mielenmaltistaan. Ferronerie-katu, joka muutenkin oli kapea, oli nyt
niin täpötäynnä markkinakojuja ja väliseiniä, että äskettäin oli
annettu määräys niiden kojujen ja seinien muualle muuttamisesta,
jotka olivat hautausmaan rajalla. Vielä ei kuitenkaan oltu ryhdytty
toimenpiteisiin, ja tämä idästä länteen johtava valtakatu, joka
yhdistää Louvren ja Maraisin hienot kaupunginosat, oli yhä eksyttävänä
kojujen ja vajojen sekamelskana.
Tignonville pujahti erään kojun taakse, huomasi, että siltä kohtaa
alkoi eräs kuja, ja juoksi kiireesti sitä pitkin välittämättä siitä,
minne se vei. Hän odotti joka hetki kuulevansa vainoojien huutoja eikä
pysähtynyt hengähtämään, ennenkuin sotamiehet olivat jääneet kauas
hänen jälkeensä. Silloin hän huomasi eksyksissä joutuneensa neljän
meluisan kadun yhtymäkohtaan, joista kahden ylitse melkein yhtyivät
talojen ulkonevat päädyt. Toisten kahden kadun välistä näkyi kappale
taivasta, mutta ainoastaan niin vähän, ettei voinut aavistaa, missä
päin Seine virtasi.
Tignonville epäröi, mutta vain hetken, sillä joukko ääniä ennusti uutta
vaaraa, ja hän pujahti erääseen porttikäytävään. Katua pitkin tuli
joukko lapsia, joista vanhin oli tuskin kaksitoistavuotias. He hyppivät
ja tanssivat laahaten jäljessään jotakin, minkä olivat kiinnittäneet
nuoranpäähän. Väliin joku takimmaisista lapsista potkaisi sitä
eteenpäin, väliin joku toinen kompastui nuoraan muiden purskahtaessa
kimeään lapselliseen nauruun. Päästyään katujen risteykseen
he pysähtyivät kiistelemään ja neuvottelemaan, minne päin nyt
käännyttäisiin, taikka kenen vuoro oli vetää ja kenen kulkea perässä.
Vihdoin he taas lähtivät hoilaten liikkeelle; heidän johtajansa lauloi,
ja kaikki nykivät nuorasta sävelen tahtiin. Heidän lelunsa hyppeli ja
putoili, milloin syöksähtäen eteenpäin, milloin viivytellen kuin elävä
olento. Mutta elävä se ei ollut, kun Tignonville siihen kauhistuen
katsoi heidän mennessään ohitse. Heidän laahattavanaan oli alastoman
pikkulapsen ruumis.
Tämä näky tukahdutti Tignonvilleä. Sellainen pelko, jota hän ei ennen
ollut tuntenut, värisytti hänen ydintään. Tämä oli todella vihaa,
joka lannisti voimakkaankin miehen. Sellaista vihaa, josta Clotilde
oli puhunut sanoessaan, että sylilapsetkin tekivät ristinmerkin hänen
ohikulkiessaan, ja että talot horjuivat, ollen vähällä kaatua hänen
päälleen!
Hän pysähtyi hetkeksi tointuakseen, sillä niin syvästi oli näky
järkyttänyt hänen mieltään. Siinä seistessään hän ihmetteli, olikohan
tämän vihan kylmä silmä jo osunut häneenkin. Hänen katseensa siirtyi
vaistomaisesti vastapäiseen seinään, mutta siinä oli vain kaksi pientä,
kaksinkertaisella rautaristikolla varustettua akkunaa. Se näytti
kivitalon takaseinältä, jota ajanhammas oli syönyt ja kadun lika
tummentanut. Holvikattoisen porttikäytävän ulommat ovet olivat auki, ja
siinä keskellä käytävää seisoi suuri heinäkuorma sulkien tien, sillä
heinät koskettivat kummankin puolen seiniä ja hipaisivat kattoakin. Kun
hänen katseensa sattui heinävankkureihin, tarkasteli hän niitä hetken
ja jäykistyi äkkiä. Hän oli nähnyt käden, joka silmänräpäyksen ajan
heilui heinien ja holvikaton välillä ja sitten katosi.
