kreivi Tavannes oli sanonut, oli hän aavistanut, tiennyt vastauksen,
mutta Tignonville nähtävästi ei ollut ja hypähti nyt tuoliltaan.
— Herra de Tavannes, — huusi hän, — te olette konna!
— Mitä uskallatte, herraseni?
— Te olette konna! Mutta sen saatte maksaa! — jatkoi nuori mies
tulisesti. — Tästä huoneesta ette pääse elävänä. Tämän häväistyksen
saatte maksaa.
— Häväistyksen? — toisti Tavannes, kuten näytti, hämmästyen, ja sitten,
ikäänkuin olisi asia hänelle selvinnyt: — Ahaa, mutta te erehdytte,
— sanoi hän tehden kädellään kieltävän liikkeen. — Ja neiti ehkä
myöskin? Olkaa rauhassa, silloin käytetään myös kellonsoittoa, kirjaa
ja kynttilää; hänet solmitaan minuun niin lujasti kuin pyhä kirkko
voi solmita! Taikka, jos hän haluaa, saa hänet vihkiä hänen oman
kirkkonsa pappi, jos joku jää henkiin. Hän saa valita kumman tahansa,
kumpi hänelle vain on paremmin mieleen. Minulle on samantekevää! Mutta
aikoessanne maksaa minulle, herra, — jatkoi hän, ja hänen äänessään
ja eleissään oli ivaa, — kysyn teiltä, koska? Ijankaikkisuudessako?
Sillä jos hylkäätte tarjoukseni, ei teillä ole täällä maan päällä
aikaa. Nytkö? Minun tarvitsee vain puhaltaa tähän pilliin —hän kosketti
rinnallaan riippuvaa hopeapilliä — ja täällä lähellä on miehiä, jotka
surmaavat teidät, ennenkuin olette ehtinyt kahtakaan askelta astua.
Hylätkää aikomuksenne ja tulkaa järkiinne. Te olette minun vallassani.
Pariisissa virtaa verta, yhtä ylhäisten kuin teidän, yhtä viattomain
kuin neidin. Jos ette tahdo hukkua muiden muassa, niin päättäkää! Ja
pian! Sillä se, mitä olette nähneet, on vain esimakua; mitä olette
kuulleet,-se on vain hiljaista suhinaa, joka ennustaa hirmumyrskyä.
Älkää miettikö liian kauan, niin kauan, etten enää minäkään voi teitä
pelastaa.
— Tahtoisin mieluummin kuolla! — vaikeroi neiti peittäen kasvonsa
käsillään. — Tahtoisin mieluummin kuolla!
— Ja nähdä hänen kuolevan? — vastasi kreivi Tavannes tyynesti. — Ja
nähdä näiden kuolevan? Miettikää, miettikää, lapsi!
— Te ette tee sitä, — läähätti tyttö. Hän vapisi kiireestä kantapäähän.
— Minä en tee mitään, — vastasi kreivi varmasti. — Minä vain jätän
teidät oman onnenne nojaan ja nämä toiset samoin. Vaimoni ja hänen
väkensä uskallan pelastaa vaikka kuninkaan edessä, mutta en muita.
Teidän täytyy valita... ja nopeasti.
Eräs pelästyneistä naisista, neidin kamarineitsyt, nimeltä Javette,
aikoi heittäytyä emäntänsä jalkoihin. Tignonville karkoitti hänet
takaisin yhdellä ainoalla sanalla ja kääntyi kreivi Hannibalin puoleen.
— Mutta, herra kreivi, — sanoi hän, — oletteko aivan mieletön? Onhan
mieletöntä kosia häntä tällä tapaa. Te ette rakasta häntä. Te ette
kaipaa häntä. Missä suhteessa hän merkitsee teille enemmän kuin muut
naiset?
