kääntyivät vastoin tahtoakin sen naisen luokse, jonka hän oli jättänyt
itkemään yläkerran huoneeseen. Sitten hän kääntyi toisaalle ja pysähtyi
laskemaan kuolleita. Näiden joukosta hän tunsi Pilesin, Pardaillanin,
Soubisen, jonka ruumiilta oli ryöstetty viimeinenkin vaateriekale, ja
Touchetin ja St. Galaisin. Hänen kasvonsa olivat aivan ilmeettömät
hänen tehdessään näitä havaintoja, ja yhtä tyynenä hän pysähtyi ja
kumartui siirtyessään toisen luota toisen luo. Olihan hän ollut mukana
Jarnacin verilöylyssä ja nähnyt kolme kenttää täynnä ruumiita. Mutta
kun eräs läsnäolija matelevasti mielistellen laski pilaa Soubisesta ja
sormellaan tehosti sanojaan, kuunteli hän sitä yhtä kylmäkiskoisesti
kuin katseli kuolluttakin. Ja pilkkaaja väistyi nolona ja ymmällä
kreivi Hannibalin vaiteliaisuudesta ja tuijotuksesta.
Puolitiessä portaita suureen pylväskäytävään ja vartiohuoneeseen kreivi
Hannibal näki veljensä marskin eräässä seinäkomerossa vaipuneena
humalaiseen uneen. Pylväskäytävässä, jonne hän meni veljeään
herättämättä, kulki edestakaisin joukko hoviherroja ja naisia ynnä
valiojoukon pyssymiehiä ja kapteeneja kuiskaillen keskenään tai
vilkuillen olkansa yli etuhallin sisäpäähän, josta silloin tällöin yli
äänten sorinan kuului kuninkaan valittava ääni. Astuessaan sinne päin
Tavannes kohtasi Nangayn, joka juuri oli menossa ulos, matkasaappaat
jalassa ja asestettuna, melkein törmäten häntä vastaan.
— Kas, tämäpä on onnellinen sattuma, herra kreivi, — sanoi hän
ivallisesti, osoittaen niin paljon vihamielisyyttä kuin suinkin
uskalsi. — Kuningas on kahdesti kysynyt teitä.
— Olen juuri menossa hänen luokseen. Entä te? Minne niin kiireesti,
herra Nangay?
— Chatilloniin.
— Hauskalle asialle?
— Riittää, että se on kuninkaan! — vastasi Nangay odottamattoman
kiivaasti. — Toivon, että teidän toimenne tulee olemaan yhtä mieluisa!
— lisäsi hän virnistäen ja jatkoi matkaansa.
Miehen katseen pahansuopuus varoitti Tavannesia. Hän katsahti
ympärilleen nähdäkseen jonkun, joka mahdollisesti tunsi salaisuuden,
näki kauppiaitten esimiehen ja lähestyi tätä.
— Mikä nyt on hullusti, herra le Charron? — kysyi hän. — Eivätkö asiat
suju niinkuin pitäisi?
— Nyt on puhe asehuoneesta, herra kreivi, — vastasi esimies innostuen.
— Herra de Biron suojelee siellä syöpäläisiä. Hän on laskenut alas
nostoristikot ja kääntänyt pitkät tykkinsä uhkaamaan portin päällitse
eikä antaudu tai välitä järkisyistä. Kuningas tahtoisi sopia hänen
kanssaan, mutta kukaan ei uskalla lähteä sinne viestiä viemään.
Loukkoon joutuneet rotat purevat kovasti, kuten tiedätte, eivätkä
välitä ketä purevat.
— Nyt alan ymmärtää.
— Aivan niin, herra kreivi. Hänen majesteettinsa olisi lähettänyt
sinne herra de Nangayn. Mutta Nangay lähti mieluummin Chatilloniin
sieppaamaan nuoren poikueen kiinni. Amiraalin lapset, tiedättehän.
— Jotka eivät vielä ole saaneet hampaita! Hänpä oli viisas.
