asteli vimmastuneena kolmasti lattian poikki. Kauan sitten oli kuuluisa
Nostradamus ennustanut hänelle, että hänestä kerran tulisi kuningas,
mutta kaikkein pienimmän kuningaskunnan. »Joka mies on kuningas
ruumisarkussaan», oli hän vastannut. »Hauta on kylmä, mutta teidän
kuningaskuntanne on lämpöinen», oli tietäjä siihen vastannut. Ja
silloin olivat hovimiehet nauraneet ja ennustaneet hänelle maurilaista
saarta ja mustaa kuningatarta. Hän oli muiden muassa laskenut pilaa,
mutta salaa ottanut selvää Ranskan itsenäisistä alueista, niiden
hallitsijoista ja perillisistä. Nyt häntä kauhistutti ajatus, ettei hän
joutuisikaan minkään maan hallitsijaksi, vaan vankikoppiin Lochesin
tukahuttavan tiilikaton alle, missä kardinaali Balue ja monet muut
olivat kituneet kuolemaansa saakka.
Tämä ajatus ei johtunut hänen omasta vaaranalaisesta asemastaan, vaan
siitä, että neidin vaara liikutti hänen mieltään perin oudosti; jopa
hän itsekin ihmetteli omaa hulluuttaan. Lopuksi, väsyneenä katselemaan
varjoja, joita ilmavirta tanssitti seinällä, hän kietoutui vaippaansa
ja laskeutui pitkälleen oljille. Hän oli valvonut koko edellisen yön,
ja niin hän, kokeneen sotilaan tapaan levollisena, oli parin minuutin
kuluttua nukuksissa.
Sydänyön hetki oli mennyt. Kahden tienoissa oli lyhdyn kynttilä
palamaisillaan loppuun ja hiljaa pärskähdellen se pian sammui. Vielä
tuntia myöhemminkin oli huoneessa hiljaista pimeää; sitten vähitellen
harmaa sarastus, sitäkin harmaampi, kun virrasta kohoava usva kietoi
koko ympäristön tahmeaan vaippaansa, alkoi hiipiä huoneeseen keksien
esineiden hämärästi häämöittäviä muotoja. Jälleen kului tunti, ja
aurinko oli kohoamassa Montreuilin yli, ja siellä täällä alkoi
Seinen pinta kimmeltää sumun läpi. Mutta huoneessa oli vain niukalti
päivänvaloa nukkujan herätessä ja noustessa istumaan, odottava ilme
kasvoillaan. Jokin oli herättänyt hänet. Hän kuunteli.
Hänen korvansa ja tottumus valppauteen, joka oli seuraus ainaisissa
vaaroissa elämisestä, ei ollutkaan pettänyt. Käytävässä liikkui miehiä,
jotka kärsimättöminä tömistelivät jalkojaan. Oliko Biron palannut?
Taikka oliko hänelle jotakin tapahtunut ja olivatko nämä miehet tulleet
kostamaan hänen puolestaan? Kreivi Hannibal nousi, hiipi lattiapalkkien
poikki ovelle ja painaen korvansa sitä vasten kuunteli.
Hän kuunteli niin kauan kuin kestää hitaasti laskea
sataanviiteenkymmeneen. Sitten noin kolmasosa sekuntia meni siihen,
että hän kääntäen päätään antoi katseensa kiertää ympäri huoneen. Hän
kumartui jälleen ja kuunteli tarkkaavammin, melkein hengittämättä.
Nyt sieltä kuului, paitsi jalkojen töminää, myöskin ääniä; eräs
ääni — luultavasti Peridolin — puhui kauan, milloin hiljaa, milloin
kovaa, tulistuneena. Välillä kuului muitakin ääniä, mutta ainoastaan
katkerien huudahdusten murinana ilmaisten päätöksensä tehneitä mieliä
ja käsiä, jotka eivät olleet hillittävissä. Hän kuuli omankin nimensä,
Tavannesin, naamio oli siis tarpeeton! Kerran hän kuuli meluisaa
liikettä, joka päättyi äkkiä, luultavasti Peridolin ehkäisemällä.
