rauhoittavalla äänellä laiha mies, joka oli liittynyt heihin. — Joka
tappaa tänä yönä, tekee Jumalalle palveluksen, ja joka Jumalan hyväksi
tekee paljon, voi myös tehdä hiukan itseänsäkin varten. »Älä sido
riihtä tappavan härän suuta», sanoo hyvä isä Pezelay.
— Kuulkaa, kuulkaa! — kirkui raajarikko innostuneena ja niin
maltitonna, että tanssi varpaillaan. — Hän saarnaa yhtä hyvin kuin hyvä
isä, hänen herransa. Siis suu puhtaaksi, hieno herra, mitä asia koskee?
Naistako, joka on muuttunut rumaksi? Rikasta vanhaa miestäkö, jolla
ehkä on laatikossaan testamentti? Tai ehkä nuorta perillistä, joka on
herrani tiellä? Mikä asia lieneekin, olkoon minkälainen hyvänsä, niin
luottakaa minuun ja ystävääni tässä, minun teurastusveitseni katkaisee
solmun.
Tignonville pudisti päätään.
— Mutta jokin asia teitä painaa, — väitti laiha mies itsepäisesti,
katsellen epäluuloisesti Tignonvillen pukua. Oli selvää, että
molemmat miehet olivat keskustelleet hänestä ja aiheista, jotka
olivat saattaneet hänet heidän keskuuteensa. — Onko pelionni ollut
epävakaista, hyvä herra, ja tuumitteko käydä tervehtimässä jalokivi
kauppiaita täyttääksenne jälleen kukkaronne? Jos niin on, niin uskokaa
minua, parempi on mennä sinne kolmisin kuin yksin, me pestaudumme
palvelukseenne.
— Ah, me tunnemme sellaisia kauppoja, missä voitte upottaa käsivartenne
kultaan kyynärpäähän asti, — mutisi raajarikko, ja hänen silmänsä
kiiluivat ahneutta. — Esimerkiksi Baillet-kadulla, arvoisa herra.
Siinä on kauppa aivan kuin teitä varten. Ja siellä on myös se kauppa,
josta hovikin ostaa. Se kauppias on rampa kuin minäkin. Minä osaan
joka paikkaan. Ah, tästäpä tulee ihana yö, jos ne vain soittavat ennen
aamunkoittoa. Luulisi jo kohta alkavan valjeta. Mutta mitä tämä on?
Tosiaankin, mitä se oli? Moni ääni vaati hiljaisuutta, ja pian
pidättivät kaikki henkeään. Rajuimmat odottivat ainoastaan hetken,
seisten tuijottavin silmin ja suu auki. — Se oli kellonsoitto! — huusi
sitten joku, — päästäkää meidät ulos! — Ei, se ei ollut kello, — huusi
joku toinen, — se oli pistoolinlaukaus! — Oli miten hyvänsä, mutta me
tahdomme ulos! — ulvoi joukko yhteen ääneen, — me tahdomme ulos!
Raivostunut joukko syöksyi ovea kohti, ikäänkuin avatakseen sen
väkivallalla, välittämättä siitä, oliko merkki todella jo annettu vai
ei.
Mutta vahdit pistimineen eivät liikahtaneet oven luota, ja nähdessään
aikeensa ehkäistyksi ihmisjoukko kääntyi toinen toisensa puoleen
kiistellen ja väitellen, kerskaillen ja kutsuen taivaan ja pyhimykset
todistajiksi siihen, kuinka armottomasti he puhdistaisivat Pariisin
pitaalitaudista, kun vain kuulisivat sovitun merkin. Sitten joku
huusi taas keskellä ääntensorinaa: »Hiljaa!» — ja jälleen he
kuuntelivat. Ja tällä kertaa kuulivat vihan tai pelon kiihdyttämät
korvat selvästi, vaikkakin välimatkan ja seinien hiljentämättä, kellon
raskaita läppäyksiä, jotka kajahtelivat kuumassa yöilmassa. Se oli
kuolemanmerkin kolkkoa, uhkaavaa jyminää.
