että tuommoinen tyttö oli juuri hänen mieleensä; ja sillä hiukan
loukkaavalla avomielisyydellä, josta meitä merimiehiä moititaan, ryhtyi
hän heti seuraavalla tavalla osoittamaan tytölle mieltymystänsä.
Hän osti ihanimmat ja harvinaisimmat kukkaset, mitä Brestistä
löytyi, teetti niistä kimpun ja solmi sen kauniilla ruusunpunaisella
nauhalla, jonka solmuun hän sangen taitavasti sovitti viisikolmatta
napoleon-kultarahaa. Enempää ei hänellä sillä hetkellä ollut. Muistan
vieläkin seuranneeni häntä eräänä väliaikana kulissien taakse.
Gabriellelle hän lausui tuiki lyhyen kohteliaisuuden siitä aistikkaasta
tavasta, millä hän pukunsa kantoi, tarjosi hänelle kukkasensa ja pyysi
saada tulla häntä tervehtimään. Tähän kaikkeen hän tarvitsi ainoastaan
kolmisen sanaa.
Niin kauan kuin Gabrielle ei nähnyt muuta kuin kukkaset ja niiden
nuoren, kauniin antajan, hymyili hän tälle herttaisesti tehden mitä
siroimman kiitoskumarruksen. Mutta niin pian kuin hän sai kukkakimpun
käteensä ja huomasi kultakolikot, muuttui hänen muotonsa nopeammin kuin
meren pinta vihaisimman vihurin kourissa, eivätkä häntä lauhduttaneet
nuo kukkasetkaan, koskapa hän koko voimallaan viskasi sekä vihkosen
että kolikot vasten silmiä ystäväparalleni, jonka kasvoissa yli
viikkokauden näkyi merkit tästä vastaanotosta. Regissöörin kello
soi samassa, Gabrielle kiiruhti näyttämölle ja näytteli osansa päin
männikköön.
Sangen hämillään Roger kokoili kukkansa ja kultansa suunnaten
tiensä erääseen kahvilaan tarjotakseen siellä vihkonsa (ilman
rahoja) bufettineidille; ja punssia juoden hän koetteli unohtaa
pois koko tuon julman kaunottaren. Siinä ei hän sentään onnistunut;
ja huolimatta siitä, ettei hän ajettuneen silmänsä vuoksi voinut
näyttäytyä ihmisille, rakastui hän ihan hullusti rajuun Gabrielleen.
Hän kirjoitteli tälle parikymmentä kirjettä päivässä, ja minkälaisia
kirjeitä: nöyriä, helliä ja kunnioittavia kuin millekin prinsessalle.
Ensimäiset tulivat avaamattomina takaisin; toisiin ei vastausta
kuulunut. Kuitenkin oli Roger paralla hiukan toivon kipinää tallella,
kunnes me huomasimme, että teatterin hedelmäkauppias käytti
tavarakääreinä Roger'n rakkauskirjeitä, jotka Gabrielle mietityllä
ilkeydellä säännöllisesti lähetti hänelle. Tämä oli hirmuinen isku
ystävämme ylpeydelle. Hänen intohimonsa ei siitä sentään laimennut. Hän
puhui jo aiheestaan pyytää näyttelijätärtä vaimokseen, ja kun hänelle
sanottiin, ettei meriasiain ministeri ikinä anna siihen suostumustansa,
uhkasi hän ampua itsensä.
Sillä välin tapahtui, että erään Brestissä majailevan linjarykmentin
upseerit pyysivät Gabrielleä laulamaan heille muuatta
operettikuplettia, mutta pelkästä oikusta hän antoi kieltävän
vastauksen. Upseerit ja näyttelijätär pitivät puoliansa, kunnes
edelliset vihellyksillään saivat esiripun alas ja jälkimäinen pyörtyi.
Te tiedätte minkälaista parterriyleisö on sellaisessa kaupungissa,
missä sotaväkeä majailee.
Upseerit päättivät keskenään, että he armotta viheltävät tuon
niskoittelijan pois näyttämöltä huomenna ja sitä seuraavina päivinä
eivätkä anna hänen näytellä ainoatakaan roolia, ennenkuin hän on
tehnyt kunnioittavan anteeksipyyntönsä niin nöyrästi kuin tuollaisen
rikoksen sovittaminen välttämättä vaatii. Roger ei ollut ensinkään
tuossa kuuluisassa näytännössä; mutta samana iltana hän jo sai tietää
häväistyksestä, joka oli saattanut koko teatterin häiriöön, samoin kuin
seuraavaksi päiväksi päätetyistä kostonaikeista. Ja samassa hetkessä
oli hänellä oma ohjelmansa selvänä.