Hän tiesi nyt kylliksi. Hän suoristautui täyteen mittaansa, ja hänen
silmänsä näyttivät hiukan lähenneen toisiaan; ilkeä hymy väreili hänen
huulillaan. Hänen katseensa kiersi huoneessa olevia esineitä, alastomia
tuoleja ja pöytää, lyhtyä, viiniruukkua ja näiden takana nurkassa
viittaa ja matalaa olkivuodetta. Kylmä, harmaa valo tunki koleana tähän
synkkään huoneeseen; se tuntui olevan sopusoinnussa pahaenteisten
kuiskausten kanssa, jotka yhä kiihtyivät käytävässä, samoin kuin
kuuntelijankin kanssa, joka päättäväinen, tuikea ilme kasvoillaan
seisoi käsi ovenrivalla. Hän tähysti, mutta ei löytänyt, mitään, josta
hänellä olisi ollut hyötyä, ei mitään tarkoitukseensa sopivaa, mikä
hänen tarkoituksensa lieneekin ollut. Nopein, kevyin askelin hän astui
oven luota, nousi akkunasyvennykseen ja seisten sen reunalla katseli
alaspäin.
Jos aikoi paeta sitä tietä, oli se yritys toivoton. Hän arvioi olevansa
noin kahdentoista jalan korkeudessa maanpinnasta. Mutta Peridol oli
puhunut totta. Alhaalla ei ollutkaan vettä, vaan limaisen mudan sileä
pinta, joka paikoittain kiilsi mätänevien aineiden hohteesta; siellä
täällä sitä uursivat kapeat vesiuomat, jotka laiskasti matelivat
taempaa, hitaasti virtaavaa jokea kohti. Tämä inhoittava ja petollinen
liejukerros nuoleskeli akkunan alla seinää ja oli riittävänä syynä,
miksi akkunassa ei ollut kankia tai ristikkoa. Mutta kumartuessaan
pitkälle ulos hän huomasi, että se päättyi rakennuksen kulmaukseen,
noin kahdenkymmenen jalan päähän hänestä oikealle.
Hän hypähti jälleen lattialle ja kuunteli hetkisen; sitten, liikkuen
varovasti — sillä vaaraa oli ilmassa ja äänettömässä huoneessa, koska
millä hetkellä hyvänsä saattoi tapahtua hyökkäys ja ovi romahtaa sisään
— hän laski lyhdyn ja viiniruukun lattialle ja otti pöydän syliinsä.
Hän alkoi kantaa sitä akkunaa kohti, mutta puolitiessä sinne hän
huomasi, ettei se mahtuisikaan aukosta ulos, ja laskien sen jälleen
lattialle hän kiirehti vuoteen luo. Taas hän pettyi. Vuode oli ruuvattu
kiinni lattiaan. Joku toinen olisi ehkä joutunut tästä epätoivoon,
mutta hän nousi näyttämättä vähääkään alakuloiselta ja alinomaa
kuunnellen levitti viittansa lattialle, ja taitavasti, välttäen kaikkea
kahinaakin, hän keräsi sille vuoteensa oljet, puristi käärön kokoon,
leikkasi tikarillaan vuodeköydet poikki ja sitoi ne ympärille. Kolmella
askeleella hän taas saavutti akkunasyvennyksen, ja juuri kun miehet
käytävässä tyrkkäsivät luutnantin syrjään ja nostaen äkkiä metelin
syöksyivät ovelle, heitti hän käärön keveästi ja huolellisesti oikealle
niin keveästi ja huolellisesti ja niin harkitsevasti arvioiden, että
se, omituista kyllä, putosi tavallista hyppäystä edemmäksi.
Seuraavassa tuokiossa hän oli jälleen lattialla. Miesten täytyi avata
lukko, vetää salvat syrjään, vetää auki ovi, joka avautui käytävään
päin; miesten lukumäärä samoin kuin heidän hurja kiireensäkin oli
heillä esteenä.
