Pariisissa ainoastaan kolme tosimiellyttävää naista, ja niistä hän on
yksi.
— Tunsin hänen miehensä, sanoi eversti. Hän näytteli minulle usein
vaimoltaan saamiansa erinomaisia kirjeitä.
— Auguste, keskeytti Hector Roquantin, esittäkääpä minut
kreivittärelle. Kerrotaan teidän olevan hänen luonaan poudan ja sateen
aikana.
— Sitten loppusyksyllä, mutisi Saint-Clair, kun hän saapuu takaisin
Pariisiin... Minä... minä en luule hänen välittävän vieraista siellä
maalla.
— Tokko aiotte kuulla minua! huusi Thémines.
— Te ette nähnyt kreivitärtä kolme vuotta takaperin, sillä te olitte
silloin Saksassa, Saint-Clair, jatkoi Alfons de Thémines toivottomalla
tyyneydellä. — Ette voi ajatellakaan, minkälainen hän silloin oli:
ihana, raitis kuin ruusunen, sangen pirteä ja iloinen kuin perhonen.
No, ja tiedättekös, kuka hänen lukuisista ihailijoistaan sai parhaimmat
suosionosoitukset osalleen? Massigny! Maailman tyhmin ja yksinkertaisin
mies pani älykkäimmän naisen pään pyörälle. Luuletteko jonkun
kyttyräselkäisen kykenevän sellaista tekemään? Joutavia, uskokaa minua,
kaunis ulkomuoto, hyvä räätäli ja kylliksi rohkeutta, siinä kaikki.
Saint-Clair oli joutunut julmaan asemaan. Hän aikoi tehdä kertojan
suorastaan valehtelijaksi, mutta hän pelkäsi saattavansa kreivittären
maineen vaaraan ja hillitsi itsensä. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin
hänen puolustuksekseen, mutta hänen kielensä oli kuin kangistunut.
Huulet värähtelivät suuttumuksesta, ja turhaan hän etsi jotain
syrjäsyytä riidan aiheeksi.
— Mitä! huudahti Jules hämmästyneen näköisenä. Onko rouva de Coursy
antautunut Massignylle! _Frailty, thy name is woman_!
— Niin, naisen mainehan on niin vähäarvoinen asia, sanoi Saint-Clair
kuivasti ja halveksivasti. Tietysti saa sen tahrata lokaan ja likaan,
kunhan voi olla hieman sukkela... ja...
Puhuessaan hän kauhistuen muisti nähneensä satoja kertoja kreivittären
luona Pariisissa erään etruskilaisen kukkasvaasin uuninreunustalle.
Hän tiesi, että Massigny oli lahjoittanut sen Italiasta palattuaan, ja
— mikä raskauttava asianhaara — tämä vaasi oli kuljetettu Pariisista
tuonne maallekin. Ja kun Matilde irroitti rintakukkasensa, asetti hän
ne joka ilta tuohon etruskilaiseen vaasiin.
Sanat kuivivat hänen huulillaan; hän näki enää vain yhden esineen ja
ajatteli ainoastaan yhtä asiaa: etruskilaista vaasia!
Kaunis todistus! sanonee kai arvostelija: epäillä lemmittyänsä
senvertaisen asian vuoksi!
Oletteko te koskaan ollut rakastunut, herra arvostelija?
Thémines oli liian hyvällä tuulella loukkaantuaksensa siitä
äänenpainosta, millä Saint-Clair oli hänelle puhunut. Hän vastasi
huolettoman ja hyväsydämisen näköisenä:
— Enhän minä tee muuta kuin toistan mitä yleisesti kerrottiin. Asiaa
pidettiin varmana siihen aikaan kuin te olitte Saksassa. Muuten minä
tunnen rouva de Coursyta sangen vähän enkä ole kahdeksaantoista
kuukauteen käynyt häntä tervehtimässäkään. Mahdollisesti on juttu vain
erehdystä ja Massignyn valeita. Tullaksemme äskeiseen asiaamme, ja jos
mainitsemani esimerkki olisikin väärä, niin olen minä siltä oikeassa.
