KREIVI HANNIBAL
Historiallinen romaani Ranskan hovista
Kirj.
STANLEY J. WEYMAN
Englanninkielestä suomentanut
Aili Tarvas [Aili Somersalo]
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1920.
SISÄLLYS:
I. Veripunaista suosiota.
II. Hannibal de Saulx, kreivi de Tavannes.
III. Kultaisen neidon viereinen talo.
IV. Juhlan aattona.
V. Korkea kosinta.
VI. Kuka loukkaa Tavannesia?
VII. Amfiteatterissa.
VIII. Kaksi kanaa ja yksi muna.
IX. Epävakaa.
X. Rouva St. Lo.
XI. Sopimus.
XII. Louvren etusalissa.
XIII. Lähettinä.
XIV. Liian lyhyt lusikka.
XV. St. Magloiren veli.
XVI. Pahassa pulassa.
XVII. Kaksintaistelu.
XVIII. Andromeda, Perseuksen poissaollessa.
XIX. Orleansin metsissä.
XX. Linnan kukkulalla.
XXI. Tahtoi eikä tahtonutkaan.
XXII. Tulella leikkimistä.
XXIII. Kahdenvaiheilla.
XXIV. Kuninkaan majatalossa.
XXV. Vertavuotavan sydämen veljeskunta.
XXVI. Pahaa tuulta.
XXVII. Musta kaupunki.
XXVIII. Pienessä kapitulissa.
XXIX. Pako.
XXX. Pyhänhäväistys.
XXXI. Pako Angersista.
XXXII. Teräskoe.
XXXIII. Väijytys.
XXXIV. Kumman valitsette, rouva?
XXXV. Seinää vasten.
XXXVI. Hänen kuningaskuntansa.
I.
VERIPUNAISTA SUOSIOTA.
Herra de Tavannes hymyili. Neiti vältti hänen katsettaan. Häntä
värisytti, ikäänkuin viereisestä ovesta huokuva kesäyön ilma, vaikka
se olikin painostavan lämmin, olisi tuntunut hänestä kylmältä. Samassa
sattui tervetullut keskeytys.
— Tavannes!
— Teidän majesteettinne!
Kreivi Hannibal nousi hitaasti. Kuningas oli kutsunut häntä, eikä
hänellä ollut valitsemisen varaa, vaan oli heti toteltava. Hän
viivytteli kuitenkin vielä hetkisen kumartuneena seuralaisensa puoleen,
joka tunsi vihaavansa hänen henkäystäänkin, kun se hipaisi hiuksia.
— Meidän huvimme keskeytettiin liian äkkiä, neiti, — sanoi kreivi
Hannibal sillä erikoisella äänensävyllä ja katsellen häntä sillä
tavalla, jota tyttö inhosi. — Mutta ainoastaan muutamiksi tunneiksi,
sillä me tapaamme huomenna. Tai ehkä... aikaisemminkin.
Tyttö ei vastannut mitään. — Tavannes! — kertasi kuningas kiihtyneenä.
— Tavannes! Herran nimessä! — jatkoi hänen majesteettinsa katsellen
ympärilleen vihan vimmassa. — Eikö kukaan voi noutaa häntä tänne?
Olenko minä kuningas vai koira, joka...
— Minä tulen, teidän majesteettinne! — huudahti kreivi kiireesti.
Sillä Kaarle, Ranskan kuningas, yhdeksäs järjestyksessä, ei ollut
maltillisimpia, ja tuskinpa kukaan muu hovissa olisi uskaltanut antaa
hänen odottaa niin kauan. — Minä tulen, teidän majesteettinne, minä
tulen! — toisti Tavannes siirtyessään neidin luota.
Hän raivasi itselleen tien hoviherrojen piirin puhki, joka ehkäisi
pääsemästä kuninkaan läheisyyteen ja osaksi suojeli neitiä näkymästä.
Hän työntäytyi pöydän ohi, jolla Kaarle ja kreivi Rochefoucauld olivat
pelanneet primeroa, ja jonka ääressä viimeksimainittu yhä istui
leikkien laiskasti kortteineen. Vielä kolme askelta, ja hän saavutti
kuninkaan, joka seisoi seinäkomerossa Rambouilletin ja italialaisen
marskin kanssa. Jälkimmäisen pyynnöstä oli kuningas heti keskeyttänyt
pelinsä.
Katsellen kreivin jälkeen neiti näki sen verran ja lisäksi kuninkaan
harhailevan katseen ja laihat kasvot ja nuo neljä miestä seisomassa
erikseen huoneen yläosassa täydessä valaistuksessa. Sitten hovimiesten
piiri jälleen sulkeutui hänen edessään, ja hän istuutui taas
töyrytuolilleen. Häneltä pääsi pitkä, värisevä huokaus. Nyt, jospa hän
nyt voisi hiipiä ulos ja paeta! Nyt — hän silmäili ympärilleen. Hän
ei ollut kaukana ovesta; helpolta näytti poistua. Mutta tuijottava ja
kuiskaileva parvi herroja ja hovipoikia sulki tien, ja tytöllä, joka
ei tuntenut hovielämän sääntöjä ja jolla oli ainoastaan viikon kokemus
Pariisista, ei ollut rohkeutta nousta ja lähteä yksinään ryhmän puhki.
Hän oli tänä lauantai-iltana tullut Louvreen sulhasensa serkun,
rouva d'Yvernen suojassa. Pahaksi onneksi oli rouva, kutsuttuna
leski-prinsessan työhuoneeseen, pakosta jättänyt hänet. Mutta
olihan neidillä vielä luonaan sulhasensa, jonka turvissa hän aivan
tyytyväisenä istuutui odottamaan suureen pylväskäytävään, missä
oli hyörinää, iloa ja huvitusta. Sillä tänä, seitsemäntenä päivänä
niitä juhlia, joita vietettiin Navarran kuninkaan ja Kaarlen sisaren
häiden johdosta — näiden kun tuli sovittaa kaksi niin kauan keskenään
sotinutta puoluetta, hugenotit ja katolilaiset — oli Louvre niin
iloisena, vilkkaana ja täpötäytenä kuin juhlien ensimmäisenä päivänä.
Maaseudulla kasvaneen tytön aika oli hauskasti kulunut iloisessa
ihmisvilinässä; hän oli katsellut naamioittuja ja hovineitejä,
vartijoita ja piispoja, sveitsiläisiä yllään Anjoun musta-valko-vihreä
sotilaspuku ja tummempiin vaatteisiin pukeutuneita hugenotti-aatelisia
yhtämittaisessa kulkueessa. Siten oli ilta vähitellen kulunut, ja hän
oli alkanut tuntea itsensä hermostuneeksi; ja herra Tignonville, hänen
sulhasensa, oli jättänyt hänet erääseen akkunakomeroon ja lähtenyt
hakemaan rouvaa.
Hän oli pahaa aavistamatta odottanut jonkun aikaa, luullen joka hetki
näkevänsä sulhasensa palaavan. Hän palaisi, ennenkuin hän ehtisi
laskea sataan, hän palaisi, ennenkuin hän ehtisi laskea, kuinka monen
penikulman päässä hän oli rakkaasta maakunnastaan ja Biskajanlahden
rannalla olevasta kodistaan, jossa hänen ajatuksensa tässäkin komeassa
ympäristössä hellästi viipyivät. Mutta hetki hetkeltä oli kulunut,
eikä hänen sulhasensa ollut palannut. Ja mikä oli vieläkin pahempi
— hänet oli tavannut Tavannes, — ei marski, vaan hänen veljensä,
kreivi Hannibal, hän, jonka vihattu huomaavaisuus, ollen samalla uhka
ja herjaus, oli ovelasti ympäröinyt häntä koko viime viikon. Kreivi
oli istuutunut hänen viereensä, ottanut hänet huostaansa ja käyttäen
hyväkseen hänen kokemattomuuttaan tehnyt pilaa hänen pelostaan ja
hymyillyt hänen paheksumiselleen. Lopuksi kreivi oli kysymättä
hänen tahtoaan vienyt hänet mukanaan salonkiin, missä kuningas oli.
