sydämensä rajusti. Hän luuli raskaiden ja hitaiden askelien lähenevän
sisältäpäin. Vielä hetki, ja raudoitettu kurkistusaukko aukeni ja
vanhahko miespalvelija, laiha ja kunnioitusta herättävä, tarkasti häntä.
Tignonville saattoi tuskin puhua mielenliikutukseltaan. — Rouva St.
Lo? — mutisi hän vavisten. — Minä tulen hänen serkkunsa kreivi de
Tavannesin luota. Pian, pian! Olkaa hyvä. Avatkaa minulle!
— Herra on yksin.
— Tietysti.
Mies nyökkäsi vakavasti ja avasi salvan. Hän laski Tignonvillen sisään,
sitten varovasti sulki oven ja astui edellä pienen neliömäisen pihan
poikki, joka oli laskettu punaisilla tiilillä ja talon ympäröimä,
mutta ilman kattoa. Toista kerrosta reunusti parveke, ja pihalla
vallitsi hiljaisuus, jonka keskeytti ainoastaan suihkulähteen solina.
Viiniköynnökset kiemurtelivat parvekkeen puisia pylväitä pitkin
verhoten ylempänä räystäätkin ja ne kolme päätyä, jotka eri tahoilla
sulkivat näköalan. Rypäleet riippuivat melkein kypsinä, ja niiden
terttujen ja vihreiden lehtien lomasta Tignonvillen etsivät katseet
hakivat turhaan uuden lemmityn nauravia silmiä ja pirteitä kasvoja.
Kun näet ovi sulkeutui ja hän oli jättänyt kadun kauhut, oli hän
kuin lumottuna astunut uuteen, hymyilevään maailmaan, siihen, jossa
olivat vallalla tennis ja ruusut, helisevät äänet ja naisten juonet,
ja jossa tuli mieleen Firenze ja etelä ja rakkaus ja elämä, — siihen,
jonka hänen viimeiset kokemuksensa olivat karkoittaneet niin kauas,
että se tuntui hänestä vain unennäöltä. Nyt, hengittäessään täysin
siemauksin sen hiljaisuutta ja tuoksua, tuntiessaan sen turvallisuuden
ja ylellisyyden jälleen ympäröivän itseään, hän huokasi. Ja tällä
huokauksella hän vapautui paljosta.
Palvelija saattoi hänet viileään, varjoisaan vierashuoneeseen, joka
sijaitsi pienen neliön etäisimmällä sivustalla, ja mutisten epäselvästi
jotakin jätti hänet yksin. Hetken kuluttua hän kuuli vallatonta naurua
ja pihan poikki lähenevän naisen hameiden hiljaista kahinaa, joka nosti
veren hänen poskilleen. Hän astui askeleen lähemmäksi ovea, ja hänen
silmänsä kirkastuivat.
X.
ROUVA ST. LO.
Tähän asti oli Tignonvillen kiihtynyt mieliala ylläpitänyt hänen
voimiaan pakomatkalla. Vasta sitten kun hän tiesi olevansa turvassa,
kun hän kuuli rouva St. Lon askeleet pihalta, kun hän tiesi
silmänräpäyksen kuluttua näkevänsä hänet, tiesi hän myöskin, että
hän oli ravinnon puutteesta nääntymäisillään. Huone tuntui pyörivän
hänen silmissään, akkuna heilui ja valo värisi. Sitten taas, yhtä
äkkiä, hänen voimansa palasivat, ja hän tunsi itsensä varmaksi ja
täydellisesti hallitsevansa itseään. Niin, hän ei ollut koskaan ennen
tuntenut sellaista itseluottamusta ja toimintakykyä. Voitonriemu
siitä, mitä oli tehnyt, se tietoisuus, että niin monesta hän melkein
yksinään oli pelastunut, täytti hänen mielensä turhamaisella ilolla ja
ylpeydellä.
