Rochellen maaherra; jos hän olisi nähnyt näin paljon, olisi asian
laita häneen nähden ehkä ollut toisin. Mutta hän lähti Louvresta
tuntia aikaisemmin, jolloin palatsissa ja sen ympäristössä ei ollut
mitään tavallisuudesta poikkeavaa, vaikka se meistä näyttää synkältä
tulevien tapahtumien valossa. Sitäpaitsi hän nyt ajatteli aivan muita
asioita mennessään linnan pihan poikki ja oli niin syventynyt omiin
mietteisiinsä, että viitatessaan kahta palvelijaansa seuraamaan itseään
hän tuskin oli tietoinen siitä mitä teki eikä herännyt haaveistaan,
ennenkuin oli ehtinyt Baillet-kadun kulmaukseen. Siellä kuului selvästi
niiden sveitsiläisten ääniä, jotka seisoivat vahdissa vastapäätä
Colignyn asuntoa Bethizy-kadun päässä. He olivat sytyttäneet nuotion
rautaiseen koriin keskelle katua, ja edempänä saattoi nähdä pieniä
joukkoja liikkuvan edestakaisin pystytettyjen aseittensa ympärillä.
Tignonville pysähtyi, ennenkuin joutui valopiirin sisälle, ja kääntyen
palvelijoittensa puoleen kehoitti heitä menemään kotiin. — Seuraan
pian itsekin, mutta minulla on ensin vielä vähän asioita, — lisäsi hän
lyhyesti.
Vanhempi palvelijoista vastusteli. — Kadut eivät ole turvallisia, —
sanoi hän. — Parin tunnin kuluttua viimeistään on sydänyö, ja silloin...
— Joutavia, mies, pidätkö minua lapsena? — tiuskaisi hänen herransa
vihaisesti. — Minulla on miekkani ja osaan käyttää sitä. En viivy
kauan. Ja muistakaapa, miehet, pitää suunne kiinni, kuuletteko?
Miehet, hänen kotiseutulaisiaan, tottelivat vastahakoisesti,
aikoen hiipiä hänen jäljessään heti kun hän kääntäisi selkänsä,
mutta hän aavisti heidän aikeensa ja seisoi paikallaan, kunnes he
olivat sivuuttaneet nuotion eivätkä enää voineet hänen liikkeitään
nähdä. Sitten hän kiirehti Baillet-kadulle, meni sen poikki päästen
Boule-kadulle, sitten vielä tämänkin poikki ja kääntyi oikealle joutuen
koko Pariisin läpi idästä länteen ulottuvalle Ferronerie-kadulle.
Täällä hän pysähtyi Viattomain Lasten hautuumaan pitkän tumman
ulkomuurin edustalle. Siellä hautojen ja kuolleen Pariisin patsaiden
keskellä osti ja myi sen ajan elävä Pariisi, käveli, juorusi ja
rakasteli.
Hänen ympärillään oli nähtävänä sellaista, mikä olisi tuntunut hänestä
oudommalta, jos hän itse olisi ollut tutumpi tässä kaupungissa.
Pohjoisessa olevilta toreilta päin, siitä kaupunginosasta, joka
kahdelta puolelta rajoittui hautausmaahan, jatkui sama kumea kohina,
joka tunti sitten oli kiinnittänyt neiti de Vrillacin huomiota.
Taivaalla hautausmaan yläpuolella levisi heijastavaa valoa, johon ei
tarvinnut kaukaa etsiä syytä, sillä ympäröivien korkeiden rakennusten
jokainen akkuna ja jokainen lähistöllä oleva markkinakoju otti osaa
valaistukseen. Tämä outo kirkkaus hämmästytti häntä aluksi, sillä nyt
oli jo se aika, jota Pariisikin piti myöhäisenä, jolloin kunniallinen
ihminen nukkui vuoteessaan, mutta kuluneella viikolla oli ollut niin
paljon juhlia, naamiaisia ja kansanhuveja, jotka oli aivan äkkiä pantu
toimeen kuninkaan päähänpistojen mukaan, että hän päätti tämänkin
johtuvan kuninkaan oikusta ja ihmetteli hiukan, mutta ei pohtinut asiaa
sen enempää.
