olleet paremmassa asemassa, sillä tuntematon oli naamioitu. Tietämättä,
kuka heitä katseli mustan samettinaamion takaa, he tuijottivat häneen
tyrmistyneinä ja neuvottomina. Siellä oli miehiä, paljastetut aseet
käsissään, jotka olisivat lävistäneet hänet, jos olisivat tienneet,
kuka hän oli, ja useita, jotka eivät suinkaan olisi estäneet heitä tätä
tekemästä. Mutta epätieto ja miehen äänensävy lamautti heidät. Sillä
he ajattelivat, että hän saattoi olla kuka tahansa. Condé tosin oli
liian pieni, mutta Navarran kuningas, jos hän vielä oli elossa, voisi
kylläkin täyttää tuon kaavun taikka Guise taikka Anjou taikka kuningas
itse. Ja vaikka muutamat eivät olisikaan arastelleet tahria käsiään
kuninkaalliseen vereen, olisivat kuitenkin useat kiirehtineet sitä
estämään. Ja niin he seisoivat neuvottomina tuijottaen naamion tummaa
epätietoisuutta ja sen silmänaukoista kiiluvien silmien hymyilevää
arvoitusta, kunnes muuan käsi, jonka omistaja oli tovereitaan
rohkeampi, kurotti sieppaamaan verhon pois.
Tuntematon antoi miehelle nyrkillään korvapuustin. — Pois, roisto! —
sanoi hän käheästi. — Ja te, — kääntyen upseerin puoleen, — viekää
minut heti herra de Bironin luo!
Mutta luutnantti, joka pelkäsi miehiään, katseli häntä epäröiden.
— No no, — sanoi hän, — ei niin kiirettä! — Ja eräs miehistä, ottaen
johdon käsiinsä, huusi: — Ei! Me emme ehkä tarvitsekaan herra de
Bironia. Ensiksi teidän nimenne.
Vieras tarttui äkillisellä liikkeellä upseerin ranteeseen.
— Kertokaa päälliköllenne, — sanoi hän, — että se, joka näin tarttui
helluntaiyönä hänen ranteeseensa, on täällä ja haluaa häntä puhutella.
Ja sanokaa, pankaa muistiinne, että minä tulen hänen luokseen eikä hän
minun luokseni!
Tämä merkki ja hänen äänensä sävy vaikutti rohkeimpiinkin. Kaksi
kolmattaosaa vahdissa olevista miehistä oli hugenotteja, jotka
himoitsivat kostaa toveriensa veren, ja upseeristaan välittämättä
nämä tahtoivat ottaa kutsumattoman vieraan haltuunsa, jos tämä oli
paavilainen, kääntymättä suurmestarin puoleen, jonka maltillisuutta he
pelkäsivät. Veitsenisku kylkiluiden väliin ja ruumis vallihautaan...
miksi ei se kävisi päinsä, kun sellaista tapahtui ulkopuolellakin?
Mutta nämäkin epäröivät nyt, ja herra Peridol, luutnantti, luki heidän
silmistään saman epäluulon, joka hänessä itsessäänkin oli syttynyt, ja
olisi hyvinkin mielellään totellut, jos hänen miehensä vain sallisivat.
Tuntemattoman käytös oli todella vaikuttanut häneen, ja siksi hän jo
lähdettyään vielä kerran palasi päästäkseen varmuuteen siitä, että
miehillä ei ollut pahoja aikeita hänen poissaollessaan, eikä jättänyt
heitä, ennenkuin oli kuiskannut erään miehen korvaan.