— Missä suhteessa hän teille merkitsee enemmän kuin muut naiset? —
kysäisi Tavannes niin terävällä, pistävällä äänellä, että Tignonville
säpsähti, ja heidän välillään istuvan tytön, kilpailun kunniapalkinnon,
poskille kohosi hieno puna. — Missä suhteessa hän on teille enemmän
kuin muut naiset? Onko hän enemmän? Ja sittenkin... haluatte hänet
omaksenne.
— Hän merkitsee minulle enemmän, — vastasi Tignonville.
— Todellako? —iski toinen hänen sanoihinsa, ja äänessä oli tarkoittava
sävy. — Todellako? Mutta me leikittelemme sanoilla, ja myrsky on
nousemassa, kuten jo ennustin teille. Teille riittää, että minä kaipaan
häntä, että minä tahdon hänet omakseni. Hänestä on tuleva minun
vaimoni, vapaasta tahdostaan Hannibal de Tavannesin vaimo... taikka
minä jätän hänet oman onnensa nojaan ja teidät samaten!
— Oi, Jumalani! — vaikeroi tyttö. — Vapaaehtoisesti hänen vaimonsa!
— Niin, neiti, vapaaehtoisesti minun vaimoni, — vastasi kreivi
ankarasti, — taikka ei kenenkään!
VI.
KUKA LOUKKAA TAVANNESIA?
Ennustaessaan, että myrsky oli nousemassa, kreivi Hannibal oli vain
puhunut totta. Uusi roistojoukko oli hetki sitten syöksynyt idästäpäin
St. Honorè-kadulle, ja tuhansien äänien kohina paisui valtavammaksi
kuin kellojen kiihkeät läppäykset. Liikkuvien ihmisjoukkojen takana
alkoi uusi päivä, sunnuntai, elokuun 24:äs, pyhän Bartolomeuksen
juhlapäivä, sarastaa Bastiljin linnoituksen yli, ikäänkuin opastaakseen
kansaa sen julmassa työssä. Vielä olivat kadut, kujat, goottilaiset
pihat ja tukahuttavat sokkelot, joissa työ odotti tekijäänsä, hämärään
verhotut; talojen etupuolia valaiseva soihtujen hohde ennusti yhä
joukon tuloa. Mutta aamu vaikeni, aurinko oli nousemaisillaan. Pian
oli päivä koittava ja paljastava piileskelevän pakolaisen, jonka
armeliaampi hämärä oli säästänyt, ja leimaava laillisiksi ne kauhut,
joita yö oli koettanut salata.
Ja päivällä, kirkkaassa valossa, kävisi surmaaminen helpommaksi
ja pakeneminen yhä vaikeammaksi. Sillalla, jonka lähellä rikkaat
kultasepät asuivat, laitureilla ja rannalla tehtiin jo murhia.
Louvressa, hovipihalla, kuninkaan silmäin edessä, ja Medicien
akkunoiden alla surmattiin. St. Martinissa, St. Denisissä ja St.
Antoinessa samoin, joka paikassa, missä vain viha, ulkokultaisuus
tai yksityinen kauna yllytti kättä. Koko kaupunki oli täynnä
valitushuutoja, raivoa ja pahaa ennettä. Cour des Miraclesista,
toreilta, teurastajien korttelista, rikollisuuden ja kurjuuden joka
pesästä tulvi ihmishylkyjen laumoja, muutamat omin päin rosvotakseen,
kenenkään ehkäisemättä, minne tahansa menivät, mutta useimmat
liittyäkseen johonkin niistä aseellisista joukoista, joiden asiana oli
käydä kadulta kadulle, talosta taloon, kukistaen vastustuksen ja pannen
kaikkialla Pariisissa täytäntöön kuninkaan ylevää oikeudenmukaisuutta.
Juuri yksi näistä parvista oli Tavannesin puhuessa ilmestynyt
kadulle, eikä hän olisi voinut parempaa asianajajaa kutsua avukseen.
Kun voimakas huuto: — Alas! alas! — ikäänkuin ukkosenjyrinä vieri
talorivin etupuolta pitkin ja raivokkaampi ääni: — Tappakaa! tappakaa!