Ovenvartijat laskivat pistimensä, ja hurjasti rynnäten, kuten
susilauma ahdistaen saalistaan, syöksyi joukko tyrkkien, ponnistellen
ja tapellen alas kapeita portaita ja pitkin kapeaa käytävää. »Alas
hugenotit! Kuolema hugenoteille!» — huusivat he, ja rääkyen, hikoillen
ja sysien luotaan inhoittavin käsin ja vielä inhottavammin ilmein he
tulvivat kadulle sikinsokin, yhtyen melullaan hätäkellon kuminaan,
joka silmänräpäyksessä, ikäänkuin ihmeen kautta, muutti Pariisin
kadut verilöylyn helvetiksi, sillä samoin kuin täällä, meneteltiin
kymmenkunnassa muussa kaupunginosassa.
Niin nopeasti kuin he olivatkin syöksyneet kadulle — eikä nopeammin
olisikaan päästy — niin rajusti kuin he tyrkkivät ja tappelivat
keskenään puhkaistakseen itselleen tietä, oli Tignonville kuitenkin
etumaisia. Ja hetken aikaa nähdessään kadun avoinna ja melkein
tyhjänä edessään hän luulotteli voivansa tehdä jotakin uskonlahkonsa
pelastukseksi. Hän voisi ehkä jättää murhanhimoiset jälkeensä ja
hälyttää; pahimmassa tapauksessa hän ainakin saavuttaisi kihlattunsa,
ennenkuin tälle tapahtuisi mitään pahaa.
Mutta kun hän oli ehtinyt juosta ehkä sata kyynärää, lamautui hänen
rohkeutensa. Kukaan ei tosin juossut hänen ohitsensa, mutta hätäkellon
soitto näytti loihtivan itse kivetkin miehiksi. Talot, pihat,
puistokäytävät, jopa kirkotkin näkyivät purkavan sisältään miehiä.
Tuokiossa olivat kadut täynnä väkeä, josta kuului kuin tulvivan
nousuveden pauhu. Kaikilla välkkyi soihtuja ja aseita, ja ilmassa oli
tuhansien äänien jyminä.
Hän ei enää ollutkaan etunenässä, miehiä juoksi hänen edellään,
takanaan ja kummallakin puolella. Joka syrjäkadulla, joka käytävällä
näkyi miehiä juoksevan, eikä ainoastaan miehiä, vaan myös naisia ja
lapsia, raivoavia olentoja ilman ikää ja sukupuolta. Ja koko ajan soi
kello kuolinsoittoaan, yhä nopeammin, yhä lujemmin; laukaukset ja
huudot ja aseiden helinä ja raskaiden murtuvien ovien romahdukset yhä
paisuttivat huumaavaa äänten kohinaa.
Hän oli nyt St. Honoré-kadulla ja kiirehti länttä kohti. Mutta mitä
pitemmälle hän ehti, sitä suuremmaksi paisui tulva hänen ympärillään:
hän jäi siitä suorastaan jälkeen. Kun hän vihdoin läähättäen näki
päämääränsä ja oli siitä ainoastaan sadan askeleen päässä, esti
häntä etenemästä tiheä ihmisjoukko, joka hitaasti liikkui häntä
vastaan. Tungoksen keskellä kannettiin soihtuja, joita oli noin
tusina kappaletta, ja ne valaisivat kuutta panssaroitua, aseellista
ratsumiestä. Näiden ratsumiesten silmät, samoin kuin heitä ympäröivän
roskaväenkin raivosta kiiluvat katseet, eivät hetkeksikään hellittäneet
oikeanpuolisten päätytalojen kattoja. Siellä nähtiin silloin tällöin
valkoinen olento, joka siirtyi toisen savutorven luota toiselle taikka
kumartuen syvään juoksi pitkin kaidemuuria. Joka kerta, kun olento
näyttäytyi, osoittivat ratsumiehet häntä kohti ja roskaväki vaahtosi
raivosta.