Hänen poistuttuaan lähetti nojasi porttikäytävän seinään. Seisten siinä
painunein päin, ajatuksiinsa vaipuneena, hän ei näyttänyt huomaavan
synkkiä katseita, joiden esineenä hän oli. Tässä asennossa hän
pysyi, kunnes upseeri palasi, seurassaan lyhtyä kantava mies. Heidän
tullessaan tuntematon havahtui ajatuksistaan ja saatuaan merkin seurata
Peridolia astui mitään huomauttamatta kahden pihan poikki ja yhä ääneti
erääseen rakennukseen, joka sijaitsi ympärysmuurin äärimmäisessä
itäisessä kulmauksessa lähinnä Billyn tornin raunioita. Tänne, ylimpään
kerrokseen, oli asesäiliön päällikkö järjestänyt tilapäisen asuntonsa.
Huoneessa, johon vieras opastettiin, oli ilmeisiä merkkejä siitä,
kuinka kiireesti se oli pantu asuttavaan kuntoon. Kattohirsistä,
joita ei oltu laudoilla päällystetty, riippui kaksi hopealamppua,
luoden valoaan sikin sokin heitetyille aseille ja panssareille,
pergamenteille, kirjoille ja teräskypäreille. Nämä kapineet eivät
peittäneet ainoastaan pöytiä, vaan myöskin tuoleja ja arkkuja, jotka
sen ajan tavan mukaan oli sijoitettu jäykkään järjestykseen pitkin
vaateverhoisia seiniä. Sekamelskan keskellä, paljaalla lattialla,
käveli se mies, joka enemmän kuin kukaan muu oli edistänyt hugenottien
kokoontumista Pariisiin... ja siten heidän perikatoansa. Ei ollut
kumma, että päivän tapahtumat, kauhu ja hämmästys yhä kuohuttivat hänen
mieltään, eikä ensinkään ihmeellistä, ettei hänkään, jota pidettiin
jäykkyyden ja umpimielisyyden perikuvana, voinut tällä kertaa salata
kiehuvaa vihaansa. Hän pysyi tosin ääneti niin kauan, kunnes upseeri
oli poistunut ja sulkenut jälkeensä, seisten pöydän ääressä ylpein
ryhdin ja katsellen vierastaan ankarasti. Mutta samassa kun hän huomasi
heidän olevan kahden, alkoi hän puhua.
— Teidän korkeutenne voi nyt riisua naamion, — sanoi hän yrittämättä
salata ylenkatsettaan. — Tosin teitte viisaasti ryhtyessänne tähän
varokeinoon, sillä ilman sitä olisitte tuskin hengissä päässyt
luokseni. Jos vartiosto portilla olisi tuntenut teidät, en olisi
voinut vastata teidän korkeutenne hengestä. Sitä häpeällisempiä ovat
ne tämän päivän työt, — jatkoi hän kiivaasti, — jotka ovat pakottaneet
Ranskan kuninkaan veljen kätkemään kasvonsa omassa pääkaupungissaan ja
omassa linnoituksessaan. Sillä minä uskallan sanoa teille, monsieur,
mitä kukaan muu ei sanoisi, nyt kun amiraali on kuollut. Te olette
palauttaneet takaisin Armagnacien päivät. Te olette panneet toimeen
verilöylyn ja tuottaneet Ranskalle pahaa mainetta, ja minä rukoilen
Jumalaa, ettei teidän vuorostanne tarvitsisi kärsiä siitä, mitä olette
tehneet. Mutta jos yhä seuraatte herra de Guisen neuvoja, niin sanon
teille erään asian, — ja hänen äänensä kävi matalaksi ja koleaksi, —
Burgundia voitti Orleansin, mutta joutui sitten vuorostaan Montereaun
sillalle.
— Luuletteko minua kuninkaan veljeksi? — kysyi vieras, ja selvää oli,
että hän hymyili naamionsa takana.
Bironin kasvojen ilme muuttui. — Luulen teitä, — sanoi hän terävästi, —
siksi, jonka merkin minulle lähetitte.
— Viisaimmatkin erehtyvät toisinaan, — vastasi toinen naurahtaen
hiljaa. Ja hän riisui naamionsa.
Ritarikunnan suurmestari peräytyi askeleen, ja hänen silmänsä
säkenöivät vihasta.
