totta, — sanoi hän, — saan maksaa kalliin hinnan vaimostani ja
vain lyhyen aikaa sanoa häntä vaimokseni. Sitä suuremmalla syyllä,
neitiseni, täytyy kiirehtiä. Eikä asia viivyttelemisestä parane. Kumman
valitsette, minun pappini vai oman kirkkonne miehen?
Nyt Tignonville ponnahti esille. — Hän ei ole luvannut mitään! — huusi
hän ja löi nyrkkinsä pöytään.
Kreivi Hannibal hymyili ivallisesti. — Se on neidin sanottava, —
vastasi hän.
— Mutta jos hän niin sanoo, entä sitten?
Tavannes otti makeisrasian, jollaisia sen ajan muodin mukaan pidettiin
mukana, samoin kuin myöhemmän ajan ihmiset käyttivät nuuskarasiaa. Hän
valitsi hitaasti luumun.
— Jos hän niin sanoo? — toisti hän. — Siinä tapauksessa herra de
Tignonville saa takaisin lemmittynsä, ja herra de Tavannes kadottaa
morsiamensa.
— Te lupaatte sen?
— Lupaan. Mutta...
— Mutta mitä?
— Mutta hän ei sano niin, — vastasi Tavannes rauhallisesti.
— Miksi ei?
— Miksikö ei?
— Niin, herra, miksi ei? — kertasi nuorempi mies vavisten.
— Siksi, herra de Tignonville, että se ei olisi totta.
— Mutta hän ei puhunut! — huusi Tignonville kiihkeästi, niinkuin lintu
turhaan rimpuilee siivillään häkin seiniä vastaan. — Hän ei puhunut, ja
siksi hän ei voinut luvata.
Tavannes söi luumun hitaasti, näytti nauttivan sen tuoksusta ja
tunnustavan sen oikeaksi Agen-luumuksi, ja vasta sitten hän puhui.
— Teidän asianne ei ole sanoa, lupasiko hän vai ei, — vastasi hän
kuivasti, — eikä minunkaan. Se kuuluu neidille.
— Te jätätte sen hänen ratkaistavakseen?
— Jätän hänen ratkaistavakseen, lupasiko hän.
— Siinä tapauksessa hänen täytyy sanoa, ettei luvannut! — huusi
Tignonville äänellä, jossa väreili voiton ja helpotuksen tunne. — Sillä
hän ei puhunut. Kuulkaa, neiti! — jatkoi hän, kääntyen ojennetuin käsin
ja vedoten morsiameensa intohimon vallassa. — Kuuletteko? Ymmärrättekö?
Teidän tarvitsee vain puhua, niin olette vapaa! Sanokaa vain tuo
sana, ja tämä herra jättää teidät rauhaan! Jumalan nimessä, puhukaa,
Clotilde! Ah! — Hän teki epätoivoisen eleen, kun tyttö ei vastannut,
vaan istui yhä kuin kivettynyt, toivottomana katsellen suoraan eteensä
ja nyppien suonenvedontapaisesti nytkähtelevin sormin vyönsä reunusta.
— Hän ei ymmärrä! Pelko on huumannut hänet. Olkaa armelias, herra,
antakaa hänelle aikaa tointua, että hän tietäisi mitä tekee. Pelko on
lamauttanut hänen ajatuskykynsä.
Kreivi Hannibal hymyili. — Minä tunsin hänen isänsä ja setänsä, —
sanoi hän, — eivätkä heidän aikanaan Vrillacit olleet pelkureita.
Herra unohtaa myöskin, — jatkoi hän hienolla ivalla, — puhuvansa
morsiamestani.
— Se on valhe!
Tavannes kohotti silmäkulmiaan. — Te olette minun vallassani, — sanoi
hän. — Sitäpaitsi, jos se on valhetta, tarvitsee neidin vain sanoa
samaa.
— Te kuulette, mitä hän sanoo? huusi Tignonville. — Siis, puhukaa toki,
neiti! Clotilde, puhukaa! Sanokaa, että te ette ole puhunut, ette ole
koskaan luvannut hänelle mitään!