— Niinpä niin, herra de Tavannes, niinpä niin. Mutta se suututti
kuningasta, ja sitten tuli vielä eräs pappi valituksineen, ja jos saan
olla niin rohkea ja antaa teille pienen neuvon, niin älkää...
Mutta Tavannes luuli nyt päässeensä vaikeuksien perille ja nyökäyttäen
päätään lähti taas liikkeelle, menettäen täten varoituksen, jonka
toinen oli aikonut hänelle antaa. Pian hän oli ehtinyt sisemmän piirin
luo ja pysähtyi siellä hämmästyneenä, jopa suorastaan hätkähtäen. Sillä
tuskin hän oli näyttäytynyt, kun hänet näki kuningas, joka asteli
edestakaisin kuin vangittu peto pöydän edessä, kolmen papin ollessa
polvillaan sen ympärillä. Kaarle kohotti kätensä ja osoitti häntä
vapisevalla sormellaan, silmissä mielipuolen tuijottava katse.
— Siinäkö te vihdoin olette! — huusi hän haukkumasanojen tulvatessa
hänen suustaan. Ja hän viittasi kreivi Hannibalia ympäröiviä
vetäytymään taaksepäin. — Siinä te siis olette, todellakin! Ettekö
pelkää näyttäytyä? Sanon teille, että te ja sellaiset kuin te juuri
saatatte meidät häpeämään. Joka paikassa sanotaan, että Guise tekee
kaikki ja me seuraamme häntä, kun meidän on pakko! Te ja teidän
kaltaisenne olette kunnon pariisilaistemme loukkauskivenä. Oletteko
te petturi? — jatkoi hän tulisesti, — vai oletteko samaa mieltä kuin
veljemme Alencon, koska rikotte määräyksiämme sielunne kadotukseksi
ja meidän häpeäksemme? Oletteko petturi? Tai oletteko kerettiläinen?
Vai mitä te olette? Taivaan Jumala, ettekö vastaa minulle, mies, vai
lähetänkö teidät sinne, missä jälleen saatte puhelahjanne?
— En tiedä, mistä teidän majesteettinne syyttää minua, — vastasi kreivi
Hannibal, tuskin huomattavasti kohauttaen olkapäitään.
— Minäkö? Minä en ole syyttäjä, — tiuskasi kuningas. Hänen tukkansa
riippui kosteana otsalla, ja hän kuivasi käsiään alinomaa. Hänen
liikkeissään oli kaatuvatautiselle ominaista kömpelyyttä ja äkillistä
rajuutta. — Kuulkaapas te siellä! Puhukaa, isä, ja nolatkaa hänet!
Silloin Tavannes huomasi piirin toisella puolella sen papin, jonka
yli hänen veljensä oli aamulla ratsastanut. Isä Pezelayn kalpeat
kotkankasvot näyttivät tavallista kalpeammilta, ja leveä side
peitti toista ohimoa ja osaksi kasvojakin. Mutta siteen alla ei
hänen silmäinsä tuli ollut heikentynyt eikä myöskään hänen kielensä
myrkky. Hän oli tullut kuninkaan puheille, sillä kukaan muu ei
tahtonut sekaantua hänen rajun vastustajansa asioihin. Ja nyt, hänen
valmistuessaan tuhoamaan vastustajansa, kun hänen vuoronsa kerrankin
oli tullut, näytti hänen pitkä, laiha vartalonsa kapeassa, mustassa
uumatakissa entistäkin pitemmältä, laihemmalta, myrkyllisemmältä ja
käärmemäisemmältä.