Kun Gabrielle seuraavana iltana ilmestyi näyttämölle, tulvahti
upseerien penkeiltä sellainen sihistysten ja vihellysten paljous, että
korvat olivat haljeta. Roger, joka tahallaan oli asettunut vallan
lähelle meluavia, hypähti pystyyn ja nuhteli suuriäänisimpiä niin
kiivain sanoin, että koko heidän raivonsa kääntyi häntä kohti. Hyvin
kylmäverisesti veti hän silloin muistikirjan taskustaan ja kirjoitti
siihen nimet, joita kaikilta tahoilta hänelle huudettiin; hän olisi
suostunut kaksintaisteluun koko rykmentin kanssa, ellei lukuisa joukko
meriupseereita kumppanuuden vuoksi olisi tullut apuun ja vaatinut
enintä osaa vastustajista. Meteli oli todellakin hirvittävä.
Koko majoitusväki sai kotiarestia moneksi päiväksi, mutta kun me
taas pääsimme vapaiksi, oli meillä kauhea tilinteko edessämme.
Roger yksinään taisteli kolmea upseeria vastaan ampuen yhden heistä
kuoliaaksi ja haavoittaen pahasti molempia toisia saamatta itse edes
naarmuakaan. Minä puolestani en ollut niin onnellinen: eräs luutnantti
pahanen, joka ennen oli ollut miekkailunopettajana, antoi minulle
rintaan sellaisen iskun, että olin vähällä heittää henkeni. Vakuutan
teille, että se oli kaunis näky, tämä yhteinen kaksintaistelu tahi
oikeammin sotatappelu. Meriväki pääsi siitä sentään voitollisena, ja
linjarykmentti komennettiin Brestistä pois.
Voitte arvata, etteivät ylipäällikkömme unohtaneet riidan alkajaa.
Parin viikon ajan seisoi vahti aina hänen portillaan.
Samaan aikaan kuin hänen kotiarestinsa päättyi, pääsin minä
sairashuoneesta ja lähdin häntä tapaamaan. Kuinka suuresti
hämmästyinkään, kun sisäänastuessani näin hänen istuvan aamiaispöydässä
kahdenkesken Gabrielien kanssa. He näyttivät jo aikoja sitten olevan
täydessä sovinnossa, sinuttelivatkin jo toisiansa ja joivat samasta
lasista. Roger esitti minut lemmityllensä parhaimpana ystävänään
ilmoittaen myöskin, että olin haavoittunut siinä ottelussa, johon hän,
Gabrielle, oli ollut alkusyynä. Sen johdosta sain tuolta kaunottarelta
suutelon. Sillä impyellä oli luonnon taipumus sotilaihin.
Kolme kuukautta he elivät yhdessä oikein onnellisina eivätkä sillä
aikaa hetkeksikään eronneet toisistaan. Gabrielle näytti rakastavan
häntä vallan raivoon saakka, ja Roger vakuutti, ettei ollut tiennyttään
mitä rakkaus on, ennenkuin oppi tuntemaan Gabriellen.
Saapui sitten eräs hollantilainen fregatti satamaan. Laivan
upseerit antoivat meille juhlapäivälliset. Niissä juotiin runsaasti
kaikenlaatuisia viinejä, ja kun juomat oli korjattu pois eikä oikein
tietty mitä tehdä, nuo herrat kun puhuivat huonosti ranskaa, niin
ruvettiin pelaamaan. Hollantilaisilla näytti olevan paljon rahaa, ja
varsinkin halusi heidän ensimäinen luutnanttinsa pelata niin korkeaa
peliä, ettei ainoakaan meikäläisistä huolinut siihen antautua. Roger,
joka tavallisesti ei ensinkään pelannut, luuli tässä olevan kysymyksen
isänmaan kunniasta. Hän pelasi suostuen kaikkeen, mitä hollantilainen
luutnantti kertamääräksi ehdotti. Ensin hän voitti, sitten hävisi.
