sinä luulet minua paremmaksi kuin olen. Minä olen kurja konna.
Pettäessäni tuota hollantilaista minä mietin ainoastaan noita
viittäkolmatta napoleonia enkä muuta mitään. Minä _en_ ajatellut
Gabrielleä, ja senvuoksihan minä halveksinkin itseäni... Minä en
arvioi kunniatani sen kalliimmaksi kuin viiteenkolmatta napoleoniin!..
Kuinka alhaista! Niin, minä olisin onnellinen, jos voisin sanoa
itselleni: »minä olen varastanut estääkseni Gabrielleä kurjuudesta...»
Mutta ei!... ei!... häntä minä en ajatellut... Minä en rakastanut
häntä sillä hetkellä... Olin vain pelaaja... vain varas... Varastin
rahaa ainoastaan itselleni... ja tämä teko on minut niin murtanut ja
häväissyt, ettei minulla ole enää rohkeutta eikä rakkautta... minä
elän, vaan en ajattele enää Gabrielleä... minä olen mennyt mies.
Hän näytti niin onnettomalta, että jos hän olisi pyytänyt minulta
pistoolia ampuakseen itsensä, niin minä olisin sen hänelle luultavasti
ojentanut.
Eräänä perjantaina, pahaa ennustavana päivänä, me huomasimme
suuren englantilaisen fregatin, Alcesten, ajavan meitä takaa.
Siinä oli viisikymmentäkahdeksan kanuunaa ja meillä ainoastaan
kolmekymmentäkahdeksan. Nostimme kaikki purjeemme päästäksemme pakoon,
mutta englantilainen kulki nopeammin ja läheni meitä joka hetki;
selvää oli, että meidän jo ennen iltaa oli antauduttava suhteettomaan
otteluun. Kapteeni kutsui Roger'n huoneeseensa, jossa he neuvottelivat
yhdessä hyvänkin neljännestunnin. Kun Roger jälleen nousi kannelle,
otti hän minua käsivarresta ja vei syrjemmäksi.
— Kahden tunnin päästä alkaa ottelu, sanoi hän; tuo uljas mies tuolla
peräkannella on joutunut aivan suunniltaan. Valittavana oli kaksi
eri menettelytapaa: ensimäisen, kunniallisemman mukaan voi antaa
vihollisen tulla vallan lähelle ja käydä sitten tarmokkaasti sen
kimppuun viskaamalla satasen oivia sotureita heidän laivaansa; toisen,
ei juuri huonon, mutta jotenkin pelkurimaisen tuuman mukaan pitäisi
meidän keventää alustamme heittämällä mereen osa kanuunoistamme. Siten
näet voisimme päästä aivan lähelle Afrikan rannikkoa, joka häämöttää
tuolla tuulen alla. Haaksirikon pelosta täytyisi englantilaisen laivan
antaa meidän luistaa tiehemme; mutta meidän kapteenimme ei ole pelkuri
eikä sankari: hän aikoo ensin ammuttaa laivansa etäämmältä pilalle
ja sitten muutaman tunnin ottelun jälkeen kaikella kunnialla nostaa
antautumislippunsa. Sitä pahempi teille: Portsmouthin laivasillat
odottavat teitä. Minä puolestani en tahdo niitä nähdä.
— Ehkäpä meidän ensimäiset laukauksemme tekevät viholliselle sellaisia
vaurioita, että hän näkee hyväksi lakata meitä ahdistamasta, sanoin
minä.
— Kuulehan, minä en tahdo joutua vangiksi; minä haluan kaatua
taistelussa; tämän surkeuden on jo aika loppua. Jos minä
onnettomuudekseni tulisin ainoastaan haavoitetuksi, niin lupaathan
sinä kunniasanallasi heittää minut mereen. Meri se on minunlaisen
tosimerimiehen parhain kuolinvuode.
— Mitä hullutuksia! huudahdin minä, ja mitä tehtäviä sinä minulle
annatkaan!
