jotakin ehtoa, jotakin, samantekevää mitä, minkä saattaisi kääntää
itselleen eduksi? Rosvon kanssa ei voi tehdä sopimusta. Mutta se,
joka antaa vähän, voi antaa enemmänkin, joka antaa päivän, voi antaa
viikonkin, ja joka antaa viikon, voi antaa kuukauden. Ja kuukausi?
Hänen sydämensä sykähti. Hänestä kuukausi tuntuisi elinajalta,
ijäisyydeltä, kun hänelle oli suotu aikaa vain huomiseen.
Mutta vielä oli muuan seikka, joka olisi voinut masentaa
pelokkaamman mielen. Voittaakseen jotakin Tavannesilta täytyi sitä
pyytää. Ja voidakseen pyytää täytyi häntä tavata, vieläpä ennen
tuota huomispäivää, joka hänelle oli niin tärkeä. Täytyi siis
jotakin uskaltaa, mutta vaaratta ei mitään saisi aikaan, eikä hän
epäröinytkään. Mahdollistahan oli, että hän oli väärässä, että tuo mies
ei ollutkaan ainoastaan vailla sääliä ja sydäntä vaan että häneltä
myöskin puuttui se säädyllisyyden rahtunen, jonka hän luuli hänellä
olevan ja johon hän luotti. Siinä tapauksessa, jos lähettäisi kutsumaan
häntä... mutta hän ei tahtonut ajatella sitä mahdollisuutta.
Akkunan asema, vaikka se olikin naisten turvallisuudelle eduksi, esti
heitä seuraamasta sitä, mitä ulkona tapahtui, paitsi mitä he kuulivat.
Heille ei selvinnyt, oliko Tavannes jäänyt taloon vai hyökännyt ulos
auttaakseen murhatöissä. Rouva Carlatilla ei oikeastaan ollut halua
tietää mitään. Yläkerrassa, missä ovi oli kaksin kerroin lukittu,
hänellä oli nykyhetken turvallisuuden ja lopullisen pelastuksen
toivo; siellä hän säästyi kauhuilta, niin kauan kuin pidätti maailmaa
loitolla. Siksi hänestä se ajatus, että Tavannes kutsuttaisiin sinne
taikka hänen kanssaan neuvoteltaisiin, tuntui salamaniskulta. Oliko
hänen emäntänsä hullu? Aikoiko hän häiritä sallimusta? Tavatakseen
Tavannesia heidän täytyi kääntyä hänen ratsumiestensä puoleen, sillä
Carlat ja miespalvelijat oli teljetty ylimpään kerrokseen. Nuo
ratsumiehet olivat julmia ja raakoja miehiä ja voivat omin ehdoinkin
kohdella heitä hävyttömästi. Ja takertuen emäntäänsä kauhun vallassa
rouva Carlat kuvitteli toisen hirvittävän mahdollisuuden toisensa
jälkeen, kunnes hänen oma kauhunsa oli paisunut kymmenkertaiseksi. Ja
kuitenkin täytyy myöntää, tehdäksemme hänelle oikeutta, ettei mikään
hänen hurjista mielikuvituksistaan voittanut niitä kauhuja, joita
Pariisi, kauhujen hedelmällinen äiti, sinä hetkenä kaduillaan näki,
kuten nyt tiedämme.
Sillä nyt oli keskipäivän aika sunnuntaina, neljäntenäkolmatta
elokuuta, »pyhäpäivä, jolloin kansalla oli sitä parempaa aikaa
murhata ja ryöstää». Juuri silloin, kun he olivat turvassa tuossa
lukitussa huoneessa, Tignonvillen lymytessä heinissä, heitettiin muita
onnettomampia hugenotteja sidottuina käsistä ja jaloista silloilta alas
Seineen, varsinkin Notre Damen kivisillalta. Virran rannalla poltettiin
kirjailija Niquet hiljaisella tulella, jota ylläpidettiin hänen omilla
teoksillaan. Tiedemies Ramus ja kuvanveistäjä Goujon, jota etevämpää
Pariisi ei ole nähnyt eikä ansainnut, teurastettiin kodeissaan kuin
lampaat; ja siinä murheen laaksossa, jolla nykyään on nimenä Quai de la
Megisserie, lyötiin lyijypäisillä kepeillä kuoliaaksi seitsemänsataa
henkeä, jotka olivat etsineet turvaa vankiloista. Niin, juuri tähän
aikaan — joko hiukan aikaisemmin tai myöhemmin, sehän on yhden tekevää
— kuoli roskajoukon käsiin Tignonvillen oma serkku, rouva d'Yverne,
joka vielä päivää ennen oli Louvren lemmikki; herra de Tavernyn yhtä
onneton sisar sai samanlaisen kuoleman, kun häntä ensin oli laahattu
katuja pitkin.