— lähenemistään läheni ja saapuvan ihmisjoukon tulet alkoivat välkkyä,
katosi palvelijoiden rohkeus. Rouva Carlat vapisi koko ruumiiltaan
ja puhkesi valituksiin; kamarineitsyt, Javette, heittäytyi kauhun
vallassa neidin jalkain juureen ja kietoen käsivartensa hänen polviensa
ympärille kirkui, että neiti pelastaisi hänet, pelastaisi ainoastaan
hänet. Eräs miehistä liikahti ikäänkuin sulkeakseen akkunaluukut,
ja ainoastaan vanha Carlat pysyi vaiti, rukoillen ääneti, liikkuvin
huulin, kasvoillaan synkkä, päättävä ilme.
Entä kreivi Hannibal? Pikisoihtujen valon kirkastuessa kadulla,
voittaen harmaan päivänvalon, hän näytti kasvavan. Katseellaan hän
vaiensi kirkuvan naisen.
— Valitkaa pian, neiti! — sanoi hän. — Sillä minä voin pelastaa
ainoastaan vaimoni ja hänen väkensä. Pian, sillä kohta olemme ahtaalla,
eikä siitä tule mitään lastenleikkiä.
Laukaus, kiljahdus kadulta ja akkunan ohi juoksevien askelten töminä
säesti hänen sanojaan.
— Pian, neiti! — huusi hän ja hengitti hiukan kiivaammin. — Pian,
ennenkuin on liian myöhäistä! Tahdotteko pelastaa ihmishenkiä vai
surmata?
Tyttö katsoi rakastettuaan kuolemantuska silmissään, kysyen neuvoa
sanattomana. Mutta Tignonville ei antanut mitään merkkiä, ja ainoastaan
Tavannes oli tämän katseen huomannut.
— Herra on tehnyt kaiken voitavansa pelastaakseen itsensä, — sanoi
kreivi, naurahtaen ivallisesti. — Hän on pukeutunut kuninkaan
palvelijoiden pukuun; hän on sanonut: 'Kuka tahansa saakin surmansa,
minä ainakin jään eloon!' Mutta...
— Olkaa kirottu! — huusi nuori mies ja toisen ärsytyksestä
silmittömästi vimmastuneena kiskaisi ristin lakistaan heittäen sen
lattialle. Hän tarttui valkoiseen hihaansa ja repäisi sen olkapäästä
kyynärpäähän asti. Kun se sitten riippui vain nauhan varassa, ojensi
hän kätensä ja huusi:
— Olkaa kirottu! En tahdo henkeäni teidän armostanne! Ehkä voin vielä
pelastaa hänet. Ja minä tahdonkin pelastaa hänet!
— Narri! — vastasi Tavannes, mutta hänen sanansa tuskin kuului
huumaavassa pauhinassa. — Voitteko taistella tuhatta vastaan? Katsokaa!
— ja tarttuen toisen ranteeseen hän viittasi akkunaan.
Katu hehkui kuin sulatusuuni soihtujen punaisessa valossa, joita
kannettiin seipäiden nenissä ihmismeren yläpuolella. Siellä aaltoili
päitä, tuijottavia kasvoja ja huitovia käsivarsia, ja aallot vyöryivät
ohi yhä edelleen. Hetken näytti siltä kuin tulva virtaisi ohi ja
jättäisi heidät rauhaan. Sitten tuli pysähdys, kuului sekavaa huutoa,
ihmismeri aaltoili sinne tänne, soihdut heiluivat edestakaisin, ja
lopuksi kajahti: — Avatkaa! avatkaa! — ja roskajoukko kerääntyi talon
ja valaistun akkunan eteen.
Aluksi näytti siltä kuin kreivi Hannibalinkin rautaiset hermot
värähtäisivät. Hän seisoi ruokapöydän ympärille kokoontuneen valjun
ryhmän ja raivostuneen roistojoukon välillä, joka mulkoili uhrejaan,
ennenkuin repisi ne palasiksi. — Avatkaa! avatkaa! — ulvoi lauma, ja
eräs mies puhkaisi pistimellään akkunan.
