tignonville ei nähnyt siinä mitään vikaa. Mutta
tyttö näki, ja vaikka hän kuuntelikin Tignonvillen selitystä loppuun
asti, ei mikään uusi toivonvälke hellyttänyt hänen kasvojensa ilmettä.
Tehden arvokkaan kädenliikkeen, joka ei tarkoittanut ainoastaan rouva
Carlatia ja ovella seisovaa kamarineitsyttä, vaan myöskin poissaolevia
palvelijoita, hän sanoi:
— Kuinka näiden käy? Te unhotatte heidät. Te ette voi luulla, te ette
ole voinut luulla, että minä hylkäisin heidät? Että jättäisin heidät
hänen armoilleen, sitä armoa saamaan, jota hän voitettuna saattaisi
heille osoittaa? Ei, te unhotatte heidät.
Tignonville ei tiennyt mitä vastata, sillä säikähtäneen kamarineidin
epäluuloinen katse oli kiintynyt häneen säikkyen ahdistetun eläimen
raivoa. Sekä rouva Carlat että hän olivat kuulleet ja saattoivat
edelleen kuulla. Vihdoin hän mutisi niin hiljaisella äänellä,
että jos palvelijat käsittivätkin, mistä oli kysymys, se jäi vain
epätäydelliseksi.
— Parempi yhden pelastus kuin ei kenenkään! — sanoi hän. — Minun täytyy
ajatella teitä.
— Ja minun heitä, — vastasi tyttö varmasti. — Eikä siinä kaikki. Vaikka
he eivät olisikaan täällä, ei siitä kuitenkaan voisi mitään tulla. Olen
antanut sanani — vaikka hetki sitten iloissani sen unhotin, kun näin
teidät. Ja kuinka, — jatkoi hän, — voin toivoa hänen pysyvän sanassaan,
jos minä en pysy omassani? Taikka jos minä olen valmis rikkomaan
sopimuksen tämän tapahtuman johdosta, jota en ensinkään voinut odottaa,
niin kuinka voin vaatia häneltä ehtojen täyttämistä, joita hän sietää
yhtä vähän — yhtä vähän kuin minä häntä?
Viimeisissä sanoissa hänen äänensä katkesi surkeasti; silmät etsivät
rakastetun katsetta anteeksi pyytäen. Mutta Tignonville ei tuntenut
sääliä eikä ihailua; hänet valtasi raivo. Hän seisoi tuijottaen tyttöä,
sanattomana niin huimaavasta hulluudesta.
— Tuota ette voi tarkoittaa, — puhkesi hän lopulta sanomaan. — Te ette
voi tarkoittaa, neiti, että aiotte siinä pysyä! Että aiotte pitää
lupauksen, kun teidät siihen on pakotettu väkivallalla, petoksella,
niiden kauhujen keskellä, joita hän ja hänen väkensä ovat meille
toimittaneet! Se on aivan käsittämätöntä.
Tyttö pudisti päätään. — Minä lupasin, — sanoi hän.
— Teidät pakotettiin siihen!
— Mutta tämä lupaus pelasti henkemme.
— Murhamiesten, salamurhaajien käsistä! — väitti Tignonville.
Tyttö pudisti päätään. — Minä en voi peräytyä, — sanoi hän, — en voi.
— Te siis haluatte hänet mieheksenne, — huusi Tignonville alhaisen
vihansa vallassa. — Siinäpä se on! Niin, te suorastaan haluatte hänen
kanssaan naimisiin! Sillä mitä tulee hänen ehtoihinsa, — jatkoi
nuori mies nauraen loukkaavasti, — niin ettehän voi ottaa niitä
vakavalta kannalta. Hänkö täyttäisi mitään ehtoja, kun te olette hänen
vallassaan? Hän, kreivi Hannibal? Ja sitäpaitsi, jos hän suvaitsisi ne
täyttää, minkä arvoisia ne ovat? Hugenottipappeja on paljon. Tapasin
yhden juuri tänä aamuna. Voisin viidessä minuutissa saada jonkun heistä
käsiini. Hänen tarvitsee siis vain löytää yksi heistä — ja minut!
— Niin, herra, — huusi tyttö vavisten loukatun ylpeytensä tunnosta,
— juuri siksi pyydän teitä lähtemään. Mitä pikemmin jätätte minut,
mitä pikemmin olette turvatussa asemassa, sitä parempi minulle. Joka
hetki, jonka viivytte täällä, panette sekä itsenne että minut vaaralle
alttiiksi.