Kun he vihdoinkin ryntäsivät sisään karjuen: »Joelle! joelle!» —
ihmistulvana, josta etupäässä eroitti vain tyrkkiviä olkapäitä ja
sojottavia pistimiä, näkivät he hänen seisovan yksinään, käsivarret
ristissä, pöydän toisella puolella. Hänen levollisuutensa pysäytti
heidät hetkiseksi.
— Lukekaa rukouksenne, helvetin sikiö! — huusi johtaja heiluttaen
asettaan. — Saatte minuutin aikaa!
— Niin, minuutin aikaa! — huusivat hänen seuralaisensa kimeästi. —
Olkaa valmis!
— Aiotteko murhata minut? — kysyi kreivi Hannibal arvokkaasti. Ja kun
he huutaen myönsivät, vastasi hän:
— Hyvä on! Siitä asiasta saatte sopia herra de Bironin kanssa, jonka
vieraana täällä olen. Mutta — hänen katseensa kiersi piirissä seisovien
miesten tuimia silmäyksiä ja vääristyneitä kasvoja — tahtoisin lähettää
viimeiset terveiset eräälle henkilölle. Onko joukossa ketään, joka
panee arvoa kuninkaan suojeluskirjalle? Se on laadittu kahta varten,
jotka saavat tulla ja mennä neljäntoista päivän ajan. — Hän näytti
kädessään olevaa paperiliuskaa.
Heidän johtajansa huusi: — Menköön helvettiin suojeluskirjoineen!
Lukekaa rukouksenne!
Mutta kaikki eivät olleet samaa mieltä. Muutamilla julmilla kasvoilla —
ne olivat etupäässä rehellisiä miehiä, jotka olivat hurjistuneet heitä
kohdanneista vääryyksistä — välähti ahne ilme. Suojeluskirja? Saada
kostaa, surmata, tappaa — ja olla turvassa! Muutamat luonteet eivät voi
sellaista houkutusta vastustaa. Eräs miehistä työntäytyi esille.
— Hei, minä otan sen! — huusi hän. — Antakaa se tänne!
— Saatte sen, — vastasi kreivi Hannibal, — jos viette kymmenen sanaa
marski Tavannesille, sittenkun olen kuollut.
Miehen naapuri laski kätensä pidättävästi hänen olkapäälleen.
— Ja marski Tavannes maksaa sinulle kalliisti, — sanoi hän.
Mutta Maudron, se mies, joka oli tarjoutunut, pudisti käden olaitaan.
— Jos vien sen viestin, — kuiskasi hän toisen korvaan ovela ilme
kasvoillaan. — Luuletko minua hulluksi? — Sitten hän huusi: — Kas niin,
minä vien sananne perille. Antakaa tänne paperi.
— Vannotteko?
Miehellä ei ollut vähintäkään aikomusta tehdä mitä lupasi, mutta hän
vannoi väärän valan ja läheni kreivi Hannibalia. Toiset olisivat
myöskin työntäytyneet eteenpäin, osaksi kateellisina, osaksi
pilkallisina, mutta Tavannes esti heidät kädenliikkeellä.
— Hyvät herrat, suokaa minulle ainoastaan minuutti, — sanoi hän. —
Minuutti ei ole pitkä aika kuolevalle miehelle. Se sallittiin teidän
ystävillennekin.
Ja miehet, pitäen tätä vaatimusta kohtuullisena, ja varmoina siitä,
ettei heidän uhrinsa voinut paeta, sallivat Maudronin kiertää pöydän
ympäri hänen luokseen.
Mies kiirehti ja oli levoton, tietoisena pahoista aikeistaan ja
petoksestaan, mutta samalla myös ahneena ja häpeissään sopimuksesta,
johon juuri oli suostunut. Hänen huomionsa kohdistui paperiin, johon
hänen katseensa oli kiintynyt, ja toverien käytökseen, eikä hän
paljoakaan välittänyt kreivi Hannibalista, tietäen hänet aseettomaksi.