Tällä ratkaisevalla hetkellä neidin silmät kohtasivat Tavannesin
katseen sekunnin murto-osaksi. Hän ei puhunut, ja vaikka hän olisikin
vielä kyennyt ääntämään, eivät hänen sanansa olisi kuuluneet. Mutta
jotakin hänen silmänsä lienevät ilmaisseet, jotakin tärkeää, vaikka ei
kukaan muu sitä huomannut eikä ymmärtänyt. Sillä kreivi seisoi äkkiä
akkunan luona ja kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta.
— Takaisin! — jyrisi hän. — Takaisin, lurjukset! — Ja hän vihelsi
kimakasti. — Tehkää mitä haluatte, — jatkoi hän samassa äänilajissa, —
mutta ei täällä! Menkää eteenpäin! Kuuletteko?
Mutta joukkoa ei voinut niin helposti hajoittaa. Raaka, itsepintainen
ja paatunut lauma ulvoi yhä: — Avatkaa, avatkaa! — ja se mies, joka
oli juuri rikkonut akkunan — raajarikko, kamalan näköinen Jehan —
tarttui lyijykehykseen, kiskaisten siitä suuren palasen, ja sitten
erääseen poikkitankoon koettaen sitä kiskoa irti ponnistamalla toisella
jalallaan alhaalta seinästä.
Tavannes näki, mitä oli tekeillä, ja hänen luonteensa tulisuus ja
rajuus saattoi hänen hahmonsa ikäänkuin kasvamaan.
— Koirat! — karjui hän, — täytyykö minun kutsua ratsumieheni
hajoittamaan teidät? Täytyykö piiskata teitä pitkin katuja
jalustinhihnoilla? Minä olen Tavannes, varokaa minua! Minulla on kynnet
ja hampaat ja osaan purra! —jatkoi hän, ja ylenkatse hänen sanoissaan
oli suurempi kuin sen joukon raivo, jolle hän nämä sanat huusi. —
Surmatkaa missä haluatte, ryöstäkää missä haluatte, mutta siellä, missä
minä olen, ei! Taikka teidät hirtetään kantapäistänne mies miehen
viereen Montfauconiin. Minä nyljen selkänne. Menkää! Minä olen Tavannes!
Mutta roskajoukko, joka oli aluksi pelästynyt hänen äänensä jyrinää,
hänen ylimielisyyttään ja huolettomuuttaan, osoitti nyt, että sen
maltti oli lopussa. Kimakasti kiljuen se syöksyi eteenpäin, tusina
miestä jyskytti ovea huutaen: — Kuninkaan nimessä! — Toiset kiskoivat
irti jäljellä olevat akkunapuitteet, tarttuen poikkitankoihin ja
koettaen vetää niitä irti tai kiivetä sisään niiden välistä. Raajarikko
Jehan, joka oli ollut Tignonvillen vierustoverina kokouksessa, johti
heitä.
Kreivi Hannibal katseli heitä hetken, tuimat kasvot kumartuneina heitä
kohti ja selvästi näkyvissä soihtujen hohteessa. Mutta kun raajarikko,
seisten toisten olkapäillä ja vastustajan toimettomuuden rohkaisemana,
alkoi tunkeutua tankojen välistä sisään, kohotti Tavannes pistoolin,
jota oli toisten huomaamatta pitänyt selkänsä takana, viritti tyynesti
hanan ja laski aseen ilkeiden kasvojen tasalle, jotka irvistelivät
aivan lähellä hänen omiaan. Kääpiö näki pistoolin ja yritti peräytyä,
mutta liian myöhään. Välähdys, parkaisu, ja roisto, kurkku luodin
lävistämänä, levitti kätensä pudoten taaksepäin laihan mustapukuisen
miehen syliin, joka oli tarjonnut hänelle olkapäänsä porsaaksi.