Vuorotellen siinä voittaen ja menettäen he lopuksi erosivat niin, että
kumpikin jäi omilleen. Me annoimme sitten vuorostamme vastapäivälliset
hollantilaisille upseereille. Pelattiin taaskin. Roger ja luutnantti
olivat jälleen vastakkain. Lyhyesti, useampina päivinä peräkkäin he
kohtasivat toisensa milloin kahvilassa, milloin laivalla koetellen
kaikenlaatuista peliä, varsinkin arpapeliä, ja korottaen vetojansa
niin, että he vihdoin jo pelasivat viidenkolmatta napoleonin
panoksilla. Se oli tavaton summa meille köyhille luutnanttiraukoille:
enemmän kuin kahden kuukauden palkka! Viikon kuluessa oli Roger
menettänyt kaikki rahansa ja sitäpaitsi noin kolme neljä tuhatta
frangia, jotka hän oli lainaillut oikealta ja vasemmalta.
Voitte kai arvata, että Roger ja Gabrielle olivat lopulta joutuneet
saman katon alle asumaan ja käyttivät yhteistä kukkaroa, nimittäin
siten, että Roger, joka juuri oli voittanut melkoisen suuren
rahasumman, oli talouskassaan antanut kymmenen tai kaksikymmentä kertaa
enemmän kuin näyttelijätär. Kuitenkin piti hän aina tätä rahastoa
pääasiallisesti lemmitylleen kuuluvana, ja itseään varten hän oli
säästänyt ainoastaan puolisataa napoleonia. Kaikissa tapauksissa oli
hänen jo täytynyt turvautua tähänkin vararahastoon voidakseen edelleen
pelata. Gabrielle ei tehnyt siitä hänelle pienintäkään muistutusta.
Talouskassa meni samaa tietä kuin taskurahatkin. Pian näki Roger
olevansa pakotettu heittämään pöydälle viimeisetkin viisikolmatta
napoleonia. Hän teki kauheita ponnistuksia; peli kestikin kauan ja
antoi aihetta väittelyihin. Eräänä hetkenä ei Roger'lla enää ollut
kuin yksi voiton mahdollisuus: luulen hänen tarvinneen kuutosen ja
nelosen. Yö oli jo myöhäinen. Eräs upseeri, joka kauan aikaa oli
katsellut heidän peliänsä, oli vihdoin nukahtanut nojatuoliinsa.
Hollantilainen oli väsynyt ja unelias; sitäpaitsi oli hän juonut
paljon punssia. Roger yksin oli valppaana ja äärimäisen epätoivon
vallassa. Heittäessään arpanappulat hän ihan vapisi. Ja hän viskasi
ne pelilaudalle niin voimakkaasti, että eräs kynttilä tärähdyksestä
putosi lattialle. Hollantilainen kääntyi ensin kynttilän puoleen,
josta oli lentänyt tahroja hänen uusille housuilleen; vasta sitten hän
katsoi arpanappuloihin. — Ne osoittivat kuutta ja neljää. Kalpeana
kuin kuolema otti Roger vastaan nuo viisikolmatta napoleonia. Peli
jatkui. Onni kääntyi onnettomalle ystävälleni suotuisaksi, vaikka
hän teki tyhmyyden toisensa perästä ja näytti tahallaan tahtovan
hävitä. Hollantilainen luutnantti vimmastui ja pani kaksinkertaiset,
jopa kymmenkertaiset kertamäärät. Hän menetti aina. Olen vieläkin
näkevinäni hänet: pitkä, vaaleahko, hidasverinen mies, jonka kasvot
olivat kuin vahasta. Vihdoin hän nousi pöydästä menetettyään
neljäkymmentätuhatta frangia, jotka hän heti maksoi osoittamatta
vähintäkään mielenliikutusta.
— Tämäniltainen peli ei merkitse mitään, sanoi Roger hänelle, sillä
tehän olitte puolitorkuksissa. En senvuoksi huoli teidän rahoistanne.
— Te laskette leikkiä, vastasi hidasverinen hollantilainen, olenhan
pelannut aivan hyvin, mutta arpanappulat ovat olleet minulle
epäsuotuisia. Luulen varmasti voivani voittaa teidät, jos luovutan
teille neljä läpeä. Hyvää yötä!
Ja niin he poistuivat.