Vasta kun Tavannes näytti miettivän terveisiään ja viivyttelevän,
mutisi hän töykeän suorasukaisesti: — Antakaa kuulua, aikanne on
täpärällä!
Tavannes säpsähti, paperi luisui hänen hyppysistään. Maudron näki, että
hänen oli mahdollista saada se sen pitemmittä puheitta, ja tuskin tämä
ajatus oli välähtänyt hänen aivoissaan, kun hän nopeasti kumartui,
tarttui paperiin ja aikoi palata muiden luo. Mutta yhtä nopeasti,
jopa nopeampanakin Tavannes kumartui, tarttui hänen vyötäröönsä ja
suunnattomalla ponnistuksella, päästäen raivoisan huudon, jossa hänen
viime minuutteina osaksi hillitty hurja luontonsa purkautui, heitti
onnettoman raukan pää edellä akkunasta ulos.
Tämä ponnistus syöksi Tavannesin itsensäkin akkunasyvennykseen,
samalla kun hänen uhrinsa kiljahdus vielä kaikui huoneessa. Hän
pysähtyi silmänräpäykseksi reunalle. Kun sitten miehet, jotka aluksi
olivat seisseet kuin salaman lyöminä, hyökkäsivät kostamaan toverinsa
puolesta, hyppäsi hän ulos koettaen tavoittaa mudassa rimpuilevaa
olentoa, joka makasi siellä kasvot maassa.
Hän putosikin sen päälle ja painoi sen syvälle hyllyvään liejuun,
mutta itse hän onnellisesti ponnahti ylös. Vaara oli kauhistuttava,
mahdollisuus koettelematon, pelastumisen toivo niin pieni, että sitä
saattoi yrittää vain kuolemaan tuomittu. Mutta hän saavutti olkimytyn,
joka soi hänelle hetkellisen, epävarman jalansijan. Tasapainoaan hän ei
kuitenkaan saanut, ei päässyt edes hetkeksikään sille seisomaan. Mutta
sen kannattamana hän ryömi vaivaloisesti eteenpäin, ja kun ylhäältä
heitetty keihäs haavoitti häntä olkapäähän, kaatui hän suulleen
liejuun — mutta eteenpäin, ja hänen ojennetut kätensä sattuivat
mudassa johonkin kovempaan aineeseen. Ne vajosivat tosin kyynärpäihin
asti, mutta hän kiskoutui niiden varassa yhä eteenpäin ja vihdoin
äärimmäisellä ponnistuksella hellittäen toisen kätensä — molempia
tietysti ei voinut irroittaa, hän makasi kasvot puoleksi mudassa — hän
saattoi kurottaa vielä kyynärän verran edemmäksi ja tarttua rakennuksen
kulmasta ulkonevaan hirteen, jonka tarkoituksena oli torjua tulvavettä.
Akkunassa tunkeilevat miehet kiljuivat raivosta, kun hän hitaasti
vetäytyi liejusta ja seisoi mutapylväänä päästä kantapäihin asti.
Mutta vaikka he kuinkakin kiljuivat, ei heillä kuitenkaan ollut
ampuma-asetta, eivätkä he yhteen ahtautuneina kapeassa aukossa voineet
tähdätä keihäillään. He saattoivat vain katsella voimattoman raivoisina
ja lennättää hänelle kirouksia, kunnes hän katosi heidän näkyvistään
nurkan taakse.
Siellä oli noin parinkymmenen kyynärän matkalla kovaa rinnettä mudan
ja vallin välillä. Hän ponnisteli sitä pitkin, kunnes saapui vallin
päähän; silloin hän kääntyi ja katsahti vielä kauhua tuntien siihen
mustaan, kohoilevaan mutahautaan, josta juuri oli pelastunut, ja
joka vielä kurisi sillä kohtaa, minne onneton Maudron oli vaipunut.