Loppupuoli iltaa oli ollut kiduttava, kuin yöllinen painajainen,
josta ainoastaan kuninkaan Tavannesta luokseen kutsuva ääni oli hänet
pelastanut.
Hänen aikomuksensa oli paeta nyt, ennenkuin kreivi palaisi, tai
ennenkuin joku toinen nähdessään hänet yksinään omaksuisi kreivin osan
ja olisi hänelle hävytön. Lähellä olevat hoviherrat olivat jo alkaneet
tuijottaa häneen, ja hovipojat kääntyivät katsomaan virnistellen ja
kuiskaillen keskenään. Katsoipa hän minne tahansa, aina hän kohtasi
jonkun tarkastavan silmäyksen, jonkun parin, joka iloitsi hänen
hämmingistään. Asia yhä paheni hänen huomatessaan olevansa ainoa
nainen salongissa, ja hän tajusi samalla olevan sopimatonta, että hän
oli siellä tähän aikaan. Tämä ajatus nosti hänen poskilleen polttavan
punan, ja hän loi katseensa maahan. Koko huone tuntui humisevan hänen
nimeään, törkeää puhetta, pilkkaa ja ivaa hänen kustannuksellaan.
Lopuksi, kun asema oli käynyt miltei sietämättömäksi, hajaantui parvi
oven edessä, ja sinne ilmestyi Tignonville. Tyttö nousi huudahtaen
helpotuksesta, ja sulhanen astui hänen luokseen. Hoviherrat katselivat
heitä hymyillen.
Tignonville ei salannut hämmästystään löytäessään morsiamensa sieltä.
— Mutta, neiti, mitä tämä merkitsee? — kysyi hän hiljaa. Hän oli
kuten tyttökin tietoinen siitä huomiosta, jota he herättivät, ja
yhtä epätietoinen, sopiko tytön siellä olla. — Minä jätin teidät
pylväskäytävään, mutta palatessani olitte kadonnut ja...
Tyttö teki liikkeen, joka keskeytti hänet. — Ei täällä, — kuiskasi hän
hilliten kärsimättömyyttään. — Minä kerron, kun vain pääsemme täältä.
Saattakaa minut pois, ulos, olkaa niin hyvä, aivan heti!
Tignonville oli yhtä valmis lähtemään kuin tyttökin. Ovensuussa
teki parvi tietä, ja tyttö astui ulos sulhasensa seuraamana. Hetken
kuluttua molemmat seisoivat suuressa pylväskäytävässä sen salin
yläpuolella, jossa on naisenmuotoiset pilarit. Ihmisjoukko, joka
tunti sitten tungeksi siellä, oli hävinnyt. Ja laaja kaikuva tila,
jota siihen aikaan käytettiin vartijain asemapaikkana, oli melkein
tyhjä. Ainoastaan silloin tällöin jossakin akkunakomerossa tai oven
suojassa jokunen pari puheli hiljaisella äänellä. Perimmäisessä päässä,
lähellä porraskäytävää, joka johti alhaalla olevaan etusaliin ja
linnan pihalle, vetelehti asestettu osasto sveitsiläistä vartiostoa
joutilaana. Neiti katsahti terävästi kumpaankin suuntaan ja kääntyi
sitten suuttumuksesta hehkuvin kasvoin sulhasensa puoleen.
— Miksi te jätitte minut? — kysyi hän. — Miksi jätitte minut, jos
ette heti voinut tulla takaisin? Käsitättekö, hyvä herra, että teidän
hartaasta pyynnöstänne minä tulin Pariisiin, tulin tähän hoviin, —
jatkoi hän, — ja että minä odotin teiltä suojelusta?
Aivan niin, — sanoi Tignonville. — Ja...
— Ja ovatko Carlat ja hänen vaimonsa teidän mielestänne minulle
soveliaita suojelijoita? Luuletteko, että olisin tullut tai edes
ajatellutkaan tulla näihin häihin ilman teidän ja serkkunne lupausta?
Ellen olisi pitänyt itseäni melkein vaimonanne, — jatkoi hän
lämpimästi, — ja ollut varma suojeluksestanne, luuletteko, että olisin
lähestynyt tätä kamalaa kaupunkia edes sadan penikulman päähän? Ei
kukaan meikäläisistä olisi tullut tänne, jos minä olisin saanut määrätä.
— Kamalaa kaupunkia? Totisesti, tokkopa se nyt onkaan niin kamala, —
vastasi hänen sulhasensa hymyillen ja koettaen kääntää keskustelua
leikilliseksi. — Te olette viikon kuluessa nähnyt enemmän kuin olisitte
koko elämänne aikana nähneet Vrillacissa, neiti.
— Ja minä tukehdun! — vastasi tyttö kiivaasti. — Minä tukehdun! Ettekö
huomaa, kuinka meitä kadulla katsellaan, meitä hugenotteja? Kuinka
ne, jotka asuvat täällä, osoittavat meitä sormellaan ja kiroavat
meitä? Kuinka koiratkin haukkuvat meitä ja murisevat kintereillämme,
ja pienet lapsukaiset tekevät ristinmerkin kulkiessamme ohi? Voitteko
nähdä Gastinesin toria muistamatta, mitä siellä tapahtuu? Voitteko
mennä yöllä Greven poikki kuulematta ilmassa kiljahduksia, vaikerrusta
ja kamalia tuskanhuutoja, siellä murhattujen meikäläisten huutoja? —
Hän pysähtyi hengähtääkseen, rauhoittui hiukan ja sanoi matalammalla
äänellä: — Minulle muistuu mieleeni Philippine de Luns päivällä
ja yöllä. Räystäskourut näyttävät minusta uhkaavilta; tiilikivet
putoisivat katoilta päällemme, jos voisivat tehdä niinkuin haluavat;
talot kumartuvat, kumartuvat...
— Mitä varten, neiti? — kysyi hänen sulhasensa teeskennellen
kyynillisyyttä ja kohauttaen hartioitaan.
— Murskatakseen meidät allensa! Niin, herra, murskatakseen meidät!
— Ja kaikki tämä vain siksi, että jätin teidät hetkeksi?
— Tunniksi... tai melkein tunniksi, — vastasi tyttö maltillisemmin.
— Entä jos se ei ollutkaan minun syyni?
— Teidän olisi tullut ajatella sitä... ennenkuin toitte minut
Pariisiin, hyvä herra. Näin levottomina aikoina.
Puna nousi herra Tignonvillen kasvoille. — Te teette minulle vääryyttä,
neiti, — sanoi hän. — On seikkoja, jotka te unohdatte; hovissa ei aina
ole oma herransa.
— Sen tiedän, — vastasi tyttö kuivasti, muistellen kuinka hänen itsensä
oli käynyt.
— Mutta te ette tiedä, mitä tapahtui, — tokaisi hänen sulhasensa
kärsimättömästä — Te ette tiedä, että syy ei ole minun. Kun saavuin
leski-prinsessan kammioon, oli rouva d'Yverne jo lähtenyt Navarran
kuningattaren luo. Kiirehdin hänen jälkeensä ja tapasin joukon herroja
Navarran kuninkaan huoneessa. Siellä oli neuvottelu, ja he pyysivät,
ei, vaan pakottivat minut jäämään.
— Sekö teitä pidätti niin kauan?
— Juuri se, neiti.
— Eikä... rouva St. Lo?
Herra de Tignonville lensi tulipunaiseksi. Tämä isku oli odottamaton.