Muutaman sekunnin ajan pistoolin savu täytti huoneen ja akkunan. Kuului
huuto, että hugenotit olivat pääsemäisillään pakoon, että hugenotit
tekivät vastarintaa, että oli tekeillä salaliitto; muutamat huusivat,
että oli vartioitava talon takaovia, toiset tahtoivat vartioida kattoa,
ja jotkut kehoittivat lähtemään pois. Mutta kun savu hälveni, näki
hölmistynyt roskajoukko, että kaikki oli ennallaan. Kreivi Hannibal
seisoi entisellä paikallaan julma hymy huulillaan.
— Kenen vuoro nyt on? — huusi hän ivallisesti. — Minulla on muitakin
pistooleja. — Sitten hänen äänensä sävy muuttui äkkiä julmuudeksi.
— Te koirat! — jatkoi hän. — Te likaisen kaupungin loka, te hallien
hylkyväki! Aiotteko ärsyttää minua? Luuletteko voivanne pelottaa minua
taikka minut tappaa? Minä olen Tavannes, ja tämä on minun taloni, ja
vaikka täällä olisi tusina hugenotteja, ette saisi koskea yhteenkään
tai taittaa hiuskarvaakaan hänen päästään! Menkää tiehenne, sanon minä
vielä kerran, niin kauan kuin pääsette! Etsikää naisia ja lapsia ja
tappakaa. Mutta ei täällä!
Hänen vimmansa ja ylenkatseensa mykisti heidät hetkiseksi. Sitten tuli
vastaus takarivistä... vanhanaikuisen väkipyssyn laukaus. Luoti lensi
vinkuen kreivi Hannibalin pään ohi ja pirskoittaen seinästä kalkkia
noin askeleen päässä Tignonvillestä putosi lattialle.
Tavannes nauroi. — Poropeukalo! — huusi hän. — Jospa kuuluisit minun
joukkooni, käskisin pistää sormesi kiehuvaan öljyyn, niin että oppisit
ampumaan. Mutta te kyllästytätte minua, koirat. Minun täytyy antaa
teille hiukan opetusta. — Ja hän nosti pistoolinsa ja tähtäsi. Joukko
ei tiennyt, oliko tämä se pistooli, jonka hän jo oli laukaissut, vai
uusi, mutta peräytyi läähättäen säikähdyksestä. — Minun täytyy opettaa
teitä, — jatkoi hän halveksivasti. — Tännepäin, Bigot, Badelon, ajakaa
pois nuo kerskurit! Puhdistakaa katu niistä! Täällä on Tavannes!
Ei sanalla eikä katseella hän tähän asti ollut ilmaissut, että hänellä
oli apumiehiä. Mutta hänen huudettuaan nimensä hyökkäsi tusina miehiä,
jotka olivat liikkumattomina seisseet Croix du Tiroirin kohdalla
hampaisiin asti asestettuina, suljetussa rivissä joukon vasempaa
kylkeä vastaan. Tämä oli lähinnä seisoville täydellinen yllätys.
Välähtävät peitset silmäinsä edessä, luullen jo tuntevansa kylmää
terästä kyljissänsä, he pakenivat joka haaralle epätietoisina siitä,
kuinka moni ajoi heitä takaa, vai oliko lainkaan takaa-ajoa. Hetken
aikaa näytti siltä kuin olisi tusina pistintä saanut hajoitetuksi
roskajoukon, joka pari minuuttia sitten esiintyi niin uhkaavana, että
kokonainen rykmentti olisi voinut lannistua sen edessä.