Te tiedätte kaikki, että Ranskan älykkäin nainen, jonka teokset...
Samassa aukesi ovi ja sisään astui Teodor Neville. Hän palasi Egyptistä.
— Teodor! niin pian takaisin! — Ja kysymyksiä sateli häntä vastaan.
— Toitko muassasi oikean turkkilaisen puvun? kysyi Thémines. Ja
arapialaisen hevosen, ja egyptiläisen _groomin_?
— Mimmoinen mies se pasha on? uteli Jules. Ja milloin hän julistautuu
itsenäiseksi? Oletko nähnyt lyötävän päätä poikki yhdellä sapelin
iskulla?
— Entäpä _almeet_? Ovatko Kairon naiset kauniita? tiedusteli Roquantin.
— Näittekö kenraali L:iä? kysyi eversti Beaujeu; Mitenkä hän on
järjestänyt pashan sotaväen? — Ja antoiko eversti C——— teille erään
sapelin minua vasten?
— Niin, ja pyramiidit? ja Niilin putoukset? ja Memnonin muistopatsas?
ja Ibrahim pasha? y.m.s.
Kaikki puhuivat yhtaikaa; Saint-Clair ajatteli vain etruskilaista
vaasia.
Teodor oli istuutunut jalat ristissä — hän oli tottunut siihen
Egyptissä eikä ollut vielä päässyt tästä tottumuksestaan täällä
Ranskassa — odotteli, kunnes kysymykset olivat lopussa, ja puhui sitten
kylliksi nopeasti, ettei niin helposti voitaisi keskeyttää, seuraavaan
tapaan:
— Niin, pyramiidit! ne ovat, kunniani kautta, vain _regular humbug_.
Ne eivät ole niin korkeita kuin luullaan. Strassburgin Münster on
ainoastaan neljä metriä matalampi. Muinaismuistot ihan tunkevat
silmistäni esille. En huoli niistä puhua. Pelkkä hieroglyfin näky
jo saisi minut pyörryksiin. On niin paljon matkailijoita, joita
sellaiset huvittavat! Minä puolestani tutkin tuon Aleksandrian ja
Kairon kaduilla tungeskelevan omituisen ihmisjoukon ulkomuotoja ja
tapoja, turkkilaisten, beduiinien, koptien, fellahien ja mogrebiinien.
Tein kiireessä muutamia muistiinpanoja maatessani sairaalassa. Mikä
ilkeä laitos tuo heidän sairaalansa! Toivon, ettette usko tautien
tarttuvan! Minä se vain polttelin levollisesti piippuani kolmensadan
ruttoa sairastavan potilaan keskellä. Siellä te, eversti, näkisitte
kauniin ratsuväen, joka istuu hyvin hevosen selässä. Näytän teille
joskus sieltä tuomiani mainioita sota-aseita. Minulla on eräs _djerid_,
joka on ollut kuuluisan Murad beyn oma. Teille, eversti, on minulla
muuan _jutaghan_ ja Augustelle _khandjar_. Saatte myöskin nähdä
_metshlani, burnus'_ini ja _haikk'_ini. Ja naisia olisin niinikään
voinut tuoda, jos vain olisin tahtonut. Ibrahim pasha lähetti niitä
niin paljon Kreikasta, että niitä sai melkein ilmaiseksi... Mutta
äitini tähden... Pashan kanssa keskustelin paljon. Se on hiivatin
älykäs ja ennakkoluuloton mies. Ette voi uskoa, kuinka hyvin hän tuntee
meidän asioitamme. Hän on, kunniani kautta, perillä ministeristömme
pienimmistäkin salaisuuksista. Minä ammentelin hänen puheistaan mitä
tärkeimpiä tietoja Ranskan puolueasioista... Tällä haavaa huvittaa
häntä erityisesti tilastotiede. Hän tilaa kaikki sanomalehtemme. Ja
voitteko ajatella, hän on hurja bonapartelainen! Ei hän muusta puhukaan
kuin Napoleonista. Voi mikä suuri mies se _Bounabardo_! sanoi hän
minulle. Bounabardoksi he Bonapartea nimittävät.