Kun ovi avautui ja rouva St. Lo näyttäytyi kynnyksellä, astui hän
eteenpäin ojentaen molemmat kätensä. Hän luuli, että rouva St. Lo
heittäytyisi hänen syliinsä.
Mutta rouva perääntyi ja niiasi vallattomasti hymyillen.
— Tuhannet kiitokset, herraseni! — sanoi hän, — mutta te olettekin
valmiimpi kuin minä! — Ja hän jäi seisomaan ovensuuhun.
— Minä olen kaiken uhalla tullut luoksenne! — huusi Tignonville puhuen
kovaa, sillä hänen korvissaan humisi vielä. — Toiset makaavat kadulla!
Kuolemaisillaan, kuolleina, heitä on ajettu takaa ja ajetaan vieläkin,
he joutuvat perikatoon! Mutta minä tulen sittenkin teidän luoksenne!
Rouva St. Lo niiasi jälleen. — Niinpä näkyy, arvoisa herra, — vastasi
hän. — Tulonne kunnioittaa minua. — Mutta hän ei lähestynyt. Ja
vähitellen Tignonville, ajattelematon kun oli, kuvitteli rouva St. Lon
katselevan omituisen tarkasti, mistä täytyi loukkaantua.
— Sanoin, että olen tullut luoksenne, — toisti hän. — Te ette näytä
olevan hyvillänne!
Rouva St. Lo astui askeleen eteenpäin ja tarkasteli häntä yhä oudommin.
— Aivan niin, — sanoi hän. — Siitä olenkin iloinen, herra de
Tignonville. Sitä juuri tarkoitin. Mutta sanokaa, kuinka on laitanne?
Oletteko haavoittunut?
— En hiuskarvaakaan! — huusi Tignonville kerskaavasti ja kertoi rouva
St. Lolle monin katkonaisin lausein seikkailuistaan, heinävankkureista
ja vaarallisesta paostaan lopettaen tyhjällä, typerällä naurulla.
— Te ette siis ole syönyt puoleentoista vuorokauteen? — sanoi rouva St.
Lo ja toisen ollessa vaiti jatkoi: — Nyt minä ymmärrän. — Samalla hän
nyökäytti päätään puhuen kuin lapselle. Hän soitti hopeista kelloa ja
antoi määräyksensä.
Hän puhutteli palvelijaa tavallisella äänellään, mutta Tignonvillen
korvissa se kuului vain kuiskaukselta. Rouva St. Lo oli vartaloltaan
hento ja keijukaismainen ja Tignonvillestä näytti ikäänkuin hän olisi
heilunut edestakaisin; ja sitten heti rouva St. Lo tuntui kadonneen
ja hän huomasi istuvansa pöydän ääressä pidellen vapisevin hyppysin
viinikuppia, jota äskeinen vanhahko palvelija kohotti hänen huulilleen.
Hänen edessään pöydällä oli peltokanaa ja valkoista leipää. Juotuaan
vielä kulauksen viiniä, joka ikäänkuin taikajuoma antoi hänelle näön
takaisin, hän sai palvelijalta kehoituksen ruveta syömään. Hän kävikin
ruokaan käsiksi ruokahalun kasvaessa sitä mukaa kuin hän söi.
Hetken kuluttua, tuntiessaan voimiensa jälleen palaavan, hän huomasi,
että kaksi rouvan naista tähysteli häntä avoimesta ovesta. Kun hän
katsoi sinnepäin, juoksivat he nauraa kikattaen pihalle, mutta hetken
kuluttua he palasivat, ja heidän naurunsa sai hänet kääntymään
uudestaan ovea kohti. Siihen aikaan oli korkeasukuisilla naisilla
tapana palvella suosikkejaan ruokapöydässä; ja hän tuumiskeli, oliko
rouva St. Lo heidän joukossaan, ja miksi hän ei itse tullut näkyviin.