— Ellette suostu —
— Minä en suostu, — vastasi tyttö varmasti, — ja te teette vain — mutta
tässä hänen ylpeytensä alkoi lannistua, hänen äänensä väristä, ja hän
katsoi sulhastaan onnettomana, — täällä olollanne minulle vaikeammaksi
— —
— Hiljaa! — huusi rouva Carlat. — Hiljaa! — ja kun he säpsähtivät
ja kääntyivät hänen puoleensa, oli hän huoneen toisessa päässä oven
luona, miltei liian kaukana heidän kuuluviltaan kohottaen varoittavasti
kättään. — Kuunnelkaa! — mutisi hän, — joku on tullut taloon.
— Se on minun lähettini Bironin luota, — vastasi Tignonville yrmeästi.
Ja vetäen kaapunsa päähineen päänsä yli ja piilottaen kätensä
hihoihinsa hän astui ovelle. Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja aukaisi
sylinsä. Hän ei voinut lähteä tällä tapaa. — Neiti! Clotilde! — huusi
hän kiihkeästi, — sanon viimeisen kerran, totelkaa minua, tulkaa
kanssani. Suostukaa!
— Hiljaa! — keskeytti rouva Carlat jälleen ja kääntyi huolestuneena
heihin päin. — Se ei olekaan mikään lähetti! Se on Tavannes itse:
tunnen hänen äänensä. — Ja hän väänteli käsiään. — Voi Jumalani,
Jumalani, mitä meidän nyt on tehtävä? — jatkoi hän kauhun vallassa
katsellen ympäri huonetta.
XVI.
PAHASSA PULASSA.
Pelko välähti neidin silmissä, mutta hän hillitsi itsensä. Hän viittasi
rouva Carlatia vaikenemaan, ja he kuuntelivat tuijottaen toisiaan,
toivoen vastoin toivoa, että nainen oli erehtynyt. He odottivat hyvän
aikaa, ja joku heistä alkoi jo jälleen hengittää vapaammin, kun kreivi
Hannibalin karhea ääni kumahti portailta ja poisti kaiken epäilyksen.
Neiti tarttui pöydän reunaan ja seisoi siihen nojaten.
— Mitä on tehtävä? — mutisi hän ja kääntyi neuvotonna naisten puoleen.
Se rohkeus, joka oli hänen sulhasensa poissa ollessa tukenut häntä, oli
nyt kadonnut. — Jos hän tapaa hänet täällä, niin olen hukassa!
— Hän ei varmaankaan tunne minua, — kuiskasi Tignonville. Mutta hänen
äänensä kuului epävarmalta, eikä hapuileva katse tukenut hänen sanojaan.
Rouva Carlat silmäili hätäisesti ympäri huonetta. Näytti siltä, että
hän tällä kertaa saisi hoitaa asiat. Mutta huoneessa ei ollut toista
ovea, ja akkunat olivat pihalle päin, jota Tavannesin väki vartioi. Ja
juuri nyt kreivi Hannibalin askeleet kajahtelivat jo likellä, ja hänen
kätensä jo melkein koski ovenripaa. Nainen väänteli käsiään; sitten,
erään ajatuksen äkkiä juolahtaessa hänen mieleensä, hän hyökkäsi siihen
nurkkaan, jossa neidin puvut riippuivat seinällä naulakossa.
— Kas tänne! — huusi hän. — Näiden taakse! Ehkä häntä ei näy täällä!
Pian, herra, pian! Piiloon!
Se oli turha toivo, sellaisen keksimä, jolle tilanne ei ollut selvä. Ja
kuinka lupaava se olikin, neidin ylpeys nousi sitä vastaan.
— Ei, — huusi hän, — ei sinne! — ja Tignonville seisoi paikallaan
tietäen piiloutumisen turhaksi, sillä kreivi Hannibal oli tietysti
saanut kuulla, että siellä oli munkki.
— Ettekö voisi kieltäytyä avaamasta? — kuiskasi Tignonville kiireesti.
— Kun luonani on pappi? — vastasi tyttö pudistaen päätään.
Enempään puheluun ei ollut aikaa, sillä kreivi Hannibal naputti jo
ovelle. Tyttö loi viimeisen katseen rakastettuunsa, joka oli kääntynyt
selin akkunaan, niin ettei valo enää osunut hänen kasvoilleen.