— Herra de Tavannesko? — huudahti hän, ja hän vaikeni hetkeksi sulasta
hämmästyksestä. Sitten lyöden kämmenensä pöytään hän kysyi: — Mitä tämä
petos merkitsee?
— Asia on aivan yksinkertainen, — vastasi Tavannes levollisesti. — Ja
kuitenkin, kuten juuri äsken sanoitte, olisin tuskin ilman sitä päässyt
luoksenne. Ja minun täytyi päästä luoksenne. Ei, herra de Biron, —
lisäsi hän nähdessään Bironin raivoissaan tarttuvan vieressään pöydällä
olevaan kelloon, —sillä tavoin ette voi saada tehtyä tekemättömäksi.
— Voin ainakin luovuttaa teidät, — vastasi suurmestari kiivaasti, —
niille, jotka menettelevät kanssanne, niinkuin te olette menetellyt
meidän omaistemme kanssa.
— Siitä teille ei tule mitään hyötyä, — vastasi kreivi Hannibal
maltillisesti, — sillä kuulkaapa, suurmestari, minä tulen kuninkaan
puolesta. Jos soditte häntä vastaan ja pidätte hänen linnoitustaan
hallussanne ihan hänen nenänsä edessä, olen minä hänen lähettinsä
ja hänen kaikkeinpyhimpänsä. Jos teidän välillänne on rauha ja te
määräätte täällä hänen tahdostaan, niin olen hänen palvelijansa ja siis
myöskin turvassa.
— Rauhassa ja turvassa? — huusi Biron vihasta vapisevalla äänellä.
— Ja ovatko ne rauhassa ja turvassa, jotka tulivat tänne luottaen
hänen sanaansa, jotka makasivat hänen palatsissaan ja nukkuivat
hänen vuoteissaan? Missä he ovat, ja mitä on heille tapahtunut,
kun te uskallatte vedota kansainväliseen lakiin taikka hän Bironin
uskollisuuteen? Kuinka te uskallatte ärsyttää minua, te, jonka veli
tänään usutti tämän kehnon kaupungin koiria Ranskan jaloimpien
kimppuun, joka olette liittoutunut ulkomaisen joukkion kanssa
tehdäksenne sellaisen työn, että maamme siitä haisee maailman
sieraimissa vielä sitten, kun me jo olemme tomuna? Te tulette tänne
puhumaan rauhasta ja turvallisuudesta! Herra de Tavannes, — ja hän
iski kämmenellään pöytään, — te olette rohkea mies. Minä tiedän,
miksi kuningas tahtoi lähettää juuri teidät, mutta en tiedä, miksi te
tahdoitte tulla.
— Kerron sen teille myöhemmin, — vastasi kreivi Hannibal tyynesti. —
Sillä ensiksikin kuninkaan asia. Viestini on lyhyt, herra de Biron.
Haluatteko pitää tasapainoa Ranskassa?
— Keiden välillä? — kysyi Biron ylenkatseellisesti.
— Lotringilaisten ja hugenottien.
Ritarikunnan suurmestari rypisti otsaansa tuimana. — Olen toiminut
välittäjänä yhden kerran liikaa, — murisi hän.
— Nyt ei tarvitse mennä välittämään, vaan pitää tasapainoa, — vastasi
Tavannes levollisesti. Tässä on puhe vain... mutta asiasta toiseen,
onko teillä halua, herra de Biron, ruveta Rochellen kuvernööriksi?
Kuningas tahtoo, tänään rangaistuansa, osoittaa ankaruuden jälkeen
lempeyttä, kuten viisaan hallitsijan tulee. Ja rauhoittaakseen
rochellelaisten mieliä hän tahtoisi antaa heille vallanpitäjän, joka
on heille mieluinen ja myös uskollinen hänen majesteetilleen... taikka
muuten syntyy sota. Sellainen mies tulee siinä asemassa olemaan koko
kuningaskunnan herrana, sillä hänellä on Janus-temppelin avaimet, ja
hänen pidättäessään tai hellittäessään merikarhunsa on Ranskassa rauha
tai sota.