Rouva Carlat ei siis suinkaan liioitellut vastaväitteissään, mutta
neiti oli tehnyt päätöksensä eikä järkähtänyt.
— Jos kerran minusta tulee hänen vaimonsa, sopiiko minun pelätä hänen
väkeään? — sanoi hän värisevin sieraimin. Ja avaten itse oven, sillä
muut eivät uskaltaneet, hän huusi vartijaa. Mies, joka vastasi hänen
huutoonsa, oli lyhyt, ryppyinen, matalaotsainen normandialainen,
tukka katoksen tavoin silmillä ja täysparta leuassa; ylimalkaan hän
näytti vastaavan naisten kuvittelemaa hirviötä. Lisäksi hän puhui
hedelmäviinien seudun murretta, jota toiset ymmärsivät melkein yhtä
huonosti kuin saksaa; hänestä taas heidän eteläinen, pehmeämpi
ääntämistapansa oli sulaa italiankieltä. Mutta hän ei näyttänyt
ilkeämieliseltä, taikka ehkä neidin ilme herätti hänessä kunnioitusta;
verrattain pian hänet saatiin käsittämään, mistä oli puhe, ja hän
laskeutui portaita alas lähteäkseen asiaa toimittamaan.
Sitten neidin sydän alkoi sykkiä entistä kiivaammin, kun kuuli
_hänen_ askeleitaan portailta. Hän tunsi jo ne askeleet, eroitti ne
muista! Kun oli ruvennut peliin, täytyi koettaa onneaan, joko sitten
menettäisi taikka voittaisi. Ehkäpä kreivi, jolla oli niin huono
käsitys naisista, luuli hänen nyt leppyneen kohtaloonsa, luuli tämän
olevan alkua, askeleena ystävällisempään kohteluun, jälleen uutena
todistuksena halvemman ja heikomman sukupuolen epävakaisuudesta, se
kun oli luotu miehen leikkikaluksi. Tätä ajatellessa hänen silmänsä
alkoivat säkenöidä raivosta. Mutta vaikka niin kävisikin, täytyi hänen
se kestää. Hän oli pyytänyt kreivi Hannibalia luokseen, ja hän oli
tulossa, oli jo ovella!
Kreivi astui sisään, ja neiti hengitti vapaammin, sillä nyt ei miehen
kasvoilla näkynyt sitä ivaa, sitä hymyilevää omistusoikeutta, jota
hän oli tottunut niissä näkemään ja vihaamaan. Ne olivat vakavat,
kysyvät, vieläpä epäluuloiset, mutta myöskin synkät ja tylyt, ja neiti
havaitsi, että ne muistuttivat häntä hakemaan lähetetyn ratsumiehen
matalaotsaisia, ryppyisiä kasvoja. Mutta loukkaava ilme oli niistä
kadonnut, ja neiti voi taas hengittää.
Hän sulki oven jälkeensä, mutta ei astunut sisemmälle.
— Millä voin teitä palvella? — kysyi hän vaatimattomasti. — Tehän
kutsuitte minua, eikö niin?
Neiti Vrillac seisoi hänen edessään, ja hänessä oli jotakin
alistuvaista, samoin kuin Roxanassa tämän seistessä voittajansa edessä.
— Niin, minä kutsuin, — vastasi hän ja vaikeni, painaen kädellään
rintaansa, ikäänkuin ei voisikaan jatkaa. Mutta pian hän lisäsi
matalalla äänellä: — Olen kuullut, herra de Tavannes, mitä sanoitte
pyörryttyäni.
— Entä sitten? — sanoi kreivi Tavannes pitäen toista tarkasti silmällä.
— Olen teille kiitollinen siitä, että ajattelitte minua, — jatkoi neiti
heikolla äänellä, —ja olisin vielä kiitollisempi — puhun siitä teille
näin pian ja aikaisin — jos soisitte minulle vielä hiukan enemmän aikaa.
— Tarkoitatteko, että...jos siirtäisin vihkimisen tuonnemmaksi?
— Niin, monsieur.