— Sinä täytät hyvän ystävän velvollisuuden. Sinä tiedät, että minun
täytyy kuolla. Kuten muistanet, suostuin minä luopumaan itsemurhasta
ainoastaan siinä toivossa, että kaatuisin taistelussa. No siis,
anna minulle sanasi; jos sinä kieltäydyt, täytyy minun pyytää tätä
palvelusta tuolta ylilaivamieheltä, joka varmaankaan ei kieltäy.
Mietittyäni jonkun aikaa minä vastasin hänelle:
— Annan sanani siitä, että täytän tahtosi, jos sinä tulet kuolettavasti
haavoitetuksi, niin ettei ole enää parantumisen toivoakaan. Siinä
tapauksessa suostun lyhentämään kärsimyksiäsi.
— Minä tulen kuolettavasti haavoitetuksi tai kerrassaan tapetuksi.
Hän ojensi minulle kätensä, jota minä lujasti puristin. Sen jälkeen hän
oli tyynempi, ja näkyipä hänen silmissään jonkinlaisen taistelu-ilon
välähdyksiäkin.
Kello kolmen tienoissa puolen päivän jälkeen alkoivat vihollisen
kanuunat jo kantaa meidän touvilaitoksiimme asti. Me reivasimme silloin
osan purjeitamme, käännyimme sivuttain Alcestea kohti ja jatkoimme
lakkaamatta tulta, johon englantilaiset pontevasti vastasivat. Noin
tunnin taistelun jälkeen tahtoi kapteenimme, joka ei tehnyt mitään
ennakolta miettimättä, koettaa ryntäystä. Mutta meillä oli jo kosolta
kuolleita ja haavoitettuja, ja jäljelle jäänyt miehistö oli jo
laimentunut; sen lisäksi olivat touvilaitoksemme kärsineet suuria
vaurioita, ja mastotkin olivat pahasti vioittuneet. Samassa kuin me
levitimme jälleen purjeemme lähestyäksemme englantilaista, kaatui
pilalle ammuttu suurmastomme hirmuisella ryskeellä. Alceste käytti
tästä onnettomuudesta syntynyttä hämminkiä heti hyväksensä. Se liukui
laivamme perä puolelle ja lähetti siitä puolen pistoolinkantaman päästä
täyssivuisen linjalaukauksen, joka lävisti fregatti-parkamme perästä
keulaan saakka, meillä kun vielä ei tällä taholla ollut muuta kuin
kaksi pientä tykkiä vastaukseksi. Olin silloin aivan lähellä Roger'ta,
joka juuri hakkautti poikki niitä sivutouveja, jotka vielä pitivät
kaatunutta mastoa hiukan koholla. Tunsin jonkun tarttuvan kovasti
käsivarteeni, käännyn katsomaan ja näen hänen, Roger'n, makaavan vallan
verissään kannella. Hän oli saanut kartessilaukauksen vatsaansa.
Kapteeni juoksi hänen luoksensa:
— Mitäs nyt on tehtävä, luutnantti? huudahti hän.
— Pitää naulata lippu tuohon mastontynkään ja upottaa laiva kaikkineen
päivineen.
Kapteeni jätti hänet heti, sillä neuvo ei häntä ensinkään miellyttänyt.
— No, sanoi Roger minulle, muistappa nyt lupauksesi.
— Ei hätää mitään, kyllä sinä voit tuosta parantua.
— Heitä minut mereen! huusi hän hirmuisesti kiroten ja tarttuen takkini
liepeeseen. Näethän, etten voi välttää kuolemaa; heitä minut nyt
mereen, sillä minä en tahdo nähdä lippumme anastamista.
Kaksi matruusia lähestyi häntä aikoen kantaa hänet ruumaan.
— Tykkinne luo, te lurjukset! jyrähytti Roger heille. Ampukaa
kartesseilla ja tähdätkää kannelle. Ja jos sinä nyt syöt sanasi, niin
minä kiroan sinut maailman kurjimmaksi pelkuriksi ja petturiksi!
