ihmisten kanssa, joista ette pidä.
— Te häijy! Kas niin, antakaa nyt minulle kätenne.
Hän suuteli lemmittyänsä kädelle ivallisesti hymyillen, ja sitten he
katselivat toisiansa minuutin verran. Saint-Clair loi ensiksi silmänsä
maahan ja huudahti:
— Kuinka vaikea tässä maailmassa on elää joutumatta häijyksi!
Ei saisi koskaan puhua muusta kuin ilmasta ja metsästyksestä
tai keskustella teidän vanhojen ystävättärienne kanssa heidän
hyväntekeväisyyskomiteansa kulunkiarvioista.
Hän otti pöydältä erään paperilipun.
— Kas tässä pesijättärenne viimeiset muistiinpanot. Keskustellaanpa
siitä, enkelini, niin ette voine sanoa minua häijyksi.
— Te hämmästytätte minua todellakin, Auguste...
— Tämä oikeinkirjoitus muistuttaa minua eräästä kirjeestä, jonka
tänä aamuna löysin säilöistäni. Täytyy näet sanoakseni, että olen
tänään järjestellyt papereitani, sillä, tietäkääs, minullakin on
järjestysintoni silloin-tällöin. No niin, löysin rakkauskirjeen,
jonka sain eräältä ompelijattarelta ollessani häneen rakastunut
kuusitoistavuotiaana. Hänellä on oma tapansa kirjoittaa sanat aina
mitä mutkallisimmin. Kirjoitustapa on oikeinkirjoituksen veroinen. Ja
kun minä siihen aikaan olin hieman yksinkertainen, pidin sellaista
lemmittyä itselleni arvottomana, joka ei osannut kirjoittaa niinkuin
madame Sévigné. Jätin hänet yhtäkkiä. Lukiessani tänään uudestaan hänen
kirjeensä huomasin, että tuo ompelijatar nähtävästi oli todenteolla
minuun rakastunut.
— Hyvä! siis nainen, jota te ylläpiditte?...
— Sangen pulskasti: viisikymmentä frangia kuussa. Mutta holhoojani ei
antanut minulle kovin suurta eläkettä, sillä — sanoi hän — nuori mies,
jolla on paljon rahaa, vahingoittaa itseänsä ja muita.
— Ja mihin tuo nainen on joutunut?...
— En tiedä?... Luultavasti on hän kuollut jossakin sairashuoneessa.
— Auguste... jos se olisi totta, niin te ette voisi olla noin huoleton.
— No, jos totuuden sanon, meni hän naimisiin erään _kunniallisen
miehen_ kanssa; ja kun pääsin lailliseen ikään, annoin minä hänelle
pienet myötäjäiset.
— Kuinka hyvä te olette!... Mutta miksi tahdotte näyttäytyä häijynä?
— Oh, minä olen sangen hyvä... Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä
enemmän tulen vakuutetuksi siitä, että tuo nainen minua todellakin
rakasti.. Mutta silloin en vielä voinut erottaa todellista tunnetta
naurettavan muodon alta.
— Teidän olisi pitänyt tuoda minulle tuo kirje. En minä olisi ollut
mustasukkainen... Me naiset olemme hienotunteisempia kuin te, ja me
näemme heti kirjeen kirjoitustavasta, onko kirjoittaja hyvässä uskossa
vai teeskenteleekö hän rakkautta, jota ei tunne.
— Ja kuinka usein te kuitenkin joudutte tyhmänsekaisten ja
yksinkertaisten käsiin!
Näin sanoessaan hän silmäili etruskilaista vaasia, ja hänen silmissään
sekä äänessään oli jotakin synkkää, jota Matilde ei kumminkaan
huomannut.
— No niin! Te miehet, te tahdotte kaikki olla don Juaneja. Te
kuvittelette pettävänne muita, vaikka teillä vastassanne onkin dona
Juana, joka on vielä teitäkin ovelampi.
— Minä käsitän, että te naiset hyvällä ymmärryksellänne vainuatte
tyhmeliinin jo virstan päästä. Enkä minä epäilekään, ettei meidän
ystävämme Massigny, joka oli sekä tyhmä että ikävä, kuollut
koskemattomana ja marttyyrina...
— Massigny? Mutta eihän hän ollut niin kovin typerä; ja onhan niitä
tyhmiä naisiakin. Minunpa pitää kertoa teille eräs juttu Massignysta...
Mutta enköhän liene sitä jo kertonutkin teille vai miten?
— Ette koskaan, vastasi Saint-Clair vapisevalla äänellä.
— Palattuaan Italiasta rakastui Massigny minuun. Mieheni tunsi hänet;
hän esitti minulle Massignyn älykkäänä ja aistikkaana miehenä. He
olivatkin kuin luodut toisillensa. Massigny kävi alussa ahkerasti
meillä; hän lahjoitteli minulle muka omatekemiänsä akvarelleja, jotka
hän sentään oli ostanut Schrothilta, ja puhui minulle musiikista ynnä
maalaustaiteesta ihan huvittavalla kaikkitietäväisyydellä. Eräänä
päivänä hän lähetti minulle uskomattoman kirjeen. Muun muassa hän sanoi
minua Pariisin kunniallisimmaksi naiseksi; senvuoksi hän juuri halusi
rakastajakseni. Minä näytin kirjeen serkulleni Julialle. Me olimme
molemmat hupsuja silloin ja päätimme tehdä hänelle kepposet. Eräänä
iltana oli meillä muutamia vieraita, m.m. Massigny. »Minäpä luen teille
erään rakkaudentunnustuksen, jonka tänä aamuna sain», virkkoi Julia
minulle. Hän ottaakin kirjeen ja lukee sen kaikkien täyttä kurkkua
nauraessa. Massigny raukka!...