— Se on mahdotonta.
— Älkää sanoko niin, — huudahti neiti, vaistomaisesti korottaen
ääntään. — Minä vetoan jalomielisyyteenne. Ja minä pyydänkin ainoastaan
lyhyttä, hyvin lyhyttä lykkäystä.
— Se on mahdotonta, — vastasi kreivi Tavannes tyynesti. — Ja eri
syistä. Ensinnäkin voin paljon helpommin suojella vaimoani. Ja toiseksi
minua on juuri äsken kutsuttu Louvreen, ja minun tulisi jo olla menossa
sinne. Huomenna illalla, ellen erehdy siitä toimesta, jota minulta
vaaditaan, olen matkalla kaukaiseen maakuntaan, kuninkaallisia kirjeitä
mukanani. Ja tärkeätä on, että olemme naimisissa ennen lähtöäni.
— Miksi niin? — kysyi neiti itsepäisesti.
Kreivi kohautti olkapäitään. — Miksikö? — kertasi hän. — Kuinka voitte
noin kysyä viime yön tapahtumien jälkeen? Minä en tahdo itselleni herra
de Tignonvillen kohtaloa. Näinä päivinä elämä on epävarmaa ja kuolema
liiankin varma. Viime yönä oli meidän vuoromme, ja teidän ystävienne
vuoro voisi sattua... ensi yönä.
— Siis muutamat ovat pelastuneet? — huudahti neiti.
Kreivi hymyili. — Olen hyvilläni, että olette noin älykäs, — vastasi
hän. — Kunnialliselle vaimolle se on erinomainen ominaisuus. Niin,
neiti, pari on pelastunut.
— Ketkä? Ketkä? Olkaa niin hyvä ja sanokaa.
— Herra de Montgomery, joka nukkui yönsä virran toisella puolella,
on yksi heistä, ja Vidame ja muutamia hänen mukanaan. Herra de
Biron, jota pidän hugenottina, ja jolla on asehuone vallassaan aivan
kuninkaan nenän edessä, on toinen. Ja lisäksi muutamia muita. Sanalla
sanoen, kylliksi pitääksemme varamme. Siksi minun on mahdoton lykätä
toistaiseksi lupauksenne täyttämistä.
— Siinä lupauksessa oli ehtoja! — tiuskaisi neiti vimmastuneena siitä,
ettei voinut sen enempää saada. Ja hänen komean vartalonsa jokainen
piirre, hänen äänensä jokainen värähdys hehkui äkillistä kiivasta
kapinaa. — Ei minua saa ilmaiseksi. Te lahjoititte minulle kaikkien
talossa olevien hengen, kaikkien! — toisti hän intohimoisesti. — Mutta
kaikki eivät ole täällä. Ennenkuin tulen vaimoksenne, täytyy teidän
näyttää minulle herra de Tignonville elävänä ja turvassa!
Kreivi Tavannes kohautti olkapäitään. — Hänhän on lähtenyt pois, —
sanoi hän. — Mitä se minuun kuuluu, kuinka hänen nyt käy?
— Minulle se merkitsee paljon! — vastasi neiti kiivaasti.
Kreivi katsoi häneen tuikeasti, ja verisuonet paisuivat äkkiä
hänen otsallaan. Hänen oli vaikea hillitä itseään, mutta hän nieli
loukkauksen, ehkä kostaakseen sen vastedes.
Tein kaiken voitavani, — sanoi hän synkästi. — Jos olisin tahtonut,
niin hän olisi silloin kuollut tuolla alakerrassa. Minä lahjoitin
hänelle hengen; ei siis kuulu minuun, jos hän on uudelleen antautunut
vaaraan ja menettänyt henkensä.
— Te lupasitte, että hän saa elää, — kertasi neiti itsepäisesti. —
Hän... ja muutkin. Mutta siinä ei vielä ole kaikki, — jatkoi hän. — Te
lupasitte minulle hugenottipapin.
Tavannes nyökkäsi, hymyillen katkerasti itsekseen, ikäänkuin olisi
saanut epäluuloonsa vahvistuksen.
— Taikka vihkimisen toimittaa katolinen pappi, — sanoi hän.
— Ei, vaan hugenottipappi.
— Jos sellainen on saatavissa. Muussa tapauksessa katolinen pappi.