Tignonville jäi tuijottamaan. Ensiksi hän luuli, että silmät olivat
pettäneet. Sitten käsi ilmestyi jälleen, ja tällä kertaa se viittasi
hänelle aivan selvästi. Pakolaisen ei tarvitse pelätä tuntematonta
taikka piilossa olevaa, ja siksi Tignonville, katsahdettuaan ensiksi
kadulle, missä muuan mies seisoi yksinään selin häneen, pujahti kadun
poikki, tunkeutui heinien ja seinän väliin ja yskähti.
Kuiskaava ääni kehoitti häntä kapuamaan ylös, ystävällinen käsi
tarttui häneen ja auttoi häntä. Tuokion kuluttua hän makasi vatsallaan
heinien ja holvikaton väliin tiiviisti puristuneena. Hänen vieressään
makasi mies, jonka kasvoja hämärään tottumattomat silmät eivät voineet
erottaa. Mutta mies tunsi hänet ja kuiskasi ääneen hänen nimensä.
— Te tunnette minut? — mutisi Tignonville hämmästyneenä.
— Panin teidät merkille, herra de Tignonville, viime sunnuntaina
saarnan aikana, — vastasi tuntematon rauhallisesti.
— Te olitte siellä?
— Minä saarnasin.
— Te olette siis herra La Tribe!
— Niin olen, — vastasi pappi tyynesti. — He saivat minut käsiinsä
kotini kynnyksellä, mutta minä jätin heille viittani ja pakenin.
Yksi heistä viilsi pistimellään sukkani rikki, toinen takkini, mutta
ei hiuskarvakaan päässäni vahingoittunut. He ajoivat minua takaa
seuraavan kadun päähän asti, mutta minä jäin eloon ja elän vielä ja
tulen vastakin elämän korottaakseni ääneni tätä turmeltunutta kaupunkia
vastaan.
Poliittinen hugenotti ei ollut suurestikaan myötätuntoinen sille, josta
oli uskonnon vuoksi tullut hugenotti. Tignonville, kuten useimmat muut
nuoremman polven korkeasäätyiset, oli hugenotti valtiollisista syistä
ja nyt katkeralla mielellä. Hän tunsi ehkä, että juuri tuollaiset
pappismiehet olivat ajaneet toisen puolueen tällaisiin hirmutekoihin,
ja hänen oli vaikea hillitä ivallista vastausta.
— Toivoisin olevani siitä yhtä varma! — mutisi hän tylysti. — Te
tiedätte, että kaikki meikäläiset on surmattu?
— Hän voi pelastaa harvojen taikka monen kautta, — vastasi saarnaaja
hurskaasti. — Me kuulumme harvoihin, siunattu olkoon Jumala, ja tulemme
näkemään, kuinka Israel voittaa ja kansamme on suuri kuin lammaslauma.
— Eipä siitä näy suuria toiveita, — sanoi Tignonville
ylenkatseellisesti.
— Tiedän sen yhtä varmasti kuin tiesin ennen teidän tuloanne, herra de
Tignonville, että te tulisitte tänne.
— Ettäkö minä tulisin?
— Että joku tulisi, — vastasi La Tribe selittäen. — En tiennyt, kuka se
on, ennenkuin ilmestyitte ja asetuitte seisomaan tuonne vastapäiseen
porttikäytävään, aivan kuin pyhässä raamatussa Obadia astui Eliaan
piilopaikan ohi.
Molemmat makasivat vatsallaan vieretysten, ja holvikaton hirret
melkein koskettivat heidän päitään. Tignonville kohottautui hieman ja
tirkisteli jälleen uteliaasti toista. Hän luuli, että aamun kauhut ja
täpärä pelastuminen olivat pahasti järkyttäneet La Triben mieltä.