Mutta sitten käristetyn linnunpaistin tuoksu vei vähäksi aikaa kaiken
hänen huomionsa, ja kun varovaisuus käski hänet lopettamaan ja hän
nojasi tuolissaan mukavasti taaksepäin tyytyväisenä pitkän paastonsa
jälkeen, ei hän enää ollut niin arvostelevalla tuulella. Ehkäpä rouva
piti seuraa vieraille, joita ei voinut jättää, sillä jostakin kuului
kitaransoittoa, tai hän koetti salata hänen täälläoloaan joltakulta,
joka olisi voinut antaa hänet ilmi.
Hänen ajatuksensa palasivat niihin kauhuihin, joista hän oli
pelastunut, mutta ainoastaan hetkeksi.
Häntä värisytti, ja hän tunsi suurta sääliä, ja sitten hän jälleen
kokosi ajatuksensa. Viileän huoneen hiljaisuudessa, aurinkoista,
viiniköynnösten verhoamaa pihaa katsellessa, kitaransoittoa ja etäisiä
naisten ääniä kuullessa oli vaikea uskoa, että se, mistä hän oli
pelastunut, oli todellisuutta. Vieläkin vastenmielisempää ja turhaa oli
sitä ajatella. Tilipäivä oli koittava, ja jos La Tribe oli oikeassa,
niin heidän asiansa oli voittava välkkyvin peitsin, sotaoriiden
hirnuessa, ja tässä kaupungissa vuodatettu veri oli ääneen huutava
kostoa. Mutta se hetki ei vielä ollut käsissä. Hän oli menettänyt
rakastettunsa, ja siitä oli saatava hyvitystä. Mutta tällä hetkellä
odotti häntä toinen rakastettu, ja koska mies kuolee ainoastaan kerran
ja voi kuolla millä hetkellä hyvänsä, niin hän myös elää ainoastaan
hetken ja juuri nykyhetken. Ja sitten menköön vaikka hiiteen!
Kun hän heräsi tästä lyhyestä mietiskelystään ja alkoi juuri ihmetellä,
kuinka kauaksi aikaa hänet jätettäisiin yksin, niin näkymättömän
käden heittämä ruusukimppu kosketti hänen rintaansa ja putosi
hänen povelleen. Vaistomaisesti hän tarttui siihen ja suuteli sitä
intohimoisesti, samalla hypähtäen tuolilta ja katsellen ympärilleen.
Mutta hän ei nähnyt ketään; ja toivoen yllättävänsä antajan hän hiipi
akkunaa kohti. Kitaran ääni ja kaukainen naurunkikatus jatkuivat.
Piha oli tyhjä, lukuunottamatta erästä palveluspoikaa, joka nukkui
parvekkeen penkillä. Tignonville tarkasti epäluuloisesti poikaa;
hovinaiset pukeutuivat mielellään miehiksi, ja jos rouvaa huvitti
yllättää hänet, niin tämä olisi ollut erinomainen tilaisuus. Mutta
nukkuva näytti kuitenkin pojalta, ja hetken kuluttua nuori mies palasi
paikalleen.
Juuri kun hän istuutui, osui toinen kukkakimppu entistä lujemmin hänen
kasvoihinsa, ja tällä kertaa hän ei syöksähtänytkään akkunan, vaan oven
luo. Hän avasi sen nopeasti, mutta nytkin hän myöhästyi.
— Ensi kerralla saan teidät käsiini, kuningattareni! — kuiskasi hän
hellästi, toivoen toisen kuulevan hänen sanansa, ja sulki oven. Mutta
tällä kertaa hän oli viisaampi: hän jäi odottamaan käsi ovenrivassa,
kunnes kuuli hameiden kahinaa ja näki, että jokin varjo himmensi oven
alle lankeavan valojuovan. Silloin hän veti oven selkoselälleen ja
sulki hameissa olevan syliinsä suudellen häntä, ennenkuin toinen ehti
tehdä vastarintaa.
Mutta äkkiä hän peräytyi ikäänkuin häntä olisi ammuttu. Sillä hameiden
omistajatar, nainen, jota hän oli suudellut, oli rouva St. Lon
kamarineitsyt, jonka takana seisoi rouva itse nauramistaan nauraen,
purkaen oikein sydämensä pohjasta iloista nauruaan.