Hän seisoi siinä sopivasti edustamassa Pariisin pimeätä
kiihkokatolisuutta, jota Kaarle ja hänen seuraajansa, perikatoon
tuomitun suvun viimeinen jäsen, vuoroin käyttivät aseenaan, vuoroon
pelkäsivät liian mahtavana, ja jolle Euroopan turmeltunein ja
epäsiveellisin hovi synkkinä hetkinään osoitti alhaista, orjallista
kunnioitusta. Juopuneiden, häpeämättömien hovimiestenkin kesken, jotka
kannattivat, jos ylimalkaan mitään kannattivat, silloista toista
vaikutusta, renessanssia, pidettiin häntä tärkeänä miehenä, ja kreivi
Hannibal tiesi sen. Hän tiesi, ettei ainoastaan Kaarlen, vaan useimpien
tässä läsnäolevien silmissä pappi oli pyhempi kuin neitsyt ja keritty
päälaki arvokkaampi kuin tahrattoman viattomuuden kaikki hyveet.
— Sopiiko kuninkaan antaa toisella kädellä ja ottaa takaisin toisella?
— aloitti pappi äänellä, joka oli käheä, mutta kuitenkin nariseva ja
intohimon kannattamana kaikui joukon yli. — Tuleeko hänen säästää
parhaimmat niistä miehistä ja neidoista, jotka Jumala on tuominnut,
kirkko kironnut ja kuningas luovuttanut? Onko kuninkaan käsi lyhentynyt
taikka hänen sanansa kumottu, koska eräs mies tekee, mitä hän on
kieltänyt, ja jättää tekemättä, mitä hän on käskenyt? Saako Jumalaa
pilkata? Voi, voi teitä, — jatkoi hän kääntyen kädet koholla Tavannesin
puoleen, — jotka mielihyvin katselette heidän neitojensa punaista ja
valkeaa hipiää ja otatte saaliista parhaimmat palat, säästäen, kun
kuninkaan käsky kuuluu: älä säästä! ja jotka iskette miekalla pyhää
kirkkoa! Te, jotka...
— Vastatkaa, herra! — huusi Kaarle iskien kannuksillaan maata
raivoissaan. Hän ei voinut kauan kuunnella ketään. — Onko niin? Onko
niin? Teettekö te sillä tapaa?
Kreivi Hannibal kohautti hartioitaan ja oli juuri vastaamaisillaan, kun
samea, juopunut ääni kuului joukosta hänen takaansa.
— Mitä niin? Mitä? — mörisi ääni. Ja muuan olento, jonka silmät olivat
veristyneet, parta ja loistava puku epäkunnossa, tunkeutui orjamielisen
piirin läpi. Se oli marski Tavannes. — Hei, mitä nyt? Härnäättekö
kuningasta, niinkö? — nikotti hän julman näköisenä katsellen isä
Pezelaytä käsi miekkansa kahvassa. — Vaikka olisitte kymmenen kertaa
pappi...
— Hiljaa! — huusi Kaarle miltei vaahdoten raivosta tämän uuden
keskeytyksen johdosta. — Ei se ole hän, hupsu! Se on teidän saastainen
veljenne.
— Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! — vastasi marski
uhkaavasti. Hän näkyi olevan kyllin selvä kuullakseen, mitä sanottiin,
mutta ei ymmärtänyt, mistä oli puhe, ja se aiheutti hiljaista
hihitystä, joka heti raivostutti häntä. Hän kääntyi ja nipisti
lähintä naurajaa korvasta. — Hävytöntä! — huusi hän. — Minä opetan
teidät nauramaan, kun kuningas puhuu! Penikka! Joka nauraa hänen
majesteettiaan tai loukkaa veljeäni, joutuu tekemisiin Tavannesin
kanssa.
Kuningas, joka oli niin vimmastunut, että tuskin saattoi puhua, polki
kahdesti lattiaa.
— Idiootti! — huusi hän. — Tyhmyri! Anna hänen olla rauhassa. Se ei
ole hän. Se on kerettiläinen veljenne. Kaikkien pyhimysten nimessä!
— Ja hänen suustaan tulvi kirouksia. — Kuulkaa minua ja olkaa vaiti!
Kuulkaa... teidän veljenne...
— Jollei hän palvele teidän majesteettianne, tapan hänet tällä
miekalla! — keskeytti parantumaton marski, — kuten olen tappanut
kymmenen henkeä tänään. Kymmenen! — Ja horjahtaen taaksepäin hän
pelastui kaatumasta tarttumalla Chicotin kaulaan.