Nuoren miehen ääni värisi närkästyksestä, raivosta ja tuskasta; mutta
jos totuus on tuotava julki, etupäässä häpeästä, oudon, tavattoman
asemansa häpeällisyydestä. Sillä sitä mukaa kuin häneltä häipyy
äkillisen, väkivaltaisen kuoleman pelko, valveutui hänen ajatuskykynsä,
ja tilanne alkoi näyttää hänestä yhä rumemmalta. Oikeastaan ei hänen
rakkautensa niin tuskallisesti koettanut pidättää tyttöä — rakkaus,
joka kärsi nähdessään vaaran menettää lemmittynsä, kuten jaloimpien
luonteitten laita luultavasti olisi ollut. Pikemminkin hänessä
kärsi miehen itserakkaus, ylpeän luonteen itserakkaus, joka huomasi
olevansa vasaran ja alasimen välissä, niin kierossa asemassa, että
hänen, onnettoman, tästä lähtien voitaisiin sanoa ostaneen henkensä
rakastettunsa hinnalla. Hän ei ollut ostanut, mutta hänen oli ollut
pakko olla läsnä; hänen oli täytynyt olla toimetonna asianhaarojen
pakosta, ja tosiasia oli, että jos tyttö uhraisi itsensä, hän siten
pelastuisi.
Siinäpä olikin pula. Ei siis ihme, että hän rukoili tyttöä sellaisella
äänellä, joka herätti pelon herpaisemat palvelijatkin horroksista.
— Sanokaa hänelle! — huusi hän. — Sanokaa hänelle, ennenkuin on liian
myöhäistä. Sanokaa, että te ette ole luvannut!
Tyttö käänsi hitaasti kasvonsa häntä kohti. — En voi, kuiskasi hän, —
en voi. Menkää, — jatkoi hän kasvojen vääntyessä tuskasta. — Menkää,
herra. Jättäkää minut. Kaikki on mennyttä.
— Mitä? — huudahti Tignonville. — Te lupasitte hänelle?
Tyttö nyökkäsi.
— Siinä tapauksessa, — huusi nuori mies kiukun puuskassa, — en minä
ainakaan tahdo olla osa hinnasta. Katsokaa! Noin! Ja noin! — ja hän
kiskaisi valkoisen hihan kokonaan irti käsivarrestaan ja reväisten
sen halki heitti sen maahan ja tallasi sitä. — Minusta ei milloinkaan
saa sanoa, että olin läsnä ja annoin teidän ostaa henkeni. Minä menen
kadulle, kävi minun sitten miten tahansa. — Ja hän kääntyi ovea kohti.
Mutta Tavannes ehti ennen häntä. — Ei! — sanoi hän; — te jäätte tänne,
herra de Tignonville, — ja hän asettui seisomaan selin ovea vasten.
Nuori mies katseli häntä kasvot vimmasta vääristyneinä.
— Minunko täytyy jäädä tänne? — huusi hän. — Ja miksi niin, herra? Mitä
merkitsee teille, jos valitsen kuoleman?
— Ainoastaan hiukan, — vastasi Tavannes. — Nyt olen vastuussa neidille,
tunnin kuluttua vaimolleni, teidän hengestänne. Eläkää siis, herra,
teillä ei ole valintaa. Kuukauden kuluttua kiitätte minua siitä... ja
häntä myöskin.
— Olenko teidän vankinne?
— Olette.
— Ja minun täytyy jäädä tänne... kidutettavaksi? — huusi Tignonville.
Kreivi Hannibalin silmät säkenöivät. Äkilliset, rajut muutokset olivat
hänelle luonteenomaisia; välinpitämättömyys saattoi äkkiä vaihtua
raivoksi, iva hillittömäksi herjaukseksi.