Sitten hän työläästi kapusi virran äyräälle. Hänen olkapäässään oli
vain lievä keihäänhaava, mutta ponnistus oli ollut suunnaton, hiki
virtasi hänen otsaltaan, hänen kasvonsa olivat harmaat ja vääristyneet.
Mutta edettyään noin viidenkymmenen askeleen päähän asehuoneelta hän
seisahtui ja kääntyi. Hän näki, että miehet olivat juosseet toisiin,
tällä puolella oleviin akkunoihin. Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja
hänen vartalonsa venyi voitonriemusta kookkaammaksi.
Hän pui heille nyrkkiä. — Hei, te houkat! — huusi hän, — sillä
tavoin ette tapa Tavannesia! Näkemiin, kunnes ensi kerralla tavataan
Montfauconilla!
XV.
ST. MAGLOIREN VELI.
Jos vallan käyttäminen yleensä on mieluista, niin erikoisen mieluista
naiselle on harjoittaa vaikutusvaltaansa mieheen. Jos lisäksi on
oltu tavallista suuremmassa vaarassa ja onnellisesta tuloksesta on
ollut vain heikko toivo — ja ennen kaikkea, kun saavutettu tilapäinen
etu näyttää lopullisen voiton enteeltä — niin on mahdotonta, ettei
riemunhurmiota lähenevä tunne täyttäisi mieltä, vaikka taivaanranta
näyttäisi kuinka tummalta ja rauhansatama kuinkakin etäiseltä.
Lienee vielä muistissa, millainen oli tilanne kreivi Hannibalin
lähtiessä neiti de Vrillacin luota. Tämä oli päässyt voitolle, mutta
kreivi Hannibal puolestaan oli nöyryyttänyt häntä maahan asti,
osaksi ovelilla uhkauksillaan, osaksi suoranaisella töykeydellään.
Hän oli jättänyt tytön itkemään, sanojen »rouva Tavannes» kaikuessa
tuomiokelloina hänen korvissaan ja miehen tahdon synkän kummituksen
osoittaessa sormellaan auttamatonta tulevaisuutta kohti. Olisi ollut
luonnollista, jos hänen toivonsa olisi sammunut.
Mutta tytön rohkeus oli sitä lajia, joka ei helposti eikä kauaksi
aikaa masennu, ja tuskin oli kulunut puolta tuntia kreivi Hannibalin
lähdöstä, kun hänen mieleensä jo juolahti lohdullinen ajatus, että
tähän asti oli päivän kunnia kuitenkin hänen. Kreivin vallasta ja hänen
omasta voimattomuudestaan huolimatta oli hänen tahtonsa taivuttanut
kreivin. Hän oli saanut jonkinlaisen vaikutusvallan kreiviin, keksinyt
pienen seikan, joka hillitsi, rajan, jonka poikki toinen ei tahtonut
mennä. Lopuksi hän voisi pelastuakin, sillä ehkä kreivi ei voisikaan
täyttää ehtoja, joihin niin vastenmielisesti oli suostunut. Hän
voisi päästä vapaaksi. Moni olisi tosin hänen asemassaan pelännyt
pahempaa kohtaloa ja tylympää menettelyä. Mutta tässä olikin puolet
hänen voittonsa ansiota. Hän ei ollut ainoastaan päässyt parempaan
asemaan, vaan myös oppinut paremmin luottamaan siihen, että hänellä oli
vaikutusvaltaa viholliseensa. Kreivi tietysti vaatisi heidän välisensä
sopimuksen täyttämistä; siinä asiassa hänen ei kannattanut toivoakaan
myönnytyksiä. Mutta hän uskoi, että jos kreivin olisi mahdoton täyttää
ehtoja, hän luopuisi koko asiasta, tosin perin kiukuissaan ja niin
raa'asti ja töykeästi solvaten naisellista oman arvon tuntoa, että sitä
tuskin voisi kestää. Mutta sittenkin hän luopuisi.