— Pystyssä, kaunis marski! — huudahti hovinarri, kutkuttaen häntä
toisella kädellään leuan alta ja tukkien häntä toisella, sillä hänkään
ei ollut selvällä päällä.
»Kaunis Margot, leikkiin käy,
neitonen kaino...»
— Hiljaa! — huusi Kaarle huitoen kärsimättömällä vimmalla pitkiä
käsivarsiaan. — Jumalani, olenko tappanut jokaisen järkevän miehen?
Oletteko kaikki hulluja? Hiljaa! Kuuletteko? Hiljaa! Ja antakaa minun
kuulla, mitä hänellä on sanottavaa, — ja samalla hän viittasi kreivi
Hannibaliin. — Ja muistakaa, herraseni, että pysytte asiassa, — jatkoi
hän kiroten.
— Jos on kysymyksessä teidän majesteettinne palveleminen, — vastasi
Tavannes, — ja kuuliaisuus teidän määräyksiänne kohtaan, niin minä olen
siihen soveliaampi kuin tuo, joka seisoo tuolla, — ja hän viittasi
pappiin. — Siitä annan sanani ja voin sen todistaa.
— Mitenkä, herra, — huusi Kaarle. — Mitenkä, sanokaapa! Miten voitte
sen todistaa?
— Tekemällä teidän puolestanne sellaista, mitä hän ei tee, sire! —
vastasi Tavannes halveksivasti. — Pankaa hänet koetteelle, ja jos hän
palvelee kirkkoaan niinkuin minä kuningastani...
— Älkää pilkatko pyhää! — huusi pappi.
— Älkää lörpötelkö! — tiuskaisi Tavannes jyrkästi, — vaan toimikaa!
Parempi on se, — jatkoi hän, — joka valloittaa kaupungin, kuin se, joka
surmaa naisia. Ei, sire, — kiirehti hän jatkamaan nähdessään kuninkaan
hätkähtävän, — älkää suuttuko, vaan kuunnelkaa minua. Te haluaisitte
lähettää viestin Bironille asehuoneeseen? Te etsitte sanansaattajaa,
sire? Sallikaa tämän kelpo papin ruveta lähetiksenne. Käskekää
hänen viedä teidän majesteettinne määräykset Bironille, puhutella
suurmestaria kasvoista kasvoihin ja saattaa hänet järkiinsä. Tai, jos
hän ei tahdo, niin minä teen sen. Olkoon se koetuksena.
— Kas, kas! — huusi marski de Tavannes, — sinä puhut hyvin, veli.
— Ja jos hän ei mene, niin minä menen! — toisti Tavannes. — Se sopii
koetukseksi.
Kuningas pyörähti äkkiä isä Pezelayn puoleen. — Kuuletteko, isä? —
sanoi hän. — Mitä siitä sanotte?
Papin kasvot kävivät yhä enemmän vahan värisiksi. Hän tiesi, että
asehuoneen vallien turvissa oli miehiä, joita eivät mitkään sopimukset
tai Bironin kiellot estäisi tarttumasta hänen kurkkuunsa, kun hän
kerran astuisi uhkaavien, pitkien tykkien ohi synkkien porttien
sisäpuolelle; miehiä, jotka olivat nähneet, kuinka heidän naisensa ja
lapsensa, vaimonsa ja sisarensa uhrattiin hänen käskystään, ja jotka
nyt ennen kuolemaansa eivät parempaa toivoneet kuin että saisivat
seistä kasvoista kasvoihin, silmästä silmään hänen kanssaan ja jäsen
jäseneltä repiä hänet palasiksi. Tämä vaatimus oli siis yksipuolinen
ja kohtuuton, mutta juuri siitä syystä se niin järkytti häntä. Että
tuo mies yllätettynä oli ovelasti keksinyt tämän satimen, se aivan
kauhistutti. Hän ei uskaltanut suostua, mutta tuskin kieltäytyäkään. Ja
tällä välin partaansa hymyilevien hovimiesten katseet seurasivat häntä.