Olihan mahdollista, että hän pysyisi tuntemattomana, jos Tavannes
viipyisi vain vähän aikaa; ainakin oli tämä vaara kestettävä. Puoleksi
tukahtuneella äänellä hän pyysi kamarineitiään, Javettea, avaamaan oven.
Kreivi Hannibal kumarsi syvään astuessaan huoneeseen ja eksytti toiset,
mutta ei tyttöä. Hän oli tuskin astunut kynnyksen poikki, kun tyttö
jo katui, ettei ollut seurannut Tignonvillen neuvoa ja kieltäytynyt
avaamasta ovea. Sillä mikä voikaan pysyä salassa noilta tylyiltä,
teräviltä silmiltä, joiden katse yhdellä silmäyksellä ikäänkuin ahmi
kaikki, mitä huoneessa oli, näki kaikki, eikä kuitenkaan tuntunut
näkevän mitään — noilta silmiltä, joissa nytkin välkkyi julmaa pilaa?
Hän saattoi pettää muita, mutta häntä, joka läähätti hänen kourissaan
niinkuin villi lintu värisee metsämiehen kädessä, ei petetty! Hän näki
ja tiesi, ja kuitenkin kumartaessaan ja hymysuin suoristautuessaan hän
katseli ainoastaan yhtä!
— Luulin voivani tavata teitä aikaisemmin, — sanoi hän kohteliaasti,
— mutta minua on viivytetty. Ensinnäkin pidättivät minua muutamat
ystävistänne, jotka eivät tahtoneet minusta erota, sitten muutamat
vihollisistanne, jotka tapasivat minut hieman ikävässä tilassa ja
luullen minua virrasta pelastuneeksi hugenotiksi pakottivat minut
mutkistelemaan paluumatkaani. Mutta nyt, kun olen saapunut, tuon
uutisia.
— Uutisiako? — kuiskasi neiti kuivin huulin. Ne eivät varmaankaan
olleet hyviä uutisia.
— Niin, neiti, herra de Tignonvillestä, — vastasi kreivi. — En
ensinkään epäile, että voin toimittaa hänet tänne jo tänä iltana ja
siten poistaa toisen tunnonvaivanne. Ja kuten uskon, on tämän hyvän
isän, — jatkoi hän kääntyen papin puoleen ja puhuen sillä ivallisella
sävyllä, jota hän vain harvoin hillitsi, niin katolilainen kuin olikin,
aina kun mainitsi pappia, — jo onnistunut karkoittaa toinen este ja
suostuttaa teidät käyttämään hyväksenne palveluksiaan — —
— Ei ole! — huudahti tyttö kiivaasti.
— Eikö ole? — toisti Tavannes hymyillen epäilevästi ja katsellen
toisesta toiseen. — Kah, minä olin toivonut parempaa menestystä. Mutta
hän voi vielä onnistua. Olenpa varma, että hän vielä onnistuu. Ja
siinä tapauksessa teidän kainoutenne suokoon minulle anteeksi, jos
pyydän teitä kiirehtimään ja määräämään illallisen jälkeisen tunnin
lupauksenne täyttämisen hetkeksi.
Tyttö kalpeni huulia myöten. — Illallisen jälkeenkö? — läähätti hän.
— Niin, neiti, tänä iltana. Sanotaanpa — kello kahdeksalta?
Kauhuissaan siitä, mikä häntä uhkasi ja mistä vain kaksi tuntia eroitti
hänet, hän ei keksinyt muita sanoja kuin ne, joita juuri oli käyttänyt.
Pahin oli häntä kohdannut; suurempaa onnettomuutta ei hänelle voinut
sattua.
— Mutta hän ei ole saanut minua suostumaan! — huusi hän puristaen
kiihkossaan kätensä nyrkkiin. — Minä en hyväksy katolista pappia.
— Ehditte vielä hyväksyä, neiti.
— Minä en suostu! — huusi tyttö hurjasti.
Huone pyöri hänen silmissään. Kuilu ammotti hänen jalkainsa juurella,
sen uhkaavat kauhut huimasivat. Häntä oli sysätty yhä lähemmäksi;
vaikka hän kuinka ponnisteli vastaan, oli hän nyt kuitenkin joutunut
sen reunalle. Sumu kohosi hänen silmäinsä eteen, ja vaikka toiset
luulivat hänen kuuntelevan, ei hän kuitenkaan käsittänyt mitään siitä,
mitä tapahtui. Kun hän hetken kuluttua jälleen toipui, kuuli hän kreivi
Hannibalin puhuvan.