Tässä siis oli selitys neidin pahaan tuuleen.
— Mitä te tarkoitatte? — änkytti hän.
— Kuinka kauan olitte Navarran kuninkaan huoneessa ja kuinka kauan
rouva St. Lon luona? — kysyi tyttö pilkallisesti. — Taikka olkoon,
en tahdo panna teitä koetteelle, — jatkoi hän sukkelasti, nähdessään
sulhasensa epäröivän. — Kuulin salongissa istuessani teidän juttelevan
rouva St. Lon kanssa pylväskäytävässä. Tiedän, kuinka kauan viivyitte
hänen luonaan.
— Tapasin rouvan palatessani, — änkytti Tignonville yhä punaisena
kasvoiltaan, — kysyin häneltä, missä te olitte. En tiennyt, neiti,
ettei minulla ole lupa puhutella tuntemiani naisia.
— Minä olin yksinäni ja odotin.
— Kuinka olisin sen tiennyt... en totisesti tiennyt, — vastasi hänen
sulhasensa, tehden parastaan. — Te ette ollut siellä, jonne teidät
jätin. Myönnän, että luulin teidän lähteneen. Luulin, että olitte
mennyt kotiin.
— Kenen kanssa? Kenen kanssa? — kertasi tyttö säälimättä. — Oliko
tuo nyt luultavaa? Kenen kanssa olisin voinut mennä? Ja sittenkin on
totta, että olisin voinut mennä kotiin, jos olisin tahtonut... herra de
Tavannesin seurassa. Niin, — jatkoi hän ankarasti moittivalla äänellä,
punastuen hiusrajaa myöten, — sellaista sallitte minulle tapahtuvan!
Te sallitte, että minua ajaa takaa, kiusaa ja vaivaa mies, jonka katse
kauhistuttaa, jonka kosketusta minä... minä vihaan! Te sallitte, että
mihin ikinä menenkään, minua puhuttelee mies, jonka jokainen sana
osoittaa, että minä olen hänelle otus, ja jolle te olette vain tyhjää
ilmaa. Te olette mies ettekä tiedä, ette voi tietää, kuinka minä
kärsin! Kuinka minä olen kärsinyt koko tämän viime viikon joka kerta,
kun olette jättänyt minut yksin!
Tignonville näytti synkältä. — Mitä hän on puhunut teille? — kysyi hän
hampaittensa lomitse.
— Ei mitään, jota saattaisin teille kertoa, — vastasi tyttö väristen. —
Hän se oli, joka vei minut kuninkaan huoneeseen.
— Miksi te menitte sinne?
— Odottakaahan, kunnes hän käskee teitä tekemään jotakin, —sanoi
tyttö. — Hänen tapansa, hymynsä, äänensä, kaikki pelottaa minua.
Ja tänä iltana niissä kaikissa oli jotakin pahempaa, sata kertaa
pahempaa kuin nähdessäni hänet viime kerralla... se oli torstaina!
Hän näytti tuijottavan minua, — änkytti tyttö häpeänpuna poskillaan,
— ikäänkuin olisin ollut hänen omaisuuttaan. Oi, herrani, jospa emme
olisi jättäneet Poitoutamme! Näemmeköhän enää milloinkaan Vrillacia,
kalastajani mökkejä satamassa ja kivipengertä vastaan aaltoilevaa
sinistä merta?
Tignonville oli kuunnellut synkkänä, melkein jörönä, mutta nyt,
nähdessään kyynelten kohoavan tytön silmiin, hän yritti nauraa.
— Mitä hullutuksia, te olette yhtä lapsellinen kuin herra de Rosny
ja Vidame! — sanoi hän. — Ja he ovat yhtä täynnä pelkoa kuin muna
ruskuaista! Siitä asti, kun tuo roisto perjantaina haavoitti amiraalia,
he luulottelevat, että koko Pariisi on liittoutunut meitä vastaan.
— Ja miksi se ei voisi olla totta? — kysyi tyttö kalpeana katsellen
häntä ikäänkuin tutkien hänen ajatuksiaan.
— Miksikä? Tietysti siksi, että niin hirvittävää mahdollisuutta ei voi
ajatellakaan! — vastasi Tignonville varmassa luottamuksessa, sillä
hän ei käyttänyt tätä todistuskeinoa ensimmäistä kertaa. — Kuningasta
ei mikään voi loukata pahemmin kuin sellainen epäluulo. Joku Borgia
murhatkoon vieraansa, mutta Ranskan kuninkaat eivät ole koskaan
sellaisia vehkeitä viritelleet. Totisesti, minä en enää välitä. Asukoot
missä tahansa, toisella puolella virtaa tai vallien ulkopuolella, mutta
Rue de l'Arbre Sec on minulle kyllin hyvä, ja kuninkaan nimi minulle
kyllin varmana takeena.
— Ei ole teidän tapaistanne olla pelkuri, sen tiedän kyllä, —
vastasi tyttö hymyillen ja katsellen häntä naisellisesti ylpeänä
rakastetustaan. — Olkoon miten hyvänsä, mutta te ette enää jätä minua
pulaan, ettehän?
Sulhanen vannoi, ettei niin tekisi, suuteli tytön kättä, katsoi häntä
silmiin, ja sitten äkkiä heltyen hän hämmentyneenä ja änkyttäen
mainitsi rouva St. Lon nimen. Tyttö keskeytti hänet.
— Ei kannata puhua siitä asiasta, — sanoi hän vastaten ystävällisesti
sulhasensa katseeseen ja kieltäytyen kuulemasta hänen selityksiään. —
Ettekö kahden viikon kuluttua ole mieheni? Kuinka minä teitä epäilisin?
Sehän vain oli ikävää, että hänen jutellessaan minä odotin... odotin;
ja... ja rouva St. Lo on kreivi Hannibalin serkku. Hetken aikaa
olin niin mieletön, että luulin hänen tahallaan pidättävän teitä.
Luuletteko, että hän teki niin?
— Hänkö? — huudahti Tignonville kiivaasti ja hätkähti kuin olisi
sellainen ajatus häntä loukannut. — Mahdotonta! Mutta tosiasia on,
neiti, — jatkoi hän hieman kiihtyneenä, — että te olette samanlainen
kuin monet muut meikäläisistä: te uskotte, että katolilainen voi tehdä
minkä konnantyön tahansa.
— Olemme uskoneet sitä jo kauan Vrillacissa, — vastasi tyttö vakavasti.
— Ne ajat ovat jo menneet, jos ihmiset vain ymmärtäisivät. Nämä häät
ovat tehneet lopun kaikesta sellaisesta. Mutta mitä niistä vanhoista!
Sallikaa, että sensijaan saatan teidät kotiin.
— Olkaa niin ystävällinen. Carlat ja palvelijat ovat varmaankin
alhaalla.
Tignonville tarttui sen ajan tavan mukaan oikealla kädellään tytön
vasempaan ja laskien toisen kätensä miekkansa kahvalle saattoi tytön
alas portaita, jotka tehden käännöksen johtivat suoraan linnan pihalle.
Täällä liikkui joutilaana edestakaisin meluava joukko asestettuja
palvelijoita, lakeijoita ja juoksupoikia, muutamat kantaen soihtuja,
toiset herrojensa viittoja ja päällyskenkiä.
Jos herra de Tignonville olisi käyttänyt huomiokykyään enemmän, taikka
ellei hän olisi ollut siinä määrin vaipunut oman tärkeytensä tuntoon,
niin hän luultavasti olisi huomannut, että monet silmät tarkastivat
häntä synkästi. Hän olisi ehkä kuullut, että monet ilmeisesti päästivät
pilkkanaurun hänen kustannuksellaan. Mutta kutsuessaan luokseen
Carlatia, joka oli neiti de Vrillacin hovimestari ja taloudenhoitaja,
hän ei tullut kuulleeksi, kuinka eräs juoksupoika halveksivasti
sähähti heille: »Kristityt koirat!» ja kuinka toinen kuninkaan veljen
sotilaspukuun puettu räyhääjä mutisi partaansa: »Etelän koirat!»