— Ei, te sanoitte, että minä saan päättää, ja minä tahdon
hugenottipapin! Juuri hugenottipapin! — huusi neiti kiivaasti. —
Näyttäkää minulle herra de Tignonville elävänä ja tuokaa minun uskooni
kuuluva pappi, niin pidän lupaukseni, herra de Tavannes. Siitä saatte
olla varma. Muutoin en suostu.
— Te ette suostu? — huusi kreivi — Te ette suostu?
— En.
— Ette suostu naimisiin minun kanssani?
— En!
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun kauhu valtasi hänet, ja hän olisi
mielellään kirkuen paennut. Kreivin silmien säihky ja kasvojen
intohimoinen ilme ihan polttivat, ja aluksi voi melkein luulla, että
hän hyökkäisi vastustajansa kimppuun ja paiskaisi maahan. Mutta
vaikka naiset neidin takana pidättivät hengitystään, ei hän kääntänyt
katsettaan kreivistä eikä osoittanut pelkoa; ja hän otaksui, että juuri
siitä syystä kreivi hillitsi itsensä.
— Te ette suostu? — kertasi hän, ikäänkuin ei olisi käsittänyt, että
joku sillä tavoin saattoi vastustaa hänen tahtoaan, ikäänkuin ei olisi
uskonut korviaan. — Te ette suostu? — ja toistettuaan tämän kolmannen
kerran hän nauroi, mutta hänen naurunsa kuului kaamealta murinalta.
— Te hierotte kauppaa, eikö niin? — sanoi hän. — Te vaaditte maksun
viimeistä ropoa myöten, niinkö? Ja olette miettinyt yhtä ja toista,
millä voisitte pidättää minua ja voittaa aikaa, kunnes sulhasenne,
joka on teidän kaikkenne, tulee teitä pelastamaan? Älykäs tyttö,
todellakin! Mutta oletteko ajatellut asemaanne... nainen? Tiedättekö,
että jos vain annan luvan, niin väkeni kohtelee teitä kuin kurjinta
ilotyttöä, mikä ikinä öisin vaeltaa katuja? Tiedättekö, että minun
vallassani on pelastaa teidät taikka heittää teidät susille, joiden
kuulette ulvovan? — ja hän osoitti akkunaa. — Hugenottipappi? Katolinen
pappi? — jatkoi hän kolkosti. — _Mon Dieu_, minä olen itsekin
hämmästynyt vaatimattomuuttani. Te lörpöttelette minulle katolisista
ja hugenottipapeista, toisesta ja toisesta, vaikka voitaisiin olla
ilman kumpaakin. Vaikka olette yhtä täydellisesti ja toivottomasti
minun vallassani kuin jokin piika keittiössäni! Te! Te ilkutte minua ja
määräätte ehtoja minulle! Te!
Ja hän astui niin lähelle neitiä tummine, tylyine kasvoineen, ja hänen
äänensä oli viimeisiä sanoja lausuessa niin uhkaava, että tytön hermot,
jotka ennestään olivat järkytetyt, eivät enää kestäneet, ja luullen,
että kreivi aikoi häntä lyödä, hän hiljaa huudahtaen peräytyi askeleen.
Tavannes ei seurannut eikä liikahtanutkaan sinne päin, mutta hän nauroi
matalaa tyytyväistä nauruaan, ja silmät ahmivat neitiä.
— Ho, hoo! — sanoi hän. — Sitä ei ollakaan niin rohkeita kuin miltä
ensin näytti. Ja kuitenkin uskalsitte pilkata minua? Te aioitte estää
minua... Tavannesia! Mihin te luotitte? Niin, ja mihin te yhä vieläkin
luotatte?
Neiti tiesi, että hän tällä peräytymisellään, johon pelko oli hänet
pakottanut vastoin tahtoaan, oli pannut kaikki alttiiksi. Että hän
oli kadottamaisillaan kaikki, enemmän kuin kaikki, mitä oli luullut
voittavansa uljaalla vastarinnalla. Arempi, tahdottomampi nainen olisi
jättänyt taistelun sikseen ja kiittänyt onneaan, että pääsi asiasta
näinkin vähällä. Mutta tämä nainen, vaikka hänen verettömät kasvonsa
osoittivat hänen tietävän, mitä syytä oli pelkoon, ja vaikka hänen
sydämensä oli pakahtua kauhusta, piti paikkansa, jonne oli perääntynyt.
Hän turvautui viimeiseen keinoon.
— Mihinkö luotan? — kuiskasi hän vapisevin huulin.