Talojen valot eivät sopineet hänen aiheilleen, mutta hautausmaan
suljetun portin vieressä, kahden kojun välillä, paloi muistolamppu
pyhän neitsyen ja Kristuslapsen kuvan edessä. Hän poikkesi kadun
yli sinne ja katsottuaan ensiksi ympärilleen ollakseen turvassa
kuljeksijoilta iän veti kirjelipun poveltaan. Se oli pistetty hänen
käteensä pylväskäytävässä, ennenkuin hän saattoi neidin asuntoonsa;
se oli ollut hänen hallussaan vain tunnin, mutta vaikka sen sisältö
oli niin lyhyt ja niin helppo muistaa, oli hän tarkasti lukenut sen jo
kolmasti.
»Kultaisen Neidon viereisessä talossa, Cinq Diamantskadulla, on ovi
avoinna tuntia ennen sydänyötä, jos haluaisitte jutella vielä hetken. —
C. St. L.»
Hänen lukiessaan kirjettä neljännen kerran lankesi lampun valo vinosti
hänen kasvoillensa. Samoin kuin hänen hienot vaatteensa näyttivät
sopivan vähimmin hänelle silloin, kun hän oli torjuvinaan Nancayn
syytöksiä rakkausseikkailuista, samoin hänen kasvonsa eivät koskaan
olleet näyttäneet vähemmän miellyttäviltä kuin nyt. Puna, jonka
turhamaisuus nosti hänen poskilleen, itserakas hymy, joka väreili hänen
huulillaan, kaikki oli omansa todistamaan, ettei hänen luonteensa ollut
jaloimpia, taikka lamppu teki hänelle vääryyttä.
Luettuaan kirjeen hän suuteli sitä ja piilotti sen jälleen. Hän
odotti, kunnes St. Jacquesin kello ilmoitti olevan vielä tunnin
sydänyöhön. Silloin hän lähti liikkeelle ja kääntyi oikealle kapeaa
tietä pitkin, joka johti Lombard-kadulle. Täällä hän kulki katuojaa
pitkin miekka kädessä katsellen kummallekin sivulle, sillä tämä paikka
oli pahamaineinen ryöstöjen tähden, mutta vaikka hän näki montakin
olentoa kurkistelemassa oviaukoissa tai johonkin käytävään johtavan
kaarikatoksen alla, katosivat ne hänen lähestyessään. Tuskin kului
minuuttiakaan, ennenkuin hän pääsi eteläpäähän sitä katua, jolla on tuo
omituinen nimi »Viisi timanttia».
Tämä katu kuului teurastajien ahtaasti asumaan kaupunginosaan ja oli
melkein heidän kuuluisan kirkkonsa varjossa. Se jatkui pohjoisempana
Quimcampoix-kadun nimisenä; täällä nähtiin, mikä ei suinkaan ollut
niihin aikoihin tavatonta, loistoa ja kurjuutta rinnakkain. Toisella
puolella katua oli rivi upeita päätytaloja, rakennettuja Frans
ensimmäisen aikana, ja niissä asui varakasta väkeä. Niitä erotti vain
kadun leveys ja haiseva oja toisella puolella olevista hökkeleistä,
paikkasuutarien ja makkarantekijöiden tölleistä. Nämä nojasivat
muodottomiin puutaloihin, jotka kallistuen pyrkivät korkeutta kohden
sortuvien kattojen ja pullistuvien räystäskourujen sekavana rykelmänä.
Tämä paikka oli Tignonvillelle outo ja yhdeksänä yönä kymmenestä hän
olisi eksynyt, mutta onneksi monesta akkunasta loistavat vahakynttilät
näyttivät hänelle, että hänen tarvitsi etsiä vain yhdeltä puolelta, ja
sykkivin sydämin hän kulki pitkin uudempien talojen riviä innokkaasti
etsien Kultaisen Neidon nimikilpeä.