— Te hourailette, mies, — sanoi hän. — Nyt ei ole aikaa nähdä näkyjä.
— En ole sanonut sanaakaan näyistä, vastasi toinen.
— Kuinka siis olette niin varma, että pelastumme?
— Minulle on annettu siitä vakuutus, — vastasi La Tribe. — Ja
enemmänkin; minä tiedän, että saamme maata täällä muutamia päiviä.
Aikaa ei minulle vielä ole ilmoitettu, mutta se tulee olemaan
vuorokausia ja yksi päivä. Sitten jätämme tämän paikan ilman mitään
vammaa kuten tulimmekin, ja mitä ikänä muille tapahtunee, me jäämme
eloon.
Tignonville nykäisi olkapäitään. — Sanoinhan jo, että hourailette,
herra La Tribe, — sanoi hän nyrpeästi. — Voimme joutua ilmi millä
hetkellä tahansa. Nytkin kuulen askelia.
— Ne seurasivat jälkiäni melkein tänne asti, — vastasi pappi tyynesti.
— Hitto vieköön! — mutisi Tignonville hermostuneesti. Hän ei uskaltanut
puhua ääneen. — Olisitte sanonut sen minulle, ennenkuin kömmin tänne
luoksenne, arvoisa herra, ja minä olisin hakenut turvallisemman
piilopaikan. Kun löytävät meidät...
— Silloin, —jatkoi toinen rauhallisesti, —saatte nähdä.
— Joka tapauksessa meidän on parempi pysyä taempana, — tiuskaisi
Tignonville. — Mehän olemme melkein näkyvissä kadulta päin, — ja hän
alkoi luikerrella taaksepäin.
Pappi kosketti häntä kädellään. — Olkaa varuillanne! — mutisi hän. —
Älkää liikahtako, vaan kuunnelkaa, mitä teille kerron. Kun tänä aamuna
jouduin tänne, oli kello noin viiden tienoissa, ja hengästyksissä
odotin joka hetki, että minut vedettäisiin ulos tekemään tiliä
uskostani kansanjoukolle. Minä olin toivoton, kuten te nyt. Kuten Elias
katajapuun alla, sanoin minäkin: 'Nyt riittää, Jumalani, ota minunkin
sieluni, sillä minä en ole uskonkumppaneitani parempi!' Taivas musteni
silmissäni, korvani olivat täynnä lasten parkua ja naisten valitusta.
'Jumalani, nyt riittää', rukoilin. 'Ota sieluni, tahi jos se on Sinun
tahtosi, niinkuin enkeli toi Eliaalle leipää, niin anna minullekin
merkki, että saan elää!'
Hän oli hetken vaiti, taistellen ylivoimaista mielenliikutusta
vastaan. Tämä vaikutti hänen maltittomaan kuulijaansakin, joka mutisi
kauhistuneella äänellä:
— Niinkö? Ja sitten, herra La Tribe?
— Sain merkin. Tuskin olin lausunut nuo sanat, kun maasta lennähti
kana, pöyhi itsellensä pesän jalkojeni juureen ja pian muni siihen
munan.
Tignonville jäi tuijottamaan. — Sattuipa se sopivaan aikaan, sen
tunnustan, sanoi hän. — Mutta se ei ole niin erikoista. Luultavasti
sillä on pesänsä täällä ja munii siihen joka päivä.
— Ystäväni, tämä on vastaleikattua heinää, — vastasi pappi
juhlallisesti. — Nämä vankkurit tuotiin tänne aikaisintaan eilen.
Täällä on vielä niityn tuoksu eivätkä kukat ole kuihtuneet. Ei, kana
oli lähetetty. Huomenna se palaa, ja sitten yhä edelleen kunnes meteli
lakkaa ja minä pääsen täältä menemään. Mutta siinä ei vielä ole kaikki.