— Tuleeko kaikki tuo kuninkaan suusta? — kysyi Biron ivallisesti. Mutta
hänen mielen kuohunsa oli asettunut. Hän oli käynyt miettiväiseksi,
epäluuloiseksi, ja katseli toista niin tarkasti kuin olisi tahtonut
lukea hänen salaisimmatkin ajatuksensa.
— Tarjous on hänen, mietteet minun, — vastasi Tavannes kuivasti.
— Sallikaa minun lisätä vielä yksi. Amiraali on kuollut, Navarran
kuningas ja Condén prinssi ovat vankina. Kuka nyt pitää tasapainoa
italialaisia ja Guisejä vastaan? Ritarikunnan suurmestari, jos hän on
viisas ja tyytyy säätämään Ranskalle lakia Rochellen linnoituksesta.
Biron tuijotti puhujaa kummastellen hänen suorasukaisuuttaan.
— Te olette rohkea mies, — huudahti hän vihdoin. — Mutta _timeo Danaos
et dona ferentes_ [pelkään danaolaisia, vaikka lahjojakin tuovat.
Suom.], — jatkoi hän katkerasti. — Te tarjoatte liian paljon.
— Tarjous on kuninkaan.
— Ja ehdot? Hinta?
— Että pysytte alallanne, herra de Biron.
— Täälläkö?
— Niin, täällä. Ettekä liian julkisesti vastusta kuninkaan tahtoa.
Siinä kaikki.
Suurmestari näytti ällistyneeltä. — En luovuta ketään, — sanoi hän. —
En ketään! — Olkoon se asia selvä.
— Kuningas ei vaadi kenenkään luovutusta.
Syntyi vaitiolo. Sitten Biron kysyi: — Tietääkö herra de Guise tästä
tarjouksesta? — ja hänen silmänsä kirkastuivat. Hän vihasi Guisejä ja
he vihasivat häntä, siinä kohdassa hän oli hugenotti.
— Hän on lähtenyt kauas tänään, — vastasi kreivi Hannibal kuivasti.
— Ja jos siitä ei ole pahempia seurauksia, voi hän olla tyytyväinen.
Rouva Katariinalla on tästä tieto.
Biron oli selvillä siitä, että marski Tavannes oli leskikuningattaresta
riippuvainen, ja hän kohautti olkapäitään.
— Niin, tämähän näyttää rouva Katariinan valtiotaidolta, — mutisi
hän, — hänen tapaiseltaan! — Ja viitaten vierastaan istuutumaan
vaatepäällystäiselle arkulle seinän viereen hän itse istui tuoliin
pöydän ääreen ja mietti hetkisen otsa rypyssä, uneksivin silmin. Hetken
kuluttua hän naurahti katkerasti. — Te olette sytyttäneet roihun, —
sanoi hän, — ja toivotte nyt, että minä sen sammuttaisin.
— Toivomme, että estätte sitä leviämästä.
— Te olette tehneet teon, ja nyt teitä kauhistuttaa, kun pitäisi maksaa
veren hinta. Sepä se, vai mitä?
— Haluamme mieluimmin maksaa sen herra de Bironille, — vastasi kreivi
Hannibal kohteliaasti.
Jälleen suurmestari vaikeni hetkeksi. Vihdoin hän katsahti Tavannesiin,
ja hänen katseensa oli läpitunkeva kuin teräs.
— Mitä tässä takana piilee? — ärähti hän. — Sanokaa, mies, mitä?
— Jos siinä on jotakin takana, niin minä en siitä tiedä, — vastasi
Tavannes varmasti.
Bironin tuikea katse herposi. — Mutta sanoittehan, että teillä oli
muuan tarkoitus, — huomautti hän.
— Minulla olikin, tullessani lähettinä.
— Mikä se oli?
— Tarkoitukseniko? Päästä selville kahdesta seikasta.