Se löytyi vihdoin, ja sitten hän seisahtui hetkeksi neuvottomana.
Kirjeessä sanottiin: »Kultaisen Neidon viereinen ovi», mutta ei sanottu
kummalla puolella. Hän tarkasteli lähintä taloa, mutta ei nähnyt
mitään merkkiä, josta olisi voinut tehdä johtopäätöstä, ja aikoi juuri
siirtyä etäämmän oven luo, kun sattui näkemään kaksi miestä, jotka
näyttivät häntä väijyvän. He koettivat piillä toisella puolella katua
pölkyn takana, josta noustiin ratsun selkään. Heidän läsnäolonsa
säikäytti häntä, mutta suureksi helpotuksekseen hän huomasi samassa,
että etäämmän talon ovi oli auki. Se oli hiukan raollaan, joten kapea
valonsäde pääsi pujahtamaan kadulle.
Hän kiirehti sinne — mitä pikemmin hän olisi sisällä, sitä parempi
— työnsi oven auki ja astui sisään. Sisäpuolelle jouduttuaan hän
heti koetti sulkea oven jäljessään, mutta huomasi, ettei se käynyt
päinsä: ovi ei mennyt kiinni. Yritettyään hetken turhaan sitä sulkea
hän jätti oven auki ja kiirehti eteenpäin kolkkoa, valaistua käytävää
pitkin, jonka päässä näkyi yhtä kolkko porrasjakso. Hän seisoi hetken
portaiden juurella kuunnellen siinä toivossa, että rouvan kamarineiti
tulisi osoittamaan hänelle tietä. Aluksi hän kuuli ainoastaan oman
hengityksensä, sitten äreä ääni yläkerrasta sai hänet säpsähtämään.
— Tänne päin, herra, — sanoi ääni. — Te olette aikainen, ette
kuitenkaan liian aikainen!
Rouva siis luotti lakeijaansa! Herra de Tignonville kohautti
olkapäitään, vaikka hänellehän se oli samantekevää, eihän se häntä
liikuttanut. Hän astui ylös portaita, mutta tultuaan puolitiehen
pysähtyi hiljaa kiroten. Kaksi miestä oli astunut sisään avoimesta
ovesta, aivan samoin kuin hän itsekin, ja yhtä äänettömästi.
Mikä varomattomuus! Kuinka varomatonta jättää ovi niin, ettei sitä
voinut sulkea! Hän kääntyi ja meni portaita alas heitä vastaan
purren hampaansa yhteen ja käsi miekkansa kahvassa. Toinen epäluulo
toisensa jälkeen pyöri hänen aivoissaan. Oliko hän saarroksissa? Oliko
hän satimessa? Oliko hänellä kilpailija? Oliko tämä sattuma? Kaksi
porrasta hän ehti laskeutua, kun ääni, joka oli hänelle puhunut, huusi
uudelleen, mutta käskevämmin:
— Ei, herra, vaan tänne! Ettekö kuullut, mitä sanoin? Tänne päin, ja
koettakaa joutua. Vähitellen tulee tungos, ja mitä useampia olemme
saaneet pois tieltä, sitä parempi!
Hän huomasi nyt tehneensä erehdyksen, tulleensa väärään taloon, ja
luonnollisesti hänen ensi aikeensa oli jatkaa matkaansa portaita alas
ja palata kadulle. Mutta viivytyksen aikana olivat molemmat miehet
ehtineet aivan hänen luokseen eivätkä nähtävästi aikoneet päästää häntä
ohitseen — päinvastoin he estivät häntä.
— Huone on yläkerrassa, herra, — sanoi etumainen asiallisella äänellä
ja tervehti keveästi. — Astukaa edellä, tehkää hyvin, — ja hän viittasi
häntä kääntymään.