Seuraavana päivänä saimme tietää, että hollantilainen tappiosta
epätoivoissaan oli huoneessaan ampunut itsensä tyhjennettyään sitä
ennen maljan punssia.
Roger'n voittamat neljäkymmentätuhatta olivat levällään pöydällä, ja
Gabrielle katseli niitä tyytyväisesti hymyillen.
— Kas nyt me olemme rikkaita, sanoi hän. Mutta mitä me kaikella tällä
rikkaudella teemme?
Roger ei vastannut mitään; hollantilaisen kuolemasta kuultuaan hän
näytti käyneen aivan umpimieliseksi.
— Meidän pitää nyt oikein hullutella, jatkoi Gabrielle: näin helposti
saatu raha pitää samalla tavalla menettää. Ostetaanpa vaunut
satamapäällikön ja hänen vaimonsa kiusaksi. Minä tahdon jalokiviä ja
kashmir-kankaita. Pyydä sinä lomaa, niin lähdetään Pariisiin; emmehän
täällä voi ikipäivinä näin suurta rahasummaa menettää!
Hän pysähtyi puheessaan katsellakseen Roger'ta, joka istui häntä
kuuntelematta, pää käden varassa ja silmät maahan tuijottaen, mitä
synkimpäin ajatusten vaivaamana.
— Mikä hitto sinua vaivaa, Roger? huudahti hän laskien kätensä hänen
olkapäälleen. Luulenpa sinun olevan minulle suutuksissa; enhän saa
sinulta sanaakaan vastaukseksi.
— Minä olen kovin onneton, sanoi Roger vihdoin tukahtuneesti huoaten.
— Onneton! No herranen aika sentään, sinua taitaa kaduttaa, että kynit
tuon pitkän hollantilaisen?
Roger kohotti päätään ja katsahti arasti lemmittyynsä.
— Joutavia!... jatkoi tämä, mitä sinä siitä huolit, jos hän otti asian
niin murheelliselta kannalta ja lävisti pääpahasensa! Minä en sääli
pelaajia, jotka menettävät; ja paremmissa käsissä nämä rahat meillä
ovat kuin hänellä, sillä hän olisi menettänyt ne juomiin ja tupakkaan
sen sijaan että me teemme niillä tuhansia hullutuksia, toisen toistaan
ihanampia.
Allapäin ja kyyneleet puoleksi suljetuissa silmissään Roger asteli
edestakaisin huoneessaan. Teidän olisi varmaankin tullut häntä sääli
nähdessänne hänet sellaisena.
— Tiedätkös, sanoi Gabrielle, että jollei tuntisi sinun romantillista
tunteellisuuttasi, voisi melkein luulla sinun pelanneen väärin.
— Ja entä jos se olisikin totta? huudahti Roger koleasti, pysähtyen
hänen eteensä.
— Vielä mitä, vastasi tämä hymyillen, sinä et ole kyllin älykäs väärin
pelaajaksi.
— Mutta minä olen väärinpelaaja, Gabrielle, kurjan kurja väärinpelaaja.
Gabrielle huomasi Rogerin liikutuksesta, että hän puhui liiankin totta;
hän heittäysi sohvalle eikä kotvaan sanaa virkkanut.
— Mieluummin, sanoi hän vihdoin liikutetulla äänellä, mieluummin olisin
kuullut sinun tappaneen vaikka kymmenen miestä kuin pelanneen väärin.
Puolen tuntia seurasi sitten haudan hiljaisuutta. He istuivat molemmat
samassa sohvassa eivätkä kertaakaan katsahtaneet toisiinsa. Roger nousi
siitä ensimäisenä ja toivotti jotenkin tyynesti hyvää yötä lemmitylleen.
— Hyvää yötä! vastasi tämä kuivan kylmästi.
Roger kertoi minulle myöhemmin, että hän olisi ampunut itsensä vielä
samana iltana, ellei olisi peljännyt toverien aavistavan syytä hänen
itsemurhaansa. Jälkimuistonsa hän tahtoi säilyttää tahratonna.