— Kidutettavaksi! — kertasi hän julma ilme kasvoillaan. — Te puhutte
kidutuksesta, kun Piles ja Pardaillan, Teligny ja Rochefoucauld
makaavat kuolleina kadulla! Kun lahkonne häviää, kuihtuu kuin
kurpitsa yhtenä yönä! Kun palvelijanne teurastetaan ja Ranska nousee
ympärillänne verivirran hyökynä! Mutta vähät siitä, — ja hän viittasi
kädellään halveksivasti, — te saatte minutkin puhumaan, vaikka en
olekaan puhelias eikä minulla ole aikaakaan. Neiti, te ainakin toimitte
ettekä puhele. Teidän luvallanne palaan tunnin kuluttua ja tuon
mukanani... kummanko, meikäläisen vai teikäläisen papin?
Clotilde katsoi häneen sen näköisenä, joka hitaasti alkaa tajuta
asemansa kammottavan, julman todellisuuden. Aluksi hän ei vastannut.
— Meikäläisen, — kuiskasi hän sitten tuskin kuuluvasti.
Tavannes nyökäytti päätään. — Hugenottipapin siis, — sanoi hän
huolettomasti. — Hyvä on, kunhan vain löydän jonkun. — Ja astuen
rikotun, ammottavan akkunan luo, josta viileä aamuilma puhalsi
huoneeseen ja hiljaa liehutteli onnettoman tytön hiuksia, hän virkkoi
pari sanaa ulkopuolella vahdissa olevalle miehelle. Sitten hän kääntyi
mennäkseen ovelle, mutta kynnyksellä hän pysähtyi heittäen omituisen
katseen kumpaankin ja viittasi Carlatia ja palvelijoita menemään ensin
ulos.
— Ylös, ja pysykää hiljaa yläkerrassa! — jyrisi hän. — Yrittäkääpä
vain avata akkuna tai katsoa ulos, niin saatte maksaa sen kalliisti!
Kuuletteko? Ylös! Te myöskin, vanha töpökorva. Mitä? ettekö mene? — ja
hän katsahti tuimasti, kun Carlat epäröi. — Näin on parempi! Näkemiin,
neiti!
Hän odotti siksi, että kaikki olivat menneet, seurasi heitä sulkien
oven ja jätti molemmat nuoret yksin, jotka jäätyään kahden kesken
ammottavan akkunan ja haaskatun juhla-aterian ääreen pysyivät oudosti
vaiti. Tyttö puristi toisella kädellään toista, ikäänkuin masentaakseen
nousevaa kammoa, ja istui tuijottaen eteensä, näyttäen tuskin
hengittävänkään. Mies nojasi vähän matkan päässä hänestä seinään ja
tuijotti lattiaan kasvot synkkinä, vääristyneinä.
Hänen olisi ennen kaikkea tullut ajatella tyttöä ja tytön puolesta,
hänen ensi vaistonsa olisi täytynyt neuvoa lohduttamaan, kun ei
voinut häntä pelastaa. Hänen asianaan olisi ollut lieventää, mikäli
mahdollista, tytön kohtaloa, todistaa hänelle puhtain, pyhin
jäähyväissanoin, että hän käsitti ja antoi arvoa uhrille, jonka tyttö
oli tekemäisillään, ei pelastaakseen omaa, vaan toisten hengen, ja
josta he molemmat maksoivat hinnan.
Ja kaikki nämä ajatukset ehkä risteilivätkin Tignonvillen aivoissa,
ehkä hän ajattelikin etusijassa juuri näitä asioita, mutta ne eivät
päässeet esille. Nuori mies seisoi yhä vaipuneena synkkään mietiskelyyn
ja näytti ajattelevan vain omaa itseään eikä tyttöä, omaa asemaansa
eikä toisen. Muutoin hänen olisi täytynyt katsoa tyttöä ja kääntyä
hänen puoleensa. Hänen olisi täytynyt tuntea Clotilden sanattoman,
sulhaseensa turvautumisen ylevä vetovoima, kun hän syvään hengähtäen
hitaasti käänsi silmänsä häntä kohden, äänetönnä, kysyvänä odottaen,
mitä hän ehdottaisi.