— _Giourdina, c'est à dire Jourdain_, mutisi aivan hiljaa Thémines.
— Aluksi, jatkoi Teodor, oli Muhamed Ali sangen varovainen minun
suhteeni. Kaikki turkkilaiset ovat, kuten tunnettua, tuiki
epäluuloisia. Hän piti minua, lempo vieköön, vakoilijana tai
jesuiittana. Jesuiittoja hän näet kammoaa. Mutta muutamien näkemien
perästä hän huomasi minun olevan ennakkoluulottoman matkustelijan, joka
halusi tutustua Itämaiden tapoihin, katsantokantoihin ja politiikkaan.
Silloin hän astui kuorestaan ja puhui minulle avosydämisesti. Viime
kerralla, se oli kolmas audienssi, jonka hän suvaitsi minulle
myöntää, uskalsin minä sanoa hänelle: »Minä en ymmärrä, miksei Sinun
Ylhäisyytesi julista itseänsä vapaaksi Portista?» — »Hyvä Jumala,
sanoi hän, eihän minulta tahtoa puutu, mutta pelkäänpä, etteivät
vapaamieliset lehdet, jotka sinun maassasi hallitsevat kaikki, kannata
minua, jos kerran olen julistautunut Egyptistä vapaaksi.» Pasha on
pulska, valkeapartainen ukko eikä naura koskaan. Hän lahjoitti minulle
mainioita sokerileivoksia; mutta eniten kaikista hänelle antamistani
lahjoista hän piti Charlet'n maalaamasta keisarillisen kaartin
pukukokoelmasta.
— Onkohan pasha romantikko? kysyi Thémines.
— Hän ei paljon välitä kirjallisuudesta; mutta te tiedätte, että
arapialainen kirjallisuus on läpeensä romantillista. Eräs heidän
runoilijoistaan, nimeltä Melek Ayatalnefond-Ebn-Esraf, julkaisi
äskettäin kokoelman »Mietelmiä», joiden rinnalla Lamartinen mietelmät
tuntuvat klassilliselta proosalta. Saapuessani Kairoon otin
arapiankielen opettajan, jonka avulla ryhdyin lukemaan Koraania. Vaikka
en monta tuntia ottanutkaan, opin sentään tarpeeksi oivaltaakseni
profeetan kirjoitustavan verrattomat ihanuudet ja käsittääkseni,
kuinka huonoja kaikki meidän käännöksemme ovat. Kuulkaas, tahdotteko
nähdä arapialaista kirjoitusta? Tuo kultakirjaimilla kirjoitettu sana
merkitsee _Allah_, s.o. Jumala.
Näin sanoen hän näytti kovin ryvettynyttä kirjettä, jonka hän veti
esiin lemuavasta silkkikukkarostaan.
— Kuinka kauan sinä olit Egyptissä? kysyi Thémines.
— Kuusi viikkoa.
Ja matkustelija jatkoi selityksiään setripuusta alkaen iisoppiin
saakka. Saint-Clair pujahti tiehensä melkein heti hänen tultuaan
ja ajoi maatalollensa vievää tietä myöten. Kiihkoisaa laukkaa
ratsastaessaan ei hän voinut seurata oikein tarkasti ajatustensa
kulkua. Mutta epämääräisesti hän tunsi, että hänen onnensa tässä
maailmassa oli iäksi hävitetty, eikä hän voinut kiukkuilla siitä muille
kuin eräälle vainajalle ja tuolle etruskilaiselle vaasille.