— Sallikaa hänen tehdä uusi yritys, — kuului hän sanovan suopean
ivallisesti. — Ainoastaan hetkinen vielä, neiti! Vielä yksi rynnäkkö,
isä! Kirkon aseita ei voisi käyttää paremmin eikä arvokkaampaan
tarkoitukseen, ja jos ne menestyvät, eivät ne suinkaan jää vaille
asianmukaista tunnustusta ja maallista korvausta.
Ja samalla kun tyttö, jonka korvissa humisi, yritti kuunnella, mitä
sanottiin, oli kreivi Hannibal äkkiä poistunut. Ovi sulkeutui hänen
jälkeensä, ja he katsoivat kaikki kolme toisiaan — neidin kamarineitsyt
oli syrjemmällä, avattuaan kreiville ovea. Tyttö avasi huulensa
puhuakseen, mutta saattoi vain surkeasti hymyillä; Tignonville katkaisi
hiljaisuuden, ja hänen äänensä sävy ilmaisi ennen kaikkea helpotusta.
— No, kaikki ei vielä ole hukassa, — sanoi hän reippaasti. — Jos voin
paeta tästä talosta — —
— Hän tuntee teidät, — vastasi tyttö.
— Mitä?
— Hän tuntee teidät, — toisti neiti melkein kylmäkiskoisella äänellä.
— Näin sen hänen silmistään. Hän tunsi teidät heti ja tiesi myöskin,
— lisäsi tyttö katkerasti, — että hänellä oli täällä käsissään toinen
niistä henkilöistä, joita hän tarvitsi.
— Miksi hän sitten salasi sen tietävänsä? — tiuskaisi nuori mies.
— Miksikö? — vastasi tyttö. — Vietelläkseen minut luopumaan toisesta
vaatimuksesta sillä ehdolla, että te pelastutte. Voi, — jatkoi tyttö
katkeralla ivalla, — hänellä on helvetillinen viekkaus, pappien
viekkaus! Te ette kelpaa kilpailemaan hänen kanssaan. En minäkään eikä
kukaan meistä. Ja hänestä tulee minun herrani! Hän taivuttaa minut
tahtonsa ja kätensä alle! Hän tulee omistamaan minut, ruumiini ja
sieluni, kaikki! — jatkoi hän kauhuissaan vaipuen tuoliin, huojuttaen
ruumistaan edestakaisin ja kätkien kasvot käsiinsä. — Minun täytyy olla
hänen omansa, hänen, kunnes kuolen!
Miehen silmät säikkyivät, ja hänen ohimosuonensa tykyttivät rajusti.
— Mutta se ei saa tapahtua! — huusi hän. — Ehkä en ole hänen
vertaisensa viekkaudessa, siinä olette oikeassa, mutta minä voin tappaa
hänet. Ja sen minä teenkin. — Totisesti!
— Olisitte sen tehnyt hänen täällä ollessaan, — huomautti tyttö
puoleksi ivaten, puoleksi tosissaan.
— Ei ole liian myöhäistä vieläkään, — huusi Tignonville, ja vaikeni
samassa, sillä ovi avautui ja Javette astui sisään.
He katsoivat häneen, ja ennenkuin hän ehti avata suunsa, olivat he
pystyssä. Hänen kalpeat, kiihottuneet kasvonsa, osoittaen muutakin kuin
pelkoa, ilmaisivat hänen tuovan uutisia. Hän sulki oven jälkeensä, ja
muutamassa hetkessä oli kaikki kerrottu.
— Herra voi paeta, jos kiirehtii, — sanoi hän matalalla äänellä, ja
he näkivät hänen vapisevan mielenliikutuksesta. — He syövät juuri
illallista. Mutta hänen täytyy olla sukkela!
— Eikö ovi ole vartioitu?
— On, mutta —
— Ja hän tietää! Emäntänne sanoo hänen tietävän, että minä olen täällä.
Hetken Javette näytti hämmästyneeltä. — Onhan se mahdollista, — mutisi
hän. — Mutta hän on mennyt ulos.
Rouva Carlat taputti käsiään. — Kuulin oven sulkeutuvan kolme minuuttia
sitten, — sanoi hän.