— Voi, kuinka kohtelias aatelismies! — huusi hän taputtaen innokkaasti
käsiään. — Onko kukaan koskaan toipunut näin nopeasti? Tai voittanut
näin äkkiä? Suzanne, lapsukaiseni, sinä voitat Venuksenkin, sillä sinun
sulosi valloittavat jo ennenkuin niitä on nähtykään!
Tignonville oli sysännyt Suzanne-raukan luotaan ikäänkuin tyttö olisi
häntä polttanut ja seisoi nyt punoittavin poskin ja hämmästyneenä,
kiroten kiihkeyttään ja tuijottaen heihin nolona.
— Madame, — änkytti hän lopuksi, — te tiedätte varsin hyvin, että...
— Siihen uskoo, mitä omin silmin näkee.
— Että luulin häntä teiksi.
— Voi, mitä olenkaan kadottanut! — vastasi rouva St. Lo heittäen
viekkaan silmäyksen Suzanneen, joka nauraa kikatti ja nakkeli niskaansa.
Tignonvilleä aikoi todella suututtaa. — Mutta hyvä rouva, — koetti hän
väittää, — te tiedätte...
— Tiedän mitä tiedän ja uskon mitä näen! — vastasi rouva iloisesti, ja
alkoi hyräillä:
»Oli ihana, juhliva juhannus
kun Suzannelta suukon sain...»
Aivan niin, tiedän mitä tiedän! — kertasi hän ja alkoi jälleen nauraa
hillittömästi, ja sievä, pahanjuoninen olento hänen vieressään
painoi kainosti päänsä alas, pisti sormen suuhunsa ja pilkkasi häntä
tekeytymällä säädylliseksi.
Nuori mies tuijotti heitä julmistunein katsein nolona ja toisaalta
vimmoissaan. Tämä ei ollutkaan sellainen vastaanotto, sellainen
sankarinpaluu, jota hän oli kuvitellut ja toivonut. Hänessä heräsi
epäilys. Hänen mielikuvituksensa luoma rakastajatar ei nauranut, kun
hän suuteli toista naista, eikä unohtanut silmänräpäyksessä niitä
vaaroja, joiden läpi hän oli raivannut tiensä rakastettunsa luo, sitä
helvettiä, josta hänen oma voimansa oli hänet nostanut! Ehkä hovinaiset
pitivät rakkautta näin halpana ja rakastajiaan vain leluinaan,
pilkkatauluinaan, nauloina, joille saattoi ripustaa naurunsa. Mutta...
mutta hän alkoi epäillä eikä hämillään ja hermostuneena voinut salata
tunnettaan.
— Madame, — sanoi hän jäykästi, — pila on erinomaisen huvittavaa.
Mutta, suokaa anteeksi, jos sanon, että on sopimatonta tehdä pilaa
paastoavasta miehestä.
Rouva koetti pidättää nauruaan voidakseen puhua. — Paastoavasta
miehestä! — huusi hän. — Ja hän on juuri syönyt kaksi peltokanaa!
— Tarkoitin paastoa rakkaudesta.
Rouva St. Lo kohotti molemmat kätensä. — Eikä siitä ole kulunut kahta
minuuttia, kun hän ryösti suudelman!
Tignonville tuskastui ja vaikeni hetkeksi, mutta huomattuaan, ettei
kannattanut käyttää tätä sävyä, hän heittäytyi rouva St. Lon armoille.
— Olkaa armelias, madame, niinkuin olette kauniskin, — sanoi hän
rukoilevin katsein. — Älkää kiusatko minua enempää kuin mies voi
kestää. Laskekaa luotanne tämä kiltti tyttö, jonka sulot vain lisäävät
teidän ihanuuttanne, niinkuin tähdet johtavat katseen kuuhun, ja
tehkää minut maailman onnellisimmaksi mieheksi suomalla minun nauttia
seurastanne sen verran kuin te armosta voitte minulle myöntää.