Tignonville voihkasi, mutta hän ei voinut auttaa. Kun hänen oli
mahdoton päästä eteenpäin, kääntyi hän ja hoputtaen, huutaen ja muiden
mukana aseitaan huitoen tunkeutui Roule-kadulle, meni sen poikki
ja pääsi Bethizy-kadulle. Mutta täällä, kuten hänen olisi pitänyt
ennakolta arvata, oli tie kokonaan ummessa Hotel Ponthieun likellä.
Siellä roistojoukko tanssi, kirkui ja lauloi amiraalin ruumiin
ympärillä, joka lojui keskellä katua, ja kummallakin puolella tunkeutui
miehiä taloihin pakottaen uusia uhreja tulemaan esille. Pahin, mitä
saattoi tapahtua, oli täällä jo suoritettu, ja hän kääntyi läähättäen,
palasi uudelleen St. Honoré-kadulle, meni sen poikki ja kääntyi
vasemmalle, hyökäten sivukatujen läpi, kunnes jälleen saapui suurelle
valtakadulle, vähän toiselle puolelle Croix du Tiroiria. Sen nurkassa
oli talo, missä neiti asui.
Täällä sammui häneltä viimeinenkin toivon kipinä. Kadulla vilisi
joukkioita, jotka kulkivat kiireesti edestakaisin kuin tyhjäksi
ryöstetyssä kaupungissa. Hallien kuona-ainekset, sen kaupunginosan
roskaväki hyökkäsi sinne tänne, osa joutuen sattumalta tänne päin,
kun taas tuolla ohjasi ja johti heitä muutama asestettu miesjoukkue,
jonka rintahaarniskoihin satojen soihtujen valo heijastui. Saattoi
nähdä, kuinka samaan aikaan valloitettiin rynnäköllä kolme tai neljä
taloa. Joka puolelta kuului sydäntäsärkeviä huutoja, niihin liittyi
julmaa naurua, raakaa pilapuhetta ja huutoja: — viekää jokeen! — Julmin
kaikista kaupungeista oli katkaissut kahleensa eikä sitä voinut enää
hillitä. Se ei myöskään sallinut hillitä itseään, ennenkuin Seinen vesi
virtasi punaisena mereen, ja penikulmien päässä, pienissä hauskoissa
normandilaisissa kylissä, maalaiset ruttoa peläten sysäsivät ruumiita
siltojen luota seipäillä ja kekseillä.
Kaiken tämän Tignonville näki, vaikka hänen katseensa liukuen
mellakan yli tähtäsi ainoastaan sitä ovea, jolle hän oli jättänyt
morsiamensa vain muutamaa tuntia aikaisemmin. Siellä oli joukko
miehiä tungeksimassa ja meluamassa, mutta siitä paikasta, missä hän
seisoi, hän ei voinut enempää nähdä. Se oli kuitenkin kylliksi. Raivo
ja epätoivo antoivat hänelle uutta voimaa; maailma musteni hänen
silmissään. Ellei hän voisi kihlattuaan pelastaa, tahtoi hän ainakin
kostaa.
Hän heittäytyi mistään välittämättä mellakkaan, miekka kädessään.
Jaellen notkeasti lyöntejä oikealle ja vasemmalle hän tunkeutui läpi,
hänen valkoisen hihansa ja hatussa olevan valkoisen ristinsä ansioksi
on luettava, että hän pääsi aivan lähelle ovelle kasaantunutta
miesjoukkoa. Täällä ei hänen ensimmäinen yrityksensä päästä sisälle
onnistunut, ja mahdollista on, että hän olisi jäänytkin tungoksen
estämänä ulkopuolelle, jollei sinne olisi tullut osasto ratsastavia
joutsimiehiä. Kun he kannustivat hevosiaan, välittämättä siitä kenen
yli ratsastivat, tarttui hän erääseen jalustimeen, jonka kannattamana
hän joutui aivan joukon keskukseen. Kohta hän sitten seisoi kynnyksellä
kasvoista kasvoihin kreivi Hannibalin edessä. Tämä seisoi myös
kynnyksellä, mutta selin oveen, joka sulkematta ja telkeämättä ammotti
hänen takanaan.