Tietysti hänen olisi täytynyt. Kuitenkin kesti kauan, ennenkuin hän
vastasi. Hän istui vaipuneena miettimään omaa itseään ja asemaansa,
ilkeätä, arvoaan alentavaa asemaansa, johon Clotilde oli hänet
saattanut. Lopuksi hän tunsi tytön pakottavan katseen, taikka ajatukset
kävivät sietämättömiksi. Hän kohotti katseensa, kohtasi tytön silmät ja
hypähti kiroten seisaalleen.
— Se ei saa tapahtua! — huusi hän matalalla, mutta raivoisalla äänellä.
— Te ette saa niin tehdä! Tahdon sitä ennen tappaa hänet! Tahdon
tappaa hänet tällä kädellä! Taikka — hän harppasi akkunan ääreen ja
peräytyi samassa, riemastuneena, toinen ilme kasvoillaan — taikka,
vielä parempi, me livahdamme sittenkin hänen käsistään. Katsokaa,
neiti, näettekö? Taivas on armelias! Häkkimme on tällä hetkellä auki!
— Hänen silmänsä säteilivät innostuksesta, ja äkillinen toivo virisi
hänen ilmeeseensä hänen osoittaessaan vartioimatonta akkunaa. — Tulkaa!
Tämä on meidän ainoa tilaisuutemme! — Hän tarttui Clotilden käsivarteen
koettaen vetää häntä akkunaa kohden.
Mutta tyttö ponnisteli vastaan tuijottaen häneen. — Ei, ei! — huusi hän.
— Kyllä, kyllä, tietysti! — vastasi Tignonville. — Te ette ymmärrä. Tie
on auki! Me voimme paeta, Clotilde, me pääsemme pakoon!
Minä en voi! Minä en voi! — valitti tyttö yhä estellen.
— Pelkäättekö?
— Pelkäänkö? — kertasi tyttö hämmästyneellä äänellä. — En, mutta minä
en voi! Minä lupasin hänelle. En voi. Voi, hyvä Jumala! — jatkoi hän
äkillisessä surun purkauksessa, kun tietoisuus yleisestä tappiosta,
yhteisestä, suuresta murhenäytelmästä samassa yllätti hänet tunkien
hetkeksi syrjään hänen yksityisen hätänsä. — Miksi ajattelisimme
itseämme? Ne, jotka olivat meidän, joita rakastimme, ovat kuolleet tai
kuolemaisillaan! Miksi haluaisimme elää? Onhan samantekevää, miten
meidän käy? Me emme voi tulla onnellisiksi? Onnellisiksi? — jatkoi
hän hurjasti. — Onko kukaan enää onnellinen? Taikka onko koko maailma
muuttunut yhdessä yössä? Ei, me emme voisi olla onnellisia. Ja ainakin
te jäätte eloon, Tignonville, se on lohdutukseni.
— Jään eloon! — vastasi nuori mies kiivaasti. — Minäkö jäisin eloon?
Tahtoisin mieluummin kuolla tuhat kertaa kuin elää häväistynä! Kuin
nähdä teidät uhrattuna tuolle paholaiselle! Kuin pitää polttomerkkiä
otsassani, jotta jokainen mies osoittaisi minua sormellaan! Mieluummin
kuolisin tuhat kertaa!
— Ettekö usko, että minäkin sitä tahtoisin? — sanoi tyttö väristen. —
Parempi, paljon parempi olisi kuolla kuin — kuin elää hänen kanssaan!
— Miksi emme siis kuolisi?
Tyttö tuijotti häneen suurin silmin, ja äkillinen tyyneys valtasi
hänet. — Kuinka? — kuiskasi hän. — Mitä tarkoitatte?
— Tuota! — vastasi hänen sulhasensa. Puhuessaan hän kohotti kätensä
ja viittasi tyttöä kuuntelemaan. Raikkaassa aamuilmassa kuului vielä
kaukainen, mutta vihainen kohina, joka ennusti uuden myrskyn nousua.