— Niin, neiti, — vastasi kreivi Hannibal hampaittensa lomitse. — Mihin
te luotatte... kun uskallatte härnätä Tavannesia?
— Hänen kunniaansa, — vastasi tyttö heikolla äänellä. — Ja teidän
lupaukseenne.
Kreivi Tavannes katseli häntä ivahymy huulilla. — Ja kuitenkin,
— ilkkui hän, — te luulitte juuri äsken, että aioin teitä lyödä.
Taikka että paiskaisin teidät maahan. Ja nyt puhutte kunniastani ja
lupauksestani! Kuinka viisasta, neitiseni! Sillä tavalla naiset pitävät
miehiä narreinaan. Arvasin, että jotakin tällaista oli esillä, kun
lähetitte hakemaan minua, sillä minä tunnen naiset ja heidän tapansa.
Mutta sallikaa minun sanoa, että nyt ei sovi puhua kunniasta, kun kadut
ovat punaisia! Ja lupauksista, kun kuninkaan käsky kuuluu: Ei mitään
armoa kerettiläiselle!
— Sittenkin te pidätte sananne, — sanoi neiti rohkeasti.
Kreivi ei vastannut heti, ja se toivo, joka oli melkein sammunut tytön
rinnassa, alkoi jälleen kyteä, vieläpä syttyi uudelleen. Sillä selvää
oli, että mies epäröi; hän tuumi otsa rypyssä ja silmät synkkinä. Hänen
kasvoissaan oli sekä tuskaa että epäilyä.
— Tässä on eräs seikka, — sanoi hän vihdoin ja loi tyttöön tuijottavan
katseen, — jota ette liene tullut ottaneeksi huomioon. Te ahdistatte
minua nyt ja pidätte kiinni ehdoistanne ja vaatimuksistanne, hoette
»jos» ja »muutoin». Te vaaditte minulta mahdollisimman paljon, koko
hinnan ja hiukan kaupanpäällisiäkin! Mutta soisin teidän punnitsevan,
onko se viisasta. Ajatelkaa, millainen suhteemme tulee olemaan sitten,
kun teistä tulee vaimoni... jos nyt noin minua ahdistatte. Tuleeko se
sulostuttamaan suhdettamme? Ja mihin sitten vetoatte saadaksenne hyvää
kohtelua, jos nyt noin kiusaatte?
Tyttöä puistatti. — Mieheni armeliaisuuteen, — sanoi hän matalalla
äänellä painaen päänsä alas.
— Ja te tyydytte luottamaan siihen? — vastasi kreivi tuimasti, eikä
hänen äänensä sävyssä tai kulmakarvojen kohoamisessa ollut suurtakaan
lupausta armosta. — Miettikää! Nyt teillä on oikeutenne ja ehtonne,
arvoisa neiti. Mutta sitten saatte pitää hyvänänne vain minun
armahtavaisuuteni... rouvana.
— Siihen tyydyn, — kuiskasi neiti heikosti.
— Ja Herra armahtakoon sieluani, pitäisi teidän lisätä, — vastasi
kreivi, — sillä niin kovin suuresti luotatte armeliaisuuteeni. Ja
oikeassa olette! Olette oikeassa, tehtyänne minulle tämän kepposen.
Mutta kuten tahdotte. Koska niin haluatte, niin olkoon! Te saatte
pysyä ehdoissanne, saatte kaikki oikkunne täytetyiksi ja koko maksun,
sopimuksen mukaan. Mutta sitten... rouva de Tavannes...
Hän ei päättänyt lausettaan, sillä kuullessaan ensimmäiset myöntävät
sanat neiti oli vaipunut matalalle, puiselle akkunakomerossa olevalle
istuimelle, jonka vieressä oli seisonut, kyyristyen etäisimpään
kolkkaan, kätkenyt kasvot käsiinsä ja purskahtanut rajuun itkuun. Hänen
tukkansa, joka viime yön kiireessä oli häthätää solmittu päälaelle,
riippui paksuna palmikkona vyötäreille asti, ja sen vieressä hohti
hänen niskansa lumivalkoisena.
Mies seisoi hetken tarkastaen ääneti ja synkkänä tytön olkapäitten
säälittävää hytkimistä ja kouristuksentapaisia nyyhkytyksiä. Mutta hän
ei yrittänytkään koskea häneen ja lopuksi kääntyi toisten puoleen.