V.
KARKEA KOSINTA.
Sama mielipuolisuus, joka vallitsi Pariisia tänä yönä, oli tarttunut
nuoreen mieheen. Satimeen joutuneen pedon vimma raivosi hänessä,
ja hänen kätensä piteli miekkaa. Pedon vaisto käski häntä iskemään
sokeasti, iskemään mitään kysymättä jokaista, joka vastusti häntä,
ja jollei kreivi Hannibal olisi samana hetkenä puhunut, olisi hänen
viimeinen hetkensä nyt tullut.
Siinä seistessään päätä pitempänä koko väkijoukkoa hän ei kuitenkaan
näyttänyt huomaavan Tignonvilleä eikä miekanterää, joka juuri oli
lävistämäisillään hänen sydämensä. Tummana ja julmana katsannoltaan,
soihtujen hohteen vääristäessä hänen tylyjä piirteitään hän katseli
hugenotin ohi huitovien käsivarsien ja raivostuneiden kasvojen merta,
joka aaltoili ratsumiesten satuloiden ympärillä. Ja niille hän puhui.
— Menkää tiehenne, koirat! — huusi hän äänellä, joka pani lähinnä
seisovat säpsähtämään, — taikka minä piiskaan teidät täältä
jalustinhihnoillani. Kuuletteko? Menkää matkaanne! Tämä talo ei ole
teitä varten. Polttakaa, murhatkaa, ryöstäkää missä ikinä tahdotte,
mutta menkää matkaanne täältä!
— Mutta tämä on luettelossa, — kirkui yksi roistoista kimakalla
äänellä. — Se on luettelossa! — Ja hän tunkeutui eteenpäin, kunnes
seisoi Tignonvillen vieressä.
— Eikä tässä ole mitään ristiä! — kiljui toinen tunkien hänkin
vuorostaan esiin. — Kas niin, päästäkää meidät vain ohi, kuka ikinä
olettekin! Kuninkaan nimessä, surmatkaa! Tässä ei ole ristiä!
— No sitten, — jyrisi Tavannes, — minä naulaan teidät tähän ristiksi.
Ei ole ristiä, sanotte? Teistä minä otan jonkun ristiksi, lokainen
roskajoukko!
Puhuessaan hän iski kädellään ulospäin; tunkeilija syöksähti takaisin,
hänen toverinsa samaten, mutta yksi ratsastavista joutsimiehistä alkoi
puhua.
— Kuulkaa, teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, sillä hän tunsi
Tavannesin, — kuninkaan tahto on, että armoa ei anneta kenellekään tänä
yönä, olkoon sitten ylhäinen tai alhainen. Ja tämä talo on luettelossa
ja täynnä kerettiläisiä.
— Eikä siinä ole ristiäkään! — huusi meluava lauma yhteen ääneen, ja he
olivat niin kärsimättömiä, että hyppivät ilmaan nähdäkseen paremmin.
— Ei ole mitään ristiä! — väittivät he itsepintaisesti. Sillä sen he
ymmärsivät. Mitä hyödyttivät ristit, jos ei saanut surmata siellä,
missä ei ollut ristiä? Päivänvalokaan ei ollut sen selvempää.
Tavannesin kasvot synkkenivät, ja hän heristi sormeansa jousimiehelle.
— Sinä koira, — huusi hän, — ainoastaan täälläkö pannaan kuninkaan
tahto täytäntöön? Eikö ole muualla taloja ryöstettävänä taikka miehiä,
joita voit murhata, koska härnäät minua? Pyritkö suosioon? Minulta
et saa suosiota, jollet heti pötki pakoon ja vie inhottavaa häntääsi
mukanasi! Taikka täytyykö minun huutaa: 'Tavannes!' ja käskeä väkeni
pyyhkiä teidät pois kadulta?