— Ja jos herra voisi päästä siihen huoneeseen, jossa hän söi illallista
viime kerralla, niin siellä on särkynyt akkuna ainoastaan tukittu —
hän nielaisi pari kertaa kiihdyksissään — jollakin sellaisella, minkä
hän voi siirtää tieltään. Ja silloin herra pääsee kadulle, ja kaapu
suojelee häntä.
— Entä kreivi Hannibalin miehet? — kysyi Tignonville innokkaasti.
— He syövät etuhuoneessa oven vieressä.
— Ahaa! Eivätkä voi nähdä sieltä toiseen huoneeseen?
Javette nyökkäsi. Kerrottuaan asiansa hän näytti olevan kykenemätön
lisäämään sanaakaan. Neiti, joka tiesi hänen olevan pelkurin,
ihmetteli, mistä hän oli saanut rohkeutta sekä tehdä nämä havainnot
että tuoda uutiset. Mutta kun kohtalo oli ollut niin armelias ja pannut
tämän naisen näin toimimaan, oli heidän käytettävä tilaisuutta —
viimeistä, luultavasti kaikkein viimeistä tilaisuutta.
Hän kääntyi Tignonvillen puoleen. — Oi, menkää! — pyysi hän
kuumeisesti. — Menkää, sitä minä rukoilen! Menkää nyt, herra! Suurin
palvelus, minkä voitte minulle osoittaa, on mahdollisimman pian
mennä sellaiseen paikkaan, josta hän ei saa teitä käsiinsä. — Vieno
puna, toivon hohde, oli palannut hänen poskilleen, ja hänen silmänsä
säteilivät.
— Oikein, neiti, — myönsi nuori mies, kerrankin totellen, — minä menen!
Ja olkaa rohkealla mielellä.
Hän piti hetken aikaa tytön kättä omassaan, sitten siirtyen oven luo
avasi sen ja kuunteli. Kaikki tunkeilivat hänen takanaan. Kaukainen,
hiljainen, alhaalta kuuluva äänten sorina vahvisti tytön kertomuksen
todeksi; muuten oli talossa äänetöntä. Tignonville katsahti viimeisen
kerran neitiin ja viitaten kädellään jäähyväisiksi hiipi portaille
alkaen laskeutua kasvot munkkikaavun alla piilossa. He näkivät hänen
saapuvan portaiden kulmaukseen ja sitten häviävän sen taakse. He
kuuntelivat yhä ja katsoivat toisiaan, kun joku lattiapalkki narahti
taikka kun alhaalta kuuluvat äänet hetkeksi vaikenivat.
XVII.
KAKSINTAISTELU.
Portaiden alapäässä Tignonville pysähtyi. Vartijain jymisevät
normandialaiset äänet kaikuivat muutaman askeleen päästä vasemmalta
huoneesta, jonka ovi oli auki. Hän kuuli erään pilapuheen, jota seurasi
raaka naurunhohotus myrskyisine kättentaputuksineen, ja samalla hän
tiesi, että millä hetkellä hyvänsä voi joku miehistä astua ulos ja
keksiä hänet. Onneksi hän saattoi miltei kädellä ylettyä sen huoneen
oveen, jossa oli rikottu akkuna, käytävän oikealla puolella, ja
hän hiipi sinne päin varovasti. Hän seisoi hetken epäröiden käsi
ovenrivalla, mutta säikähtäen vartiohuoneesta kuuluvaa liikettä,
joka ilmaisi muutamien nousevan ruokapöydästä, hän sysäsi oven auki,
pujahti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Hän oli turvassa eikä
ollut herättänyt mitään kolinaa. Mutta pöydän ääressä selin häneen,
kasvot vaillinaisesti tukittua akkunaa kohti, istui kreivi Hannibal
illallisella!
Nuoren miehen sydän tuntui seisahtuvan. Hyvän aikaa hän ikäänkuin
lumottuna ja kykenemättömänä liikkumaan tuijotti kreivi Hannibalin
selkää. Sitten, kreivin jatkaessa aterioimistaan taakseen katsomatta,
hänen rohkeutensa alkoi palata. Hän oli ehkä tullut niin hiljaa,
huoneeseen, ettei Tavannes ollut mitään huomannut taikka kenties
luullut vain palvelijan tulleen sisään. Oli siis mahdollista, että hän
saattoi poistua samalla tavalla, ja hän oli jo todella nostanut salvan
vetäen mitä varovaisimmin ovea puoleensa, kun Tavannesin ääni sattui
ikäänkuin suoraan hänen kasvoihinsa.