— Se aika voi koitua hyvin lyhyeksi, — vastasi rouva St. Lo luoden
ujosti silmänsä alas ja ollen hypistelevinään matalan poimukauluksensa
röyhelöä, mutta Tignonville näki, että rouvan huulet värähtivät, ja
olisi voinut vaikka vannoa, että rouva teki hänestä Suzannelle pilkkaa,
sillä tyttö tyrski naurusta.
Mutta sittenkin Tignonville yhä hillitsi itseään. — Miksi te olette
niin julma, — kuiskasi hän hiljaa, ettei kamarineito sitä kuullut, ja
katsoi rouvaan hellän paheksuvasti. — Te ette ollut niin kova, kun
puhuttelin teitä pylväskäytävässä, kaksi iltaa sitten.
— Enkö? — kysyi rouva St. Lo. — Olinko tämän näköinen? Tai tämänkö?
— Ja hän katseli kahdella eri tavalla hyvin suloisen ja riutuvan
näköisenä.
— Hiukan sen tapainen.
— Sitten en tarkoita mitään, — vastasi rouva äkkiä vilkastuen, virnisti
hänelle ja nauroi vasten kasvoja. — Minä näytän siltä silloin, kun en
mitään tarkoita, arvoisa herra. Kas niin, ymmärrättekö? Mutta te olette
gasconjelainen ja arvatenkin itserakas.
Tignonville näki nyt selvästi, että rouva St. Lo teki hänestä pilkkaa.
Närkästys ja kiivaus pääsivät kohteliaisuudesta voitolle.
— Minäkö itserakas? — huusi hän raivon tukahuttamalla äänellä. —
Ehkä olen nyt, madame, mutta oliko se minun itserakkauttani, kun te
kirjoititte tämän kirjelipun? — ja hän veti esille ja heilutti sitä
rouvan silmien edessä. — Kuvittelinko vain, kun sitä luin? Vai eikö
tämä ole teidän käsialaanne? Ehkä se on väärennetty, — jatkoi hän
katkeroituneena, — taikka se ei merkitse mitään. Ei mitään, vaikka
tämä kirje pyytää minua saapumaan rouva St. Lon luokse tuntia ennen
sydänyötä. Niin, tuntia onnen sydänyötä!
— Lauvantai-iltanako? Toissailtanako?
— Lauvantai-iltana, toissailtana! Mutta rouva ei tiedä siitä mitään? Ei
tietystikään!
Rouva St. Lo kohautti olkapäitään ja hymyili iloisesti. — Tiedänpä
kyllä, minähän sen kirjoitin, — sanoi hän. — Mutta entä sitten, herra
de Tignonville?
— Entäkö sitten?
— Niin, entä sitten? Luulitteko, että kirjoitin sen rakkaudesta teihin?
Toisen kylmäverisyys saattoi Tignonvillen hetkeksi epävarmaksi. —
Mistä syystä sitten? — huudahti hän käheästi. — Mistä syystä, ellei
rakkaudesta?
— Mistä! Säälistä, nuori herraseni! — vastasi rouva terävästi. — Ja
turhaa vaivaa se näkyy olleenkin. Vai rakkaudesta! — Ja hän nauroi niin
iloisesti ja luonnollisesti, että se loukkasi Tignonvilleä sydänjuuriin
asti. — Ei ensinkään, mutta te sanoitte pari sievää kohteliaisuutta ja
hymyilitte herttaisesti, ja hupsu ja nainen kun olin, kävi minun sääli
viatonta vasikkaa, joka ammuu niin sievästi matkalla teurastajalle.
Ajattelin teljetä teidät lukon taakse ja sillä tapaa pelastaa henkenne,
kunnes verilöyly olisi päättynyt. Nyt sen tiedätte ja toivon, että
olette siitä hyvillänne.