— Mainitkaa ensimmäinen, tehkää niin hyvin. — Biron työnsi puhuessaan
hiukan leukaansa ulospäin.
— Onko täällä asehuoneessa eräs herra de Tignonville, poitoulainen
aatelismies?
— Ei ole, — vastasi Biron lyhyesti. — Entä toinen seikka?
— Onko täällä joku hugenottipappi?
— Ei ole. Jos olisikin, en luovuttaisi, — lisäsi Biron varmasti.
Tavannes kohautti olkapäitään. — Minä tarvitsen sellaista pappia, —
sanoi hän huolettomasti, — mutta hänelle ei siitä koituisi vahinkoa.
— Mitä varten?
— Vihkimään minut.
Toinen tuijotti häneen. — Mutta tehän olette katolilainen, — sanoi hän.
— Mutta morsiameni on hugenotti, — vastasi Tavannes.
Suurmestari ei yrittänytkään salata hämmästystään.
— Ja hän pitää siitä kiinni? — huudahti hän. — Tänään?
— Hän pitää siitä kiinni. Tänäänkin.
— Tänäänkin? _Nom de Dieu!_ Tänään! No niin, — ja hän pyrki
syrjäyttämään tämän asian, — minä en voi häntä auttaa. Minulla ei ole
täällä pappia. Jos on jotakin muuta, millä voin palvella häntä...
— Ei ole mitään, kiitän teitä, — vastasi Tavannes. — Nyt minun on vain
vietävä vastauksenne kuninkaalle. — Ja hän nousi kohteliaasti ja otti
pöydältä naamionsa.
Herra de Biron katseli häntä hetkisen ikäänkuin tuumien, minkä
vastauksen antaisi. Sitten hän nyökkäsi ja soitti vieressään olevaa
kelloa.
— Naamio! — kuiskasi hän hiljaa, kun kuului lähestyviä askeleita, ja
totellen viittausta Tavannes pani naamion kasvoilleen. Heti sen jälkeen
se upseeri, joka oli saattanut hänet tänne, avasi oven ja astui sisään.
— Peridol, — sanoi herra de Biron, nousten seisaalleen, — minä olen
saanut viestin, joka kaipaa vahvistusta, ja sen saadakseni minun täytyy
lähteä liikkeelle. Minä menen marski Tavannesin asuntoon, pankaa se
mieleenne — hän saa olla minusta vastuussa; siksi aikaa jää tämä herra
tänne tarkasti vartioitavaksi yläkerran eteläisessä huoneessa. Teidän
tulee kohdella häntä panttivankina, kaikin puolin säädyllisesti, ja
hän saa pysyä tuntemattomana. Mutta jos en palaa huomenna puolipäivän
aikaan, niin jätätte hänet alhaalle miesten haltuun, he kyllä tietävät,
mitä hänelle on tehtävä.
Kreivi Hannibal ei yrittänyt keskeyttää häntä eikä myöskään ilmaissut
sitä hämmennystä, jota varmaankin tunsi. Mutta suurmestarin lopetettua
hän sanoi totisella, matalalla äänellä:
— Herra de Biron, tästä saatte minulle maksaa! — ja hänen silmänsä
säihkyivät naamion aukoista.
— Mahdollisesti, mutta en tänään enkä huomenna, — vastasi Biron
kohauttaen olkapäitään ylenkatseellisesti. — Peridol, toimittakaa,
että tämä herra pannaan säilöön määräykseni mukaan, ja palatkaa
sitten luokseni. Arvoisa herra, — ja hän kumarsi puoleksi
kohteliaasti, puoleksi ivallisesti, — sallikaa minun suositella teille
vaiteliaisuuden ja naamionne etuja, — ja hän viittasi kädellään ovea
kohti.