Ja jos pahin kohtaisi häntä? Hänellä olisi sittenkin se lohdutus, että
siitä perikadosta, joka oli hyökännyt hänen ystäviensä kimppuun, hän
oli lunastanut vapaiksi ne, jotka olivat hänelle kalleimmat. Hänen
huoneensa asemasta johtui, ettei hän nähnyt niitä väkivaltaisuuksia,
joihin Pariisi antautui tämän päivän loppuosana ja palasi seuraavana
aamuna yhtä innokkaana. Mutta Carlatit ja hänen naispalvelijansa
kuulivat alhaalla vahdeilta, mitä tapahtui, ja vaikerrellen ja
piileskellen nurkissaan kiinnittivät säikähtyneet katseensa häneen,
joka oli heidän turvansa ja toivonsa. Kuinka hän saattaisi pettää
heidät? Tuomita heidät perikatoon, vaikkei asia olisikaan koskenut
hänen rakastettuaan?
Tignonvilleä tyttö ajatteli tuntikausia. Vakavan hellästi hän palautti
mieleensä sen hetken, jolloin sulhanen oli vihkiytynyt kuolemalle, joka
tuli vain puolitiehen ottaakseen heidät omikseen. Hän oli myös valmis
antamaan anteeksi sitä seuranneen perääntymisen ja yrityksen pelastaa
hänet vastoin tahtoa. Hän piti äkillistä kuolemanhalua ihanana;
perääntymistä — sillä perääntyjä oli hänen rakastettunsa — tekona,
jonka toinen teki hänen eikä itsensä tähden, ja jonka hän helposti
antoi anteeksi. Tunteiden äkillinen muutos, joka silloin oli hänet
vallannut ja saattanut hänet kiskaisemaan itsensä irti sulhasestaan,
ei häntä enää juuri liikuttanut; sitä vastoin se, mikä muiden silmissä
ei ehkä olisi näyttänyt kovin sankarilliselta Tignonvillen koko
käytöksessä — kaikkein korkeinta vaativana hetkenä — kaikki se, mikä
vivahti tavalliseen tai kehnoon, häipyi sikseen, sillä hän oli yhä
kiintynyt lemmittyynsä, ei niin paljon kypsyneen naisen intohimoisella
rakkaudella kuin sillä neitseellisellä ja herkän tunteellisella
mieltymyksellä, jolla rakastaa silloin, kun ei enää ole omistamisen
toivoa, eikä rakkaus merkitse elämää, vaan uhrausta.
Hänellä oli aikaa näihin mietteisiin, sillä hän sai olla koko päivän
häiritsemättä ja vielä myöhään seuraavanakin päivänä. Hänen oma
väkensä palveli häntä, ja tiedettiin, että portaiden alapuolella
kreivi Hannibalin ratsumiehet tuimina vartioivat pönkitettyjen
ovien ja luukullisten akkunoiden takana, laskematta ketään sisään.
Silloin tällöin sattui hänen korviinsa kaiku siitä mellakasta,
joka peitti kadut verivirtoihin, taikka rouva Carlat toi hänelle
uutisia huomattavammista tapahtumista. Varhain tänä toisena päivänä,
maanantaina, kuiskailtiin, että herra de Tavannes ei ollut palannut ja
että alhaalla miehet alkoivat käydä levottomiksi.
Vihdoin, kun epävarmuus sekä alhaalla että ylhäällä kävi jännittäväksi,
se laukesi. Askelia ja ääniä läheni portailla, töminää ja hälinää
seurasi kova naputus, ja ovi avattiin väkisin. Neiti oli noussut
seisomaan odottaen sykkivin sydämin tietämättä itsekään mitä;
kynnyksellä seisoi St. Magloiren luostarin kaapuun puettu munkki ja
tehden ristinmerkin mutisi siunausta. Hän astui hitaasti sisään.