Hänen haavansa oli varmasti kuolettava. Näin kapteenin kutsuvan erästä
kadettia luoksensa ja käskevän häntä noutamaan lippuamme.
— Anna minulle vielä kerran kätesi, ystävä, sanoin minä Roger'lle.
Samassa silmänräpäyksessä, jolloin lippumme...
— Kapteeni hoi, valaskala tuulen alla! keskeytti eräs kadetti juosten
luoksemme.
— Valaskala? huudahti kapteeni ilosta loistaen ja jättäen kertomuksensa
sikseen. Vene pian vesille!... Ruuhi mereen!... Kaikki veneet vesille!
— Harppuunat, nuorat tänne! j.n.e., j.n.e.
Enkä minä saanut tietää, miten luutnantti Roger parka päivänsä päätti.
Etruskilainen vaasi
Auguste Saint-Clair ei ollut ensinkään suosittu n.s. seuraelämässä
pääasiallisesti siitä syystä, ettei hän koettanutkaan miellyttää
muita ihmisiä kuin niitä, jotka häntä itseänsä miellyttivät. Näiden
seuraa hän oikein hakemalla haki, mutta pakeni muita. Muuten hän
oli hajamielinen ja kärsimätön. Italialaisesta teatterista eräänä
iltana lähdettäessä kysyi markiisitar A——— häneltä, mitä hän piti
neiti Sontagin laulusta. »Kyllä, rouva markiisitar», vastasi
Saint-Clair suloisesti hymyillen ja vallan muita asioita ajatellen.
Tätä naurettavaa vastausta ei voinut pitää ujoudesta lähteneenä,
sillä hän puhui muuten ylimyksille, kuuluisille suuruuksille, jopa
muodissa oleville vallasnaisillekin samalla luontevuudella kuin olisi
keskustellut jonkun vertaisensa kanssa. — Markiisitar päätteli, että
Saint-Clair oli hirviö, täynnä hävyttömyyttä ja typeryyttä.
Rouva B——— kutsui hänet eräänä maanantaina päivällisille. Hän
keskusteli sinä iltana paljon Saint-Clairin kanssa, joka sieltä
lähtiessään selitti, ettei ollut ikinä tavannut rakastettavampaa
naista. Rouva B——— kokoili kuukauden kuluessa henkevyyttä muiden luona
ja anniskeli varastonsa yhden illan kuluessa kotonansa. Saint-Clair
tapasi hänet saman viikon torstaina uudelleen. Sillä kertaa rouva
B——— jo häntä hieman ikävystytti. Seuraavan tapaamisen jälkeen hän jo
päätti, ettei ikinä enää ilmesty hänen salonkiinsa. Rouva B——— julisti
maailmalle, että Saint-Clair oli kerrassaan seuratapoja ja kasvatusta
vailla oleva nuori mies.
Luonteeltaan hän oli helläsydäminen ja rakkautta kaipaava; mutta
siinä iässä, jolloin kovin helposti otetaan halki elämän kestäviä
vaikutuksia, oli hänen liian herkkä tunteellisuutensa joutunut
kumppanien ivan alaiseksi. Hän oli ylpeä, itsestään pitävä, ja arvosti
ihmisten mielipidettä kuin lapset. Siitä lähtien hän koetti peitellä
muilta kaikkea semmoista, mitä piti häpeällisenä heikkoutena. Ja hän
saavuttikin tarkoituksensa, vaikka tämä voitto kävi hänelle kalliiksi.
Hän osasi piilottaa toisilta kaikki liian tunteellisen sielunsa
liikutukset, mutta sulkiessaan ne itseensä hän teki ne vain sata vertaa
vaikeammiksi kantaa. Ihmisten kesken häntä pidettiin tunteettomana
ja välinpitämättömänä, ja yksinäisyys synnytti hänen levottomassa
mielikuvituksessaan kärsimyksiä, jotka olivat sitä raskaampia, kun hän
ei koskaan tahtonut niitä muille uskoa.