Eturivi epäröi, heitä pelotti hänen esiintymisensä ja nimensä;
takimmaiset olivat jo lähteneet siinä toivossa, että muualla olisi
helpompi ryöstää. Muut olivat kahden vaiheilla, ja toinen toisensa
jälkeen katosi. Jousimies näki, mistä päin tuuli puhalsi ja kohautti
olkapäitään.
— Hyvä on, teidän ylhäisyytenne, kuten tahdotte, — sanoi hän jörösti. —
Joka tapauksessa neuvoisin teitä sentään sulkemaan oven ja lukitsemaan
ja telkeemään. Me emme liene viimeiset vieraanne tänä päivänä. — Ja hän
käänsi äreänä korskuvan hevosensa ja karahutti joukon läpi.
— Lukitsemaan ja telkeemään? — huusi Tavannes raivoissaan hänen
jälkeensä. — Tässä kuulette vastaukseni, — ja kääntyen kynnyksellä
hän huusi: — te siellä sisällä, avatkaa luukut, sytyttäkää valot ja
kattakaa pöytä! Valoa, kuuletteko, valoa! Ja kattakaa pöytä sukkelasti,
jos henkenne on teille rakas! Ja ovet auki, sillä minä aterioin
emäntänne kanssa tänä yönä, vaikka ulkona sataisi verta! Kuuletteko,
konnat? Kattakaa!
Viimeiset sanat hän huusi vapiseville palvelijoille ja kääntyi jälleen
kadulle päin. Hän näki, että tungos oli vähenemässä, ja katsahtaen
Tignonvilleen nauroi ääneen.
— Suvaitseeko herra aterioida kanssamme? — sanoi hän. — Seuran
täytteeksi? Tai aterioiko hän mieluummin ystäviemme kanssa tuolla? Hän
saa itse päättää. Myönnän, omasta puolestani — hän hymyili julmasti —,
että heidän vieraanvaraisuutensa on hiukan raakaa ja meluavaa.
Tignonville katsahti taaksensa, ja häntä puistatti. Sama petomainen
lauma, joka hetki sitten oli tungeskellut oven edessä, oli nyt
tavannut uhrin etäämpänä kadulla ja Tavannesin puhuessa palasi riehuen
katukäytävää pitkin huojuvien tulien ja hyppelevien, juoksevien
olentojen sekamelskana. Keskeltä kuului kidutetun surkeata kiljuntaa.
Niin kamalia olivat nämät huudot, että Tignonvillen täytyi miltei
pyörtyen nojautua pihtipieltä vasten, ja Tavannesinkin rautainen sydän
näytti hetkeksi heltyvän.
Mutta vain hetkeksi; sitten hän katsoi seuralaistaan, ja hänen huulensa
värähti ivallisesti.
— Luulen, että te liitytte meihin? — sanoi hän peittämättä
ylenkatsettaan. — Siinä tapauksessa astukaa edellä, herra. He avaavat
juuri akkunaluukkuja. Pöytä on epäilemättä katettu, ja neiti odottaa
meitä. Astukaa edellä, herra, olkaa niin hyvä. Muutama tunti sitten
olisin astunut edellä, sillä te — hän hymyili pahaenteisesti — olitte
täällä kuin kotonanne. Nyt ovat osamme vaihtuneet.
Mitä hän lieneekin pilapuheellaan tarkoittanut — sillä ilkeän pilan
sointu piili hänen äänessään — näytteli hän isännän osaa niin pitkälle,
että kehoitti hämmästynyttä seuralaistaan astumaan käytävää pitkin
vasemmanpuoliseen arkihuoneeseen, jossa hänen määräyksensä valon
sytyttämisestä ja pöydän kattamisesta oli pantu täytäntöön, kuten
hän ulkona huomasi. Tusina kynttilöitä paloi pöydällä ja valaisi
huonetta. Kaikki ruoka ja viini, mitä talossa oli, oli koottu ja tuotu
pöydälle. Luultavasti vapisevat, vastahakoiset kädet olivat poistaneet
akkunaluukut matalasta, leveästä, viistoruutuisesta akkunasta, joka
antaen kadulle päin koko seinän levyisenä oli ulkoa miehen pään tasalla.