Mies ja hänen seuralaisensa olivat rotevia, julman ja raa’an näköisiä.
Tignonville oli kahden vaiheilla, sitten hän kääntyi ja astui ylös
portaita, mutta he olivat tuskin tulleet ylimmälle porrassiltamalle,
missä miehet saattoivat päästä hänen ohitsensa, kun hän kääntyi jälleen.
— Olen luultavasti erehtynyt, — sanoi hän. — Tämä ei ole se talo, jota
etsin.
— Ettekö aikonut tulla »Kultaisen Neidon» viereiseen taloon?
— Kyllä.
— Cinq Diamants-kadulle, teurastajien kaupunginosaan?
— Aivan niin.
— Silloin ette ole erehtynyt, — vastasi roteva mies varmasti. —Te
olette vain tullut aikaisin. Näen, että olette asestettu. Maillard! —
huusi hän henkilölle, jonka äänen Tignonville oli kuullut yläkerrasta.
— Antakaa tänne valkoinen hiha ja risti herran hattua varten ja pankaa
hänen nimensä luetteloon. Kas niin, alkakaa nyt! Ryhtykää nyt toimiin,
mies!
— Aivan heti, herra. Kaikki on valmista.
— No älkää sitten vitkastelko, kuuletteko? Täällä on muitakin,
jotka ovat tulleet aikaisin hyvän asian tähden. Tervetuloa, hyvät
herrat! Tervetuloa kaikki, jotka ovat oikean uskon puolella! Kuolema
kerettiläisille! »Surmaa, ei mitään armoa!» se on tämän yön tunnussana.
— Kuolema kerettiläisille! — huusivat viimeksi saapuneet yhteen ääneen.
— Surmaa, ei mitään armoa! Milloinka se alkaa, herra pormestari?
— Aamun koitteessa, — vastasi pormestari tärkeän näköisenä. — Mutta
älkää huolehtiko, hätäkello soi kyllä silloin merkiksi. Kuningas ja
hyvä herra de Guise ovat järjestäneet koko jutun. Valkoinen hiha,
valkoinen risti ja terävä veitsi puhdistavat Pariisin syöpäläisistä.
Hyvät herrat, jotka kuulutte tähän kaupunginosaan, tämän yön tunnussana
on »Surmaa, ei mitään armoa!» Kuolema kerettiläisille!
— Kuolema! Kuolema hugenoteille! Surmaa, ei mitään armoa! — Tusina
miehiä, sillä huone alkoi täyttyä, heilutti aseitaan ja kertasi huudon.
Onneksi Tignonville oli käsittänyt tilanteen ja sen vaaran, johon
oli joutunut, ennenkuin Maillard lähestyi häntä tuoden valkoista
hihaa. Sinä silmänräpäyksenä, kun asia hänelle selveni, tuntui
hänestä hetken aikaa, että hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, ja
veri pakeni hänen kasvoiltaan, mutta vaikka hänellä oli joitakin
vikoja, ei hän kuitenkaan ollut pelkuri, niin että hänen onnistui
salata mielenliikutuksensa. Hän ojensi vasemman käsivartensa ja salli
palvelijan pujottaa sen yli hihan ja kiinnittää tämän valkoisen
liinavaatteen kyynärpään yläpuolelle. Palvelijan viittauksesta hän
myöskin luovutti samettilakkinsa ja näki sen koristettavan valkoisella
ristillä, joka oli tehty samasta kankaasta.
— Ja nyt nimenne luetteloon, herra, — jatkoi Maillard kiireesti, ja.
osoittaen hänelle kirjuria, joka istui pitkän pöydän päässä kirja ja
mustepullo edessään, kääntyi seuraavan puoleen.