Tytön kuunnellessa alkoi ääni jo vahvistua, ja kuitenkin ensi hetkellä
hän käsitti väärin sulhasensa tarkoituksen. — Oi Jumalani! — huusi
hän liiaksi rasittuneiden hermojensa kiihdyttämällä, — eikö tuo kello
milloinkaan lakkaa soimasta? Eikö kukaan voi sitä pysähdyttää?
— Se ei ole kellonsoittoa! — huusi Tignonville tarttuen tytön käteen
ikäänkuin kiinnittääkseen hänen huomiotaan. — Ääni, jonka kuulette,
nousee lähenevästä roistojoukosta. He palaavat. Meidän ei tarvitse
muuta kuin seistä tässä avoimessa akkunassa, muuta kuin näyttäytyä
heille, eikä meidän sitten tarvitse enää elää! Clotilde! Jos
tarkoitatte, mitä sanotte, jos se on teidän vakava tahtonne, niin tie
on auki!
— Ja me kuolemme — yhdessä?
— Niin, yhdessä. Mutta onko teillä siihen rohkeutta?
— Rohkeuttako? — huusi tyttö, ja peloton hymy valaisi hänen valkeita
kasvojaan. — Rohkeutta vaadittaisiin elämiseen. Siihen vaadittaisiin
rohkeutta. Olen valmis, aivan valmis. Se ei voi olla mikään synti. Elää
tietoisena siitä, mikä minulla on edessäni, se olisi syntiä. Tulkaa! —
Tällä hetkellä hän oli unohtanut väkensä, lupauksensa, kaikki. Hänestä
tuntui, että kuolema vapauttaisi hänet kaikesta. — Tulkaa!
Hän painoi Tignonvillen kättä, ja he astuivat ammottavan akkunan luo.
Hiljainen kohina, jonka Tignonville hetki sitten oli kuullut vain
epäselvästi, oli paisunut äänten pauhuksi. Roistojoukko palatessaan
itään päin pitkin St. Honoré-katua lähestyi taloa. Tignonville
tuki tyttöä käsivarrellaan ja he seisoivat odottaen juuri akkunan
sisäpuolella. Äkkiä Tignonville kumartui ja hänen kasvonsa olivat
miltei yhtä valkeat kuin tytön. Heidän katseensa yhtyivät, ja hän olisi
tahtonut suudella Clotildea.
Tyttö ei vetäytynyt irti hänen käsivarrestaan, mutta käänsi kasvonsa
poispäin, silmät puoleksi ummessa. — Ei, — mutisi hän. — Ei! Minä
olen hänen omansa niin kauan kuin elän. Mutta me kuolemme yhdessä,
Tignonville. Eihän se kestä kauan, eihän? Ja jäljestäpäin — —
Hän ei päättänyt lausettaan, mutta huulet liikkuivat äänettömässä
rukouksessa, ja hänen kasvoilleen tuli kaukaisuuteen tähyävä ilme,
sellainen, joka erään toisen hugenottinaisen, Phillippine de Lunsin,
kasvoilla sai maailman katalimman roskajoukon irstaat pilapuheet
vaikenemaan, kun hänet neljätoista vuotta tätä ennen teloitettiin
Maubert-torilla. Tuntia tai paria aikaisemmin oli neiti säikähtänyt
äkillistä myrskyä, kauhistunut kohtaloaan, tuntenut pelkäävänsä. Nyt,
kun hän vapaaehtoisesti astui sitä kohti, hän oli, kuten moni muu
nainen sekä ennen häntä että hänen jälkeensä, ilman pelkoa. Hän oli
irtautunut itsensä yläpuolelle.
Mutta kuolema viivytteli tuloaan. Jokin tuntematon este pidätti
roskajoukkoa etenemästä. Melu kylläkin jatkui, oli lyödä korvat
lukkoon ja värisytti heitä, mutta joukko itse tuntui pysähtyneen parin
talonmitan päähän St. Honoré-kadulle. Kului puoli minuuttia, pitkä
puoli minuuttia, joka tuntui ihmisiältä, eikä joukko lähestynyt.
Lähestyikö se ensinkään? Tulisiko se tänne? Vai kääntyisikö se jälleen?