Ja niin olisi käynytkin, jos kaikki olisivat olleet sitä, miksi hän
heitä nimitti, kadun kuonaa ja hylkyjä. Mutta joukon keskessä —
sen saattoi pikemmin aavistaa kuin nähdä — oli kourallinen toista
rotua, Sorbonnen ylioppilaita, tulisilmäisiä pappeja ja kolme tai
neljä ratsastavaa jousimiestä, se kantajoukko, joka kulkiessaan
pitkin katuja oli koonnut ympärilleen suuren lauman. Kiiluvin silmin
uhkaillen ja kiroillen nämä seisoivat paikoillaan, ja Tavannesinkin
hurjapäät karttoivat koskemasta paljaaksi ajeltuihin päihin. Täten
aiheutunut pysähdys soi pakeneville hengähdysaikaa; he jäivät mustien
kaapujen suojaan ja alkoivat kivittää pistinmiehiä, jotka taas
vuorostaan peräytyivät, kunnes heistä tuli kaksi ryhmää, seisten
puolustusasennossa, toinen akkunan, toinen oven edessä.
Kreivi Hannibal oli katsellut hyökkäystä ja pysähdystä hymyilevän
uteliaana, kuten mies katselee leikkiä. Säikähdyksessä olivat soihdut
joko pudonneet maahan taikka sammuneet, ja talon ja peräytyneen
väkijoukon välille, joka hetki hetkeltä kävi uhkaavammaksi, lankesi
kylmä päivänvalo valaisten raajarikon katuojassa nurinniskoin makaavaa
ruumista.
Laihan mustapukuisen miehen olkapäille kohonnut pappi alkoi puhua
roistojoukolle; kumea hyväksymisen huuto ja kättentaputukset näkyivät
hänen esiintyessään vaikuttavan Tavannesin miehiin. He katselivat
akkunaa kohden ja kuiskailivat keskenään. Oli selvää, ettei heillä
ollut halua ruveta taistelemaan kirkon kanssa, ja että he levottomina
odottivat poistumiskäskyä.
Mutta kreivi Hannibal ei antanut mitään määräystä, ja niin suuresti
kuin hänen miehensä pelkäsivätkin munkkikaapuja, pelkäsivät he häntä
vielä enemmän. Sillä välin puhujan into paisui, hän viittaili hurjin
liikkein tätä taloa kohden. Väkijoukko murisi, ja äkkiä alkoi kiviä
sataa pistinmiesten päälle, niin että heidän rintahaarniskansa
ratisivat. Pappi valitsi tämän hetken. Hän hypähti maahan ja juoksi
eturiviin. Hän kannatti toisella kädellä kaapuaan heiluttaen ilmassa
toista, ja roistojoukko, ikäänkuin yhden ainoan tahdon pakottamana,
vyöryi eteenpäin suunnattomana, yksirintamaisena pauhaavana
hyökyaaltona pyyhkäisten tieltään nuo kaksi kourallista pistinmiehiä,
jotka pelkäsivät sekä hyökätä että paeta.
Mutta hyökyaalto syöksyi turhaan tukevia seiniä ja tammisella teljellä
varustettua ovea vastaan; se viskautui takaisin huitovien käsivarsien
ja ryöstönhimoisten kasvojen kiehuvana sekamelskana. Ainoastaan yksi
kohta oli valloitettavissa, nimittäin akkuna, ja siinä keskellä
aukkoa seisoi Tavannes. Nopeana kuin ajatus hän ampui kaksi laukausta
väkijoukkoon, ja sitten, kun savu vielä verhosi kaikki, hän vihelsi.
Oliko tämä merkkinä hänen väelleen uudelleen ryhtyä taisteluun,
kuten he ponnistelivatkin parhaansa mukaan, vai oliko hänellä vielä
näkymättömiä apujoukkoja, sitä ei voitu huomata. Sillä kun savu alkoi
hälvetä ja akkunan edessä roistojoukko kahden miehen menetyksestä
kauhistuneena yhä työntäytyi taaksepäin, vaikka olisi pitänyt pyrkiä
eteenpäin, alkoi heidän takanaan kuulua outoja ääniä, kimeää kirkunaa,
kavioiden kapsetta ja hätääntyneitä huutoja. Vielä silmänräpäys,
ja väkijoukon suuressa sekasorrossa hajoaviin takariveihin syöksyi
parikymmentä täyttä laukkaa ratsastavaa hoilottavia, kiroilevaa
ratsumiestä, ja heitä seurasi noin kaksi sen vertaa jalkamiehiä, jotka
riippuivat jalustimissa tai hevosten hännissä, kirkuen ja hihkuen,
sivaltaen hevosia kilpaa hurjien ratsastajien kanssa.