Naisista toinen toisensa jälkeen väisti hänen katsettaan pelokkaasti.
Näytti siltä kuin hän olisi aikonut lisätä jotakin, mutta pysyi
kuitenkin vaiti. Se lause, jonka hän oli jättänyt kesken, ja pitkä
katse, jonka hän kääntyessään heitti itkevään tyttöön, puhuivat
selvemmin tulevaisuudesta kuin mitkään puheet.
»_Sitten, rouva de Tavannes_!»
XII.
LOUVREN ETUSALISSA.
Omituista on, että rakkaus — taikka intohimo, jos kreivi Hannibalin
äkillistä mieltymystä neiti Vrillaciin ei katsota tuon korkeamman
nimityksen arvoiseksi — niin täydellisesti hallitsee niitä, joilla tämä
tunne on sydämessä, että suurimmatkin tapahtumat ja hämmästyttävimmät
onnettomuudet, jopa sellaisetkin teot, jotka painavat kaikiksi ajoiksi
leimansa kansakuntaan, ovat heistä tärkeitä ainoastaan sikäli kuin ne
koskevat rakastetun saavuttamista.
Kun Tavannes, lähdettyään neidin luota, ratsasti kivettyjä katuja
pitkin päätytalojen ohitse, silloisten gootilaisten torninhuippujen
varjossa, kohtasi häntä monta näkyä, jotka olivat omiaan herättämään
sääliä, vihaa tai kummastusta. Hän näki, kuinka Pariisi oli ryöstetyn
kaltainen, kuin teurastushuone, jossa viikko takaperin oli pidetty
upeita naamiaisia; umpeen naulatut ovet ja tiiviisti suljetut akkunat
olivat veressä, ja katujen kulmissa oli siellä täällä vaatekappaleita,
rikottuja aseita ja kasoittain lyijynharmaita ruumiita. Mutta hän
katseli tätä kaikkea sellaisilla silmillä, jotka kaikkialta, sekä
kuolleitten että elävien joukosta, etsivät vain Tignonvilleä. Etupäässä
Tignonvilleä, mutta myös kerettiläistä pappia, joka vielä olisi
kylliksi hengissä suorittaakseen tehtävänsä.
Luultavasti juuri tätä sai eräs mies, jota oli ajettu takaa koko
Pariisin läpi, kiittää pelastuksestaan. Hän hyökkäsi esille kapeasta
käytävästä aivan Tavannesin silmäin edessä tukka pystyssä, silmät
pullollaan, juosten sokeasti niinkuin vainottu jänis katua pitkin
suoraan kreivi Hannibalia ja hänen seuruettaan vastaan. Miehen kasvot
olivat kuoleman hiestä märät, hänen keuhkonsa tuntuivat olevan
pakahtumaisillaan, ja hengitys korisi hänen juostessaan. Takaa-ajajat
olivat jo hänen kintereillään ja nähdessään kreivi Hannibalin seurueen
tulevan vastaan päästivät riemuhuudon pitäen miestä jo kuoleman omana.
Hän olisikin kuollut puolen minuutin päästä, jos Tavannes olisi tehnyt
tehtävänsä. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Lieneekö hän
luullut tuota kurjaa raukkaa Tignonvilleksi taikka papiksi, jota etsi
—, ainakin hän salli pakolaisen pujahtaa hevosen vatsan alta ja vielä
pahensi asiaa kääntämällä niin kömpelösti ja sopimattomasti hevostaan
ajaakseen pakolaista takaa, että hevonen sulki tien ja keskeytti
takaa-ajon. Saalis pujahti eräälle kujalle ja katosi. Takaa-ajajat
seisoivat kiroillen, näyttipä hetken siltä kuin he olisivat aikoneet
kostaa tämän vahingon. Mutta Tavannes hymyili, ja vieläkin leveämpi
hymy valaisi hänen takanaan olevien kuuden rautapukuisen miehen
kasvoja; jostakin syystä roistot malttoivat mielensä ja väistyivät
syrjään.
On kovasydämisiä miehiä, jotka tuntevat ylenkatsetta silloin, kun muut
säälivät. Tavannes hymyili ivallisesti ratsastaessaan edelleen katujen
läpi, katsellen eri puolille ja nähden, mitä kaksikymmenkaksi-vuotias
kuningas oli pääkaupungilleen tehnyt. Mutta hänen ivansa kävi kaikkein
purevimmaksi, kun hän saapui molempien tenniskenttien ohi Louvren
itäiselle portille ja tapasi portin suljettuna ja vartioituna, niin
että palatsin ja kaupungin välillä ei ollut mitään yhteyttä. Tällainen
epäkuninkaallinen pelonmerkki ratkaisevalla hetkellä, jonka kuningas
itse oli aiheuttanut, hämmästytti häntä vähemmän pari minuuttia
myöhemmin, kun portti oli avattu ja hän pääsi linnoituksen pihaan.