Hänen huomionsa oli kiintynyt hovimestarin hakemiseen ja auttamaan tätä
kietomaan viittaa emäntänsä ympärille. Sitten hän mahtavin liikkein,
jotka olivat hänelle uusi saavutus ja jotka hän Pariisiin tultuaan oli
oppinut, avasi tien tytölle tungoksen läpi. Hetken kuluttua he kaikki
kolme, kuuden asestetun keihäitä ja tulisoihtuja kantavan palvelijan
seuraamina erosivat ihmisjoukosta ja astuen linnanpihan poikki, jota
valaisivat kirkkaat akkunarivit, menivät ulos pallokenttien välisestä
portista Fosses de St. Germain-kadulle.
Heidän edessään kohosivat St. Germain-kirkon torni ja gootilaiset kuvut
tummassa siroudessaan taivasta vasten, jolla iltaruskon viimeinen
heikko hohde vielä kilpaili tähtien kanssa. Kello oli hiukan yli
yhdeksän. Elokuun-päivän kuumuus hehkui vielä tungokseen asti ihmisiä
täynnä olevan kaupungin yllä, heikentäen etäistä aseiden ja varustusten
helinää, joka kuitenkin pyrki hiljaisuudesta tai oikeammin hillitystä
humusta kuuluville.
Kun neiti sivuutti St. Germainin luostarin viereisen suljetun talon,
jonka edustalla juuri eilen oli haavoitettu amiraali Colignytä,
hugenottien johtajaa, puristi hän seuralaisensa kättä ja painautui
vaistomaisesti häntä lähemmäksi. Mutta Tignonville nauroi hänelle.
— Se oli yksityistä kostoa, — sanoi hän vastaukseksi tytön
lausumattomiin ajatuksiin. — Se oli luultavasti Guisein työtä.
Mutta nyt he tietävät, mikä on kuninkaan tahto, he ovat ymmärtäneet
viittauksen ja vetäytyneet syrjään. Sellaista ei enää tapahdu,
neitiseni. Ja todistuksena siitä ovat vartijat, katsokaa, — he olivat
juuri tulleet Bethizy-kadun päähän, jonka kulmatalossa, Arbre Sec-kadun
puolella, Coligny asui — jotka kuningas on asettanut hänen suojukseen.
Viisikymmentä keihästä Cosseinsin johdolla.
— Cosseinsin? — kertasi tyttö. — Mutta minä luulin...
— Että hän ei meitä juuri rakastanut? — vastasi Tignonville nauraa
hihittäen. — Ei hän ollutkaan siihen taipuvainen. Mutta koirat
nuolevat, mitä heidän herransa käskee, neiti. Hän ei ollut ennen
puolellamme, mutta nyt hän on. Nämä häät ovat tehneet kaikessa
muutoksen.
— Toivokaamme, ettei niistä koidu onnettomuutta! — kuiskasi tyttö. Hän
sanoi sen sisäisestä pakosta.
— Mitä vielä! — vastasi hänen sulhasensa vakuuttavasti. — Miksi niin
kävisi?
He olivat hänen puhuessaan pysähtyneet viimeisen talon edustalle
St. Honoré-kadun kulmaan, vastapäätä Croix du Tiroiria, joka kohosi
varjomaisena neljän kadun yhtymästä. Tignonville koputti ovelle.
— Mutta, — sanoi tyttö lempeästi katsoen häntä kasvoihin, — tämä muutos
on niin äkillinen, eikö olekin? Kuninkaan ei ollut tapana olla niin
hyvä meille.
Hänen sulhasensa toisti samat sanat kohteliaasti. — Unia teistä!
— huudahti hän ja tehden kädenliikkeen jäähyväisiksi kääntyi
paluumatkalle.
Hän kulki reippaasti taakseen katsomatta, vaikka tyttö vitkasteli
hetkisen seuraten häntä katseillaan. Tyttö ei huomannut kiinnittävänsä
tähän seikkaan huomiota taikka sen loukkaavan mieltään. Kuitenkin, kun
ovi lukittiin ja teljettiin hänen takanaan, kun hän kohosi senaikuisia
kylmiä, autioita portaita yläkertaan — kun hän kuuli palvelijoittensa
hiljaiset, kumajavat askeleet heidän poistuessaan komeroihinsa ja
makuusuojilleen, ja ennen kaikkea silloin, kun hän oli astunut
huoneensa kynnyksen poikki ja kädenliikkeellä viittasi rouva Carlatia
ja kamarineitiään kuuntelemaan, tunsi hän varmasti jotakin puuttuvan.
Hän alkoi tuntea vilunväreitä ehkä juuri siksi, että oli tuo puute,
jota hän ei itselleen myöntänyt eikä määritellyt. Se saattoi myöskin
johtua yöilmasta, vaikka olikin elokuu, ehkäpä pelkästä hermostumisesta
tai kreivi Hannibalin hymyn muistamisesta. Mistä se lieneekin johtunut,
seurasi se häntä vuoteeseenkin. Hän makasi kauan valveilla, kauan
vielä senkin jälkeen kun koko talo jo nukkui, kun kauppahallien
ahdinkoinen kortteli oli alkanut liikehtiä ja Sorbonne ruvennut
purkamaan sisästään mustamekkoista ihmisvirtaansa, vielä kauan senkin
jälkeen, kun akkunarivit olivat syttyneet säteilevään valoon suurissa
taloissa, joiden päädyt olivat kadulle päin ja joita ulottui St.
Antoinesta Montmartrelle ja pohjoispuolella olevasta St. Denisistä
etäiseen St. Jaquesiin asti, — niin, vieläpä sittenkin, kun ainoastaan
Louvren kortteli pysyi pimeänä tämän omituisen sydänöisen kirkkauden
ympäröimänä. Lopuksi hänkin nukahti uneksien kodistaan, Poitoun
avarasta taivaanlaesta ja Vrillac-linnastaan, jota yötä ja päivää
huuhteli Biskajanlahden vuorovesi.
II.
HANNIBAL DE SAULX, KREIVI DE TAVANNES.
— Tavannes!
— Teidän majesteettinne.
Kuten tiedämme, oli Tavannes ollut hidas tottelemaan kutsua. Astuessaan
esille joukosta hän näki kuninkaan vetäytyneen salin perälle Retzin ja
hovimestarinsa Rambouilletin seurassa. Kaarle oli nähtävästi unohtanut
kutsuneensa kreiviä. Hän näytti kuuntelevan pää hiukan painuksissa,
sillä hän oli pitkä ja sen vuoksi hiukan kumara, matalaäänistä
keskeytymätöntä puhelua, joka kuului hänen työhuoneensa ovelta.
Eräs ääni, joka usein kuului ylinnä, oli epäilemättä naisen. Eräällä
toisella, tasaisella ja pehmeällä äänellä, oli vieras ääntämistapa.
Kolmas oli kuninkaan veljen, Katariina de Medicin lemmikkipojan,
kiihkeä ja käskevä ääni.
Seisten kunnioittavasti parin askelen päässä kuninkaan takana Tavannes
ei sanottavasti kuullut, mitä puhuttiin, mutta Kaarle nähtävästi kuuli
jonkun verran enemmän, sillä hän alkoi äkkiä nauraa hurjaa, ilotonta
naurua ja taputti Rambouilletia olalle.
— Kas niin! — sanoi hän kamalasti kiroten tapansa mukaan. — Se on siis
päätetty! Se on päätetty! Menkää, mies, ottamaan vastaan määräyksenne!