— Eteenpäin, eteenpäin! — kiljui etummainen, horjuen satulassaan,
suupielet vaahdossa. — Teurasta elokuussa, teurasta toukokuussa!
Surmaa! — Ja hän ampui laukauksen roskajoukkoon, joka pakeni joka
suunnalle välttääkseen hänen hyökkäävää, pystyyn karahtavaa ratsuaan.
— Surmaa! — Surmaa! — huusivat hänen seuraajansa, viiltäen ilmaa
miekoillaan, horjuen edestakaisin satuloissaan ja yrittäen humaltuneina
seurata hänen esimerkkiään.
— Eteenpäin! Eteenpäin! — huusi taas johtaja, ja taloa ympäröivä
väkijoukko väistyi joka taholle pelastuakseen hillittömän hyökkäyksen
tieltä.
Roskajoukko pakeni, mutta ei kyllin nopeasti, sillä yksi tai pari
joutui hevosten jalkoihin, ja se pysäytti ratsastajat tuokioksi.
Ennenkuin he ehtivät jatkaa matkaansa, huusi kreivi Tavannes
akkunastaan:
— Hei, hei! — ja hän nauroi ääneensä. — Aja heidän ylitsensä, rakas
veli! Puhdista katu minun häitäni varten!
Marski Tavannes, sillä hän juuri, Jarnacin taistelun sankari, johti
näitä hurjia mellastajia, kääntyi sinne päin ja koetti hillitä
hevostaan.
— Mikä heitä vaivaa? — huusi hän hurjistuneen hevosen karahtaessa
pystyyn ja rautaisten kavioiden iskiessä tulta liukkaasta kivityksestä.
— He nousevat pystyyn kuten sinun ratsusi! — vastasi kreivi Hannibal. —
Piiskaa heitä, piiskaa heitä minun puolestani. Tavannes! Tavannes!
— Mitä? Noita lurjuksiako?
— Niin, noita lurjuksia!
— Joka loukkaa veljeäni, lonkkaa Tavannesia! — vastasi marski ja
kannusti hevostaan roskajoukkoon, joka oli paennut kadunvierille
koettaen parhaimpansa mukaan litistyä seiniä vasten. — Pois täältä,
koirat, pois täältä! — huusi hän yhä ahdistaen heitä, ja sitten: —
Tahtoisitte kai purra, tahtoisitteko? — ja siepaten pistoolin kenkänsä
varresta hän laukaisi heidän joukkoonsa välittämättä siitä, kehenkä se
osui. — Ha, haa! Se saa teidät liikkeelle, saa kun saakin! — jatkoi
hän, kun roistot pakenivat suin päin. — Joka loukkaa veljeäni, loukkaa
Tavannesia! Eteenpäin! Eteenpäin!
Äkkiä eräästä läheisestä ovesta syöksähti tummapukuinen olento kadulle,
tarttui marskin ohjaksiin ja hetkeksi pysähdytti hänet. Pappi — sillä
hän oli pappi, isä Pezelay, sama, joka oli puhunut kansalle — kohotti
varoittaen kättään.
— Seis! — huusi hän säihkyvin viiniin. — Seis, arvoisa herra!
Kirjoitettu on: Älä säästä kananealaista vaimoa. Ei säästämistä
varten ole kuningas antanut käskyä ja miekkaa, vaan surmaamiseksi. Ei
suojaamiseksi, vaan iskemiseksi! Iskemiseksi!