Kreivi Hannibal epäröi hetken. Hän oli vihamielisen linnoituksen
keskuksessa, jossa yksinäisen miehen vastustus, vaikka hän olisi ollut
asestettu hampaita myöten, olisi ollut turha, ja hän oli aseeton,
lukuunottamatta tikaria. Sittenkin hänet valtasi hetkellinen kova halu
syöstä Bironin kimppuun ja tikari hänen kurkullaan, hänen henkensä
hinnalla, kiristää itselleen turvallinen paluu. Mutta sitten hän
alistui, sillä hänen tuiman ja intohimoisen luonteensa loimiin oli
kutoutunut omituista viekkautta ja muutamia muita ominaisuuksia, joita
ei voinut aavistaakaan. Kumartaen vakavasti hän kääntyi arvokkaana ja
seurasi ääneti upseeria huoneesta.
Peridolilla oli kaksi miestä odottamassa ovella. Toiselta luutnantti
otti lyhdyn ja samalla kertaa yrmeän ja kunnioittavan näköisenä opasti
ylös kiviportaita herra de Bironin asunnon yläpuolelle. Tavannes
seurasi; perässä kulkivat molemmat vartijat kantaen toista lyhtyä.
Portaiden päässä, josta paljas käytävä kulki pohjoisesta etelään,
saattue kääntyi oikealle ja sivuutettuaan kaksi ovea pysähtyi kolmannen
ja viimeisen eteen, joka oli heitä vastapäätä käytävän päässä.
Luutnantti avasi sen avaimella, jonka otti ovenpielestä. Sitten
valaisten lyhdyllään hän kehoitti hoidokkiaan astumaan sisään.
Huone ei ollut pieni, mutta matalakattoinen ja vankilaa muistuttava;
seinät olivat paljaat, ja katossa oli savun jälkiä. Lasiton akkuna oli
syvässä komerossa, jonka pohja oli jalan verran lattiaa korkeammalla,
ja kolean aukon läpi puhalsi tuuli, joka tänäkin elokuun iltana henki
matalien rantojen nihkeää usvaa. Pöytä, kaksi tuolia ja työntösänky
ilman olkia tai peitettä — siinä koko kalusto, mutta katseltuaan
huonetta Peridol lähetti toisen miehistä hakemaan olkilyhdettä ja
toisen tuomaan ruukun viiniä. Heidän ollessaan poissa Tavannes ja hän
seisoivat odottaen ääneti, kunnes nähdessään vangin silmien etsivän
akkunaa luutnantti nauroi.
— Ei mitään kankia, — sanoi hän. — Ei, niitä ei tarvitakaan. Sitä tietä
ette mene, olkoon siinä ristikko taikka ei.
— Mitä sen kohdalla on? — kysyi kreivi Hannibal huolettomasti. —
Virtako?
— Aivan niin, mutta ei mitään vettä. Mutaa kuuden jalan paksuudelta,
pehmeää kuin joulupuuro, mutta ei niin makeaa. Olen nähnyt, kuinka
kaksi koiranpentua, jotka eivät kumpikaan painaneet enempää kuin lihava
kananpoikanen, heitettiin alas tuosta akkunasta. Toinen oli hävinnyt,
ennenkuin ehti laskea viiteenkymmeneen, eikä toinen elänyt kolmea
vertaa niin kauan, ja sekin riippui vain siitä, että se oli pudonnut
edellisen päälle ja tarrautunut siihen.
Tavannes luopui tästä puheenaiheesta kohauttaen olkapäitään ja käärien
vaippansa tiiviimmin ympärilleen veti tuolin seinän viereen ja
istuutui. Miehet, jotka toivat viiniä ja olkilyhteen, olivat uteliaita
ja olisivat kernaasti vitkastelleet tarkastaakseen häntä salavihkaa,
mutta Peridol joudutti heitä poistumaan. Luutnantti itse loi vielä
katseen ympäri huonetta ja mutisi palaavansa silloin, kun hänen
päällikkönsäkin palaisi. Sitten hän toivotettuaan hyvää yötä — tämä
enemmän hyvästä käytöksestä kuin suopeasta mielestä johtuen — poistui
huoneesta. Seuraavalla hetkellä avaimen ratina lukossa ja salpojen
liukuminen paikoilleen ilmaisi Tavannesille, että hän nyt oli vankina.