Perille päästyään hän heittäysi samalle sohvalle, millä edellisenä
iltana oli niin kauan ja niin suurella nautinnolla rakkauttansa
analyseerannut. Eniten oli häntä hurmannut se rakkaaksi käynyt ajatus,
ettei hänen lemmittynsä ollut muiden naisten kaltainen, ettei hän
ikinä ollut rakastanut eikä koskaan tulisi rakastamaan muita kuin
häntä. Nyt oli tämä kaunis unelma häipynyt surullisen ja julman
todellisuuden tieltä. »Minulla on kaunis lemmitty eikä muuta mitään.
Hän on älykäs: senpävuoksi onkin vielä suurempi rikos, että hän on
voinut rakastaa Massignyta!... Totta on kyllä, että hän nyt rakastaa
minua... koko sielullaan... niinkuin hän voi rakastaa. Samalla
lailla kuin Massignytakin!... Hän on suostunut minun hyväilyihini,
oikkuihini ja epäkohteliaisuuksiini. Mutta minä olen pettynyt. Meidän
molempien sydänten välillä ei ole myötätuntoisuutta. Hänelle on
yhdentekevää, olipa se Massigny tai minä. Poika on pulska, hän rakastaa
minua kauneuteni vuoksi. Minä taas huvitan häntä joskus. 'No niin,
rakastakaamme siis Saint-Clairiä', on hän itselleen sanonut, 'koska tuo
toinen on kuollut! Ja jos Saint-Clair kuolee tai käy ikäväksi, niin
saammehan nähdä mitä sitten teemme.'»
Luulenpa vakavasti pirun istuvan näkymättömänä kuuntelemassa onnetonta,
joka tällä tavoin itseänsä kiduttaa. Näkyhän on ihmisvihaajalle
huvittava, ja kun uhri alkaa tuntea haavainsa olevan ummistumassa, on
piru heti siinä niitä auki repostelemassa.
Saint-Clair luuli kuulevansa jonkun kuiskuttavan hänen korvaansa:
Kunnia mainio olla on
toisen jälkeläisenä...
Hän hyppäsi istualleen ja silmäsi hurjistuneena ympärilleen. Voi,
kuinka hän olisi ollut onnellinen, jos olisi tavannut jonkun huoneessa!
Epäilemättä olisi hän sen heti lopettanut.
Kello löi kahdeksan. Puoli yhdeksän odotti kreivitär häntä. — Jos
hän jäisi pois yhtymisestä? »Todellakin, mitä hupia tuotti hänelle
Massignyn lemmityn tapaaminen?» Hän heittäysi jälleen sohvalleen ja
ummisti silmänsä. »Tahdon nukkua», arveli hän. Puoli minuuttia hän
pysyi liikahtamatta, hyppäsi sitten seisoalleen ja juoksi katsomaan,
kuinka pitkälle aika oli kulunut. »Kunpa se jo olisi puoli yhdeksän!»
mietti hän. »Silloin olisi liian myöhäistä lähteä enää koko matkalle.»
Sydämessään ei hän kuitenkaan tuntenut tarpeeksi voimaa voidaksensa
pysyä kotona; hän halusi jotakin tekosyytä. Hän olisi mielellään ollut
hyvin sairas. Hän käyskeli huoneessaan, istuutui, otti jonkun kirjan,
mutta ei voinut tavuakaan lukea. Sitten hän meni pianon ääreen, mutta
ei jaksanut sitä edes avata. Vihelteli, katseli pilviä ja tahtoi lukea
ikkunansa edessä kasvavat poppelipuut. Vihdoin hän kääntyi katsomaan
kelloa ja huomasi, ettei ollut saanut vielä kolmeakaan minuuttia
kulumaan. »Minä en voi olla häntä rakastamatta», huusi hän hammasta
purren ja jalkaa polkien, »hän hallitsee minua, ja minä olen hänen
orjansa, niinkuin Massigny on ollut ennen minua! No, tottele siis,
kurja mies, koska sinulla ei ole tarpeeksi rohkeutta murtaaksesi
kahleet, joita vihaat!»