Tavata oikea ystävä on todellakin vaikeaa!
Vaikeaa! Onko se edes mahdollista? Onko koskaan ollut kahta ihmistä,
joilla ei ole ollut mitään toisiltansa salattavaa? — Saint-Clair ei
suuresti luottanut ystävyyteenkään, ja sen ihmiset kyllä huomasivat.
Seuraelämän nuoret miehet pitivät häntä kylmänä ja sulkeutuneena.
Ei hän koskaan udellut heidän salaisuuksiaan; mutta kaikki omat
ajatuksensa samoin kuin enimmät tekonsakin hän myöskin salasi heiltä.
Ranskalainen puhuu mielellään itsestään; tahtomattaan tuli Saint-Clair
usein muiden uskotuksi. Hänen ystävänsä — niinhän me tavallisesti
nimitämme henkilöitä, joita pari kertaa viikossa tapaamme —
valittivat, ettei hän luottanut heihin; ja useimmiten loukkaantuvatkin
sellaiset, jotka utelematta uskovat meille salaisuuksiaan, ellemme
vuorostamme kerro omiamme heille. Arvellaan näet, että tällaisessa
lavertelevaisuudessa pitää molempain mennä yhtä pitkälle.
— Hän on aina haarniskoitta kiireestä kantapäähän saakka, sanoi
kerrankin tuo pulska ratsumestari Alfons de Thémines; en minä ikinä
voisi luottaa siihen pirulliseen mieheen.
— Luulenpa hänessä olevan hieman jesuiittaa, lisäsi siihen Jules
Lambert; eräs henkilö vakuutti kunniasanallaan nähneensä hänen pari
kertaa tulevan Saint-Sulpicen kirkosta. Eihän kukaan tiedä mitä hän
miettii. Minä puolestani en koskaan tunne itseäni varmaksi hänen
seurassaan.
Sitten he erosivat. Alfons tapasi Saint-Clairin kävelemässä
Italian-bulevardilla allapäin ja muista välittämättä. Hän pysähtyi
juttelemaan tuon erakon kanssa, tarttui hänen käsivarteensa, ja
ennenkuin he olivat saapuneet Paix-kadulle, oli hän jo kertonut
Saint-Clairille koko rakkaussuhteensa rva Y:hyn, jonka mies oli niin
mustasukkainen ja raaka.
Samana iltana Jules Lambert menetti pelissä kaikki rahansa. Siitä
huolimatta hän yltyi tanssimaan. Hyörinässä hän sattui tyrkkäämään
erästä miestä, joka niinikään oli rahansa menettänyt ja sen johdosta
tullut huonolle tuulelle. Vaihdettiin muutamia kiivaita sanoja,
ja kaksintaistelu oli seurauksena. Jules pyysi Saint-Clairiä
todistajakseen ja lainasi tältä samassa tilaisuudessa rahaa, jonka hän
on tähän saakka unohtanut maksaa.
Saint-Clair oli kuitenkin mies, jonka kanssa tuli hyvin toimeen.
Hänen vikansa eivät vahingoittaneet muita kuin häntä itseään. Hän oli
kohtelias, usein miellyttäväkin, ja harvoin ikävä. Matkustanut oli
hän paljon ja lukenut paljon eikä hän koskaan puhunut matkoistaan tai
luvuistaan, ellei häntä siihen kehotettu. Muuten hän oli kooltaan pitkä
ja vartaloltaan siro; kasvot olivat jalot ja älykkäät, melkein aina
liian vakavat, mutta hänen hymyilynsä oli leveää ja täynnä suloa.