Tignonville olisi mielellään välttänyt luetteloimisen kiirastulen,
mutta kirjuri piti häntä silmällä. Onni oli ollut hänelle myötäinen
tähän asti, mutta hän tiesi, että pieninkin epäluulo veisi hänet
turmioon, ja kooten kaiken tarmonsa hän sanoi nimensä varmalla äänellä:
»Anne Desmartins». Se oli hänen äitinsä tyttönimi ja ensimmäinen, minkä
hän keksi.
— Pariisista kotoisin?
— Äskettäin tänne muuttanut, kotoisin Limousinista.
— Hyvä on, herra, — sanoi kirjuri merkiten nimen ja kääntyen seuraavan
puoleen. — Entä te, ystäväni?
IV.
JUHLAN AATTONA.
Tignonvillen pelastus riippui siitä, että miehet, jotka tungokseen
asti täyttivät pitkän valkoseinäisen huoneen kerskaillen
ilkeästi alastomien, lepattavien lamppujen valossa, kuuluivat
eri kansanluokkiin. Siellä oli teurastajia, tämän kaupunginosan
asukkaita, jotka veren haju oli houkutellut luolistaan, pappeja, jotka
vääristynein kasvoin kuiskailivat teurastajien korviin, virkapukuisia
herroja, yksinkertaisia käsityöläisiä, rikkaita kauppiaita vaipoissaan,
ryysynkerääjiä paljain käsivarsin, sileänaamaisia kuorilaulajia,
repaleihin puettuja kuokkavieraita; mutta niin monessa suhteessa
kuin he erosivatkin toisistaan, olivat he yhdessä asiassa kaikki
samanlaisia. Kaikki, niin ylhäiset kuin alhaiset, janosivat verta,
kukin tahtoi ensimmäisenä olla valmiina taisteluun.
Eräässä nurkassa seisoi ylhäissäätyinen mies ääneti ja erillään muista,
käsi miekan kahvassa; ainoastaan hänen mielenliikutuksesta värähtelevät
kasvonsa ilmaisivat, mikä myrsky riehui hänen sielussaan. Toisessa
nurkassa muuan normandialainen hevoskauppias kuiskaili kahden varkaan
kanssa. Kolmannessa oli eräällä kullankerääjällä kuulijoina ihaileva
ryhmä Sorbonnen korttelista, keskilattian vähitellen muuttuessa
kiehuvaksi tungokseksi mutisevia, kolkkokatseisia miehiä, joiden
lävitse viimeksi tulleiden oli sangen vaikea raivata itselleen tietä,
vaikka tyrkkivätkin kyynärpäillään voimiensa takaa.
Yhtämittainen kohina täytti matalakattoisen huoneen, vaikka ei
kukaan puhunut ääneen. »Surmaa! surmaa! surmaa!» — oli yhä uudelleen
toistuva kertaussäe, seuraus niistä Jumalaa herjaavista sanoista,
jotka jo kauan olivat häväisseet Pariisin kirkkoja ja päivästä toiseen
lietsoneet Pariisin rahvaan ulkokultaisuutta ilmiliekkiin. Tignonville
kauhistui kuunnellessaan ja olisi mielellään sulkenut korvansa, mutta
ei uskaltanut, sillä se olisi voinut maksaa hänen henkensä. Muuan
raajarikko kerjäläinen, kääpiömäisen pieni, ruokottoman näköinen
olento, jolla oli vanunut tukka, nykäisi häntä hihasta ja tarjosi
hänelle kovasinta.
— Onko aseenne terävä, arvoisa herra? — kysyi hän silmää vilkuttaen. —
Onko aseenne terävä? Sitten vasta hyvä tulee, kun terä luistaa luuhun
asti. Vain viilto ja iskuko? No, tehköön jokainen miten haluaa, mutta
antakaapa minulle leveä teurastajanveitsi, niin tulen yksinäni toimeen,
oli sitten mies, nainen tai lapsi!
Vieressä seisova laiha, mustapukuinen mies nauraa hohotti tätä
kuunnellessaan.
— Mutta jos saatte valita naisen ja lapsen välillä, kumpi on teille
mieluisempi, Jehan? — kysyi hän katsoen Tignonvilleen, että tämä
yhtyisi pilaan.