Portinvartijan oven sekä sisä- että ulkopuolella seisoi noin puoli
sataa jousi- ja pyssymiestä aseissa, ei taisteluasennossa, vaan
epäjärjestyksessä, pienissä ryhmissä, joista kuului loppumatonta
äänten sorinaa, kiihkeitä nauruntyrskeitä ja väkinäisiä pilapuheita.
Laskeva aurinko, jonka säteet juuri ylettyivät neliön etäisimpään
päähän, valaisi vinosti heidän aseitaan ja tehosti heidän liikkeittensä
liioiteltua, rauhatonta vaikutusta.
Tyynesti katseltaessa näytti siltä, kuin heitä vaivaisi painajainen.
Satunnaiset puheenpuuskat ja äkilliset liikkeet, hikiset otsat ja
kosteat hiukset ynnä jonkun synkkä, ajatuksiaan hautova hiljaisuus
todisti jotakin luonnotonta ja kamalaa. Heidän joukossaan oli kalpeita
kasvoja, tutisevia leukoja, ja muutamat nielivät yhtä mittaa; oli
myöskin niitä, jotka paljastivat punaiset käsivartensa ja kerskailivat
mielipuolen tavoin urotöistään. Mutta ehkä kaikkein hämmästyttävintä
oli ahne, kiihkeä himo kuulla uutisia ja saada uutta kiihoketta.
Kulkiessaan heidän ohitsensa kreivi Hannibal ehti kuulla monta
eri huhua siitä, mitä kaupungissa tapahtui, että Montgomery ja ne
aatelismiehet, jotka olivat nukkuneet virran toisella puolen, olivat
ratsain pelastuneet paitasillaan, että Guiseä oli ammuttu takaa-ajossa,
että hän oli vanginnut Vidame de Chartresin ja kaikki pakolaiset,
että hän ei ollut ensinkään lähtenyt kaupungin ulkopuolelle, että hän
juuri nyt oli tuossa Forte de Bucyn kautta. Edelleen, että Biron oli
luovuttanut asehuoneen, että hän oli uhannut pommittaa kaupunkia, että
hän oli kuollut, että hän pelastuneiden hugenottien kanssa juuri marssi
Louvrea kohti, että...
Sillä hetkellä Tavannes pääsi pois sokaisevasta auringonpaisteesta ja
äänten sorinasta, ja aivan hänen edessään, neliön vastaisella puolella,
näkyi linnan uusi, italialainen, siro renessanssityylinen julkipuoli,
kohoten hymyilevänä vastakohtana linnan kolmelle muulle jylhälle
gootilaiselle sivustalle, jotka silloin, kun keskustorni oli poissa,
näyttivät esteettömästi uhkaavan toisiaan. Mutta mikä tuo oli, joka
makasi uuden italialaisen vallin juurella? Tuo, jonka ympärillä seisoi
muutamia henkilöitä uteliaasti katsellen, kun taas toiset ripottelivat
tuoretta hietaa sen päälle tai kauan maahan päin katseltuaan loivat
silmänsä akkunoihin vastatakseen siellä olijan kysymykseen?
Kuolema julmimmassa muodossaan... ja sen yllä parvi surisevia kärpäsiä
ja runsaasti vuodatetun veren unohtumaton haju. Eräästä läheisestä
oviaukosta kuului kimakoita, hysteerisiä nauruntyrskeitä, ja juuri kun
Tavannes astui pihan poikki, lennähti sieltä naurun jatkuessa nuori
tyttö, jonka nähtävästi hänen toverinsa olivat työntäneet ulos, sillä
hän ponnisteli vastaan. Mutta jouduttuaan lopulta pihalle hän pysähtyi,
kikattaen ja väittäen vastaan, osaksi mielihyvillään. Kohdattuaan
Tavannesin katseen hän kiljahtaen syöksähti jälleen sisään, niin
että alushameet lehahtivat näkyviin. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt
neljääkään askelta, oli hän jälleen ulkona.