Ja te, herra de Retz, — jatkoi hän äänessään julmaa pilkkaa, — menkää
ja antakaa määräykset!
— Minäkö, teidän majesteettinne? — sanoi italialainen marski
rukoilevasti torjuen. Nuori kuningas osoitti ajoittain
kärsimättömyyttään italialaista piiriä kohtaan, jolla hänen äitinsä
ympäröi häntä ja johon kuuluivat Retzit ja Biraguet, Strozzit ja Gondyt.
— Niin, juuri te! — vastasi Kaarle. — Te ja minun rouva äitini! Ja
Jumalan nimessä vastatkaa siitä tuomiopäivänä! — jatkoi hän kiivaasti.
— Te sitä tahdotte! Te ette anna minulle rauhaa, ennenkuin olette
saaneet tahtonne täytetyksi. Siis tehkää niin, mutta huomatkaa, se
on tehtävä perinpohjin! Ei saa jäädä henkiin ainoakaan, joka voisi
sen heittää vasten kuninkaansa silmiä ja huutaa: »_Et tu, Carole_»
(sinäkin, Kaarle)! — Rypekää, rypekää veressä, jos teitä haluttaa, —
jatkoi hän yhä pahemmin raivostuen. — Oi, siitäpä tulee hauska yö!
Ja sen verran siinä on totta, että saatte tappaa kirppuja vaikka
koko päivän, mutta jos poltatte takin, niin leikki loppuu siihen.
Koettakaa vain polttaa, niin silloin... Hän säpsähti ja keskeytti
puheensa huomatessaan Tavannesin likellään. — Piru vieköön! — huusi hän
raa'asti, — kuka teidät on kutsunut tänne?
— Teidän majesteettinne kutsui minua, — vastasi Tavannes, muiden
pujahtaessa kuninkaan työhuoneeseen, osaksi kuninkaan käden
kehoituksesta, osaksi pakenemishalusta, jättäen heidät kahden kesken.
— Minäkö olisin kutsunut teitä? Huusin veljeänne, marskia.
— Hän on tuolla sisällä, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes,
osoittaen työhuonetta. — Kuulin hänen äänensä hetki sitten.
Kaarle varjosti silmiään vapisevalla kädellään. — Onko hän siellä?
— mutisi hän. — Niin näkyy olevan. Sitäpaitsi kuulin hänen äänensä.
Ja... ja ihminen voi olla vain yhdessä paikassa yhdellä kertaa. —
Hurjan katseen harhaillessa pitkin huonetta hän laski kätensä kreivi
Hannibalin rinnalle. — He eivät suo minulle vähääkään rauhaa, äitini ja
Guiset, — kuiskasi hän, hivutustautisen punan kohotessa kiihtyneille
poskille. — He vaativat lakkaamatta. He sanovat, että Coligny... he
sanovat, että hän solvaisee minua täällä omassa palatsissani. Ja…
_mordieu_, se onkin totta. Ja vielä tänään hän tahtoi sopia kanssani.
Minun, kuninkaan kanssa! Esittää ehtoja! Ja siksi saakin niin käydä,
Jumalan ja perkeleen nimessä, se pannaan toimeen! Mutta ei ainoastaan
kuusi tai seitsemän kappaletta. Ei, ei, vaan kaikki, kaikki! Ei
yksikään saa jäädä henkiin sanoakseen minulle: »Te sen teitte.»
— Hiljaa, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes, sillä Kaarle oli
vähitellen korottanut ääntänsä. — Te herätätte huomiota.
Nyt vasta nuori kuningas — hän oli vain kahdenkymmenenkahden vanha,
Jumala häntä armahtakoon! — katsahti ensimmäisen kerran seuralaiseensa.
— Aivan niin, — kuiskasi hän, ja hänen katseensa kävi kavalaksi. —
Sitäpaitsi, sittenkin vielä toinen mahdollisuus, jos vain tahdon. Voi,
kuinka viimeksi olen tuumimistani tuuminut; soisin, että tietäisitte. —
Ja kohottaen olkapäitään melkein korvien tasalle hän vuoroin nosti ja
laski kämmeniään, jolloin selkä peitti tämän liikkeen läsnäolijoilta.
— Hypi lautaa! Hypi lautaa! — mutisi hän. — Ja kuningas on kummankin
välillä, nähkääs. Se on äitini hallitustaitoa. Sen hän on sadasti
minulle osoittanut. Mutta, katsokaa, yhtä helppoa on antaa toisen
painua kuin toisenkin, — hän katsahti Tavannesiin viekkaasti, — taikka
hakata poikki oikea tai vasen puoli. Ja...ja amiraali on vanha mies ja
kuolee pian, ja sitäpaitsi minusta on hauskaa kuulla hänen puhuvan.
Hän puhuu hyvin. Sitävastoin nuo toiset, Guise ja hänen heimolaisensa,
ovat nuoria, ja minä olen ajatellut, — niin, olen ajatellut... mutta
mitäpä siitä! — Hän naurahti äkkiä katkerasti. — Minun rouva äitini
tahtoo tehdä oman päänsä mukaan. Ja olkoon menneeksi tällä kertaa,
mutta kaikki, kaikki! Myös Foucauld, kas niin! Oletteko huomannut: hän
sekoittaa kortteja. Näettekö hänet... sellaisena kuin hän on huomenna,
haava kurkussa ja hampaat irvissä? Mitä ihmettä, jumalani! — huusi hän
miltei kirkuen, — kynttilät hänen ympärillään palavat sinisin liekein.
— Ja vapisevin käsin, kasvot suonenvetoisesti vavahdellen, nuori
kuningas tarrautui seuralaisensa käsivarteen ja puristi sitä.
Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään, mutta ei vastannut mitään.
— Luuletteko, että näemme heitä jäljestäpäin? — jatkoi Kaarle
kiihkeää kuiskettaan. — Unissamme, vai mitä? Taikka silloin, kun
yövartija huutaa ja me heräämme, ja munkit rukoilevat ja veisaavat St.
Germainissa, ja... ja vahakynttilä palaa himmeästi?
Ivahymy väreili Tavannesin huulilla. — Minä en uneksi, teidän
majesteettinne, — vastasi hän kylmästi, — ja valvon harvoin. Muuten en
pelkää vihollisiani, olkoot eläviä tai kuolleita.
— Ettekö? Lempo soikoon, toivoisin, etten minäkään pelkäisi, — huudahti
nuori hallitsija. Hänen otsansa oli hiestä kostea. — Toivoisin, etten
pelkäisi. Mutta sehän on päätetty. He ovat niin päättäneet, ja soisin,
että se olisi jo tehty. Mitä te ajattelette... siitä, mies? Mitä te
itse ajattelette siitä?
Kreivi Hannibalin ilme oli selittämätön. — En ajattele mitään, teidän
majesteettinne, — vastasi hän kuivasti. — Ajatteleminen on teidän
majesteettinne ja teidän neuvostonne asia. Minulle riittää, että se on
kuninkaani tahto.
— Mutta ettehän peräydy? — mutisi Kaarle katsahtaen häneen äkkiä
epäluuloisesti. — Mutta tiedänhän — hän kirosi hirmuisesti — että te
ette peräydy. Uskon, että yhtä mielellänne tappaisitte munkin... vaikka
siitä ei, Jumalan kiitos — hän teki hurskaasti ristinmerkin — ole
lainkaan puhetta... kuin tavallisen miehen. Ja mieluummin kuin tytön.
— Paljon mieluummin, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes
yrmeästi. — Jos teillä on joitakin määräyksiä munkkien suhteen... eikö?