Lakkiinsa tarttuen hän läksi suinpäin ulos.
Kun joku intohimo meitä ahdistaa, tunnemme tavallisesti jonkinlaista
itserakasta lohdutusta voidessamme katsella heikkouttamme ylpeytemme
kukkulalta. »Minä olen tosin heikko», sanomme me, »mutta _jos_ minä
oikein tahtoisin...!»
Verkkaisin askelin hän kulki polkua, joka vei puiston portille, ja jo
kaukaa hän näki valkean olennon, joka kuvastui puiden tummempaa taustaa
vasten. Kädellään liehutti siellä nainen nenäliinaa ikäänkuin merkiksi.
Saint-Clairin sydän löi ankarasti, ja hänen polvensa vapisivat; hän ei
jaksanut puhua ja hän oli käynyt niin araksi, että pelkäsi kreivittären
näkevän jo kasvoista hänen olevan huonolla tuulella.
Hän tarttui ojennettuun kätöseen, suuteli lemmittyänsä otsalle, tämä
kun oitis heittäysi hänen syliinsä, ja sitten hän seurasi kreivitärtä
asuntoon mykkänä ja tuskin jaksaen pidättää huokauksia, jotka näyttivät
tahtovan hänen rintansa halkaista.
Yksi ainoa kynttilä valaisi kreivittären budoaaria. Molemmat
istuutuivat. Saint-Clair tarkasti ystävättärensä tukkakiehkuraa; yksi
ainoa ruusu vain suortuvissa. Edellisenä iltana oli Auguste tuonut
hänelle kauniin englantilaisen piirroksen: »Portlandin herttuatar,
Leslyn mukaan piirretty» (herttuatar laittoi samalla tapaa hiuksensa),
eikä ollut antaessaan sanonut muuta kuin nämä sanat: »Minua
miellyttää enemmän tämä yksinkertainen ruusu kuin teidän mutkalliset
hiuskiehkuranne.» Hän ei myöskään pitänyt jalokivistä, vaan ajatteli
kuin entinen lordi, joka kömpelösti lausui: »Koristetuista naisista ja
loimella peitetyistä hevosista ei pirukaan ota selvää.» Leikitellessään
viime yönä kreivittären kaulassa riippuvalla helmivyöllä (puhuessaan
piti hänellä näet aina olla jotakin hypisteltävänä) oli hän sanonut:
»Jalokivet eivät kelpaa muuhun kuin vikoja peittämään. Te olette liian
ihana, Matilde, sellaisia tarvitaksenne.» Tänä iltana oli kreivitär,
joka piti muistissaan hänen joutavimmatkin sanansa, jättänyt pois
kaikki sormuksensa, helmivyönsä, korva- ja rannerenkaansa. — Naisen
puvussa hän huomasi ennen kaikkea jalkineet, ja hänellä niinkuin
useilla muillakin oli tässä suhteessa oma makunsa. Oli satanut
vahvasti auringonlaskun edellä. Ruohikko oli vielä vallan märkä;
kreivitär oli kuitenkin tullut kostean nurmikon poikki silkkisukissa ja
satiinikengissä... Jos hän vielä sairastuu?
— Hän rakastaa minua, mietti Saint-Clair itsekseen.
Ja hän huokasi omalle hulluudelleen, katseli Matildea vastoin tahtoansa
hymyillen ja häilyi huonon tuulensa ja sen nautinnon välillä, minkä
tunnemme nähdessämme ihanan naisen koettavan miellyttää meitä kaikilla
noilla pikku turhuuksilla, joille rakastavaiset antavat niin suuren
arvon.
Kreivittären loistavat kasvot taas ilmaisivat rakkautta ja leikillistä
ilkeyttä, joka teki hänet vain sitä suloisemmaksi. Hän otti jotakin
eräästä vernissatusta japanilaisesta lippaasta ja sanoi, ojentaen
pienen, nyrkiksi puristetun kätösensä, jossa hän piti jotakin esinettä
piilotettuna:
— Toissa iltana minä särin teidän kellonne. Tässä se nyt on korjattuna.