— Valkoinen kaula on minulle mieluisin, — vastasi raajarikko
kauhistuttavalla mielihyvällä. — Tänä yönä saa katkaista kauniita
kauloja! Melkein jo olen kuulevinani niiden kiljuntaa. Ettekö tarvitse
tätä, herra? — jatkoi hän tarjoten jälleen kovasintaan. — Vai ette?
Silloin hion vielä hiukan omaa asettani pyhän neitsyen, pyhimysten ja
isä Pezelayn nimessä.
— Kuule, lainaahan sitä minulle hetkeksi! — huusi laiha mies ojentaen
asettaan. — Tahdon kuolla, jollen tapa niitä kirottuja yhtä monta kuin
minulla on sormia käsissäni.
— Minä samaten, ja lisäksi niin monta kuin minulla on varpaita
jaloissani! — vastasi raajarikko, ettei toinen voittaisi häntä. — Niin
monta kuin varpaita on. Täysi tiu!
— Se riippuu syntiemme lukumäärästä, — vastasi toinen, joka hiukan
muistutti pappismiestä. — Mitä enemmän kerettiläisiä surmaa, sitä
enemmän saa syntejään anteeksi. Muistakaa sitä, veljeni, älkääkä
säästäkö, vaikka sielunne säälisi. He pilkkaavat Jumalaa ja nimittävät
häntä taikinaksi. Heidän oman verensä taikinassa, — jatkoi hän julmana,
— tahdon sotkea ja vatkata heitä, sanoo hyvä isä Pezelay, minun herrani!
Raajarikko teki ristinmerkin. — Jumala varjelkoon häntä, — sanoi hän. —
Hän on hyvä mies. Mutta te näytätte sairaalta, arvoisa herra? — jatkoi
hän tirkistellen uteliaana nuorta hugenottia.
— Se johtuu kuumuudesta, — mutisi Tignonville. — Tämä yö on
tukahuttava, ja lamput vielä lisäävät kuumuutta. Yritän päästä
lähemmäksi ovea.
Hän toivoi pääsevänsä heistä eroon, vieläpä luuli voivansa paeta koko
huoneesta ja hälyttää, mutta raivattuaan tien ovelle hän huomasi kahden
pistimillä varustetun sotamiehen sitä vartioivan. Hän kääntyi katsomaan
taakseen nähdäkseen, oliko hän herättänyt mitään huomiota, sillä hän
käsitti, että hänen mielenliikutuksensa saattoi herättää epäluuloja.
Silloin hän huomasi, että pitempi niistä kahdesta miehestä, jotka
hän juuri oli jättänyt, mustiin puettu mies, jolla oli nälkiintyneet
kasvot, seisoi varpaillaan tarkaten häntä ihmisjoukon päiden yli.
Tämä ja tietoisuus avuttomuudesta huimasi häntä niin, että lamput
tuntuivat hänestä keinuvan. Kavalasti suunniteltu perikato, joka uhkasi
hänen puoluettaan, kaikkia niitä, joita hän rakasti ja joihin hänen
kohtalonsa niin läheisesti liittyi, sekaannutti hänen ajatuskykyään,
niin että hän tunsi olevansa miltei hulluuden partaalla. Hän koetti
ajatella, arvioida pelastuksen mahdollisuutta, keksiä jonkin tavan,
miten voisi huoneesta paeta tai hälyttää akkunasta, mutta ei voinut
koota ajatuksiaan.
Sen sijaan hän hengessään näki, mitä tulisi tapahtumaan; näyt
seurasivat toinen toistaan salamannopeasti: hän näki kihlattunsa
murhaajien käsissä, kauniit kasvot, jotka olivat hymyilleet hänelle,
olivat kauhusta jähmettyneet; kunnon miehet, Montaubanin voittajat,
Angelyn puolustajat, makasivat kuolleina kaupungin pimeillä kaduilla.