Lopuksi hän puhui, mutta hänen äänensä oli menettänyt rohkean ja varman
sävynsä.
— Syytöksistä puhdistautuminen ei kuulu minulle, — huusi hän kimeästi
ja kiivaasti, — vaan niille, joita syytetään, jotka eivät totelleet
kuninkaan käskyä ja jotka ovat pitäneet mitättöminä hänen kristillisiä
määräyksiään. Teidän, kreivi Hannibal, joka olette kerettiläinen tai
tuskin kerettiläistä parempi, on helppo sanoa: minä menen. Sillä te
menette vain omienne luo, ja teidän omanne ottavat teidät vastaan.
— Te ette siis lähde? — sanoi kreivi Hannibal pilkallisesti.
— Teidän käskystänne? En! — kiljahti pappi vimmoissaan. — Hänen
majesteettinsa tietää, palvelenko häntä vai en.
— Tiedän, — huusi Kaarle polkien jalkaa raivoissaan, — että te kaikki
palvelette minua silloin, kun itseänne miellyttää. Että te kaikki
olette saman vitsakimpun varpuja, saman taakan puita, helvetinsikiöitä
omien asioittenne hoitamisessa, mutta kuhnureita minun asioissani. Te
tapatte tänään, ja huomenna sysäätte sen minun niskoilleni! Niin, niin
te teette, niin juuri! — kertasi hän hurjasti, päättäen vakuutuksensa
kamalalla kirouksella. — Kuolleet ovat yhtä hyviä palvelijoita kuin te.
Foucauld oli parempi. Foucauld, Foucauld! Voi, hyvä Jumala!
Ja äkkiä, kaikkien nähden, huulillaan pyhä nimi, jota hän niin usein
oli pilkannut, Kaarle kääntyi ja peittäen käsillään kasvonsa purskahti
lapselliseen itkuun. Syvä hiljaisuus valtasi kaikki läsnäolijat —
Bussyn, jonka miekassa vielä oli hänen serkkunsa Resnelin verta,
Fervacquesin, ystävänsä pettäjän, Chicotin, kilpailijansa murhamiehen,
ja Coconnas julmurin —, miehet, joiden kädet vielä olivat teurastuksen
jäljiltä pesemättömät, ja häpeämättömät naiset, jotka seisoivat
seinävierillä, — kaikki, jotka käyttivät tätä nyyhkyttävää miestä
astinlautanaan ja saadakseen tahtonsa täytetyksi ja päästäkseen
halujensa perille tallasivat hänen heikon sielunsa vereen ja lokaan.
Toinen katseli toistaan neuvottomana. Äsken rohkeissa silmissä alkoi
herätä pelko, hetki sitten kuumeisesti punoittavat posket kalpenivat.
Jos _hän_ näin äkillisesti muutti mieltään, jos näin vähän saattoi
luottaa hänen päähänpistoihinsa ja päätöksiinsä, niin kenen henki oli
turvassa? Kenen vuoro voisikaan olla jo huomenna? Tai ketä ei voitaisi
pitää syyllisenä tämän päivän tapahtumiin? Moni, josta hetki sitten
katumus oli tuntunut olevan kovin kaukana, katsoi väristen taakseen.
Tuntui siltä kuin olisivat vainajat, joiden ruumiit makasivat aivan
ovien edustalla, ja Pariisin lukemattomat kuolleet, joiden tuskanhuudot
vielä väreilivät ilmassa, varjojen hahmossa kokoontuneet pylvässaliin
ja seisten siellä murhaajiensa takana kuiskineet kylmin henkäyksin
elävien korviin: »Tehkää tiliä! Mitä minä olen, sellainen on sinustakin
tuleva!»
Kreivi Hannibal mursi tämän lumouksen ja hiljaisuuden, ja laskien
kätensä veljensä olkapäälle hän astui askeleen eteenpäin.