Unohdin erään tärkeän piirteen. Saint-Clair oli aina huomaavainen
naisille ja etsi enemmän heidän keskustelujaan kuin miesten. Rakastiko
hän? Sitä juuri oli vaikea sanoa. Mutta jos tuo kylmä olento saattoi
tuntea mitään rakkautta, niin oli — se tiedettiin — kaunis kreivitär
Matilde de Coursy ensi sijalla hänen sydämessään. Tämän nuoren lesken
luona hänet nähtiin sangen usein. Ja seuraavat seikat viittasivat
siihen, että heidän välillään oli joku hellempi suhde: ensinnäkin
Saint-Clairin melkein juhlallinen kohteliaisuus kreivitärtä kohtaan
ja päinvastoin; sitten ei hän koskaan maininnut kreivittären nimeä
seurassa, tai jos hänen suorastaan täytyi se tehdä, tapahtui se aina
ilman pienintäkään ylistystä; edelleen muistettiin Saint-Clairin ennen
tutustumistansa kreivittäreen rakastaneen intohimoisesti soitantoa ja
kreivittären taas sitä ennen yhtä lämpimästi maalaustaidetta. Mutta
heti ensi näkemän jälkeen olivat heidän harrastuksensa vaihtuneet. Ja
kun kreivitär viime vuonna oli matkustanut kylpemään, lähti Saint-Clair
hänen jälkeensä viikkoa myöhemmin.
Kertojan velvollisuus pakottaa minut ilmaisemaan, että kun muutamana
heinäkuun yönä erään maatalon puutarhaportti avautui hiukan ennen
auringonnousua, astui sieltä ulos mies varovasti kuin varas, joka
pelkää joutuvansa kiinni. Maatalo kuului rouva de Coursylle, ja
sieltä-tulija oli Saint-Clair. Turkiksiin verhoutunut nainen seurasi
häntä portille saakka ja kurottautui hetkeksi katsomaan häntä, kun hän
poistui puiston muuria myöten vievää polkua. Saint-Clair pysähtyi,
silmäsi tutkivasti ympärilleen ja viittasi naista poistumaan.
Valoisassa kesäyössä hän saattoi erottaa nuo kalpeat kasvot, jotka
liikahtamatta pysyivät paikoillaan. Mies palasi jälkiänsä myöten
takaisin, lähestyi naista ja syleili häntä hellästi. Hän aikoi
taivuttaa portilla-seisojaa menemään jo sisälle, mutta tällä näkyi
olevan vielä sata seikkaa juteltavana. Heidän keskustelunsa oli
kestänyt noin kymmenen minuuttia, kun jostakin kuului työhönsä menevän
talonpojan ääni. Suutelo otettiin ja annettiin, portti sulkeutui, ja
muutamalla harppauksella oli Saint-Clair jo polun päässä.
Hän kulki nähtävästi tuttua tietä. Milloin hän melkein hypähteli ilosta
ja astui juoksujalkaa, rapsien pensaita kepillänsä; milloin hän taas
seisahtui ja asteli verkalleen, katsellen taivasta, jonka itäinen ranta
jo alkoi purppuraisena punoittaa. Lyhyesti, katsoja olisi luullut häntä
hulluksi, joka iloitsi vapauteen-pääsystään. Puolen tuntia astuttuaan
hän saapui pienen, syrjäisen talon portille. Talon hän oli vuokrannut
koko kesäkaudeksi. Hänellä oli oma avain ja hän pääsi sisälle; siellä
hän heittäysi suurelle sohvalle, jolle unohtui ajattelemaan ja
uneksimaan, silmät yhtäänne tuijottavina ja suu suloisessa hymyssä.
Hänen mielikuvituksessaan väikkyi pelkkiä autuaallisia ajatuksia.
»Voi, kuinka onnellinen minä olen», hoki hän myötäänsä itsekseen.
»Vihdoinkin olen löytänyt sydämen, joka ymmärtää minun sydämeni!...
— Niin, minä olen löytänyt ihanteeni... Minulla on samalla kertaa
ystävä ja lemmitty... Mikä luonne!.. mikä intohimoinen sielu!... Ei,
hän ei ole rakastanut ketään ennen minua...» Ja kun turhamaisuus aina
sekaantuu tämän maailman asioihin, mietti hän kohta: »Hän on Pariisin
ihanin nainen.» Mielikuvituksessaan hän kuvaili yhtaikaa kaikki
lemmittynsä viehkeät puolet. — »Kaikkien joukosta hän on valinnut
minut. Seuraelämän hienoimmat miehet kuuluivat hänen ihailijoihinsa.