Epävarmuus, joka oli epätoivoa paljoa pahempi, alkoi horjuttaa miehen
rohkeutta, sillä miehen on helpompi toimia kuin kärsiä. Hiki kohosi
Tignonvillen otsalle hänen kuunnellessaan, käsivarsi kierrettynä
tytön vyötäisille, kuunnellessaan ja odottaessaan. Onhan mahdollista,
että hän ei oikein ollut tarkoittanut, mitä sanoi minuuttia tai paria
aikaisemmin väittäessään mieluummin kuolevansa tuhat kertaa kuin
elävänsä näin häväistynä. Myöskin on mahdollista, että hän todella
tarkoitti sitä. Mutta siinä tapauksessa hän ei ollut kuvitellut, mitä
tulisi tapahtumaan, ei ollut osannut oikein arvioida kestävyyttänsä
toimettomassa odotuksessa.
Hän oli yhtä rohkea kuin tavallinen mies, tavallinen sotilas, mutta
marttyyrius, alistumisen jumaloiminen tulee paremmin naisen mieleen
kuin miehen. Jos ratkaisu olisi tullut pikemmin, niin hän ehkä olisi
uljaasti sen kohdannut. Mutta hänen täytyi odottaa ja lisäksi odottaa
petojen karjuessa, mutta siihen hän ei ollut valmistunut.
Nainen voi ehkä tyytyä kuolemaan tällä tavalla, mutta mies? Puna
nousi ja katosi jälleen Tignonvillen kasvoilta, hänen katseensa
alkoi harhailla sinne tänne. Olisiko nytkään liian myöhäistä paeta?
Liian myöhäistä välttää tytön hullun itsepäisyyden seurauksia?
Liian myöhäistäkö —? Tytön silmät olivat ummessa, hän nojasi hänen
käsivarteensa melkein elotonna. Clotilde ei tietäisi, eikä hänen
tarvitsisikaan tietää ennenkuin jälkeenpäin. Ja jälkeenpäin hän
kiittäisi siitä! Niin, sitten — ja nyt akkuna oli auki, katu oli
tyhjänä, ja joukko viipyi eikä tullut.
Hän muisti, että kahden talonmitan päässä oli kapea kuja, joka kääntyi
St. Honoré-kadulta kohtisuorasti ulkonevan holvikatoksen alitse
Roule-kadulle. Jospa hän vain ehtisi sinne roskajoukon näkemättä!
Kaiketi hän ehtisi. Hän oli tehnyt päätöksensä, ja kiivaasti liikahtaen
hän astui askeleen eteenpäin. Puristaen tyttöä lujemmin vyötäisistä hän
tarttui vasemmalla kädellään sen tangon päähän, jonka hyökkääjät olivat
kiskaisseet irti paikaltaan akkunanpielestä, ja kääntyi laskeutuakseen
akkunasta alas. Yhdellä ainoalla harppauksella hän joutuisi kadulle.
Tällä hetkellä Clotilde heräsi huumauksestaan. Hän avasi äkkiä
hämmästyneenä silmänsä ja kohtasi Tignonvillen katseen.
Tignonville oli juuri astumaisillaan takaperin laskeutuakseen
akkunasta, vetäen tyttöä mukaansa. Mutta tämän vuoksi ei hänen aikeensa
tullut ilmi, vaan hänen kasvojensa takia, jotka heti ilmaisivat tytölle
kaikki — ettei hän etsinyt kuolemaa, vaan elämää. Tyttö ponnisteli
pysyäkseen seisaalla ja vapautuakseen Tignonvillestä, joka nyt oli sekä
raivostunut että päättäväinen, aikoen pelastaa. Clotilden laahaamalla
hänet ulos vaikka vastoin tahtoa. Mutta sitten, kun tyttö tuli täysin
tajuihinsa, tulistui hänkin.
— Ei! — huusi hän, — minä en tahdo! — ja hän ponnisteli yhä kiivaammin.
— Teidän täytyy! — sähisi Tignonville hampaittensa välitse. — Te ette
saa jäädä tänne perikatoon.