— Ei, sire, — huusi hän äänellä, jonka kaiku uhmaavasti kiersi kattoa
ja tuntui haastavan taisteluun niin eläviä kuin kuolleitakin. — Jos
kaikki kieltävätkin, mitä ovat tehneet, niin minä en kiellä. Mitä
olemme tehneet, sen olemme tehneet. Ja niin se olkoon. Kuolleet ovat
kuolleita. Ja olkoot. Mutta vielä on teidän majesteetillanne yksi
palvelija, joka täyttää tahtonne, yksi sotilas, jonka henki on teidän
käytettävänänne. Olen sanonut tahtovani lähteä ja minä lähden, sire.
Ja te, kirkonmies, — jatkoi hän kääntyen papin puoleen katkeran
ylenkatseellisena, — lähdettekö tekin... edes kirkkoon? Kirkkoon,
kaljupää! Menkää, valvokaa ja rukoilkaa puolestamme! Paastotkaa
ja ruoskikaa ruumistanne puolestamme! Ruoskikaa noita olkapäitä,
ruoskikaa, kunnes niistä veri valuu! Sillä siinäpä onkin kaikki, mitä
näytte voivan tehdä kuninkaanne hyväksi.
Kaarle kääntyi. — Vaietkaa, pilkkakirves! — sanoi hän murtuneella
äänellä. — Älkää kylväkö lisää katkeruuden siemeniä! Nyt jo — ja
väristys puistatti hänen pitkää, honteloa vartaloaan — näen verta
kaikkialla! Verta? Voi, hyvä Jumala, näenkö enää koskaan mitään
muuta? Mutta nyt ei enää voi kääntyä takaisin. Tehtyä ei voi saada
tekemättömäksi. Vai niin, te menette siis Bironin luo. Ja voitteko te,
— jatkoi hän kääntyen synkkänä marski Tavannesin puoleen, — ottaa hänet
mukaanne ja kertoa hänelle, mitä hänen tulee tietää.
— Se on jo tehty, sire! — huusi marski nikottaen. — Tule, veli!
Mutta kun molemmat olivat astuneet salin poikki hovimiesten nopeasti
väistyessä heidän tieltään, kosketti marski Hannibalin hihaa.
— Sepä riippui hiuskarvasta, — kuiskasi hän; nähtävästi hän oli
ollut selvempi kuin miltä näytti. — Pane mieleesi, ettei käy päinsä
vastustaa pikku herraamme, kun hän saa kohtauksensa. Muista se ensi
kerran varalle, taikka sinun käy hullummin, veli. Tällä kertaa selvisit
asiasta loistavasti ja niistit tuota mustaa paholaista kerrassaan
ihmeteltävällä tavalla. Mutta niin mieletön et aikone olla, että lähdet
Bironin luo?
— Kyllä, — vastasi kreivi Hannibal kylmästi. — Minä lähden.
— Parempi olla lähtemättä! — vastasi marski. — On helpompi päästä
sinne sisään kuin sieltä ulos... ehjin kurkuin! Oletko milloinkaan
pyydystänyt villikissoja puun ontelosta? Ensiksi poikasia ja sitten
emoa? Hyvä on, juuri sellaista siitä tulee! Kuule neuvoani, veli.
Aja takaa Montgomeryä, jos sinua haluttaa, ratsasta Nancayn kanssa
Chatilloniin, hän on juuri lähtemäisillään, mene Pariisista minne ikänä
sinua haluttaa, mutta älä lähde sinne! Biron vihaa meitä, ainakin
minua. Ja mitä kuninkaaseen tulee, unohtaa hän koko jutun viikon
kuluttua, jos hän ei näe sinua pariin päivään.
Kreivi Hannibal pudisti päätään. — Ei, — sanoi hän, — minä lähden.
Marski tuijotti häneen hetken. — Lempo soikoon! — sanoi hän, — miksi?
Et ainakaan kuninkaan mieliksi, sen näen. Mitä luulet sieltä saavasi,
veli?