Seuraavana päivänä oli Gabrielle yhtä hilpeä kuin tavallisesti;
olisi luullut hänen unohtaneen koko eilisen salaisuuden. Roger taas
kävi umpimieliseksi, omituiseksi ja äreäksi. Tuskin liikkui hän
ulkona huoneestaan, vältteli ystäviänsä eikä usein päiväkausiin
virkkanut lemmitylleen luotuista sanaa. Pidin hänen surullisuuttansa
kunnioitettavan, vaikka liiallisen tunteellisuuden tuotteena ja koetin
usein lohdutella häntä; mutta hän lähetti minut hiiteen ja tekeysi
vallan välinpitämättömäksi onnetonta vastapelaajaansa kohtaan. Eräänä
päivänä hän vielä sadatteli pahanpäiväisesti hollantilaista kansakuntaa
väittäen, ettei koko Hollannissa ollut ainoatakaan rehellistä ihmistä.
Sillä välin hän kuitenkin koetti salassa hankkia tietoja hollantilaisen
luutnantin sukulaisista; mutta niistä ei kukaan voinut antaa hänelle
tietoja.
Kuusi viikkoa tämän onnettoman arpapelin jälkeen Roger löysi
Gabrielien luota kirjeen, jossa eräs kilpailija näytti kiittelevän
tätä muutamista suosionosoituksista. Gabrielle oli niin peräti
huolimaton ja kysymyksessä olevan kirjeenkin hän oli jättänyt kamarinsa
uuninreunustalle. En tiedä, oliko hän ollut uskoton, mutta niin
Roger ainakin luuli ja vimmastui kamalasti. Tämä rakkaus ja hitunen
ylpeyttä olivat ainoat tunteet, jotka häntä enää elämään kiinnittivät,
ja voimakkaampaa näistä oli nyt näin julmasti loukattu. Hän sätti
vimmoissansa ylpeää näyttelijätärtä, enkä ymmärrä kuinka hän jaksoi
hillitä rajua luonnettaan niinkin paljon, ettei suorastaan käynyt
häneen käsiksi.
— Epäilemättä on se huijari antanut sinulle paljon rahaa, sanoi hän.
Sillä muuta sinä et rakasta ja antautuisit kurjimmalle matruusille, jos
hänellä vain olisi millä maksaa.
— Mahdollista, vastasi näyttelijätär kylmästi. Voisin kyllä ehkä
rakastaa matruusiakin rahan edestä... _mutta en minä häneltä sentään
varastaisi_.
Roger päästi raivoisan parahduksen. Vavisten hän jo tempasi tikarinsa
tupesta ja katseli hurjistunein silmin Gabrielleä. Ponnistaen kaikki
voimansa hillitsi hän kuitenkin itsensä, viskasi aseen Gabriellen
jalkoihin ja pakeni huoneesta, ettei joutuisi intohimonsa valtaan.
Samana iltana minä kuljin sangen myöhään hänen asuntonsa ohi ja
nähdessäni sieltä tulta astuin sisään lainatakseni häneltä erään
kirjan. Tapasin hänet suurissa kirjoituspuuhissa. Tuloni ei häntä
ensinkään häirinnyt, ja tuskin hän näytti läsnäoloani huomaavankaan.
Istahdin hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja tarkastelin hänen kasvojensa
piirteitä; ne olivat niin muuttuneet, että jonkun muun kuin minun
olisi ollut vaikea tuntea häntä. Äkkiä huomasin pöydällä erään
minulle osoitetun suljetun kirjeen. Avasin sen oitis. Roger ilmoitti
siinä minulle aikovansa lopettaa itsensä ja uskoi minulle muutamia
toimituksia. Kirjettä lukiessani hän kirjoitteli edelleen huolimatta
peitellä minulta kirjoitustansa: hän lausui siinä jäähyväisensä
Gabriellelle... Voitte kuvitella kummastukseni ja mitä minä tuosta
päätöksestä hämmästyneenä hänelle sanoin.
— Mitä? Sinäkö aiot lopettaa itsesi, sinä, joka olet niin onnellinen?
— Hyvä ystävä, virkahti hän sulkien kirjettänsä, sinä et tiedä mitään,
sinä et tunne minua myöskään; minä olen konna ja niin halveksittava
olento, että ilotyttökin uskaltaa minua herjata. Ja minä tunnen
kurjuuteni niin hyvin, ettei minulla ole voimia edes lyödä häntä.