Tuo kaunis ja uljas husaarieversti, joka ei ole niin kovin tyhmäkään;
— tuo nuori kirjailija, joka maalaa niin sieviä akvarelleja ja
näyttelee niin hyvin pikkunäytelmissä; — ja venäläinen Lovelace, joka
on nähnyt Balkanin ja palvellut Diebitshin johdolla; mutta varsinkin
Camille T———, joka epäilemättä on vilkasälyinen ja jolla on niin hieno
käytöstapa ja sellainen kaunis sapelin arpi otsassa... hän on heidät
kaikki hyljännyt. Vain minut!...» Ja sitten seurasi taas loppulaulu:
»Voi, kuinka onnellinen minä olen!» Hänen täytyi nousta ja avata ikkuna
voidakseen hengittää; sitten hän astuskeli edestakaisin ja kääntelihe
sohvallaan.
Onnellinen rakastaja on melkein yhtä ikävystyttävä kuin onnettomastikin
rakastunut. Eräs ystävistäni, joka usein oli toisessa tai toisessa
näistä kahdesta asemasta, ei voinut muulla tavoin saada kuulijaa kuin
tarjoamalla minulle mainion aamiaisen, jonka kestäessä hän sai puhua
rakkaussuhteistaan; mutta kahvin jälkeen piti hänen ehdottomasti
vaihtaa keskustelualuetta.
Mutta koska minä en voi tarjota aamiaista kaikille lukijoilleni,
säästän heiltä selonteon Saint-Clairin lemmenmietteistä. Eikä
muuten kukaan jaksa aina pilvien tasalla leijailla. Saint-Clair oli
väsynyt, hän haukotteli, ojenteli käsiään ja huomasi ulkona jo olevan
suuren päivän; täytyi kuin täytyikin ajatella hieman nukkumistakin.
Herätessään hän katsahti kelloansa ja huomasi tuskin ehtivänsä pukeutua
ennättääksensä Pariisiin, minne hänet oli kutsuttu aamiaispäivällisille
useiden tuttavien nuorten miesten seuraan...
* * * * *
Oli juuri avattu uusi samppanjapullo, annan lukijan itsensä arvata
monesko järjestyksessä. Riittää, kun hän tietää, että oli jouduttu
siihen tilaan — mikä muuten nuorten miesten aamiaisissa piankin syntyy
— jolloin kaikki tahtovat puhua yhtaikaa ja jolloin hyväpäiset alkavat
pelotella huonompipäisiä.
— Haluaisinpa, sanoi Alfons de Thémines, joka ei koskaan päästänyt
ohitsensa tilaisuutta saada puhua Englannista, haluaisinpa, että meillä
täällä Pariisissa olisi sama tapa kuin Lontoossa, missä kunkin on
esitettävä lemmittynsä malja. Sillä tavoin saisimme varmasti tietää,
kenen vuoksi ystävämme Saint-Clair huokailee.
Puhuessaan hän täytteli omansa ja naapureittansa lasit.
Hieman hämillään valmistausi Saint-Clair vastaamaan; mutta Jules
Lambert ehti häntä ennen:
— Minä pidän paljon tästä tavasta, sanoi hän, ja omasta puolestani
siihen suostun. Kaikkien Pariisin ompelijattarien malja! — huusi hän
lasiansa kohottaen — paitsi kolmikymmenvuotiaitten, silmäpuolten ja
ontuvaisten y.m.s.
— Hurraa! hurraa! huusivat nuoret Englannin ihailijat.
Saint-Clair nousi seisomaan lasi kädessä.