Mutta tytön kädet olivat nyt vapaat, ja hän työnsi Tignonvillen luotaan
intohimoisesti, epätoivoisesti, kaikella voimallaan. Tignonvillen
toinen jalka oli juuri sillä hetkellä ilmassa, ja silmänräpäyksessä
se oli tapahtunut. Raivosta kiljahtaen hän menetti tasapainon ja yhä
pidellen kiinni tangosta horjahti taaksepäin akkunan läpi, ja samalla
Clotilde läähättäen ja puoleksi tiedotonna lennähti taaksepäin Hannibal
de Tavannesin syliin, joka kummankaan huomaamatta oli minuuttia
aikaisemmin astunut huoneeseen. Hän oli kynnyksellä seisten ja
luontainen hymy huulillaan pitänyt silmällä taistelua ja sen tulosta.
VIII.
KAKSI KANAA JA YKSI MUNA.
Tignonville oli saanut aika tärähdyksen pudotessaan, ja tavallisissa
oloissa hän olisi jäänyt makaamaan, minne oli pudonnut, ja voihkinut.
Mutta kun mies kerran on kääntänyt selkänsä kuolemalle, kuvittelee hän
sen olevan ihan kintereillään. Hänellä ei ole aikaa yllätyksiin, vaan
hän kiirehtii päästäkseen mahdollisimman kauas vaarallisesta paikasta.
Niin kävi tämän hugenotinkin. Äkkiä syöstynä kadun julkisuuteen hän
tiesi, että vaara minä hetkenä tahansa voi siepata hänet käsiinsä,
ja hän oli jalkeilla katsellen pitkin katua kumpaankin suuntaan jo
ennenkuin hänen putoamisestaan syntynyt kolina oli kuulunut kolmen
talonmitan päähän.
Roskajoukko oli vielä sadan askeleen päässä, piirittäen ja tungeskellen
erään talon ympärillä, jossa metsästettiin ihmisiä aivan kuin
pyydystetään rottia. Hän näki, että häntä ei oltu huomattu, ja
hänen varovaisuutensa muuttui raivoksi. Hän alkoi kiehua vihasta
sen johdosta, mitä oli tapahtunut, ja äkillisessä häpeän puuskassa
hän pui nyrkkiään ammottavalle akkunalle ja pilkallisen näköiselle
kilpailijalleen, jonka hän himmeästi erotti taustalla. Jos katse olisi
voinut tappaa Tavannesin — ja tytön, ei olisi muuta tarvittu.
Sillä tällä hetkellä hän ei vihannut ainoastaan Tavannesia, vaan
myöskin neitiä, toisen voiton tahdotonta välikappaletta. Tyttö oli
sysännyt hänet luotaan, ei ollut suostunut hänen ohjattavakseen, oli
vastustanut, ehkäissyt, häväissyt häntä. Kärsiköön sitten seuraukset,
kun kerran tahtoi joutua perikatoon!
Tignonville ei edes itsellensä tunnustanut suuttumuksensa todellista
syytä, sitä koetusta, jolle tyttö oli pannut hänen rohkeutensa, ja jota
se ei ollut kestänyt. Tämä seikka se kuitenkin oli syynä, vaikka hän
olikin itse aiheuttanut kokeen, joka poltti hänen ritarikunniaansa,
kuten salakuljettajan nuotio polttaa kääpiökanervikkoa. Havainto, että
sankarillisuuden hetkellä hän ei ollutkaan sankari, sai hänet tekemään
tuon intohimoisen kädenliikkeen ja seuraavassa silmänräpäyksessä
syöksymään kujaa pitkin Roule-kadulle, sydän täynnä kiivaita lupauksia
ja vieläkin kiivaampia uhkauksia.