— Pyydän, älkää laskeko sisään vetoa, herra de Tignonville, — sanoi hän
katsomatta taakseen. — Te ette kaapu yllänne ole sille alttiina, mutta
minun laitani on toisin.
Onneton Tignonville seisoi kuin keihään lävistämänä, tuijottaen toisen
takaraivoon. Ensi hetkellä hän ei saanut sanaakaan suustaan.
— Olkaa kirottu! — sähisi hän sitten raivon puuskassa, — olkaa kirottu!
Te siis tiesitte? Hän oli oikeassa.
— Jos tarkoitatte, että odotin teitä, niin olette oikeassa, — vastasi
kreivi Hannibal. — Katsokaa, teille on katettu, tuolle paikalle ei
tunnu veto akkunasta, ja puku, jonka olette lainannut, suojelee teitä
erittäin hyvin kylmältä. Mutta — eikö se tunnu teistä hiukan tukalalta
näin kesäilmalla?
— Olkaa kirottu! — huusi nuori mies vavisten.
Tavannes kääntyi ja katsoi häntä hymyillen synkästi. — Kirous voi
osua, — sanoi hän, — mutta luulen, ettei se tule teidän anomuksienne
seurauksena. Ja eikö olisi parasta, että nyt näyttelisitte miehen osaa?
— Jos olisin asestettu, — huusi toinen tulisesti, — ette loukkaisi
minua!
— Istukaa, herra, istukaa, — vastasi kreivi Hannibal ankarasti. —
Puhumme siitä asiasta aivan kohta. Mutta ensiksi minulla on teille
hiukan asiaa. Ettekö halua syödä?
Mutta Tignonville ei tahtonut.
— Hyvä on, —vastasi kreivi jatkaen aterioimistaan. — Minusta on
yhdentekevää, syöttekö vai ette. Minulle riittää, että te olette toinen
niistä kahdesta, jotka minulta puuttuivat tunti sitten, ja että olette
vallassani, herra de Tignonville. Ja teidän avullanne toivon löytäväni
toisenkin.
— Kenenkä toisen? — huusi Tignonville.
— Papin, — vastasi Tavannes hymyillen, — niin juuri, papin. Pariisissa
ei ole monta jäljellä teidän uskonveljistänne. Mutta tiedän, että
tapasitte yhden tänä aamuna.
— Minäkö? Minäkö tapasin?
— Niin, herra, te! Ja viidessä minuutissa voitte saada hänet käsiinne,
kuten tiedätte.
Herra de Tignonville hengitti raskaasti, ja hänen kasvonsa kävivät
entistä kalpeammiksi.
— Teillä on vakooja, — huusi hän. — Teillä on vakooja tuolla
yläkerrassa!
Tavannes kohotti kupin huulilleen ja joi. Laskettuaan sen jälleen
pöydälle hän virkkoi:
— Saattaa olla. Minä tiedän, eikä sillä ole väliä, kuinka tiedän. Minun
asiani on käyttää parhaimmalla tavalla omia tietojani — ja teidän!
Herra de Tignonville nauroi hävyttömästi. — Käyttäkää omianne parhain
päin, minulta ette saa mitään tietoja.
— Sen saamme nähdä, — vastasi kreivi Hannibal. — Muistelkaapa,
millaista oli kaksi päivää sitten, herra de Tignonville. Jos olisin
mennyt neiti de Vrillacin luo viime lauvantaina ja sanonut hänelle:
»tulkaa vaimokseni taikka luvatkaa tulla», minkä vastauksen olisin
saanut?
— Hän olisi sanonut, että olette häpeämätön! — vastasi nuori mies
kiivaasti. — Ja minä —
— Se ei kuulu asiaan, mitä te olisitte tehnyt, — keskeytti Tavannes. —
Riittää, että hän olisi vastannut, kuten otaksutte. Mutta tänään hän on
antanut minulle lupauksensa.
— Niin, — tiuskaisi Tignonville, — sellaisissa oloissa, joissa ei
yksikään kunnian mies —
— Sanokaamme omituisissa oloissa.
— Entä sitten?
— Jotka yhä jatkuvat! Huomatkaa se, herra de Tignonville, — jatkoi
kreivi kumartuen eteenpäin ja katsoen nuorta miestä tarkoittavasti.