Sitten hän kertoi minulle koko jutun arpapelistä ja kaiken sen, minkä
te jo tiedätte. Kuunnellessani häntä tulin ainakin yhtä liikutetuksi
kuin hänkin. En tiennyt mitä sanoa hänelle; kyyneleet silmissä puristin
hänen kättänsä, mutta puhua en voinut. Vihdoin juolahti mieleeni
huomauttaa hänelle, ettei hänen suinkaan tarvinnut pitää itseänsä
tahallisesti syypäänä hollantilaisen kohtaloon, sillä eihän hän...
väärällä pelillä... ollut voittanut häneltä kuin nuo viisikolmatta
napoleonia.
— Niin! huudahti hän katkeralla ivalla, minä olen siis vain pikku varas
enkä suuri rosvo. Minä, joka olin niin ylpeä, minä olen vain tuollainen
pikku veijari!
Ja hän nauroi täyttä kurkkua.
Ja minä itkin.
Äkkiä aukesi ovi, eräs nainen astui sisään ja lensi hänen syliinsä: se
oli Gabrielle.
— Anna minulle anteeksi, huusi hän syleillen Roger'ta lämpimästi, anna
minulle anteeksi! Minä tunnen, etten rakasta muita kuin sinua. Minä
rakastan sinua nyt enemmän kuin ennen tuota tekoasi, josta syytät
itseäsi. Jos tahdot, niin minä varastan, minä olenkin jo varastanut...
Niin, minä olen varastanut, varastanut kultakellon... Voiko pahempaa
tehdä?
Roger pudisti epäillen päätänsä, mutta hänen otsansa näytti kirkastuvan.
— Ei, ei, lapsi raukkani, sanoi hän työntäen hellästi Gabriellen
luotansa, minun täytyy ehdottomasti kuolla. Minä kärsin liian paljon,
minä en jaksa tätä surua kestää.
— No niin, jos sinä tahdot kuolla, Roger, niin minä kuolen kanssasi!
Mitä huolin elämästä ilman sinua! Minä olen uskalias ja olen käyttänyt
pyssyä; osaan minä lopettaa itseni niinkuin muutkin. Minulla, joka olen
murhenäytelmissä esiintynyt, on jo tottumustakin sellaiseen.
Alussa oli hänellä kyyneleet silmissä, mutta viimeinen lause sai hänet
nauramaan, eikä Rogerkaan voinut olla suutansa hymyyn vetämättä.
— Sinä hymyilet, upseeri kultaseni, huusi hän taputtaen käsiään ja
suudellen häntä, sinä et siis tapa itseäsi!
Ja hän suuteli edelleen vuoroin itkien, vuoroin nauraen, vuoroin
kiroillen kuin matruusi, sillä hän ei ollut niitä naisia, joita joku
karkeampi sana pöyristyttää.
Sillä välin otin minä huostaani Roger'n pistoolit ja tikarin.
— Rakas ystäväni Roger, sanoin minä, sinulla on lemmitty ja toveri,
jotka rakastavat sinua. Usko minua, sinulla voi olla vielä onnea tässä
maailmassa, sinullakin.
Syleiltyäni häntä kiiruhdin pois jättäen hänet kahdenkesken Gabriellen
kanssa.
Luulenpa, ettemme olisi onnistuneet muuta kuin saamaan hänen
päätöksensä toimeenpanon hiukan lykätyksi, jollei hän olisi saanut
ministeriltä käskyä lähteä ensimäisenä luutnanttina eräälle fregatille,
jonka piti risteilemän Intian merille, pujahdettuaan ensin sataman
suulla vahtivan englantilaisen laivaston läpi. Yritys oli uhkarohkea..
Kuvasin hänelle, että oli kauniimpaa kuolla jalosti englantilaisten
kuulan lävistämänä kuin lopettaa itsensä tuottamatta kunniaa ja hyötyä
isiensä maalle. Hän lupasi jäädä eloon. Noista neljästäkymmenestä
tuhannesta hän jakeli puolet rammoiksi joutuneille matruuseille tai
merimiesten leskille ja lapsille. Loput hän antoi Gabriellelle, joka
ensin vannoi käyttävänsä ne kaikki hyväntekeväisiin tarkoituksiin.
Tyttöraukalla oli kyllä aikomuskin pitää sanansa, mutta tämä innostus
oli hänessä lyhytikäistä. Sain jälkeenpäin tietää hänen antaneen
muutamia tuhansia köyhille. Jäännöksellä hän osti itselleen koristeita.