Hän oli ehtinyt kujan toiseen päähän ja oli juuri kääntymäisillään
kadulle, kun hän muisti, ettei hänellä ollut mitään paikkaa minne
mennä. Hänen asuntonsa ei enää ollut hänen, sillä hänen isäntänsä
tiesi hänet hugenotiksi ja antaisi hänet varmasti ilmi. Hän ei voinut
lähestyä niitä uskolaisiaan, joiden luona oli tavallisesti käynyt,
koska se olisi pannut heidät vaaralle alttiiksi, ja muutoin hänellä
oli vain harvoja tuttavia ja nekin aivan uusia. Kaduilla oleskeleminen
oli kuitenkin mahdotonta: siellä hän oli mitä suurimmassa vaarassa,
ikäänkuin juuri putoamaisillaan olevan kirveenterän alla. Oli
yhdentekevää, kävelikö hän vai piileskeli, hän oli kuitenkin aina
vastaantulijoiden vallassa, jos nämä vain olivat kyllin julkeita
ottamaan hänet hengiltä.
Hiki nousi hänen otsallensa hänen seistessään matalan kaarikatoksen
alla maistaen kuolemaan tuomitun ja takaa-ajetun koiran katkeraa
turvattomuutta tässä aurinkoisessa kaupungissa. Hän kuvitteli, että
vastapäätä, talonpäädyn joka akkunassa, joku valvoi hänen liikkeitään.
Jokaisen kaukaisen askeleen kaiussa hän kuvitteli tuomion lähenevän ja
joutuvansa ilmi. Ja siinä vavistessaan hänen täytyi ajatella, päättää,
keksiä jokin suunnitelma.
Kaupungissa ei hänellä ollut mitään paikkaa eikä aukea lähiseutu
tarjonnut mitään turvaa. Ja kuinka hän pääsisi kaupungin ulkopuolelle?
Jos hänen onnistuisikin saavuttaa joku kaupungin porteista, St. Antoine
tai St. Denis, — jo sinänsä sangen vaikea asia —, niin hän vannaankin
tapaisi sen suljettuna ja vartioituna. Lopuksi pälkähti hänen
päähänsä, että hän ehkä voisi päästä virran poikki, ja tämä ajatus
herätti toivoa. Olihan mahdollista, että verilöyly ei ollut ulottunut
etäiseen etukaupunkiin; mahdollista myös, että vaikka näin olisikin
käynyt, niin sikäläiset hugenotit — Frontenay, Montgomery ja Chartres
pohjoisranskalaisen sotaväkensä kera — olisivat ehkä kyllin voimakkaita
vastarintaan, kenties vielä käymään pariisilaisten kimppuun.
Hänen kasvonsa saivat uudelleen väriä. Hän ei ollut sotilaana pelkuri;
jos piti taistella, oli hänellä kylläkin rohkeutta. Hän ei voinut mennä
siltaa pitkin virran poikki, sillä siellä asuivat rikkaat kultasepät
ja siellä tietysti roskajoukko puuhasi eniten. Mutta jos hän pääsisi
rannalle, voisi hän ehkä jostakin yksinäisestä paikasta saada veneen ja
pahimmassa tapauksessa vaikka uida virran poikki.
Hänen takanaan olevasta Louvresta kuului kiväärinlaukauksia, jokaisesta
korttelista kohosi etäisten ihmisjoukkojen kohinaa taikka uhrien
häipyviä, valittavia huutoja. Mutta hänen eteensä aukeavaa tyhjää katua
pitkin näytti helpolta kulkea; hän rohkaisi itseään ja lähti nopeasti
astumaan. Hän ei tavannut ketään, eikä kukaan häntä hätyyttänyt, mutta
hän näki vilaukselta kalpeiden kasvojen vaanivia silmäyksiä akkunoiden
takaa, ja niin hermostuttava oli tämä äänetön, pahaa ennustava
tarkkaavaisuus, että hän tultuaan kadun päähän kulki harhaan. Hänen
olisi tullut kääntyä etelää kohden; sen sijaan hän jatkoi matkaansa
suoraan eteenpäin, havaitsi joutuneensa Ferronerie-kadulle ja kohta
senjälkeen miltei törmäsi yhteen vartiojoukon kanssa, joka kulki
tarkastusmatkalla talosta taloon.