Sellaisten ohikulkijoiden silmissä, jotka tunkeilevien ihmislaumojen
ja välkkyvien aseiden helvetistä sattuivat katsomaan sisään, lienee
säteilevä huone ja katettu pöytä todella näyttänyt ihmeelliseltä!
Tignonvillestä kaikki, mitä oli tapahtunut ja paraikaa tapahtui, tuntui
unennäöltä: hänen astumisensa sisälle tuon omituisesti vaikuttavan
miehen kohteliaasta kehoituksesta; se, että neiti seisoi pöydän takana
kalpeana, silmät jähmettyneinä; neidin taakse erääseen nurkkaan
piiloutuneet palvelijat; hänen oma äänettömyytensä ja neidin vaitiolo,
ennenkuin kreivi Hannibal puhui.
Aluksi hän laski palvelijoiden lukumäärän. — Yksi, kaksi, kolme, neljä,
viisi, — sanoi hän. — Ja kaksi niistä naisia. Neidillä on vain pieni
palveluskunta. Eikö kukaan — hän kääntyi neidin puoleen — ole poissa?
Tyttö avasi kahdesti huulensa, mutta mitään ääntä ei kuulunut.
Kolmannella kerralla yritys onnistui.
— Kaksi heistä läksi ulos, — mutisi hän käheällä, tukehtuneella
äänellä, — eivätkä ole palanneet.
— Eivätkä ole palanneet? — toisti kreivi kohottaen kulmakarvojaan. —
Siinä tapauksessa pelkään, ettei tarvitse odottaa heitä. Saisimme ehkä
odottaa kauan! — Ja kääntyen kiivaasti kauhun valtaamien palvelijoiden
puoleen: — Menkää paikoillenne! Ettekö näe, että neiti odottaa
tarjoilua?
Tyttö värisi ja puhui.
— Tahdotteko, — kuiskasi hän samalla tukehtuneella äänellä, — että
näyttelen tätä ilveilyä... loppuun asti?
— Loppu voi olla parempi kuin luulettekaan, arvoisa neiti, — vastasi
Tavannes kumartaen ja kääntyi sitten onnettomien palvelijoiden puoleen,
jotka yhä vitkastelivat peläten jättää emäntänsä hameiden turvaa. —
Paikoillenne! — huusi hän. — Pankaa kohdalleen neidin tuoli. Oletteko
näin velttoja muinakin päivinä? Jos niin on — hänen katseestaan saattoi
lukea kamalan aikomuksen — niin kadotuksenne on sitä mitättömämpi. Nyt,
neiti, saanko kunnian? Ja aterioidessamme voimme puhua.
Hän ojensi kätensä, ja totellen viittausta neiti siirtyi paikalleen
pöydän yläpäähän, mutta sallimatta kätensä koskettaa kreivin kättä.
Kreivi ei millään tavalla näyttänyt sitä huomanneen, astui vain
paikalleen hänen oikealle puolelleen ja viittasi Tignonvilleä istumaan
neidin viereen vasemmalle.
— Ettekö tahdo istua? — jatkoi hän, sillä tyttö yhä seisoi.
Tyttö käänsi jäykästi päätään, kunnes ensi kertaa kohtasi kreivin
katseen. Väristys, entistä rajumpi, puistatti häntä.
— Eikö teidän olisi parempi... surmata meidät heti? — kuiskasi hän.
Hän oli huulia myöten kalpea, ja kasvot olivat ikäänkuin kuvapatsaan,
valkoiset, kauniit, elottomat.
— Enpä luule, — sanoi kreivi vakavasti. — Istukaa, ja toivokaamme
parasta. Ja te, herra, — jatkoi hän kääntyen Carlatin puoleen, —
kaatakaa emännällenne viiniä. Hän tarvitsee sitä.