— Hyvät herrat, sanoi hän, minä en suinkaan ole niin laajasydäminen
kuin ystävämme Jules, mutta olen sittenkin uskollinen. Ja tämä
uskollisuus on sitä suurempiarvoinen, kun minä jo aikoja sitten olen
ollut erotettuna ajatusteni morsiamesta. Olenpa kuitenkin varma
siitä, että hyväksytte vaalini, ellette jo olekin kilpailijoitani.
Judit Pastan malja, hyvät herrat! Jospa saisimme pian jälleen ihailla
Euroopan ensimäistä tragedianäyttelijätärtä!
Thémines tahtoi arvostella tätä maljaa, mutta hyvähuudot keskeyttivät
hänet. Tämän iskun torjuttuaan luuli Saint-Clair saavansa rauhan
loppupäiväksi.
Keskustelu kääntyi ensin teattereihin. Näytelmäin sensuroimisesta
päästiin sitten siirtymään politiikkaan, lordi Wellingtonista
englantilaisiin hevosiin ja näistä taas helposti ymmärrettävää tietä
naisiin; nuorista miehistä ovat näet kaunis hevonen ensi sijassa ja
ihana lemmitty toisessa kaksi hartaimmin haluttua omaisuutta.
Ja sitten keskusteltiin keinoista näiden molempain saavuttamiseksi.
Hevosia saa ostamalla ja naisia voi myöskin ostaa, mutta näistä emme
huoli puhua. Tyhjennettyään vaatimattomasti vähäiset kokemuksensa tällä
arkaluontoisella alalla arveli Saint-Clair, että ensimäinen ehto naisen
valloittamiseksi oli muista erottautuminen vallan erinkaltaiseksi.
Mutta oliko olemassa mitään yleistä kaavaa tälle erinkaltaisuudelle?
Hän puolestaan ei sitä luullut.
— Teidän mielipiteenne mukaan, jatkoi Jules, olisi siis ontuvalla
ja kyttyräselkäisellä paremmat edut naisten miellyttämiseksi kuin
suoraselkäisellä ja kasvultaan muidenlaisella!
— Te menette sangen pitkälle, vastasi Saint-Clair, mutta jos niin
vaaditaan, otan puolustaakseni kaikkia johtopäätöksiä, joihin
ehdotukseni voi antaa aihetta. Jos minä esim. olisin kyttyräselkäinen,
niin en minä siltä itseäni lopettaisi, vaan haluaisin tehdä
valloituksia minäkin. Ensistäänkin kääntyisin ainoastaan kahtalaisten
naisten puoleen, nimittäin joko tosi tunteellisten taikka sellaisten
— ja heidän lukunsa on suuri — jotka tahtovat käydä omituisista,
_eccentric_, kuten englantilainen sanoo. Edellisille minä
kuvaisin asemani hirmuisuutta, luonnon kovuutta minun suhteeni.
Koettaisin herättää heissä sääliä kohtaloani kohtaan ja saattaisin
heidät aavistamaan, että voin rakastaa intohimoisesti. Tappaisin
kaksintaistelussa jonkun kilpakosijoistani ja myrkyttäisin itseni
heikolla laudanum-annoksella. Muutamien kuukausien kuluttua eivät
he enää huomaisi kyttyrääni, ja silloin minä vain odottelisin
tunteellisuuden ensimäistä puuskausta. Mitä taas sellaisiin naisiin
tulee, jotka tahtovat käydä omituisista, niin heidän valloituksensa
käy aivan helposti. Saakaa heidät vain uskomaan varmaksi ja pitäväksi
säännöksi, ettei kyttyräselkäisellä voi olla menestystä; he tahtovat
heti osoittaa, ettei tuo yleinen sääntö pidä paikkaansa.
— Kas, mikä don Juan! huudahti Jules.
— Katkaiskaamme jalkamme, hyvät herrat, lausui eversti Beaujeu, koska
me, onnetonta kyllä, emme ole saaneet kyttyrää syntymälahjaksemme.