Saint-Clair lankesi polvilleen riemusta huudahtaen. Tarttuen
kreivittären käteen hän kostutti sitä suuteloillaan ja kyynelillään.
Matilde oli suuresti hämmästynyt ja luuli ensin hänen voivan pahoin.
Saint-Clair ei voinut sanoa muuta kuin: »Antakaa minulle anteeksi,
antakaa minulle anteeksi!» Vihdoin hän nousi seisoalleen. Hän loisti
ilosta. Tällä hetkellä hän oli onnellisempi kuin sinä päivänä, jolloin
Matilde hänelle ensi kerran kuiskasi: »Minä rakastan teitä.»
— Minä olen hulluin hullu ja syytetyistä syyllisin, huudahti hän:
kaksi päivää olen sinua epäillyt... enkä ole koettanut saada sinulta
selitystä...
— Sinä epäilit minua!... Ja mistä!
— Voi, minä olen kurja raukka!... Kerrottiin sinun rakastaneen
Massignyta ja...
— Massignyta! — ja kreivitär purskahti nauramaan, mutta kävi pian taas
totiseksi. — Auguste, sanoi hän, oletteko todellakin niin hassu, että
epäilette tuollaista, ja niin ulkokullattu, että peitätte sitä minulta!
Ja kyynel kierteli hänen silmissään.
— Minä rukoilen, anna minulle anteeksi.
— Kuinka en antaisi anteeksi, rakas ystäväni...
Mutta salli minun ensin vannoa...
— Ei, minä uskon sinua, minä uskon sinua, älä sano siitä mitään enää...
— Mutta mistä taivaan nimessä sinä olet tullut epäilemään tuollaista
mahdottomuutta?
— En mistään, en mistään, ainoastaan kirotut aivoni... ja... näetkös
tuota etruskilaista vaasia, minä tiesin sen olevan Massignylta...
Kreivitär pani hämmästyneenä kätensä ristiin; sitten hän huudahti
nauraen:
— Minun etruskilainen vaasini! Tuo etruskilainen vaasini!
Saint-Clairin täytyi itsensäkin nauraa, ja suuret kyyneleet vierivät
hänen poskiansa myöten. Hän painoi Matildea rintaansa vasten ja sanoi:
— Minä en hellitä sinua, ennenkuin olet antanut anteeksi minulle.
— Annanhan minä sinulle hupsulle anteeksi, sanoi tämä häntä hellästi
syleillen; — kas nyt näen sinun ensi kerran itkevän, ja minä kun jo
luulin, ettet sinä osaakaan itkeä.
Irrottautuen sitten Augusten syleilystä hän tarttui etruskilaiseen
vaasiin ja viskasi sen lattiaan tuhansiksi murusiksi. (Se oli
harvinainen ja tavaton esine. Siihen oli kolmella värillä maalattu
Lapithen taistelu Kentauria vastaan.)
Saint-Clair oli muutamia tunteja maailman häpeisin ja onnellisin mies.
* * * * *
— Kuulkaas, sanoi Roquantin eversti Beaujeulle, jonka hän eräänä iltana
tapasi Tortonin kahvilassa, onko se uutinen todenperäinen?
— Liiankin tosi, ystäväni, vastasi eversti surullisesti.
— Kertokaapa minulle, kuinka se kävi.
— Oh, sangen hyvin. Saint-Clair sanoi aluksi minulle olevansa väärässä,
mutta tahtovansa mieluummin kestää Thémines'in taisteluinnon kuin
pyytää häneltä anteeksi. Minä en voinut muuta kuin hyväksyä hänen
päätöksensä. Thémines halusi, että ratkaistaisiin arvalla, kuka ensiksi
laukaisee. Saint-Clair taas vaati Thémines'iä ensimäiseksi. Thémines
laukaisi: näin Saint-Clairin pyörähtävän kerran ympäri ja sitten
kaatuvan kuolleena maahan. Olen usein huomannut luodin lävistämäin
sotilasten pyörähtävän samalla omituisella tavalla, joka aina tietää
kuolemaa.
— Sepä on kovin merkillistä, sanoi Roquantin. Ja mitäs teki Thémines?
— Oh! mitä sellaisessa tapauksessa on tehtävä. Hän heitti pistoolinsa
maahan katuvaisen näköisenä. Ja heitti sen vielä niin lujasti, että
hana särkyi. Se oli englantilainen Manton-pistooli, enkä tiedä tokko
hän Pariisista löytäneekään aseseppää, joka voisi sen korjata.
* * * * *
Kreivitär ei kolmeen vuoteen ottanut ketään vastaan; kesät ja talvet
hän asui maatalossaan tuskin liikahtaen huoneestaan ja käyttäen
palvelijanaan erästä mulattinaista, joka tunsi hänen suhteensa
Saint-Clairiin ja jonka kanssa hän ei vaihtanut kahta sanaa päivässä.
Kolmen vuoden kuluttua palasi hänen serkkunsa Julia pitkältä
ulkomaanmatkalta; hän mursi oven auki ja tapasi Matilde raukan niin
kalpeana ja laihana, että luuli näkevänsä vain ruumiin tuosta naisesta,
joka viime näkemässä oli ollut niin ihana ja eloa täynnä. Suurella
vaivalla sai Julia hänet pois yksinäisyydestä ja toi hänet mukanansa
Hyères'iin. Kolme tai neljä kuukautta kuihtui kreivitär siellä ja kuoli
sitten rintatautiin, johon syynä olivat perheelliset huolet, kuten
tohtori M———, hänen hoitajansa, lausui.