Ei mikään näky olisi ollut neidille kauheampi, sillä se osoitti,
kuinka mitättömät olivat ne ehdot, jotka hän vaivoin oli saanut. Entä
jos kreivi Hannibal oli siellä munkin takana, jos hän juuri nyt nousi
portaita ylös pakottaakseen hänet tämän kaljupään edessä vihille?
Taikka käyttääkseen viimeistä väkivaltaista keinoa, jos hän kieltäytyi?
Äkillinen kauhu oli tukahuttaa hänet; hän kalpeni ja painoi kädellään
rintaansa. Mutta kuitenkin hän toipui, ennenkuin ovi ehti sulkeutua
Bigotin jälkeen.
— Tämä väkivaltainen tunkeutuminen tänne on herra de Tavannesin
määräystä vastaan! — huusi hän astuen ylpeästi esiin. — Tällä
henkilöllä ei ole täällä mitään tehtävää. Kuinka te uskallatte laskea
hänet sisään?
Normandialaisen partaiset kasvot näyttäytyivät hetkeksi ovella.
— Herrani määräyksestä, — mutisi hän jörösti ja sulki oven.
Tytöllä oli hugenottien viha munkkikaapua vastaan, ja tällä tärkeällä
hetkellä hänellä oli syytä sitä pelätä. Hänen silmänsä salamoivat
suuttumuksesta.
— Riittää! — huusi hän viitaten kädellään käskevästi ovea kohti. —
Menkää takaisin hänen luokseen, joka teidät lähetti! Jos hän tahtoo
solvaista minua, tehköön sen vasten kasvoja! Jos hän tahtoo olla
valapatto, tulkoon itse syömään sanansa! Taikka jos tulette omasta
aloitteestanne, — jatkoi hän heittäen syrjään kaiken varovaisuuden,
— kuten veljeskuntanne tuli Philippa de Lunsin luo, tarjoomaan
minulle samanlaista valintaa kuin hänelle, niin vastaan samoin kuin
hän vastasi: Jos olisin ajatellut vain itseäni, en olisi elänyt näin
kauan! Ja mieluummin kuin siedän teidän läsnäoloanne tai kuuntelen
vastaväitteitänne —
Viimeisen sanan kohdalla hänen äänensä värähti oudosti, ja hän vaikeni
äkkiä, huulet jäivät auki, ja hänen vartalonsa näytti hetken horjuvan.
Seuraavalla hetkellä rouva Carlat, johon vieras seisoi selin, ei ollut
uskoa silmiään, sillä neiti oli vaipunut munkin syliin!
— Clotilde! Clotilde! — huusi munkki, painaen tyttöä rintaansa
vastaan, sillä munkki olikin herra de Tignonville. Munkkikaavun alla
oli sulhanen, jonka ympärillä neidin ajatukset olivat askarrelleet.
Tässä valepuvussa, kädessään kreivi Hannibalin kirjelippu rouva St.
Lolle, vartijat kun alhaalla tunsivat Tavannesin käsialan, vaikka eivät
osanneet lukea sen sisältöä — hän oli päässyt vaikeuksitta neidin luo.
Hän oli kuullut, ennenkuin astui sisään, että Tavannes oli poissa,
ja tiesi siis, että häntä ei uhannut suurikaan vaara. Mutta hänen
morsiamensa, joka ei tiennyt mitään hänen seikkailuistaan viime eron
jälkeen, näki hänessä miehen, joka saapui hänen luokseen henkensä
kaupalla, lukemattomista vaaroista huolimatta, verilöylyn puhki. Ja
vaikka hän ei ollut koskaan syleillyt sulhastaan, paitsi kaamealla
hetkellä hengenvaaran uhatessa, ja vaikkei hän ollut koskaan kutsunut
häntä ristimänimeltään, niin tämän jälleennäkemisen ilossa hän kokonaan
antautui hänen hyväilyilleen, piti hänestä itkien kiinni, unohti
hetkeksi hänen hairahduksensa ja ajatteli ainoastaan häntä, joka
oli niin ritarillisesti palannut hänen luokseen, joka toi mukanaan
tuulahduksen Poitousta, merestä, entisistä päivistä ja entisestä
elämästä, ja jonka näkeminen karkoitti hänestä hetkiseksi molempien
viime päivien kauhut.