XIV.
LIIAN LYHYT LUSIKKA.
Kreivi Hannibal jäi istumaan, leuka rintaa vasten, kunnes hänen
korvansa vakuuttivat hänelle, että kaikki kolme miestä olivat
laskeutuneet portaita alas alempaan kerrokseen. Silloin hän nousi
ja otettuaan lyhdyn pöydältä, jonne Peridol oli sen jättänyt, hiipi
ovelle. Samoin kuin akkunakin, oli ovi syvennyksessä, joka tässä
tapauksessa oli käytävän jatkoa. Lyhyt tarkastus riitti vakuuttamaan
hänelle, että pako tätä tietä oli mahdoton, ja pikaisesti silmäiltyään
lattiaa ja kattoa hän kääntyi pimeää, tuulista aukkoa kohti, joka
ammotti huoneen toisessa päässä. Pantuaan lyhdyn pöydälle ja
peitettyään sen viitallaan hän nousi akkunakomeroon ja astuen aidaketta
vailla olevalle reunalle katsoi ulos.
Hän tunsi enemmän kuin näki, että Peridol oli puhunut totta. Pariisin
tätä osaa ympäröivien lakeuksien viluinen henkäys kohosi väkevänä hänen
sieraimiinsa. Hän aavisti, että se Seinen haara, joka oli asehuoneen
ja Ile des Louviersin välillä, mateli hänen allaan, mutta ilta oli
pimeä, ja mahdotonta oli eroittaa maata vedestä. Hän kuvitteli melkein
näkevänsä saaren ääripiirteet; se oli asumaton ja puupinojen peittämä.
Mutta yliopistokorttelin tulet, jotka kohosivat heikosti tuikkien St.
Genevieven huippuun asti, hämmensivät hänen näköpiiriään ja tekivät
ympäröivän hämärän vieläkin pimeämmäksi.
Tältä suunnalta ja oikealta puolelta kaupungin keskuksesta kuului
ääniä kertoen kaupungista, joka yhä raskaasti huokaili veritahraisessa
unessaan ja nukkuessaankin suunnitteli uusia rikoksia. Väliin kuului
kaukainen laukaus, väliin hiljaista kohinaa joltakin sillalta tai
etäinen huuto, koriseva ja äkillinen, joka hyydytti veren. Mutta siitä,
mitä tapahtui pimeän turvissa, hänen oli vaikea päästä selville, ja
seisottuaan hetken nojaten käsillään akkunan molemmille puolille hän
alkoi tuntea vilunväreitä. Hän kääntyi ja laskeuduttuaan lattialle otti
lyhdyn viittansa alta ja pani sen takaisin pöydälle. Hänen ajatuksensa
palasivat edellisen yön valmistuksiin, joihin hän oli ryhtynyt
saadakseen neiti Vrillacin haltuunsa, ja julma hymy huulillaan hän
nyt mietti, kuinka vähän oli aavistanut itse joutuvansa vuorokauden
kuluessa vangiksi. Sitten naamio alkoi tuntua hänestä painostavalta,
ja hän riisui sen ja laskien sen viereensä pöydälle istui tuijottamaan
lyhdyn valoa.
Kuinka nokkelasti Biron oli petkuttanut häntä! No niin, sitä pahempi
Armand de Gontaut de Bironille, jos tämän seikkailun jälkeen onni
kääntäisi hänelle selkänsä! Mutta sillä välin? Sillä välin hänen
kohtalonsa oli varma, jos jokin onnettomuus kohtaisi Bironia. Eikä hän
tiennyt, mikä kuninkaan tai leskikuningattaren todellinen tarkoitus
oli Bironiin nähden, yhtä vähän kuin hän saattoi arvioida, kuinka
he jaksaisivat vastustaa kiusausta, kun suurmestari oli joutunut
heidän käsiinsä, liittää hänet uhriensa joukkoon. Jos Biron heti
menisi marski Tavannesin turviin, niin kaikki saattoi käydä hyvin.