Siinä tapauksessa teidän majesteettinne ei tarvitse jutella minulle
kauempaa. Herra de Rochefoucauld alkaa jo ihmetellä, mikä pidättää
teidän majesteettianne niin kauan pelistänne. Ja muutkin alkavat
kiinnittää huomiotaan teidän majesteettiinne.
— Jumalan nimessä! — huudahti Kaarle, äänessään ihmetyksen ja
kauhun kaiku, — jos he tietäisivät, mitä on mielessämme, niin he
kiinnittäisivät vielä enemmän huomiotaan meihin. Ja sentään, katsokaa
Nancayta tuolla ovella? Hän on välinpitämätön. Hän on tänään saman
näköinen kuin eilenkin. Ja kuitenkin joutuu hänen osalleen työ täällä
palatsissa...
Ensimmäisen kerran pääsi Tavannesilta hämmästyksen merkki.
— Palatsissa? — mutisi hän. — Tullaanko täälläkin tekemään jotakin?
— Sallisitteko muutamien paeta ja sitten vähitellen palata leikkaamaan
kurkkumme poikki? — vastasi kuningas jyrkästi, raivonpuuskan vallassa.
Hänen horjuvan luonteensa vaarallisin heikkous oli kykenemättömyys
säilyttää samaa mielentilaa kahta minuuttia kauempaa. — Ei. Kaikki,
kaikki! — kertasi hän kiihkeästi. — Eikö Noakin kahdeksanhenkinen
perhe kansoittanut maata? Mutta minä en jätäkään kahdeksaa henkeä!
Serkkuni saavat elää, sillä he ovat kuninkaallista verta, jos muuttavat
mielensä. Ja vanha hoitajani, jos kukaan. Ja Paré, sillä kukaan muu ei
osaa hoitaa ihoani. Ja...
— Ja Rochefoucauld, epäilemättä, teidän majesteettinne?
Kuningas, joka oli silmillään etsinyt suosikkiseuralaistaan, iski nyt
katseensa Tavannesiin.
— Foucauld? Kuka niin on sanonut? — mutisi hän luulevaisesti. — En
ainakaan minä. Mutta se nähdään sitten. Saadaan nähdä. Ja muistakaa
olla säästämättä ainoatakaan ilman määräystä. Siinä on teidän
tehtävänne, herra kreivi.
— Ymmärrän, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes kylmästi.
Ja hetken äänettömyyden jälkeen, nähdessään, että kuninkaalla ei
enää ollut hänelle mitään sanottavaa, hän kumarsi syvään ja poistui
hovimiespiirin tarkastelemana, kuten pidettiin silmällä kaikkia
kuningasta ympäröiviä sellaisena aikana, jolloin kuninkaan henkäys
merkitsi elämää tai kuolemaa ja hänen hymynsä loi ihmisten onnen. Hänen
astuessaan Rochefoucauldin ohi tämä katsahti häneen ja nyökkäsi.
— Mitähän nyt on veli Kaarlen mielessä? — mutisi hän. — Tänä iltana hän
on entistään hullumpi. Suunnitteleeko hän naamiohuveja vai murhaa?
— Oikkuja, — vastasi Tavannes halveksivasti. — Täynnä vanhoja taruja,
joita hänen entinen hoitajansa on hänelle syöttänyt. Kyllä hän kohta
tointuu, ja hyvä on, jos voitte huvittaa häntä.
— Koetan, jos hän vain tulee, — vastasi Rochefoucauld sekoittaen
kortteja. — Jos en onnistu, jää se Chicotin velvollisuudeksi, ja hänen
pitäisi se huomata. Minä olen väsynyt ja menen maata.
— Kyllä hän tulee, —selitti Tavannes ja liikahti ikäänkuin mennäkseen
eteenpäin, mutta pysähtyi sanoakseen vielä jotakin. — Kyllä hän tulee,
— mutisi hän kumartaen ja kuiskaten hiljaa ja katsoi toista kiinteästi
silmiin. — Mutta älkää salliko hänen menettää suuria summia. Hän on
ilkeällä tuulella. Olkaa hänelle mieliksi, jos voitte; siitä voi olla
teille hyötyä.
Molempien miesten katseet yhtyivät tuokioksi, ja Foucauld — niin
kuningas nimitti hugenotti-suosikkiaan — ilmaisi lievää hämmästystä,
sillä kreivi Hannibal ja hän eivät olleet läheisiä tuttuja, mutta
nähdessään toisen puhuvan vakavasti hän kohotti kulmakarvojaan
ilmaistakseen, että oli käsittänyt. Tavannes nyökäytti huolimattomasti
päätään vastaukseksi, katsoi hetken pöydälle levitettyjä kortteja,
jatkoi matkaansa työntäytyen piirin läpi ja saapui ovelle. Hän nosti
juuri oviverhoa mennäkseen ulos, kun Nancay, henkivartion kapteeni,
kosketti hänen hihaansa.
— Mitä te sanoitte Foucauldille, herra de Tavannes? — kuiskasi hän.
— Minäkö?
— Niin, —ja kapteeni loi häneen epäluuloisen katseen, — juuri te, herra
kreivi.
Kreivi Hannibalin silmäykseen tuli nyt sitä äkillistä julmuutta, joka
teki tämän miehen sananparreksi hovissa.
— Juuri mitä halusin, herra sveitsiläisten kapteeni! — sähisi hän, ja
hänen kätensä puristautui toisen ranteen ympäri kuin pihdit. — Juuri
mitä mieleni teki, muistakaa se! Ja muistakaa ensi kerralla, että minä
en ole hugenotti ja sanon mitä tahdon.
— Mutta varovaisuus on erikoisesti tarpeen, — puolusteli Nancay
änkyttäen ja vältellen. — Ja... ja minulle on annettu määräykset, herra
kreivi.
— Teidän määräyksenne eivät liikuta minua, — vastasi Tavannes päästäen
ylenkatseellisesti otteensa hänen ranteestaan. — Ja muistakaa, mies,
ettette tänä yönä tule minun tielleni. Te tunnette vaalilauseemme? Joka
loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! Ottakaa onkeen!
Nancay näytti jurolta. — Mutta papit sanovat: »Jos kätesi on sinulle
pahennukseksi, niin leikkaa se poikki», — mutisi hän.
Tavannes nauroi kolkosti. — Jos te olette minulle pahennukseksi, niin
leikkaan kurkkunne poikki, — sanoi hän mennen tervehtimättä ulos ja
laskien oviverhon takanaan.
Nancay katseli raivosta kalpeana hänen jälkeensä. — Olkoon hän kirottu!
— kuiskasi hän hieroen rannettaan. — Jos hän olisi joku toinen, kyllä
minä opettaisin hänet! Mutta hän lävistäisi minut yhtä mielellään
kuninkaan läsnäollessa kuin Pre aux Clercsissä, ja kuningas kuuntelee
hänen veljeään, marskia, ja mikä on vieläkin pahempi, rouva Katariina
myöskin!
Hän oli vielä vihansa vimmassa, kun eräs upseeri, puettuna kuninkaan
veljen sotilaspukuun, astui kiireesti sisään ja käsi oviverholla
silmäili levottomasti ympärilleen. Kun hänen katseensa osui Nancayhin,
kirkastuivat hänen kasvonsa.
— Onko teillä luettelo? — mutisi hän.
— Palatsissa on seitsemäntoista hugenottia, paitsi heidän
kuninkaallisia korkeuksiaan, — vastasi Nancay samalla varovalla
äänellä. — Ottamatta lukuun paria kolmea, jotka eivät ole sitä eikä
tätä. Lisäksi nuo molemmat Montmorencyt, mutta heidät on jätettävä
rauhaan veljensä tähden, joka ei ole satimessa. Hän tulee liian paljon
isäänsä, vanhaan Penkinpolttajaan, jotta olisi viisasta loukata häntä.