Jonkun ajan perästä tuli toinen kana, ja minä luulin, että se munisi
samaan pesään. Mutta se teki uuden sille puolelle, missä te makaatte,
lähelle jalkojanne. Silloin tiesin, että saan toverin ja että Jumala
oli hänelle kattanut pöydän tässä erämaassa.
— Se muni siis?
— Se on vielä pesässä, jalkanne vieressä.
Tignonville aikoi juuri vastata, kun pappi tarttui hänen käteensä ja
antoi merkin vaieta. Hän ei tehnyt sitä liian varhain. Syventyneinä
keskusteluun he eivät olleet huomanneet, mitä tapahtui kadulla, ja
likellä seisovien miesten äänet yllättivät heidät. Jo ensimmäisistä
sanoista kävi selville, että miehet olivat samoja, jotka olivat ajaneet
La Tribeä takaa neljän tien risteykseen ja täällä kadotettuaan hänet
näkyvistä kuluttaneet aamun muissa hommissa. Nyt he olivat tulleet
tavoittamaan häntä käsiinsä. Elleivät he olisi kiistelleet äänekkäästi,
olisivat he päässeet hiipimään saaliinsa luo, ennenkuin heidän tulonsa
huomattiin.
— Tänne päin hän juoksi! — väitti yksi. — Ei, ei sinne, — muistutti
toinen, ja heidän sanansa, höystettyinä inhoittavilla uhkauksilla
ja kirouksilla, kovenivat ja kiihtyivät. Molemmat kuulijat tuskin
uskalsivat hengittää. Vaara oli niin lähellä, oli niin varmaa, että jos
miehet tulisivat kolme askelta eteenpäin, huomaisivat he ja tutkisivat
heinäkuorman. Tignonville oli jo tuntevinaan terän kurkussaan.
Hän kuuli, kuinka heinä ritisi hänen pienimmästäkin liikkeestään,
ja puristi toisella kädellään toista pidättääkseen ylivoimaisen
jännityksen aiheuttamaa vavistusta. Kuitenkin, kun hän vilkaisi
pappiin, huomasi hän, että tämä oli rauhallinen, hymy huulilla. Herra
de Tignonville olisi voinut kirota häntä ylimielisyydestä.
Sillä miehet lähestyivät! Hetki vain, ja he näkivät kuorman. Se konna,
joka oli kehoittanut tulemaan tänne päin, hyökkäsi eteenpäin riemuiten.
— Kas! Enkö sitä sanonut? — huusi hän. — Hän on käpristynyt tuonne
heiniin, vietävän paholainen kun on! Siellä hän on, katsokaa vain!
— Kenties, — vastasi toinen kylmästi, joukon kokoontuessa paikalle. —
Tai kenties ei, Simon.
— Hiiteen tuo saivartelunne! — vastasi edellinen. Ja hän pisti
piikkinsä syvälle heiniin ja kiersi sitä vihaisesti.
Ylhäällä istujat hillitsivät itseään. Tignonvillen kasvot olivat
tuhkanharmaat. Omasta puolestaan hän olisi luisunut alas koettaakseen
onneaan, pitäen parempana kuolla taistellen, kuolla avoimesti, kuin
saada rotan lailla loppunsa heinäkasassa. Mutta La Tribe oli tarttunut
hänen käsivarteensa ja piti hänestä kiinni.
Mies, jota toiset nimittivät Simoniksi, pisti uudestaan, mutta liian
matalalle ja tuloksetta. Hän aikoi koettaa kolmannen kerran, kun eräs
tovereista, joka oli mennyt kadun toiselle puolelle, ilmoitti papin
olevan heinien päällä.
— Voitko nähdä hänet?
— En, mutta siellä on tilaa liiaksikin.
— Mene hiiteen tiloinesi! — vastasi Simon.
— Hyvä, saat katsoa itse.
— Jollei muuta tarvita, niin se nähdään pian, — kuului vastaus. Ja
roisto, tunkeutuen heinien ja portinpielen väliin, tapasi vankkurien
pyörän ja alkoi nousta sille.