Voiko siitä olla hyvillään, kun jokainen rouva St. Lon sana riisti
häneltä itsekkäät haaveet, joihin hän oli kietoutunut suojaksi
vastoinkäymisen myrskyjä vastaan? Kun mielikuvitus luodessaan
hänen eteensä rouva St. Lon sulot oli viekoittanut hänet pois
urhoollisuuden uralta, niin että hän tuon naisen tähden oli ollut
uskoton morsiamelleen, ystävilleen, uskolleen ja aatteelleen! Kun hän
nyt tunsi, että kaikki oli hukassa eikä mitään saatu, ei edes tätä
vaivaista, halpaa, häpeällistä hyvitystä! Voiko siitä olla hyvillään?
Ei ollut kumma, ettei hän kyennyt puhumaan ja että hän tuijotti rouva
St. Lohon raivostuneena, onnettomana, häpeissään.
— Kas niin, jos se ei miellytä teitä, — jatkoi rouva St. Lo heittäen
niskaansa hetken vaiti oltuaan, — niin olisi sopinut pysyä poissa.
Teidän ei kannata minuun tuijottaa, hyvä herra. Minä en siitä säikähdy.
— Soisin... soisin kautta Jumalan, että olisin pysynyt poissa! — voihki
nuori mies.
— Sitäpaitsi luulen, että te ette ole koskaan nähnytkään minua... koska
ette voi minua valloittaa!
— Sekin vielä! — huudahti Tignonville.
Rouva St. Lo oli harvinaisen huikenteleva ja kuultuaan tämän tuijotti
ensin hetken aikaa nuoreen mieheen purskahtaen sitten kimakkaan nauruun.
— Vielä hetkinen, niin lähetän teidät serkkuni Hannibalin luo, — sanoi
hän. — Ette voi uskoa, kuinka hän haluaa tavata teitä. Huvittaisiko
teitä — hän katsoi veitikkamaisesti — esiintyä sulhaspoikana, herra
de Tignonville? Taikka haluaisitteko mieluummin olla morsiamen isän
sijaisena? Vielä ei ole liian myöhäistä, mutta pian kyllä on.
Tignonville sävähti ja kävi kalpeaksi. — Mitä te tarkoitatte? -—
änkytti hän ja käänsi häpeissään katseensa toisaalle tuntien nyt,
kuinka kurja ja ala-arvoinen hänen asemansa oli. — Onko hän... nainut
hänet? — jatkoi hän.
— Kas vaan, kas vaan! — huudahti rouva St. Lo voitonriemuisena. —
Siinäpä se arka kohta olikin! Eikö ollutkin? — ja hän matki sopottaen
ivallisesti: — Onko hän ... nainut hänet? Ei, ei vielä, mutta hän nai
hänet, siitä voitte olla varma. Kyllä hän nai hänet. Hän odottaa vain,
kunnes saa käsiinsä papin. Tahtoisitteko kuulla, mitä hän sanoo? —
jatkoi hän, leikkien nuorella miehellä kuten kissa hiirellä. — Eilen
sain häneltä kirjeen. Ettekö halua kuulla, kuinka tervetullut olette
hänen häihinsä? — Ja hän heilutteli paperipalasta toisen silmien edessä.
— Antakaa se tänne, — sanoi Tignonville.
Rouva St. Lo kohautti olkapäitään ja salli hänen ottaa kirjelipun.
— Sehän koskee teitä eikä minua, — sanoi hän. — Lukekaa, jos teitä
huvittaa, ja pitäkää se, jos tahdotte. Serkku Hannibal ei tuhlaa
liikoja sanoja.
Se oli totta, sillä paperi sisälsi ainoastaan tusinan tai viisitoista
sanaa, ja nimikirjoituksen sijalla oli vain alkukirjain.
»Voin tarvita keropäätäsi huomenna iltapäivällä. Lähetä hänet ja
Tignonville, jos hän ilmestyy, suojelusjoukon saattamana. — H.»