Ja hänessä kuohahti, raivo ja pelko saivat hänet vuoroin vapisemaan.
Missä muussa seurassa tahansa olisi hänen mielenliikutuksensa saattanut
hänet ilmi, mutta siinä huoneessa oli paljon vääristyneitä kasvoja
ja monta vavahtelevaa kättä. Murhaaminen, julma, kaikkein saastaisin
sydänyön salamurha, pani murhaajatkin kauhistumaan. Salatakseen
hermostuneisuutensa toiset lörpöttelivät, mitä aikoivat tehdä, ja
toiset odottaen kiihkeästi sovittua merkkiä ilmaisivat, että jo
ennakolta nauttivat kamalista tapahtumista.
Ennenkuin Tignonvillellä oli mitään suunnitelmaa valmiina, näkyi oven
luona liikehtimistä, portaat notkuivat äkillisten askelten painosta,
ja eräs ääni huusi: »Kuninkaan nimessä!» Silloin äänten kohina
huoneessa vaikeni. Tungos kiihtyi, joukko väistyi kahden puolen, ja
marski Tavannes astui sisään puoleksi asestettuna, valkoinen vyöhikkö
olalla. Häntä seurasi kuusi tai kahdeksan aatelismiestä, kaikki samoin
puettuina.
Nyt kuului huutoja: »Jarnac! Jarnac!» — sillä tämä kuuluisa voitto
luettiin yleisesti hänen ansiokseen, vaikka taistelua oli nimellisesti
johtanut kuninkaan veli —ja marski astui peremmälle huoneeseen, kohtasi
pormestarin ja alkoi neuvotella hänen kanssaan. Ilmeisesti hän kehoitti
jälkimäistä valitsemaan muutamia luotettavia miehiä, joille voitaisiin
uskoa jokin erikoinen tehtävä, sillä pormestari katseli ympärilleen ja
viittasi luoksensa joukosta kaksi, jotka kuuluivat korkeampaan säätyyn
kuin muut, sekä pari kaikkein raaimman näköistä.
Tignonville vapisi pelosta, että hänetkin valittaisiin. Hän oli
piiloutunut niin hyvin kuin taisi oven luona ihmisjoukon takariveihin,
mutta hänen niin suuresti tavallisuudesta poikkeava pukunsa oli
huomiota herättävä, ja hän kuvitteli, että pormestarin katse liukui
ihmisjoukon poikki hänen luokseen. Karttaakseen sitä ja päästäkseen
näkyvistä hän siirtyi askeleen vasemmalle.
Tämä askel oli kohtalokas. Se tosin pelasti hänet pormestarin
katseilta, mutta toimitti hänet kasvoista kasvoihin ja silmästä silmään
kreivi Hannibalin näkyviin, joka seisoi eturivissä veljensä vieressä.
Tavannes tuijotti häneen hetken, ikäänkuin ei olisi uskonut silmiään.
Sitten, epäilyn hitaasti muuttuessa varmuudeksi, samalla kun yllätyksen
sijaan tuli ihmettely, hän hymyili, ja hetken kuluttua hän katsoi
toisaalle.
Tignonvillen sydän vavahti ja tuntui sitten aivan pysähtyneen. Valot
pyörivät hänen silmissään, ja korvissa kohisi. Hän odotti sanaa, joka
antaisi hänet ilmi. Sitä ei kuulunut. Yhä se jäi lausumatta; ja marski
Tavannes kääntyi. Niin, hän kääntyi mennäkseen, ja pormestari kumartaen
syvään saattoi häntä ovelle. Hänen seurueensa jakaantui kahtia
avatakseen hänelle tietä. Entä kreivi Hannibal? Myöskin kreivi Hannibal
seurasi häntä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ikäänkuin hän ei
olisikaan nähnyt mitään!