Tignonville, joka makasi sillä puolen, kuuli hänen liikkeensä, vaikkei
voinutkaan nähdä. Hän tiesi, mitä se merkitsi, hän tiesi, että
tarvittiin vain silmänräpäys, ja hänet keksittäisiin. Ja viimeinen
rukous huulillaan hän valmistui hyppäämään.
Tuntui ijäisyydeltä, ennenkuin tunkeutujan pää nousi heinäin tasalle.
Ja silloin tuli hälytys toiselta taholta. Kana, joka oli tehnyt
pesänsä Tignonvillen jalkojen juureen, häiriintyi uuden tulokkaan
liikehtimisestä tai käden kosketuksesta ja lensi humisten ja lepattaen
pois ikäänkuin suuren tulipalon pelottamana. Hätkähtänyt Simon luisui
kiroten maahan, ja lintu pyrähti kaakattaen toisten miesten päitten
yli, kiirehtien nopeasti tiehensä ja kiukkuisesti lakaisten maata
siivillään.
Kaikki nauroivat ärsyttävästi, kun Simon ilmestyi kyynärpäätään
hieroen. — Siitä sait, semmoinen se pappisi olikin, — ilkkui hänen
vastustajansa.
— Kirottu kana, siitä lähtee ääntä yhtä paljon kuin kaikista muista,
— jatkoi toinen. — Tahdotko koettaa uudestaan, Simon? Ehkäpä löydät
toisenkin siivellisen.
— Lopettakaa jo, — huusi kolmas kärsimättömästä — Pappi ei voi olla
siellä, missä on kanoja. Mennään takaisin. Sanoinhan jo, ettei hän
mennyt tänne päin. Hän on kai pötkinyt virralle.
— Hitto hänet periköön! — vastasi Simon raivostuneena. — Olkoon hän
missä tahansa, kyllä minä hänet löydän.
Vastahakoisena myöntämään olleensa väärässä hän viivytteli, luoden
epäluuloisia silmäyksiä heiniin.
Mutta yksi miehistä haukkui häntä narriksi; ja lopulta, kun oli pakko
myöntää erehtyneensä tai jäädä jälkeen, hän liittyi seuralaisiinsa.
Askeleet ja äänet loittonivat hitaasti katua pitkin; hitaasti, kunnes
ne häipyivät kokonaan ja hämärän herkkä tunnelma ja vastaniitetyn
heinän suloinen tuoksu rauhoitti molempien tänne jääneiden
kiihtymyksestä väriseviä hermoja.
La Tribe kääntyi toveriinsa säteilevin silmin. — Sielumme ovat
pelastuneet, — mutisi hän, — kuten metsästäjän satimesta pelastunut
lintu. Sadin on murrettu ja me olemme vapaat! — Hänen äänensä värisi
kuiskatessaan nämä muinaiset voiton sanat.
Mutta kun he katsoivat Tignonvillen jalkojen juuressa olevaan pesään,
ei siellä ollutkaan munaa!
IX.
EPÄVAKAA.
Tämä seikka huolestutti herra La Tribeä suuresti, vaikkei hän maininnut
siitä mitään toverilleen. Sen sijaan he puhuivat kuiskaten siitä,
mitä oli tapahtunut; amiraalista, Telignystä, jota kaikki rakastivat,
toimeliaasta Rochefoucauldista, kuninkaan ystävästä; Louvren
prinsseistä, joita he pitivät kuolleina, virran toisella puolella
asuvasta hugenottiylhäisöstä, jonka pelastuksesta näytti olevan vähän
toivoa. Tignonville — hän itse tiesi kyllä syyn — ei maininnut mitään
morsiamensa kohtalosta eikä omista seikkailuistaan sen yhteydessä.
Mutta kumpikin kertoi, kuinka hälytys oli ensin tullut, kuvaillen
katkonaisesti, kuinka vaikeaa oli uskoa niin kamalaa petosta. Sitten he
siirtyivät tuleviin tapahtumiin, ja heidän mielipiteensä erosivat siinä
kuin yö ja päivä. Toinen uskoi tulevaisuuteen, toinen oli toivoton.