— Arvaan kyllä, mihin hän pappia tarvitsee, — sanoi rouva St. Lo. — Ei
ainakaan ripittääkseen itseään, sen voin taata. Pelkään, että siitä on
pitkä aika, kun Hannibal luki rukousnauhansa helmiä.
Tignonville alkoi sadatella. — Soisinpa, että minä saisin häntä
ripittää, — sähisi hän hampaittensa välistä.
Rouva St. Lo taputti käsiään riemastuneena. — Mutta senhän te voitte
tehdä! — huudahti hän. — Tosiaankin! Siihen on vielä aikaa, sillä
minunhan piti lähettää tänään enkä ole vielä lähettänyt. Tahdotteko
olla keropää, joka ripittää taikka vihkii hänet? — ja hän nauroi
hillittömästi.
— Tahdotteko, herra de Tignonville? Munkkikaapu on yhtä hyvä
valepuku kuin mikä muu tahansa ja suojelee teitä paremmin kadulla
kuin rikkinäinen hiha. Sillä tapaa hän saa molemmat toivomuksensa
täytetyksi, sama mies ripittää ja vihkii. Ja silloin saattekin
löylyttää häntä aika lailla.
Tignonville katsoi häneen, ja samalla virisi taas toivo ja rohkeus
hänen silmissään. Entä jos hän sittenkin vielä voisi tehdä menneisyyden
olemattomaksi? Entä jos hän vielä voisi korjata hairahduksensa ja
päästä entiseen asemaansa... Clotilden rinnalle?
— Jospa vain tarkoitatte, mitä sanotte! — huudahti hän hengittäen
kiivaasti. — Jos todellakin sitä tarkoitatte, hyvä rouva!
— Josko? — vastasi rouva St. Lo, ja hänen silmänsä suurenivat. — Mutta
miksi en tarkoittaisi?
— Siksi, — vastasi toinen hitaasti, — että kun tapaan serkkunne, olkoon
ylläni munkkikaapu tai ei, niin...
— Niin hänen ei käy hyvin? Niinkö? — ilkkui rouva St. Lo nauraen. — Ja
te luulette, että minä pelkään hänen puolestaan. Niinkö te luulette?
Tignonville nyökkäsi.
— Pelkään hänen puolestaan juuri tämän verran! — kivahti rouva St.
Lo ylenkatseellisesti. — Juuri tämän verran! — ja astuen askeleen
lähemmäksi Tignonvilleä hän näpäytti pieniä valkoisia sormiaan hänen
nenänsä edessä. — Ymmärrättekö? Ei, te ette tunne kreivi Hannibalia,
herra de Tignonville, jos luulette, että hän pelkää tai että kukaan
pelkää hänen puolestaan. Jos aiotte härnätä jalopeuraa luolassaan, on
se teille vaarallista eikä jalopeuralle.
Nuoren miehen kasvot hehkuivat. — En välitä vaarasta! — huudahti
hän. — Ja teitä, hyvä rouva, kiitän tästä tilaisuudesta, mitä ikinä
tapahtuneekin. Mutta...
— Mutta mitä? — kysyi rouva St. Lo nähdessään hänen epäröivän ja käyvän
masentuneen näköiseksi.
— Jos hän jäljestäpäin huomaa teidän tehneen hänelle kepposen, — sanoi
hän, — luuletteko hänen rankaisevan teitä?
— Minuako?
Tignonville nyökäytti päätään.
Rouva St. Lo nauroi halveksivasti kimakkaa nauruaan.
— Te ette vielä tunne Hannibal de Tavannesia, — sanoi hän. — Hän ei
tappele naisten kanssa.
XI.
SOPIMUS.
Naissukupuolelle on ominaista siepata kyynärä silloin, kun heille
tarjotaan tuuma, ja vaatia itselleen etuja sellaisissa oloissa, joissa
mies, tunnustaen jalomielisyyden vaatimukset, arastelee enempää
pyytää. Tähän syvälle juurtuneeseen vaistoon lienee alkusyynä ollut
pitkäaikainen miehestä riippuminen, ja sadat esimerkit Judithista
alkaen osoittavat, että se on voimakkaimmillaan silloin, kun hätä on
suurin.