— Hugenottipapin, — vastasi Hannibal ystävällisesti. — Tarvitsen
sellaisen, joka on hengissä, ja niitä on harvassa vapaina. Näin ollen
minun täytyy lähteä häntä hakemaan.
— Ja kiskaisten miekankannikettaan paremmin kohdalle hän asteli pihan
poikki portille ja hevostensa luo.
Marski palasi nauraen saliin ja kämmenellään reittään läjähyttäen
törmäsi epähuomiossa yhteen erään ulospyrkivän kanssa.
— Mitä nyt? — huusi gasconjelainen kiivaasti, sillä tulija oli Chicot.
— Joka loukkaa veljeäni, lonkkaa Tavannesia! — nikotti marski. Ja
uudelleen läjähyttäen reittään hän taas purskahti nauruun.
XIII.
LÄHETTINÄ.
Siellä, missä Pariisin vanha valli, josta ei enää ole merkkiäkään
jäljellä, kulki idästä virran pohjoista rantaa kohden, oli tähän
aikaan Seinen ja vallin välisessä kulmauksessa St. Pol-kadun takana
oleva alue sen ajan häiriöitä kuvaavassa tilassa. Aivan vedenrajassa
synkkä vanha St. Polin palatsi, hullun kuninkaan Kaarle kuudennen ja
hänen turmeltuneen puolisonsa Isabeau de Bavièren muinainen asunto,
levitteli sammaltuneiden esipihojensa ja sortuneiden pylväskäytäviensä
sokkeloita, kolkkona muistopatsaana gotiikan päiviltä, jotka olivat
Ranskasta häviämässä. Sen avarat puistikot ja hämärät lehtimajat
täyttivät virran ja St. Antoine-kadun välisen koko alueen. Ja
pohjoispuolella, Bastiljin kahdeksan suuren tornin varjossa, joista
neljä ikäänkuin katsoi ulospäin ehkäistäkseen vieraan tuloa ja neljä
sisäänpäin hillitäkseen kaupunkia, oli toinen palatsi, alkaen sieltä,
minne St. Pol päättyi, jatkamassa rappeutumisen aluetta kaupungin
valliin asti.
Tämä toinen palatsi, eriskummainen, sekava ryhmä pieniä harjatorneja,
teräviä huippuja ja päätyjä, oli nimeltään Hotel des Tournelles, joka
samaten kuin naapurinsakin muistuttaen Englannin vallan aikoja oli
ollut käskynhaltija Bedfordin hallitustalona. Sitten se oli noin sata
vuotta ollut Ranskan kuninkaitten kaupunkiasuntona, mutta kun Henrik II
oli linnan turnajaiskentällä saanut surmansa juuri saman Montgomeryn
keihäästä, joka nyt henkensä kaupalla pakeni Guiseä, ei hänen leskensä
siellä enää viihtynyt. Katariina de Medici, hänen poikansa ja hovinsa
olivat sen hylänneet, ja nyt sen puutarhat olivat jo villiintyneet
sotkuisiksi metsäpuistoiksi, katot vuotivat, rotat leikkivät siellä,
missä kuninkaat olivat nukkuneet, ja rappeutuminen edistyi hiljakseen.
Toisinaan kuiskailtiin, että Ludvig yhdennentoista synkkä haamu
kummitteli sen autioissa suojissa.