Ja vihdoin iltapäivällä kuluneiden kahdentoista tunnin kauheiden
kokemusten uuvuttamina he vaipuivat uneen, nojaten päätään käsivarteen,
heinien kutkuttaessa kasvoja; ja kuoleman hiipiessä heidän kohdallaan
katua pitkin he nukkuivat sikeästi vielä auringonlaskunkin jälkeen.
Kun he heräsivät, heräsi nälkäkin heidän mukanaan, ja La Triben mieleen
tuli jälleen puuttunut muna. Häntä ei huolestuttanut ainoastaan
kalvava nälkä, vaan myöskin koko heidän piilopaikkansa, joka tosin oli
ikäänkuin jumalallisen kaitselmuksen suoma, varjelema ja elintarpeilla
varustama pelastuksen arkki, ja nyt hänen täytyi mitä kunnioittavimmin
ihmetellä, mitä tämä laiminlyönti merkitsi. Ei voinut kuvitella,
että vain yksi kana olisi ilmestynyt, ikäänkuin ei olisikaan annettu
pitemmäksi ajaksi toiveita. Mutta ilmoitus oli selvä tiettyyn määrään
asti. Silloin, juuri kun kaitselmuksen käsi oli selvimmin näkynyt, niin
että sydän oli sulaa kiitollisuudesta ja kunnioituksesta, oli ilmoitus
käynyt epäselväksi. Hugenotti kysyi vakavasti itseltään, mitä se
merkitsi.
Tignonvillen kannalta, jos hän tätä asiaa ensinkään mietti, oli tässä
puhe vain munasta eikä mistään kummemmasta. Muna voisi lievittää nälän
yltyviä vaivoja, ja kun se oli jäänyt tulematta, oli se tietysti ikävä
juttu, mutta sen suurempaa merkitystä hän ei sille antanut. Myös on
tunnustettava, että heinäkuorma oli hänestä vain heinäkuorma eikä
mikään arkki, ja mitä pikemmin hän sieltä pääsisi onnellisesti, sitä
mieluisampaa se hänelle olisi. Sillä aikaa kun La Tribe, joka makasi
mukavasti ja lämpöisenä heinissä hänen vieressään, kiitti Jumalaa
siitä, että hänen kohtalonsa oli niin perin erilainen kuin paenneiden
ystävien, joita hän kuvitteli ryömimässä pimeissä kellareissa tahi
katoilla päivän helteessä ja yön kosteudessa — kävi nuori mies yhä
synkemmäksi.
Nälkä vaivasi häntä, ja se kehno osa, jota hän oli joutunut
näyttelemään, pakotti hänet toimimaan. Keskiyön vaiheilla, huolimatta
ystävänsä kiellosta, hän olisi hiipinyt etsimään ruokaa, jollei
ohikulkevan kansanjoukon melu olisi hänelle ilmaissut, että murhat
vielä jatkuivat. Silloin hän vetäytyi koukkuun ja nukkui päivän
sarastukseen asti. Mutta tyytymättömänä omaan käytökseensä ja
kiihdyksissä, kun ajatteli morsiantaan, hän ei ollut siinä tilassa,
että olisi voinut ilomielin kärsiä vastuksia. Ja vähitellen kuvastuivat
hänen mieleensä rouva St. Lon hymyilevät kasvot ja vaalea tukka, joka
valui kiharoina valkoiselle kaulalle.