Hän antoi kellon Augustelle ja katseli häntä samalla hellästi ja
veitikkamaisesti purren alahuultaan ikäänkuin estääksensä itseään
nauramasta. Voi, elävä Jumala, kuinka hänen hampaansa olivat kauniit
ja kuinka ne loistivat valkeina huulten punertavien ruusujen rinnalla!
(Mies, joka kylmästi ottaa vastaan ihanan naisen veikistelyt, on aina
tyhmän näköinen.)
Saint-Clair kiitti häntä, otti kellon käteensä ja yritti pistää sen
taskuunsa.
— Katsokaahan toki ensin, jatkoi kreivitär, aukaiskaa se ja katsokaa,
onko se hyvin korjattu. Te kun olette niin taitava ja olette
polyteknikossakin opiskellut, voitte kai kyllä nähdä sen.
— Oh, en minä paljoa sellaisista ymmärrä, sanoi Saint-Clair.
Hajamielisesti hän avasi kellonkuoren. Kuinka suuri oli hänen
hämmästyksensä, kun hän näki, että rouva de Coursyn pienoiskuva oli
maalattu kuoren pohjaan! Vieläkö hän voi nurista? Hänen otsansa
kirkastuikin, eikä hän enää Massignyta ajatellut; hän ei muistanut
muuta kuin että hän seisoi hurmaavan naisen vieressä ja että tämä
nainen häntä jumaloi.
* * * * *
_Leivonen, tuo aamukoin airut_, alkoi juuri liverrellä, ja pitkät,
vaaleat valonkielekkeet juovittelivat hattaroita itäisellä
taivaanrannalla. Siihen aikaan vuorokaudesta sanoi Romeo hyvästi
Julialle, ja se on se klassillinen hetki, jolloin kaikkien rakastavien
pitää erota.
Saint-Clair seisoi erään uunin edessä puistonavain kädessä ja
tuijotteli tuimasti etruskilaiseen vaasiin, josta jo on ollut puhe.
Sielunsa pohjassa oli hänellä vieläkin jonkinlaista kaunaa sitä
kohtaan. Kuitenkin oli hän hyvällä tuulella, ja se luonnollinen ajatus,
että Thémines valehteli, alkoi syntyä hänen aivoissaan. Sillä aikaa
kuin kreivitär, joka tahtoi saattaa häntä puiston portille asti, kääri
shaalia päänsä ympärille, naputteli hän hiljalleen avaimellansa tuota
vihattua vaasia koventaen vähitellen lyöntejänsä, niin että täytyi
luulla hänen pian aikovan rikkoa sen pirstaleiksi.
— Olkaa jumalan tähden varovampi, tehän rikotte minun kauniin
etruskilaisen vaasini! huudahti Matilde.
Ja hän tempasi Augustelta avaimen pois.
Saint-Clair oli peräti tyytymätön, mutta malttoi sentään mielensä. Hän
käänsi selkänsä koko uunille, ettei houkutus kävisi liian suureksi, ja
avasi kellonsa kuoren katsellakseen äsken saamaansa kuvaa.
— Kuka tämän maalasi? kysyi hän.
— Herra R... Niin, Massignyhan se esittikin hänet minulle. (Roomasta
palattuaan oli Massigny huomannut itsessään erityisen taipumuksen
kaunotaiteihin ja ruvennut kaikkien nuorten taiteilijain suojelijaksi.)
Mielestäni on tämä kuva todellakin minun näköiseni, vaikka se onkin
hiukan kaunisteltu.
Saint-Clairin teki mieli viskata koko kello seinää vasten, niin että
sen korjaaminen olisi käynyt sangen vaikeaksi.