Hovimestari kaatoi emäntänsä lasiin ja sitten kummallekin miehelle,
ja hänen vapiseva kätensä läikytti pöytäliinalle yhtä paljon kuin
laseihin. Eikä se ollut kummakaan. Saarella sijaitsevan palatsin iso
kello oli juuri alkanut soittaa tuomiotaan, sen ääni kuului yli kadun
hälinän ja melskeen, yli etäisten ovien ryskeen, vieläpä St. Germainin
horjuvasta kellotapulistakin yhä soivan hätäkellon. Muuan huoneen
toisessa päässä kyyristyvä nainen purskahti kouristuksentapaiseen
itkuun, mutta Tavannesin hirvittävä katse mykisti hänet jälleen.
Tignonville toipui vihdoin. — Ovatko he murhanneet amiraalin? — mutisi
hän, tuijottaen pöytään.
— Herra Colignynkö? Tunti sitten.
— Entä Telignyn?
— Hänet myöskin.
— Herra de Rochefoucauldin?
— Luulen, että he juuri nyt käsittelevät herra kreiviä, — vastasi
Tavannes. — Hänellä oli mahdollisuus pelastua, mutta hän ei siitä
välittänyt, — ja hän alkoi aterioida.
Pöydän ääressä istuvaa miestä puistatti. Nainen tuijotti yhä eteensä,
mutta huulet liikkuivat ikäänkuin hän olisi rukoillut. Äkkiä kuului
kova jalkojen töminä ja äänten sorina syöksevän hyökyaallon tavoin
akkunan ohi, silmänräpäyksen ajan hehkui soihtujen loisto punaisena
huoneen seinillä, ja sen valossa näkyi katkaistu ihmispää, jota
kannettiin pistimen kärjessä roskaväen yläpuolella.
Neiti huudahti hiljaa ja aikoi nousta, mutta kreivi tarttui hänen
ranteeseensa, ja hän vaipui takaisin tuolilleen miltei tainnoksissa.
Vähitellen lähin meteli hiljeni, ja kellot paukuttivat edelleen
rautaisia kieliään villiintyneen kaupungin yläpuolella. Idässä alkoi
ruskottaa; pian aamunkoiton harmaa hämärä oli hiipivä kylmenneiden
sydänten, murskattujen ovien ja sinne tänne viskeltyjen aseiden yli,
valaisten samalla hylkylaumoja, joita juovutti saaliinhimo ja viha.
— Mitä aiotte meille tehdä? — kysyi Tignonville käheästi, kun hänen
äänensä jälleen pääsi melulta kuuluville.
— Se riippuu asianhaaroista, — vastasi kreivi Hannibal ajateltuaan
hetken.
— Mistä?
— Neiti de Vrillacin tahdosta.
Tignonvillen silmät säkenöivät raivosta. Hän kumartui eteenpäin.
— Mitä hänellä on tämän asian kanssa tekemistä? — huusi hän, nousten ja
istuutuen heti jälleen.
Tavannes kohotti kulmakarvojaan, ja silmissä oli sellaista lempeyttä,
joka oli ristiriidassa ankarien kasvojen kanssa.
— Tahdon vastata kysymykseenne toisella kysymyksellä, — vastasi hän. —
Kuinka monta henkeä on talossa, ystäväni?
— Laskekaa itse!
Tavannes laski jälleen. — Seitsemän? — sanoi hän. Tignonville nyökäytti
päätään kärsimättömästi.
— Seitsemän henkeä?
— Aivan niin, entä sitten?
— Aivan niin, arvoisa herra, ja te tiedätte kuninkaan käskyn?
— Arvaan sen, — vastasi toinen vihan vimmassa. Ja hän kirosi kuningasta
ja kuninkaan äitiä, nimittäen häntä Isabeliksi.