Virran ja vallin sisäkulmauksessa oli asehuone, jonka näiden hylättyjen
linnojen rappiolle jääneet pihat ja ympärysmuurit eristivät muusta
Pariisista. Muutamia vuosia aikaisemmin oli erään ruutitehtaan räjähdys
hävittänyt sen suureksi osaksi, mutta nyt se oli melkein kokonaan
uusi, ja kun sillä oli edessään turvana Seine Billyn torniraunioihin
asti ja toisaalta Bastilji oli sitä lähellä, pidettiin sitä yhtenä
»Pariisin avaimia». Se oli tykistön päällikön hallussa, ja sen
vallien sisäpuolelta oli herra de Biron, joka oli valtiollisilta
mielipiteiltään hugenotti, joskaan ei uskoltaan, ja tähän aikaan siinä
toimessa, etsinyt turvaa ensi hälytyksen kuultuaan. Pitkin päivää
hän oli päästänyt sisään joukon pakolaisia, joiden rohkeus tai hyvä
onni oli toimittanut heidät asehuoneen portille. Illan hämärtyessä,
sellaisen teurastuksen jälkeen, jollaista ei tämä onneton kaupunki
ollut nähnyt sitten Armagnacien suuren verilöylyn sataviisikymmentä
vuotta aikaisemmin, ilmaisivat sytyttimien hohde hämärän lävitse ja
vahtien kumeat askeleet, että yhä vielä oli Pariisissa sellainen
paikka, jossa kuninkaan käskyllä ei ollut valtaa.
Vastakohtana kaupungin epäjärjestykseen oli täällä kuolemanhiljaista,
niin kammottavan äänetöntä, että pelkuri varmaankin olisi pysähtynyt
epäröimään, ennenkuin sitä lähestyi. Mutta se tuntematon mies, joka
illan suussa ratsasti katua pitkin asehuoneen porttia kohden, ainoan
palvelijan juostessa hänen vierellään jalustimesta kiinni pitäen,
nyökkäsi vain kolean hyväksyvästi näille toimenpiteille. Likemmäksi
päästyään hän loi puolelle ja toiselle tarkkaavia katseita eikä
seisahtunut, ennenkuin käheä ääni vaati häntä pysähtymään hänen
ehdittyään kuuden hevosenpituuden päähän asesäiliön portista. Silloin
hän pidätti hevostaan ja korottaen ääntään kysyi selvästi herra de
Bironia.
— Menkää, — sanoi hän käskevästi, — ilmoittamaan suurmestarille, että
täällä on kuninkaan lähetti, joka tahtoo puhua hänen kanssaan.
— Ranskan kuninkaanko? — kysyi portilla oleva upseeri.
— Tietysti! Onko muka useampia kuin yksi kuningas Ranskassa?
Kuului sadatusta ja katkera huudahdus: — Kuningasko? — Kuningas
Herodes! — ja sitten kuiskaavaa keskustelua, joka toisen alhaalla
hämärässä odottavan miehen korvissa kuului pahaenteiseltä. Molemmat
saattoivat eroittaa kytevien sytyttimien himmeänpunervan tulen ääressä
edestakaisin liikkuvia olentoja. Pian eräs portin luona seisova mies
sytytti soihdun, pitäen sitä niin, että sen valo lankesi alaspäin.
Vieraan palvelija piiloutui hevosen taakse.
— Varokaa, herra! — kuiskasi hän. — He tähtäävät meihin!
Jos niin oli, niin ratsastajan rohkea ryhti ja levollinen käytös
ehkäisi aikeen. — Lähetän noutamaan suurmestaria, — ilmoitti sitten se
mies, joka oli ennen puhunut. — Kenen nimessä?
— Sillä ei ole väliä, — vastasi tuntematon. — Sanokaa: kuninkaan
lähetti.
— Oletteko yksin?
— Tulen yksinäni sisään.
Tämä vakuutus näytti tyydyttävän, sillä mies vastasi: — Hyvä on! —
ja hetken kuluttua avattiin portissa pieni ovi, suojaristikko kohosi
naristen ylös, ja vallihaudan poikki sysättiin lankku. Ratsastaja
odotti, kunnes kaikki oli kunnossa, luisui sitten hevosen selästä
maahan, heitti ohjakset palvelijalle ja astui rohkeasti vallihaudan
poikki. Tuokiossa hän oli jättänyt taakseen pimeän kadun, virran ja
rääkättyjen huudot, joita yötuuli kantoi mukanaan toiselta rannalta,
ja seisoi holvikattoisessa porttikäytävässä, kirkkaassa hohteessa,
kiiluvien silmien ja vihaisten kasvojen piirittämättä.