Nuori mies veti helpotuksen huokauksen. Oliko mahdollista, että kreivi
Hannibalin säpsähdys tuntiessaan hänet, vakava, tarkoin tutkiva katse
ja pahaa ennustava hymy olivat ainoastaan mielikuvitusta? Ei, sillä
seuratessaan toisia Tavannes pysähtyi silmänräpäykseksi, heidän
katseensa kohtasivat toisensa jälleen, ja hän hymyili vielä kerran.
Sekuntia myöhemmin hän oli kadonnut ovesta, hänen kannuksensa helisivät
portaissa, ja ihmisjoukossa, jota ei enää hillinnyt suuren miehen
läsnäolo, puhkesi taas yhä äänekkäämpi puheensorina.
Tignonvilleä puistatti. Hän oli pelastunut ikäänkuin ihmeen kautta,
pelastunut, mutta miten, sitä hän ei tiennyt. Tämä ilmitulon
lykkääntyminen tuotti hänelle kuitenkin vain hetkisen helpotusta,
vaikka se outoudellaan tuokioksi käänsikin hänen ajatuksensa muualle.
Hyökyaallon tavoin syöksähti jälleen tietoisuus toisia odottavista
kauhuista täyttäen hänen mielensä masentavalla avuttomuuden tunnolla,
joka oli tehdä hänet hulluksi. Kunpa pääsisi ulos vaikka vain tunniksi,
vain lyhyeksi puoleksi tunniksi! Kunpa saisi juosta läpi nukkuvien
katujen ja huutaa kuuroille korville, jotka kuningas mairitteluillaan
oli tukkinut kuin villalla! Kiirehtiä portaita ylös ja ravistaa
hereille vieraat, joiden kuninkaalliset makuusuojat aamun koittaessa
muuttuisivat heidän vertaan tihkuviksi teurashuoneiksi!
He nukkuivat: hyväsydäminen Teligny, uljas Pardaillan, jalo
Rochefoucauld ja Piles, St. Jeanin taistelun sankari, ja heidän
nukkuessaan julma kaupunki kohisi liikehtien heidän ympärillään,
ja tuomio mateli kuiskaten heidän ovelleen. He nukkuivat, he ja
tuhannet muut hyväsydämiset ja viattomat, nuoret ja vanhat, ja heidän
nukkuessaan puolihullu Valois epäröi, kumpaa mielipidettä kuulisi, ja
italialainen nainen, kirotun suvun kirottu tytär, huusi akkunastaan:
»Kuulkaa!» ja katseli itää kohden odottaen aamun sarastusta.
Entä naiset? Se nainen, joka oli tuleva hänen vaimokseen, ja muut
— miten oli heidän käyvä? Hänet valtasi raivon puuska, niin että
hän sysäsi tieltään edessään seisovat ja työntäytyi valituksista ja
vastustuksesta välittämättä ovelle. Mutta ovea suojasivat ristiinpannut
pistimet, eikä hän olisi kuolemakseenkaan voinut sanaakaan lausua. Hän
aikoi syöksyä vartijain kimppuun, sillä hän ei enää voinut hillitä
itseään, mutta kyyristyessään hyökkäämään tarttui käsi hänen hihaansa,
ja ääni, jota hän inhosi, kuiskasi hänen korvaansa:
— Ei, rehellistä peliä, hieno herra, rehellistä peliä! — kuiskasi
raajarikko Jehan, vetäen häntä väkisin sivulle.— Kaikki alkavat samalla
kertaa, kellekään ei tehdä vääryyttä. Mutta jos teillä on jokin pieni
mieskohtainen työ suoritettavana, — jatkoi hän alentaen ääntään ja
tirkistellen viekkaasti toista kasvoihin, — omasta tai ystävienne
puolesta, jokin tai joku, josta haluatte nopeasti suoriutua, niin
luottakaa vain minuun. Ehkä olisi viisaampaa, ettette itse esiintyisi,
ja mies, johon voitte luottaa — —
— Mitä te tarkoitatte? — huusi nuori mies peräytyen kauhistuneena.