— Minä olen vallan samaa mieltä kuin Saint-Clair, virkkoi Hector
Roquantin, joka oli ainoastaan kolme ja puoli jalkaa pitkä; joka
päivä nähdään kauneimpien ja enimmin liehakoitujen naisten antautuvan
miehille, joista te, pulskat pojat, ette aavista mitään...
— Hector, nouskaapa, minä pyydän, ja soittakaa meille viiniä, sanoi
Thémines mitä luonnollisimmalla tavalla.
Kääpiö nousi heti, ja jokainen muisteli hymyillen satua ketusta, jolta
oli häntä leikattu.
— Minä puolestani sanoi Thémines jatkaen keskustelua, näen joka päivä
uusia todistuksia siitä, että tavallinen ulkomuoto — ja samalla hän
loi tyytyväisen silmäyksen vastapäätä olevaa peiliin — sekä aistikas
pukeutuminen ovat juuri se erinkaltaisuus, joka parhaiten noita
sydämettömiä viehättää; — ja nenäänsä puhaltamalla hän lennätti pois
takkinsa rinnustalle pudonneen pikkuisen leivänmurusen.
— Vielä mitä! huudahti kääpiö. Kauniilla muodolla ja Staubin tekemällä
puvulla valloittaa naisia, joita pidetään viikon päivät ja jotka jo
toisessa näkemässä tuntuvat ikäviltä. Muuta siihen tarvitaan, jos
tahtoo todenteolla tulla rakastetuksi. Siihen pitää...
— Kuulkaahan, keskeytti Thémines, tahdotteko sopivan esimerkin? Te
tunsitte kaikki Massignyn ja tiedätte, mikä hän oli miehekseen.
Tavoiltaan kuin mikähän englantilainen _groom_ ja puheessa tyhmä kuin
aasi... Mutta hän oli kaunis kuin Adonis ja sitoi kaulaliinansa kuin
Brummel. Sanalla sanoen, hän oli ikävin ihminen, minkä ikinä olen
tuntenut.
— Hän oli tappaa minutkin ikävään, sanoi eversti Beaujeu. Ajatelkaahan,
kun minun kerran täytyi matkustaa kaksisataa virstaa hänen kanssansa!
— Tiedättekö, puuttui Saint-Clairkin puheeseen, hänen olevan syypään
yhteisen tuttavamme Richard Thornton raukan kuolemaan?
— Mutta ettekö tiedä, että rosvot murhasivat hänet Fondin luona? kysyi
Jules.
— Oikein; mutta Massigny oli ainakin välillisenä syynä rikokseen, kuten
heti saatte kuulla. Useita matkustajia, joiden joukossa Thornton, oli
päättänyt rosvojen vuoksi matkustaa yhdessä joukossa Napoliin. Massigny
pyysi hänkin päästä karavaanin turviin. Heti sen kuultuaan jäi Thornton
seurasta pois, luullakseni kauhuissaan siitä, että hänen olisi täytynyt
viettää muutamia päiviä Massignyn kanssa yhdessä. Hän lähti yksin
matkalle, ja lopun te tunnette.
— Thornton oli oikeassa, sanoi Thémines. Kahdesta kuolemasta hän
valitsi helpomman. Jokainen olisi hänen sijassaan tehnyt samoin.
— Te myönnätte siis, jatkoi hän pienen väliajan jälkeen, että Massigny
oli ikävin ihminen maailmassa?
— Myönnetään! huudettiin kuin yhdestä suusta.
— Älkäämme saattako ketään epätoivoon, sanoi Jules, antakaamme
poikkeussija hra N:lle, varsinkin kun hän pääsee puhumaan politiikasta.
— Te myöntänette kai heti, jatkoi Thémines, että rouva de Coursy, jos
kukaan, on älykäs nainen.
Seurasi lyhyt äänettömyys. Saint-Clair loi silmänsä maahan ja
kuvitteli, että kaikki tarkastivat vain häntä.
— Kukapa sitä kieltänee? sanoi hän vihdoin kumartaen lautasensa yli
ja näennäisesti suurella uteliaisuudella tutkistellen posliinille
maalattuja kukkasia.