Ja sitten on vielä Paré, jonka tulee mennä kuninkaan työkammioon heti
kun portit on suljettu. Jos kuningas vielä päättää pelastaa jonkun,
lähettää hän hänet työkammioonsa. Näin on täällä siis kaikki selvillä
ja kunnossa. Jos te olette ulkona etumaisena, niin hyvä on. Kuka
huolehtii hammaspuikko-herrasta?
— Amiraalista? Monsieur, Guise ja pääpriori. Cosseins ja Besme
vartioivat. Se toimitetaan aivan ensimmäiseksi. Sitten pormestari
herättää kaupungin. Hänellä on valmiina joukko vankkoja miehiä
kolmessa tai neljässä paikassa, niin että tuli heti leimahtaa liekkiin
kaikkialla. Marcel, entinen pormestari, on saanut saman tehtävän virran
eteläpuolella. On annettu määräys, että kaupunki on valaistava kuin
kansanhuveja varten, ja hallit ovat valmiina.
Nancay nyökäytti päätään, mietti hetkisen, ja vaistomainen väristys
puistatti häntä.
— Jumalani! —huudahti hän, — se tulee järkyttämään koko maailmaa!
— Niinkö luulette?
— No aivan varmasti! — Hänen seuraavat sanansa osoittivat, että hän
muisti Tavannesin varoituksen. — Minä puolestani, ystäväni, pukeudun
rautapaitaan tänä iltana, — sanoi hän. — Paitsi hänen majesteettinsa
laskua tulevat monen muunkin saatavat ennen aamunkoittoa maksetuiksi,
ja moni salainen isku sattuu taistelun tuoksinassa.
Toinen risti itsensä. — Jumala suokoon, ettei yksikään isku sattuisi
tänne! — sanoi hän hartaasti. Ja katsahtaen ympärilleen vielä kerran
hän nyökkäsi ja meni ulos.
Ovensuussa hän törmäsi yhteen juuri sisään astuvan henkilön kanssa.
Tämä oli herra de Tignonville, joka nähdessään likellä Nancayn tervehti
tätä ja jäi katselemaan ympärilleen. Nuoren miehen kasvot punoittivat,
ja hänen silmänsä olivat oudosta kiihtymyksestä kirkkaat.
— Missä on herra de Rochefoucauld? — kysyi hän innokkaasti. — Ei
suinkaan hän ole vielä lähtenyt?
Nancay kuuli värähdyksen hänen äänessään, huomasi nuoren miehen
punoittavat kasvot ja muuttuneen käytöksen, huomasi sitäpaitsi
rypistyneen paperipalan, joka oli melkein kätkössä hänen kädessään.
Kapteenin kasvot synkistyivät. Hän astui askeleen lähemmäksi, ja hänen
kätensä hapuili varovasti tikaria, mutta kun hän puhui, oli hänen
äänensä tyyni, kuten huvitteluhaluisen hovin pinta, rauhallinen kuten
kaikki näkyi olevan tänä kesäiltana Pariisissa.
— Hän on yhä täällä, — vastasi hän. — Onko teillä uutisia, herra de
Tignonville?
— Uutisiako?
— Herra de Rochefoucauldille?
Tignonville nauroi. — Ei, — sanoi hän. — Tulin tänne saattaakseni hänet
asuntoonsa, siinä kaikki. Vai uutisia, kapteeni? Mikä teidät siihen
luuloon saattoi?
— Se, mikä teillä on kädessänne, — vastasi Nancay vapautuneena
epäluulostaan.
Nuori mies punastui hiusrajaa myöten. — Ei tämä ole häntä varten, —
sanoi hän.
— Huomaan sen, herra, — vastasi Nancay kohteliaasti. — Hänellä on tosin
suuri menestys, mutta kaikki rakkauskirjeet eivät mene yhtäälle.
Nuori mies nauroi itsetietoista, imarreltua naurua. Hän oli kaunis
ja hänellä oli sellaiset kasvot, joita naiset ihailevat, mutta siitä
tavasta, kuinka hän piti hovipukuaan, puuttui luontevuus. Puku oli myös
hiukan hienompi kuin mikä oli hugenottien maun mukaista, tai näytti
ainoastaan hienommalta, johtuen siitä tavasta, kuinka hän sitä piti,
samoin kuin Telignyn ja Foucauldin samettiviitat ja hopeakudoksiset
silkkipuvut menettivät komeutensa ja muuttuivat vain sivuseikoiksi,
sopiviksi ja arvokkaiksi vaatekappaleiksi näille miehille. Vieläkin
omituisempaa oli, että kun Tignonville nauroi pitäen somaa, hajuvedelle
tuoksuvaa paperia kädessään samalla sitä sekä kätkien että näytellen,
tuntuivat hänen vaatteensa entistä komeammilta ja hän itse tavallista
kömpelömmältä.
— Tämä on tosin eräältä naiselta, — myönsi hän. — Mutta se sisältää
vain pientä pilaa, sen voin teille vakuuttaa.
— Tietenkin! — mutisi herra de Nangay kohteliaasti. — Onnittelen teitä!
— Mutta...
— Minä onnittelen todellakin.
— Mutta tämähän ei ole kerrassaan mitään!
— Kyllä ymmärrän. Katsokaa, kuningas aikoo poistua. Astukaa esiin,
herra, — jatkoi hän ystävällisesti. — Nuoren miehen tulee näyttäytyä.
Sitäpaitsi hänen majesteettinsa on teille suosiollinen, — lisäsi
hän silmää iskien. Hänen majesteettinsa henkivartion kapteenilla
oli epämiellyttävä taipumus huumoriin, ja tänä iltana hänellä oli
tavallista enemmän tilaisuutta sitä näyttää.
Tignonvillellä oli liian hyvä käsitys itsestään epäilläkseen toisen
tekevän pilaa, ja näin rohkaistuna hän työntäytyi piirin eturiviin.
Hänen ollessaan täältä poissa morsiamensa kanssa piiri oli harventunut
ja kynttilät haaraisissa jaloissaan olivat palaneet tuumaa lyhemmiksi.
Mutta vaikka monet olivatkin poistuneet, olivat kuitenkin kuninkaan
valituimmat ystävät jääneet sinne, ja kuningas oli vastoin seurueensa
luuloa istuutunut jälleen paikalleen.
Täällä vallitsi teeskennelty iloisuus, mikä oli hyvin tavallista hovin
turmeltuneessa elämässä. Kuningasta vastapäätä pelasivat erään pöydän
ääressä Montpensier ja marski Cossé noppapeliä ja väittelivät, milloin
huudahtaen ilosta, milloin kiroillen, joten saattoi arvata, minne
päin onni kulloinkin kääntyi. Kuninkaan tuolin takana Chicot, hänen
aatelissyntyinen narrinsa, nojasi hänen hartiaansa, väliin tarkastellen
kortteja, väliin irvistellen kamalasti, niin että katsojat purskahtivat
nauramaan. Kauvempana huoneessa, seinäkomeron pään kohdalla, istui
marski Tavannes — Hannibalimme veli — matalalla tuolilla, joka oli
asetettu vastapäätä työhuoneen avointa ovea.
Tästä ovesta vilahti hento silkkisukkainen jalka silloin tällöin
näkyviin. Se pistäytyi esille, katosi ja ilmestyi jälleen ritarillisen
marskin yrittäessä joka kerta ryöstää siltä punasamettista tohvelia,
joka oli koristettu jalokivillä. Hän epäonnistui kolmasti saaden
palkakseen raikuvaa naurua. Neljännellä yrityksellä hänen tuolinsa
kaatui ja hän itse keikahti lattialle, mutta ei hellittänyt tohvelia,
eikä ainoastaan tohvelia, vaan ei jalkaakaan. Hän veti ensiksi
liehuvien silkkihameitten ja hienojen pitsien keskestä esille nilkan ja
sitten kauniin jalan, piilossa olevan kaunottaren kimakasti huutaessa.