Hän hillitsi sentään itsensä ja pisti sen taskuunsa; huomatessaan
sitten, että oli jo suuri päivä, suoriusi hän ulos huoneesta, pyysi,
ettei Matilde saattaisi häntä, kiiruhti pitkin askelin puiston läpi ja
oli tuokiossa jo nummella yksinään.
— Massigny! Massigny! huusi hän pidätetyllä raivolla, ainako sinä siis
kierrät eteeni!... Epäilemättä on tuo maalaaja valmistanut toisen kuvan
Massignyta varten!... Mikä tomppeli minä olen ollutkin! Että olen
ensinkään voinut luulla hänen rakastavan minua samalla rakkaudella
kuin minä häntä!... ja ainoastaan sen nojalla, että hän on somistanut
hiuksensa vain yhdellä ruusulla eikä ole käyttänyt jalokiviä!...
hänellähän on niitä lipas täynnä... Massigny, joka ei huomannut muuta
kuin naisten puvut, piti paljon tuollaisista koristuksista!.. Niin,
kyllä hänellä on hyvä sydän, täytyy se myöntää. Hän tietää mukautua
rakastajain mieliaistin mukaan. Saakeli! näkisinpä mieluummin, että hän
olisi kevytmielinen ja rahalla ostettavissa. Ainakin voisin silloin
uskoa, että hän rakastaa minua, koskapa hän on lemmittyni enkä minä
hänelle mitään maksa.
Pian ilmestyi toinen, vielä musertavampi seikka hänen harkittavaksensa.
Muutamien viikkojen kuluttua päättyi kreivittären suruaika.
Saint-Clairin oli aikomus naida hänet heti kun hänen leskivuotensa
oli umpeen kulunut. Hän oli sen luvannut. Luvannut? Ei... Eihän hän
ollut siitä koskaan puhunut. Mutta se oli ollut hänen aikomuksensa,
ja kreivitär oli sen ymmärtänyt. Augustelle se oli samaa kuin lupaus.
Edellisenä iltana hän olisi antanut valtaistuimen jouduttaakseen
hetkeä, jolloin saattoi julkisesti tunnustaa rakkautensa; nyt hän
vapisi jo siitä pelkästä ajatuksesta, että yhdistäisi kohtalonsa
Massignyn lemmityn kanssa.
— Ja kuitenkin, minun täytyy se tehdä, sanoi hän, ja niin tuleekin
tapahtumaan. Tuo naisrukka on epäilemättä luullut minun tuntevan hänen
entiset seikkailunsa. Sanovathan asian olleen julkisen. Eikä hän
silloin vielä tuntenut minua... Hän ei voi käsittää minua. Hän luulee
minun rakastavan häntä niinkuin Massigny.
Sitten hän jatkoi jonkinlaisella ylpeydellä:
— Kolme kuukautta olen hänen kauttansa ollut onnellisin mies
maailmassa. Niiden vuoksi kannattaa kyllä uhrata elämänsäkin.
Hän ei nukkunut, vaan ratsasteli metsikössä koko aamupäivän. Eräällä
Verrières'in puistotiellä hän näki miehen pulskan englantilaisen ratsun
selässä ja kuuli tämän jo kaukaa huutavan nimeänsä ja puhuttelevan
häntä. Se oli Alfons de Thémines. Sellaisessa mielentilassa kuin
Saint-Clair oli, on yksinäisyys erityisesti rakas: Thémines'in
tapaaminen kiihottikin hänen pahan tuulensa kerrassaan tukahuttavaksi
kiukuksi. Thémines ei sitä huomannut tai nautti se ilkiö siitä, että
oli hänelle vastukseksi. Hän puheli, nauroi, laski leikkiä ollenkaan
huomaamatta, ettei saanut mitään vastausta. Nähdessään erään kapean
haaratien Saint-Clair käännytti ratsunsa heti sinne toivoen, ettei
tuo kiusaaja häntä sinne seuraisi. Mutta tässä hän pettyi; kiusaaja
ei niinkään hevillä luovu saaliistaan. Thémines kääntyi hänkin heti
sinne ja joudutti hevostansa päästäksensä Saint-Clairin rinnalle ja
voidaksensa mukavammin jatkaa puhettaan.