— Te siis arvaatte? — virkkoi Tavannes; ja sitten äkkiä kuohahtaen,
ikäänkuin ei hänkään voisi kylmän rauhallisesti sanoa sitä, mitä aikoi
sanoa. — Ei, te tiedätte sen! Te kuulitte sen jousimieheltä ovella. Te
kuulitte, että hän sanoi: 'Ei mitään sääliä, ei mitään armoa, olkoon
sitten mies, nainen tai lapsi. Niin sanoo kuningas.' — Te kuulitte
sen ja kumminkin kiistelette minun kanssani. Foucauld, jonka kanssa
kuningas pelasi eilisiltana kahden — Foucauld on kuollut! Ja te
luulette jäävänne eloon? Te? — jatkoi hän kiihdyttäen itseään raivoon.
— En tiedä, minkä sattuman kautta jouduitte sinne, missä näin teidät
tunti sitten, enkä sitä, kuinka teidän onnistui saada tuo ja tuo, —
ja hän osoitti syyttävästi sormellaan hugenotin pukuun kiinnitettyjä
merkkejä. — Mutta sen tiedän, että minun tarvitsee vain huutaa nimenne
tuolta akkunasta taikka vain pysyä syrjässä, kun roistojoukot tulevat
kiertäen talosta taloon, kuten ne pian tulevatkin, ja teidät kohtaa
kuolema yhtä varmasti kuin tähän saakka olette pelastunut!
Toisen kerran neiti kääntyi ja katsahti häneen.
— Jos niin on, — kuiskasi hän värittömin huulin, — niin minkä vuoksi
tämä — pilkka?
— Siksi, että seitsemän henkeä pelastuisi, neiti, — vastasi kreivi
kumartaen.
— Mistä hinnasta?
— Sellaisesta hinnasta, —vastasi kreivi,—jokanaisista ei tunnu
raskaalta maksaa... hovissa. Se maksetaan joka päivä huvin tai oikun
vuoksi, tavoitellun arvon taikka vastaanoton tähden, hienojen pukujen
ja koristeiden takia. Harvoilla, neiti, on etuoikeus ostaa ihmishenki,
ja vielä harvemmilla seitsemän!
Tyttö alkoi vapista. — Tahtoisin mieluummin kuolla ... seitsemän
kertaa! — huusi hän värisevällä äänellä ja yritti nousta, mutta
istuutui jälleen.
— Entä nämä? — Kreivi osoitti palvelijoita.
— Paljon, paljon mieluummin! — toisti tyttö intohimoisesti.
— Entä sulhasenne? Entä sulhasenne? —jatkoi kreivi kolean
itsepintaisesti, luoden tytöstä Tignonvilleen ja taas takaisin tyttöön
katseen, jossa oli selittämätön ilme. — Jos te rakastatte tätä herraa,
neiti — ja minä uskonkin, että rakastatte...
— Minä voin kuolla hänen kanssaan! — huusi tyttö.
— Ja hän teidän kanssanne?
Tyttö väänteli itseään tuskissaan.
— Ja hän teidän kanssanne? — kertasi kreivi Hannibal painostaen
sanojaan ja kumartui eteenpäin. — Sillä siitä on kysymys. Ajatelkaa,
ajatelkaa, neiti. Minun vallassani on pelastaa kuolemasta mies,
jota rakastatte, pelastaa teidät, pelastaa nämä lurjukset, jos sitä
haluatte. Voin pelastaa hänet, pelastaa teidät, pelastaa kaikki;
ja minä pelastan kaikki... siitä hinnasta. Toiselta puolen, jos
kieltäydytte minulle sitä hintaa maksamasta, jätän kaikki surman
suuhun, ja he kuolevat varmasti, ennenkuin aurinko, joka nyt nousee,
menee tänä iltana mailleen.
Neiti katsoi suoraan eteensä; hänen silmissään välähti kamala aavistus.
— Mikä se hinta on? — mutisi hän.
— Te, neiti.
— Minäkö?
— Niin, te juuri. Mutta miksi minua väistätte? — jatkoi kreivi
ystävällisesti. — Tiesittehän sen, te olette sen lausunut. Olettehan
lukenut sen silmistäni näinä seitsemänä kuluneena päivänä.