Seurue taputti käsiään osoittaen vilkkaasti mielihyväänsä, nuori nainen
tunsi jalkaansa yhä vedettävän ja kirkui yhä äänekkäämmin. Kaikki,
paitsi kuningas ja häntä vastapäätä istuva, kääntyivät katsomaan. Äkkiä
tämä leikki loppui kesken; jäntevä käsi ilmestyi avuksi ja erotti, ja
Guisen kauniit, tummat kasvot olivat hetken aikaa ovella näkyvissä. Ne
katosivat heti, kun olivat ilmestyneetkin, ne olivat tuskin sekuntia
näkyvissä, mutta moni ehti tuntea ne ja ihmetteli, sillä eikö nuori
ruhtinas ollut kuninkaan epäsuosiossa murhayrityksestä amiraalia
vastaan? Olihan hänet karkoitettu Pariisista juuri tänä aamuna ja
kielletty palaamasta?
He tuijottivat vielä kaikki hämmästyksen vallassa, kun Kaarle
kiivaasti, tapansa mukaan, työnsi tuoliaan taaksepäin.
— Foucauld, te olette minulle kymmenen kolikkoa velkaa! — huusi hän
ihastuksissaan ja löi kätensä pöytään. — Maksakaa, ystäväiseni,
maksakaa!
— Huomenna, pikku herra, huomenna! — vastasi Rochefoucauld samaan
sävyyn ja nousi seisomaan.
— Huomenna! — toisti Kaarle. — Huomenna? — Hänen leukansa tutisi tätä
sanoessa, ja hän katseli hurjana ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat
aavemaisen kalpeat.
— Niin, teidän majesteettinne, miksi ei huomenna? — kysyi Rochefoucauld
hämmästyneenä ja kääntyi vuorostaan katsomaan ympärilleen, ja samassa
hän tunsi väristystä. — Miksikä ei huomenna? — kertasi hän.
Vähään aikaan ei kukaan vastannut hänelle: huoneessa oli
kuolemanhiljaista. Minne hän katsoikin, kohtasi hän vakavia,
kummastelevia katseita, sellaisia, joita luodaan ruumisarkussa
makaavaan mieheen.
— Mikä teitä kaikkia vaivaa? — huusi hän väkinäisesti. — En todellakaan
näe, mikä tässä asiassa on niin leikkisää, teidän majesteettinne.
Kuninkaalta nähtävästi puuttui voimaa vastata, ja Chicot katkaisi
äänettömyyden.
— On jotakuinkin selvää, — sanoi hän raa'asti naurahtaen. — Kukko munii
ja Foucauld maksaa — huomenna!
Nuoren aatelismiehen poskille kohosi puna. Hän ja gasconjelainen
hovinarri olivat huonoissa väleissä.
— On olemassa eräitä velkoja, jotka maksan jo tänään, — huusi hän
ylpeästi. — Ja nyt hyvästi, pikku herrani! Kun joku ei ymmärrä pilaa,
on hänen aika lähteä.
Hän oli puolitiessä ovelle, kaikkien tarkastellessa häntä, kun kuningas
alkoi puhua.
— Foucauld! — huusi hän oudolla, tukehtuneella äänellä. — Foucauld! —
Hugenottilainen suosikki kääntyi takaisin ihmetellen. — Odottakaahan
hetkinen! — jatkoi kuningas samalla väkinäisellä äänellä. — Jääkää
aamuun asti — työhuoneeseeni. Nyt on jo myöhäistä. Pelataan tämä
loppuyö!
— Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, — vastasi
Rochefoucauld avomielisesti. — Olen jo aivan nukuksissa.
— Te voisitte nukkua pukuhuoneessani, — väitti kuningas itsepintaisesti.
— Kiitoksia tyhjästä! — oli iloinen vastaus. — Sen vuoteen tunnen
liiankin hyvin! Nukun kauvemmin ja paremmin omassani.
Kuningasta puistatti, mutta hän koetti salata sitä kohauttamalla
kevyesti olkapäitään ja kääntyi poispäin.
— Se on Jumalan tahto! — mutisi hän, kasvot huulia myöten valkeina.
Rochefoucauld ei kuullut näitä sanoja. — Hyvää yötä, teidän
majesteettinne, — huusi hän. — Hyvästi, pikku herrani! — Nyökäyttäen
päätään ystävilleen hän jatkoi matkaansa ovelle Mergeyn ja Chamontin,
kahden seurueeseensa kuuluvan aatelismiehen saattamana.
Nancay kohotti oviverhoa nöyrän näköisenä. — Suokaa anteeksi, herra
kreivi, — sanoi hän, — menettekö hänen korkeutensa luo?
— Ainoastaan hetkiseksi, Nancay.
— Sallikaa minun saattaa teitä. Vartiosto on ehkä jo asettunut sinne.
— Tehkää niin, ystäväni, — vastasi Rochefoucauld. — Kas, Tignonville,
tekö se olettekin?
— Olen tullut saattamaan teitä asuntoonne, — sanoi nuori mies, astellen
toisen vieressä, kun oviverho oli laskeutunut heidän takanaan ja he
kulkivat pitkin pylväskäytävää.
Rochefoucauld pysähtyi ja laski kätensä Tignonvillen käsivarrelle.
— Kiitoksia, poikaseni, —sanoi hän, — mutta minä menen leskiprinsessan
luo, vasta myöhemmin hänen korkeutensa puheille. Voin viipyä tunnin tai
ehkä enemmänkin, te ette viitsi odottaa niin kauan.
Herra de Tignonvillen ilme nolostui hullunkurisesti. — Totta puhuen,
en, — sanoi hän. — En... en luule, että voin odottaa niin kauan... tänä
yönä.
— No niin, tulkaa sitten huomenillalla, — vastasi Rochefoucauld
hyväntahtoisesti.
— Hyvin mielelläni, — huudahti toinen sydämellisesti, ilmeisesti
keventynein mielin. — Tietysti tulen, se on minulle suuri ilo. — Ja
nyökäyttäen hyvää yötä toisilleen he erosivat.
Rochefoucauldin astuessa, rinnallaan Nancay ja aatelismiestensä
saattamana, pitkin kaikuvaa, nyt aivan tyhjää pylväskäytävää, hyökkäsi
nuorempi mies säteilevin kasvoin portaita alas siihen suureen saliin,
jossa oli naisenmuotoiset pilarit. Hän ainakaan ei ollut uninen.
III.
KULTAISEN NEIDON VIEREINEN TALO.
Historia kertoo, että ennenkuin kreivi de la Rochefoucauld jätti
Louvren sinä yönä, hän sai mitä selvimpiä viittauksia siitä
perikadosta, joka häntä uhkasi, ja hän sai ainakin yhden kirjallisen
varoituksen, jonka hänelle toi outo, mustiin puettu mies, ja hän
puolestaan ilmoitti sen Navarran kuninkaalle. Lisäksi mainitaan,
että kun hän vihdoin kello yhdentoista tienoissa lähti, oli linnan
piha voimakkaasti valaistu ja kolme vartiokomppaniaa, sveitsiläinen,
skotlantilainen ja ranskalainen, seisoi riviin järjestettyinä alkaen
suuresta etusalista sille portille asti, joka avautui kadulle.
Mutta, lisää aikakirja, tämä varokeino, niin pahaa ennustavalta kuin
se muutamista hänen seuralaisistaan näyttikin, tai se vakava tapa,
millä portin luona paikallaan seisova Rambouillet hyvästeli erästä
seurueeseen kuuluvaa aatelismiestä, ei järkyttänyt hänen ritarillista
sieluaan eikä hävittänyt sen jaloa luottamusta.