Jouduin siis Roger'n kanssa palvelukseen eräälle kauniille fregatille,
jonka nimi oli _Galatea_; sotamiehet olivat uljaita, hyvin
harjoitettuja ja kuuliaisia. Mutta päällikkömme oli ymmärtämätön
mies, joka luuli olevansa Juhana Bart siksi, että kiroili paremmin
kuin jalkaväen kapteeni, melskasi huonoa ranskaa eikä ollut koskaan
tietopuolisesti tutkinut ammattiansa, jota hän muuten käytännössäkin
tunsi jotenkin keskinkertaisesti. Alussa oli onni kuitenkin myötäinen.
Pääsimme onnellisesti lähtemään laivasatamasta, kiitos olkoon
ankaran vihurituulen, joka pakotti vartioivan laivaston peräytymään
sataman suulta ulommaksi, ja alotimme risteilymme polttamalla erään
englantilaisen korvetin ja sen seuralaivan Portugalin rannikolla.
Purjehdimme verkalleen Intian meriä kohti kärsien epäsuotuisista
tuulista ja kapteenimme vääristä manöövereistä, jonka taitamattomuus
lisäsi risteilymme vaarallisuutta.
Ollen milloin korkeampien voimain ajeltavana, milloin kauppalaivoja
ahdistelemassa, emme viettäneet ainoatakaan päivää ilman jotakin uutta
seikkailua. Mutta Roger'n synkkiä ajatuksia, jotka lakkaamatta häntä
vaivasivat, ei voinut karkoittaa tuo uhkarohkea merielämä enemmän kuin
ne rasituksetkaan, joita hänelle uskottu laivan yksityishoito tuotti.
Hän, jota ennen mainittiin satamamme toimeliaimmaksi ja loistavimmaksi
upseeriksi, ei nyt tehnyt mitään yli velvollisuutensa. Niin pian kuin
päivän palvelusaika oli lopussa, sulkeutui hän hyttiinsä ilman kirjoja
tai papereita. Ja näin vietti tuo onneton mies tuntikausia yhtämittaa
vuoteellansa voimatta kuitenkaan nukkua.
Nähdessäni hänen surumielisyytensä tulin hänelle eräänä päivänä
sanoneeksi:
— Mitä hittoa sinä, rakas ystäväni, annat tuonvertaisen murtaa
itsesi. Sinä olet keplotellut viisikolmatta napoleonia tuolta
hollantilaisroikaleelta. No hyvä — ja sinä kadut ihan miljoonan edestä.
Kuules, sanoppa minulle, mikset ensinkään kadu sitä, että rakastelit
N:n pormestarin rouvaa? Ja kyllä se sentään oli toista kuin nuo
viisikolmatta napoleonia.
Hän käännähti vuoteellansa mitään vastaamatta.
Minä jatkoin:
— Sinulla oli sentään kunnioitettava syy tuohon rikokseesi, koska sitä
nyt kerran rikokseksi sanot, ja sinä teit sen jalommassa tarkoituksessa.
Hän käänsi päätänsä ja katsoi minuun hurjistuneena.
— Niin, katsoppas, jos olisit menettänyt, niin mitä olisi Gabriellestä
tullut? Se tyttöraukka olisi myönyt viimeisen paitansakin sinun
vuoksesi... Jos sinä olisit menettänyt, olisi hän joutunut
kurjuuteen... Hänen vuoksensa, rakkaudesta häneen sinä pelasit väärin.
On ihmisiä, jotka tekevät murhia... tai itsemurhia... rakastettunsa
tähden... Sinä, rakas ystäväni, olet tehnyt enemmän. Meikäläiset miehet
tarvitsevat — suoraan sanoen — enemmän rohkeutta... varastaakseen kuin
tehdäkseen itsemurhan.
Ehkä pidätte minua nyt naurettavana, sanoi kapteeni minulle keskeyttäen
kertomuksensa. Mutta minä vakuutan teille, että ystävyyteni Roger'ta
kohtaan teki minut silloin kaunopuheiseksi, vaikken enää silloisia
sanojani muistakaan: ja vieköön minut perhana, jollen noin puhuessani
todellakin tehnyt sitä totuudessa ja uskonut itsekin mitä sanoin. Niin,
minä olin nuori silloin?
Roger ei kotvaan vastannut mitään; sitten hän ojensi minulle kätensä.