Hän tahtoi eikä tahtonut. Kuolema, joka oli hiipinyt niin lähellä
häntä, oli pitänyt hänelle vakavan saarnan. Mutta kuolema ja nautinto
eivät koskaan ole kaukana toisistaan. Ei koskaan eikä missään
nähty niiden tuttavallista kisailua niin vilkkaana kuin juuri nyt,
jolloin Italian vaikutus, Italian taide ja Italian toivottomuus
olivat vallalla. Toisaalta taas La Triben esimerkki vaikutti hänen
onnettomuustoveriinsa, mutta toisessa vaakakupissa painoi vapautus
epämukavuudesta, naisen hymyn ja mielistelyn toiveet, hienot ruuat,
ylellisyys ja intohimo. Jos hän lähtisi nyt, lähtisi hän tämän naisen
luo kuoleman kielistä, seikkailun ja vaaran sädekehä ympärillään; jo
pelkkä pääsy tämän naisen läheisyyteen oli houkutus. Sitäpaitsi, jos
hän silloinkin, kun hänellä vielä oli morsiamensa, oli ollut siihen
valmis, niin miksi ei nyt, kun oli hänet kadottanut?
Juuri tämä viimeinen ajatus ja sitäpaitsi eräs toinenkin, joka äkkiä
pälkähti hänen päähänsä, ratkaisi asian. Puolipäivän aikaan hän nousi
heinissä istumaan ja sanoi katkonaisesti ja jörösti: — Nyt en viitsi
täällä enää kauempaa lojua. — Hän pisti jalkansa ulos. — Minä lähden.
Tämä liike oli niin odottamaton, että La Tribe tuijotti voimatta puhua.
Sitten hän sanoi vakavasti: — Te antaudutte suureen vaaraan, jos
niin teette. Yön pimeydessä voitte hiipiä virralle asti tai pääsette
portille. Mutta nyt minusta tuntuu mahdottomalta päästä portin läpi
taikka virran poikki.
— En aio odottaa yötä, — vastasi Tignonville, ja hänen äänessään oli
uhmaa. — Minä menen nyt. En tahdo maata kauempaa!
— Nytkö?
— Niin, juuri nyt.
— Olette hullu, jos menette, — vastasi toinen. Hän piti sitä
toimettomuuteen väsyneen nuorukaisen maltittomana purkauksena,
ainoastaan vastalauseena.
Mutta pian hän sai nähdä erehtyneensä. — Hullu taikka en, mutta minä
menen, — tiuskaisi Tignonville. Ja hän luisui maahan ja roikkuvien
heinien suojassa kurkisti varovasti kadulle kumpaankin suuntaan. — Katu
näyttää tyhjältä, — sanoi hän. — Hyvästi. — Ja ilman muuta, katsomatta
kertaakaan ylöspäin tai viittaamatta kädellään, lausumatta sen pitempiä
jäähyväisiä tai kiittämättä, hän lähti kadulle, kääntyi vasemmalle ja
katosi.
Pappi huudahti hämmästyksestä ja näytti myös aikovan laskeutua.
— Tulkaa takaisin, herra, — huusi hän niin kovaa kuin uskalsi. — Herra
Tignonville, tulkaa takaisin, tuo on pahempaa kuin hulluus!
Mutta Tignonville oli mennyt. La Tribe kuunteli hetken, kykenemättä
sitä uskomaan ja yhä odottaen hänen palaavan. Viimein, kun ei mitään
kuulunut, hän liukui hyvin kiihtyneenä maahan ja kurkisti ulos. Vasta
katsottuaan kumpaankin suuntaan ja nähtyään omin silmin, että katu oli
tyhjä, hän saattoi uskoa, että toinen oli todella mennyt. Sitten hän
kömpi hitaasti ja vakavana paikalleen ja huokasi.
— Epävakaa kuin vesi sinä olet etkä menesty! — mutisi hän. — Nyt
tiedän, miksi täällä oli vain yksi muna.
Sillä välin Tignonville, päästyään parin sadan askeleen päähän
makuutoveristaan, pujahti ensimmäiseen pimeään porttikäytävään, jonka
tapasi. Kiireesti ja otsa rypyssä hän leikkasi irti vasemman hihansa.