Ja rouva Carlat itki myöskin, ja huoneessa kuului itkua ja nyyhkytystä.
Vähimmin oli liikutuksen vallassa Tignonville itse, joka, kuten
tiedämme, oli kokenut sinä päivänä paljon. Mutta hänenkin sydämensä
paisui, osaksi ylpeydestä, osaksi onnellisena siitä, että hän oli
palannut ihmisen luo, joka rakasti häntä näin suuresti. Kohtalo oli
ollut hänelle ansaitsemattoman suopea, mutta nyt hänen ei tarvinnut
sitä tunnustaa. Jahka hänen suunnittelemansa temppu oli onnellisesti
suoritettu loppuun, unohtaisi hän pian, että hänellä oli ollut muitakin
tuumia.
Neiti oli ensimmäisenä menettänyt malttinsa, ja ensiksi hän myöskin
tointui.
— Olin unhottanut, — huusi hän äkkiä, — olin unhottanut, — ja hän
kiskoutui sulhasensa syleilystä rajusti, seisten siinä läähättäen,
kalpein kasvoin, silmät pelästyneinä. — Minä en saa! Ja te — olin
senkin unhottanut. Täällä olollanne, herra, teette minulle pahimman
palveluksen mitä voitte tehdä. Teidän täytyy lähteä pois. Menkää, hyvä
herra, rukoilen teitä laupeuden nimessä lähtemään, kun se vielä on
mahdollista. Pelkään jokaista hetkeä, jonka täällä viivytte, jokaista
hetkeä, jonka tässä talossa vietätte.
— Älkää pelätkö minun tähteni, — sanoi Tignonville kerskailevalla
äänensävyllä. Hän ei käsittänyt.
— Pelkään itseni puolesta, — vastasi tyttö. Sitten rakkaus sulhaseen
ja pelko itsensä puolesta joutuivat ristiriitaan, ja hän väänteli
tuskaisena käsiään. — Oi, suokaa minulle anteeksi! — sanoi hän. — Te
ette tiedä, että hän on luvannut päästää minut, jos hän ei saa käsiinsä
teitä ja — ja — hugenottipappia. Hän on taannut sen minulle, mutta
nähdessäni teidän astuvan sisään luulin, että hän oli syönyt sanansa ja
lähettänyt munkin, ja se raivostutti minua. En voinut sietää ajatusta,
etten ollut mitään voittanut. Käsitättekö nyt ja suotteko minulle
anteeksi? Jos hän ei saa teitä käsiinsä, olen pelastettu. Menkää siis,
pyydän, viivyttelemättä hetkeäkään.
Tignonville nauroi pilkallisesti ja kohautti olkapäitään, kääntäessään
taaksepäin munkkikaapunsa päähinettä.
— Kaikki tuo on jo mennyttä! — sanoi hän, —ollutta ja mennyttä,
armaani! Herra de Tavannes on tällä hetkellä vankina asehuoneessa.
Matkallani tänne tapasin herra de Bironin, ja hän kertoi minulle.
Ritarikunnan suurmestari tahtoi, että liittyisin hänen seuraansa; hän
oli ollut marski Tavannesin asunnossa koko yön, ja häntä oli pidätetty
siellä kauemmin kuin hän oli odottanut. Hän oli sitoutunut vapauttamaan
kreivi Hannibalin palattuaan, mutta minun pyynnöstäni hän suostui
pidättämään häntä vielä tunnin ja myöskin tekemään minulle erään pienen
palveluksen.
Se toivon kajastus, joka hetken oli kirkastanut tytön kasvoja, sammui
hitaasti.
— Siitä ei ole apua, — sanoi hän, — jos hän tapaa teidät täällä.