— Ne olot jatkuvat yhä! Ja ne voivat vaikuttaa toisen tahtoon samoin
kuin hänenkin! Kuunnelkaa! Kuuletteko? — ja nousten synkistyvin
kasvoin tuolistaan hän osoitti puoleksi tukittua akkunaa, jonka kautta
kuului selvästi miesjoukon tahdikkaita askelia. — Kuuletteko, herra?
Ymmärrättekö, mitä se merkitsee? Samoin kuin oli eilen, on myöskin
tänään. Tänä aamuna tapettiin presidentti La Place. He etsivät yhä.
Virta ei vielä ole täynnä eikä hirsipuu kyllästynyt. Minun ei tarvitse
tehdä muuta kuin avata akkuna ja osoittaa teitä, eikä henkenne ole
kalliimpi kuin hullun koiran, jota ajetaan kadulla takaa!
Nuori mies oli myöskin noussut. Hän seisoi katsellen Tavannesia, kaapu
oli liukunut hänen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä laajenivat.
— Te koetatte pelottaa minua! — huusi hän. — Te luulette, että minä
olen kyllin raukkamainen uhratakseni hänet pelastuakseni itse. Te —
— Te olitte kyllin pelkuri peräytyäksenne eilen, seistessänne tämän
akkunan luona ja odottaessanne kuolemaa! — vastasi kreivi Hannibal
julmasti. — Te peräydyitte silloin ja saatatte peräytyä vieläkin!
— Pankaa minut koetukselle! — vastasi Tignonville raivosta vavisten. —
Koettakaa! — Mutta toisen tuijottaessa häneen liikahtamatta hän huusi:
— Mutta te ette uskalla, ette uskalla!
— Miksikä en?
— Ette! Sillä jos minä kuolen, niin menetätte hänet, — vastasi
Tignonville voitonvarmasti — Te ette uskalla, sillä minun
turvallisuuteni on osa hinnasta ja merkitsee teille enemmän kuin
minulle itselleni! Uhkailkaa vain, herra de Tavannes, ja kerskailkaa
ja huutakaa ja osoittakaa akkunaa — ja hän matki ilkkuen ja
ylenkatseellisesti toisen liikettä, — mutta minun turvallisuuteni on
tärkeämpi teille kun itselleni! Ja siihen se asia loppuu.
— Niinkö luulette?
— Minä tiedän sen!
Kahdella harppauksella kreivi Hannibal oli akkunan luona. Hän kävi
käsiksi akkunan toista puolta peittävään laudoitukseen ja kiskaisi
siitä suuren palan irti. Iltavalo tulvaili sisään aukosta ja osui hänen
kasvoilleen kohottaen niiden kiihoittunutta hehkua, kun hän kääntyi
vastustajaansa päin.
— Jos siis tiedätte sen, — huusi hän, — niin toimikaa Herran nimessä
sen mukaan! — ja hän osoitti akkunaa.
— Toimikaa sen mukaan?
— Niin, juuri niin! — kertasi Tavannes säkenöivin silmin. — Tie on
avoinna! Jos tahdotte pelastaa rakastettunne, niin tässä on tie!
Jos tahdotte pelastaa hänet siitä syleilystä, jota hän kauhistuu,
silmistä, joiden katsetta hän vapisee, isännän kädestä, niin tuossa
on tie! Ettekä te tahdo pelastaa ainoastaan hänen hansikastaan,
vaan hänet itsensä, hänen sielunsa ja ruumiinsa! Siis, — jatkoi hän
hillittömällä äänellä, jossa väreili ylenkatse ja katkeruus, — syöskää
leijonien eteen, uljas rakastaja! Annatteko henkenne hänen kunniansa
vuoksi? Tahdotteko kuolla, jotta hän jäisi immeksi? Uhraatteko päänne
pelastaaksenne hänen sormensa? Siis, hypätkää alas! Kilpakenttä on
avoinna, hiekka on ripoteltu! Omasta suustanne olen kuullut, että
jos teitä kohtaa turmio, hän on pelastettu! Ulos siis arvoisa herra!
Huutakaa: »minä olen hugenotti», ja silloin tapahtuu Jumalan tahto!
Tignonville oli käynyt tuhkanharmaaksi. — Tai oikeastaan teidän! —
läähätti hän. — Teidän tahtonne, te pahahenki! Sittenkin —
— Te aiotte lähteä! Ha, ha! Te aiotte lähteä!