— Tahdon sitten iskeä! — huusi marski ja iski pistoolinsa perällä
intoilijan maahan. Sitten hän kannusti hevostaan hänen ylitsensä yhtä
häikäilemättä kuin olisi ratsastanut hugenotin yli, nauraen kuin
mielipuoli pilalleen. — Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! —
kiljui hän. — Loukkaa Tavannesia! Eteenpäin!
— Eteenpäin! — ulvoivat hänen seuralaisensa, lyöden ympärilleen samaan
hurjaan tapaan. He olivat nuoria aatelismiehiä, jotka olivat viettäneet
yönsä palatsissa juhlimalla, ja juopuneina viinistä ja hulluina
kiihtymyksestä he olivat jättäneet Louvren aamunkoitossa herättääkseen
kaupungin. — Jarnac! Jarnac! — huusivat he, ja muutamat tervehtivät
kreivi Hannibalia kiitäessään ohi. Ja niin, hoilaten ja kannustaen
hevosiaan ja seuraten johtajaansa he syöksyivät pois nyt aivan tyhjää
katua pitkin, kiidättäen mukanaan kauhua ja riehuntaa, mihin ikinä
heidän ratsunsa sinä aamuna heidät lennättivät.
Nojaten käsillään hävitetyn akkunan pihtipieleen Tavannes kumartui ulos
nauraen ja katsoi heidän jälkeensä. Tuokiossa oli roskajoukko hävinnyt,
ja katu oli tyhjänä. Peitsimiehet ilmestyivät yksi toisensa jälkeen
nolon näköisinä kadulle käytävistä ja kujista, joista olivat etsineet
suojaa. He kokoontuivat katselemaan katuojassa liikkumattomina, kasvot
maata vasten makaavia kolmea olentoa taikka oikeastaan niitä ei enää
ollut kolme, vaan kaksi. Sillä heidän lähestyessään yksi, nimittäin
pappi, nousi hitaasti ja horjuen jaloilleen. Hän käänsi veriset,
laihat, leppymättömät kasvonsa akkunaa kohti, jossa Tavannes seisoi.
Juhlallisesti, tehden ristinmerkin, ja kohotetuin käsin hän kirosi
kreivin, olkoon tämä vuoteessa tai ruokapöydässä, kävelemässä,
ratsastamassa, seisomassa, taistelussa tai kuoleman kielissä.
Peitsimiehet peräytyivät kauhistuneina ja peittivät kasvonsa; ja ne,
jotka olivat pohjoisesta kotoisin, tekivät ristinmerkin, ja ne, jotka
tulivat etelästä päin, käänsivät kaksi sormea hevosenkengän tapaan.
Mutta Hannibal de Tavannes nauroi; nauroi niin, että hampaat hohtivat,
ja käski heitä siirtämään haaskat syrjään, etteivät alkaisi haista
auringon noustessa korkealle. Sitten hän käänsi selkänsä kadulle ja
katsoi huoneeseen.
VII.
AMFITEATTERISSA.
Naiset olivat liikkuessaan kaataneet kaksi kynttilää, ja kolmas
oli valunut sammuksiin. Ne kolme kynttilää, jotka vielä paloivat,
taistellen voimattomasti hetki hetkeltä kasvavan päivänvalon kanssa,
loivat ympäristölle liian kauan kestäneen mässäyksen leiman.
Epäjärjestyksessä oleva pöytä, nurkissa piileskelevien palvelijoiden
kalpeus, neidin tuskasta kivettyneet kasvot, kaikki lisäsi tätä sävyä,
jota vielä yleinen uupumus täydensi, niin että kun Tavannes kääntyi
akkunasta voitonpuna kasvoillaan kohdaten toisten katseet, hän näytti
ainoalta voimakkaalta, ainoalta mieheltä tässä seurassa. Tosin hänen
uhriensa uupumuksen ja masennuksen alla paloivat intohimo, viha ja
vastenmielisyys yhtä rajuina kuin salainen tuli tulivuoren sisällä,
mutta tällä hetkellä ne kytivät tuhkan peittäminä ja toimettomina.