Kun neiti de Vrillac vihdoin toipui pitkällisestä pyörtymyksestään,
johon sulhasen epäuskollisuus oli hänet vaivuttanut, odotti hän mitä
pahinta eikä heti oikein osannut antaa arvoa sille armonajalle, jonka
rouva Carlat kiiruhti hänelle ilmoittamaan. Hän ei voinut uskoa, että
hän vielä lepäsi turvassa omassa huoneessaan yläkerrassa, että häntä
hoitivat omat palvelijat, ja että huoneessa ei ollut sen vihatumpaa
henkilöä kuin tämä hyvä nainen, joka istui itkien hänen vuoteensa
vieressä.
Kuten oli luonnollista, hän toipui huokaillen ja väristen ja oli
lopen uupunut. Niin pian kuin hänen katseensa saattoi ketään etsiä,
etsi hän _häntä_, ja vaikka hän näki, että ovi lukittiin oikein
kaksinkertaiseen lukkoon, epäili hän... epäili ja väristen piiloutui
vuoteen uutimen taakse. Mellakan ja ryöstöjen hälinä, joka yhä jatkui
kaupungilla ja kuului tähänkin suljettuun huoneeseen, vaikka paperinen
akkuna, jonka yläosassa oli lasi, oli pihalle päin, riitti saamaan
naisen kalpenemaan. Mutta se, mikä pakotti tyttöä kyyristymään huoneen
pimeimpään nurkkaan ja järkytti hänen mieltään, ei ollut pelko siitä,
mikä voisi häntä kohdata kadulta päin, vaan siitä, mikä uhkasi täällä
sisällä. Hän ei voinut uskoa, että hänelle oli suotu edes tämä pieni
viivytys, ennenkuin rouva Carlat oli sitä vakuuttanut moneen kertaan.
— Te petätte minua! — huusi hän monta kertaa, säpsähtäen joka kerta
kauhun vallassa. — Hän ei ikinä sanonut tulevansa vasta huomenna!
— Niin hän sanoi, karitsaiseni, kyllä hän niin sanoi, — vastasi vanha
vaimo kyynelsilmin. — Luuletteko, että minä pettäisin teitä?
— Sanoiko hän, ettei hän palaa?
— Hän sanoi, että hän palaa vasta huomenna. Teillä on aikaa huomiseen
asti, sanoi hän.
— Ja sitten?
— Hän aikoo tuoda papin tullessaan, — vastasi rouva Carlat surullisesti.
— Papin! Huomenna? — huusi neiti. — Papin! — ja hän kyyristyi jälleen
polttavin silmin vuoteen verhojen taakse ja peitti vavisten kasvonsa.
Mutta sitä kesti vain hetken. Hänen rohkeutensa heräsi kohta, kun hän
pääsi varmuuteen siitä, että hänelle todella oli myönnetty lykkäystä,
että hänellä oli aikaa huomiseen asti, ja rohkeuden mukana heräsi
vaisto, josta jo aikaisemmin on mainittu. Kreivi Hannibal oli myöntänyt
hänelle lykkäystä, tosin vain lyhyeksi ajaksi eikä sen enempää kuin
pelkkä inhimillisyys vaati; kuitenkin se oli jotakin, mitä tavallinen
teurastaja ei olisi tehnyt pitäessään käsissään vapisevaa lammasta,
joka ei voinut vastustaa. Se oli, sanottakoon jälleen, ainoastaan
inhimillisyyden vaatima teko ja kuitenkin sellainen, joka näytti
vaativan jotakin vastaavaa myönnytystä, jotakin sen mukaista etua. Se
ei kuulunut pelkän rosvon ohjelmaan. Jotakin oli myönnetty. Jotakin
oli kiristetty valloittajan äärimmäisen vallan alta vapaaksi. Hän oli
osoittanut olevan sellaistakin, mitä hän ei tahtonut tehdä.