Mutta jos hän uskaltaisi retkeillä Guisein pitkien käsivarsien
ulottuville tai menisi suoraan Louvreen, niin se seikka, että hänen
kohtalostaan riippui kreivi Hannibalin kohtalo, ei merkinnyt yhtään
mitään. Sellaisina ratkaisevina hetkinä korkeat henkilöt uhrasivat
vähääkään empimättä alempana olevat ja nämä taas puolestaan alemmat.
Eivätkä Guiset pitäneet kreivi Hannibalista, ja harva häntä muuten
rakastikaan. Hänen veljensäkään, marskin, merkitys ei ollut itsenäinen,
vaan riippui oikeastaan kruununperillisestä, jolle hän oli voittanut
Jarnacin taistelun; ja sekin voisi kukistua väkivallan ja etujen
ristiriitaisuuksiin, jotka tämän päivän raivohulluus oli laskenut
Pariisissa valloilleen.
Se vaara, johon hän oli joutunut, ei kuitenkaan ollut vaikea kestää,
vaikka vaaraan tottuneen miehen kylmäverinen, selvä järki arvioi sen
täsmällisesti; pahinta oli hänen pakollinen toimettomuutensa. Hän oli
aikonut masentaa tuulispäätä ja ohjata myrskyä ja muiden vaarasta
rakentaa oman menestyksensä. Sen sijaan hän lojui täällä eikä ollut
ainoastaan voimaton ohjaamaan omaa kohtaloaan, joka riippui toisen
mielivallasta, vaan myös sormellakaan edistämään omia suunnitelmiaan.
Istuessaan siinä synkkänä katsellen lyhtyä hän ajatuksissaan seurasi
Bironia ja tämän seuralaisia heidän ratsastaessaan sydänyön katuja:
pitkin St. Antoinea ja La Verrerietä, synkän La Ferronerie-kadun
kautta ja sitten St. Honoré-katua sen talon ohi, jossa neiti Vrillac
istui odottamassa huomispäivää... Tignonvilleä, hugenottipappia,
vihkimistään! Varmaankin siellä yhä kuljeskeli ryöstäviä joukkoja;
vartiopaikoilla jousimiehet pysäyttivät epäluulonalaiset; akkunoista
kalpeat kasvot tähystivät kadulle. Temppelin ja keskikaupunkia
ympäröivien leveiden vallien portailla olivat tukevat vartiojoukot
valmiina torjumaan hyökkäyksen.
Bironin saattue oli varmaankin kyllin suuri suojaamaan häntä, ja jos
hän ei sattuisi yhteen Guisen henkivartion kanssa, niin hänen retkensä
kaupungin läpi rauhoittaisi mieliä. Mutta oliko niin varmaa, että neiti
oli turvassa? Hän tunsi omat miehensä, ja vapaana ollessaan hän ei
ollut epäillyt jättää morsiantaan heidän huostaansa. Mutta nyt, kun
hän ei itse voinut olla saapuvilla, kun hän oli voimaton nostamaan
kättään avuksi, horjui hänen luottamuksensa, joka ei ollut pettänyt
häntä suuremmassakaan hädässä. Hän kuvitteli mielessään tapahtumia,
joita voisi sattua ja joille hän tavallisissa oloissa olisi nauranut.
Nyt ne vaivasivat häntä niin, että hän säpsähti varjoakin, jopa niitä
ajatellessaankin masentui. Hän, joka viime yönä ollessaan vapaa
toimimaan oli minuutilleen määritellyt tulonsa ja neidin pelastamisen!
Joka oli iloinnut vaarasta, sillä sellaisilla silmänlumeilla
valloitettiin lapselliset naiset! Joka ei ollut väistynyt silloinkaan,
kun joukko hurjimmillaan vaati tytön verta!