Kun hän näin oli paljastanut paidanhihansa, oli hänellä jälleen
valkoinen hiha, jonka hän kerran oli tahtomattaan saanut ja sitten
hyljännyt. Valkoista ristiä hän ei voinut lakkiinsa saada, sillä nyt
hän oli paljain päin. Mutta hänellä ei ollut syytä epäillä, ettei hiha
riittäisi, ja hän lähti rohkein mielin pohjoista kohti, kunnes pääsi
Ferronerie-kadulle.
Kiihtyneitä joukkoja vaelsi valtakaduilla edestakaisin; peläten
tungosta hän kulki niiden kanssa yhdensuuntaisia kujia pitkin St.
Denis-kadulle asti, mennen sen poikki. Kaikkialla hän näki hävitettyjä
taloja ja murskattuja ovia ja miltei uskomattoman julmuuden ja
uskonkiihkon jälkiä. Lombards-kadun varrella oli kuollut lapsi,
joka oli ryöstetty alastomaksi ja ripustettu naulaan nurkkasuutarin
akkunanpieleen. Vähän edempänä samalla kadulla hän joutui harppaamaan
murhatun kauniin nuoren naisen ylitse, jolla oli harvinaisen kaunis
ja pitkä tukka. Saadakseen häneltä rannerenkaan olivat ryöstäjät
leikanneet hänen kätensä poikki; myöhemmin — mutta Jumala yksin tietää,
kuinka paljon myöhemmin oli joku ohikulkija, armeliaampi kuin toverit,
päästänyt hänet kärsimyksistä keihäällä, joka yhä oli pistettynä hänen
ruumiiseensa.
Tignonville kauhistui tästä näystä ja muusta samanlaisesta. Hän inhosi
sitä merkkiä, jota piti, ja itseään siitä, että sitä piti; ja monesti
hänen parempi minuutensa kehoitti häntä palaamaan ja näyttelemään
jalompaa osaa. Kerran hän jo kääntyi tässä mielessä. Mutta hän oli
alkanut ajatella mukavuutta ja nautintoa, ja vaara ja epävarmuus
lisäävät niiden arvoa. Pian hänen stoalaisuutensa katosi, ja hän
kääntyi jälleen. Ehtien tuskin väistää tungeskelevaa roskajoukkoa, joka
kuljetti pyörtynyttä saalistaan virtaan, hän kiirehti Lombards-katua
pitkin ja saavutti onnellisesti sen talon, joka oli Kultaisen Neidon
vieressä. Nyt hän ei enää epäillyt, millä puolen Kultaista Neitoa oli
se talo, jossa rouva St. Lo asui; talo oli selvästi hänen edessään.
Hänen tarvitsi vain kolkuttaa. Mutta sitä mukaa kuin hän läheni
turvapaikkaansa, kasvoi myös hänen levottomuutensa. Menettää kaikki,
kun kaikki jo oli hänen kädessään, epäonnistua itse kynnyksellä —
sitä hän ei uskaltanut ajatellakaan; ja kun hän käsitteli raskasta
rautakolkutinta, joka koristi ovea, vapisi hänen kätensä, ja hän
silmäili arasti taaksensa.
Hän ei voinut hellittää katsettaan eräästä miesjoukosta, joka oli
kokoontunut kadun toiseen päähän, erään ränsistyneen päätytalon
kohdalle. Näytti siltä kuin he pitäisivät häntä silmällä, ja hän
kuvitteli — vaikka etäisyys esti näkemästä — että epäluulo heräsi
heidän silmissään. Joka hetki he saattoivat tulla pitkin katua,
lähestyä ja syyttää häntä. Ja siinä luulossa hän uudestaan kolkutti.
Miksi ei portinvahti avannut?
Niin, miksi ei? Sillä nyt tuli joukko mahdollisuuksia nuoren miehen
mieleen kiduttaen häntä. Oliko rouva St. Lo lähtenyt turvallisempaan
paikkaan ja sulkenut talon? Taikka, hyvä katolilainen kun oli,
säikähtänyt ja päättänyt olla avaamatta kenellekään? Taikka oliko hän
sairas? Vai oliko kuolema kohdannut hänet yleisessä metelissä?