Sanoin jo, että puistotie oli kapea. Vaivoin voivat nuo kaksi ratsua
kulkea rinnakkain; eikä ollut siis kumma, jos Thémines, vaikka
olikin hyvä ratsastaja, hipaisi Saint-Clairiä jalkaan siinä rinnalla
ratsastaessaan. Tämä taas, jonka kiukku jo oli äyräilleen noussut, ei
jaksanut kauempaa hillitä itseään, vaan nousi jalustimilleen ja löi
vinhasti piiskallaan Thémines'in hevosta vasten turpaa.
— Mikä lempo sinua riivaa, Auguste? huusi Thémines. Miksi sinä lyöt
hevostani?
— Miksikä sinä seuraat minua? vastasi Saint-Clair hirveällä äänellä.
— Oletko sinä suunniltasi, Saint-Clair? Unohdatko kenelle puhut?
— Tiedän kyllä puhuvani tomppelille.
— Saint-Clair!... te olette hullu, luulen minä... Kuulkaa, ellette
huomenna anna minulle hyvitystä, on teidän tehtävä minulle tili
hävyttömyydestänne.
— Huomiseen siis, hyvä herra.
Thémines pysähdytti hevosensa; Saint-Clair joudutti omaansa ja katosi
pian metsikköön.
Nyt hän tunsi itsensä tyynemmäksi. Hän oli kyllin heikko uskoaksensa
aavistuksia. Hän arveli kaatuvansa huomenna kaksintaistelussa, ja
silloin olisi koko hänen pulmansa parhaiten ratkaistu. Siis vielä yksi
päivä jäljellä; huomenna ei ollut enää mitään levottomuuksia eikä
häiriöitä. Kotiin tultuaan hän lähetti palvelijansa viemään kirjettä
eversti Beaujeulle, kirjoitteli muutamia kirjeitä, söi päivällistä
hyvällä ruokahalulla ja oli täsmälleen kello puoli yhdeksän aikana
puiston pikku portin luona. — — —
* * * * *
— Mikä teitä tänään vaivaa, Auguste? kysyi kreivitär. Te olette niin
omituisen iloinen ettekä kuitenkaan kaikilla noilla pilapuheillanne saa
minua nauramaan. Eilen te olitte niin surumielinen ja minä iloinen!
Tänään ovat osat vaihtuneet. — Päätäni kivistää niin armottomasti.
— Myönnän kyllä, kaunis ystävättäreni, olleeni eilen aika
ikävystyttävä. Mutta tänään olen ollut ulkoilmassa, olen ollut
liikkeellä ja voin ihan mainion hyvin.
— Minä taas nousin myöhään, nukuin näet niin pitkään tänä aamuna ja
näin niin väsyttäviä unia.
— Vai niin, vai unia? Uskotteko te unia?
— Mitä hullutuksia!
— Minäpä uskon; lyön vetoa, että näitte unessa jonkun surullisen
tapauksen olevan tulossa.
— Minä en, Jumala paratkoon, muista uniani. Kuitenkin muistelen...
nähneeni Massignyn; huomaatte siis, etteivät ne olleet mitenkään
huvittavia.
— Massignyn! Päinvastoin luulin teidän mielellännekin taas tahtovan
nähdä häntä?
— Massigny raukka!
— Massigny raukkako?
— Auguste, sanokaapa mikä teidän on tänä iltana, minä pyydän. Teidän
hymyilyssänne on jotakin pirullista. Te näytätte siltä, kuin laskisitte
leikkiä itsestännekin.
— Kas, kas, kuinka te kohtelette minua yhtä huonosti kuin
ystävättärenne, nuo vanhat leskirouvat.