serkkunipa ilmaisi viekkauden. Minä aionkin sanoa hänen enolleen,
korpraalille, että lähettää Fortunatolle kauniin lahjan palkinnoksi.
Ja hänen sekä sinun nimesi tulevat raporttiin, jonka lähetän yleiselle
syyttäjälle.
— Kirous! mutisi hiljaa Mateo.
He olivat saapuneet jääkärijoukon luo. Gianetto lepäsi jo paareillaan
valmiina lähtöön. Nähdessään Mateon tulevan Gamban seurassa hän hymyili
omituisesti, käänsihe talon ovelle päin ja sylkäisi kynnykselle sanoen:
— Kavaltajan asunto!
Täytyi olla valmis kuolemaan sen, joka uskalsi käyttää kavaltajan
nimeä Falconesta. Tarkka tikarinpisto, jota ei tarvitse uusia, olisi
tavallisissa oloissa loukkauksen heti kostanut. Mateo ei nyt kuitenkaan
tehnyt muuta liikettä kuin nosti murtuneen näköisenä kätensä otsalleen.
Nähdessään isänsä tulevan oli Fortunato vetäytynyt tupaan. Sieltä hän
ennen pitkää palasi tuoden maitotuopin, jonka hän katse maahan luotuna
tarjosi Gianettolle.
— Pysy loitolla minusta! ärjäisi vangittu jyrkästi.
Kääntyen sitten erään jääkärin puoleen hän virkkoi: — Toveri hyvä,
annas minulle juotavaa!
Sotamies antoi litteän juomapullonsa hänelle käteen, ja rosvo joi sen
miehen antamaa vettä, jonka kanssa äsken oli laukauksia vaihtanut.
Sitten hän pyysi, että kätensä, jotka olivat köytetyt selän taakse,
sidottaisiin ristiin rinnalle.
— Lepään mieluummin mukavasti, sanoi hän.
Pyyntö täytettiin oitis; sitten antoi ajutantti lähtömerkin, lausui
jäähyväiset Mateolle mitään vastausta tältä saamatta, ja niin
lähdettiin kiireisin askelin nummelle päin.
Kului lähes kymmenen minuuttia, ennenkuin Mateo suunsa avasi. Poikanen
katseli levotonna vuoroin äitiänsä, vuoroin isäänsä, joka pyssyynsä
nojaten tuijotti häneen tuimasti.
— Sinä alottelet hyvin, sinä! sanoi Mateo vihdoin tyynellä äänellä,
joka kuitenkin värisytti sitä, ken miehen tunsi.
— Isä! huudahti poika lähestyen kyyneleet silmissä ikäänkuin aikoen
heittäytyä hänen jalkojensa juureen.
Mutta Mateo ärjäisi hänelle:
— Pois minusta!
Poika pysähtyi ja seisoi nyyhkyttäen liikkumattomana muutaman askeleen
päässä isästään.
Giuseppa tuli lähemmäksi. Hän oli huomannut kellonvitjat, joiden pää
pisti Fortunaton paidan aukeamasta esille.
— Kuka sinulle tämän kellon antoi? kysyi hän ankarasti.
— Serkkuni, ajutantti.
Falcone tempasi kellon ja lennätti sen sellaisella voimalla vasten
kiveä, että se pirstausi tuhanneksi muruksi.
— Vaimo, sanoi hän, onko tuo poika minun tekemäni?
Giuseppan ruskeat posket lensivät tulipunaisiksi.
— Mitä sinä sanotkin, Mateo, ja muistatko kenelle puhut!
— No niin, tuo poika on siis heimonsa ensimäinen kavaltaja.
Fortunaton nyyhkytykset kävivät kahta vertaa äänekkäämmiksi, ja Falcone
tuijotti häneen yhäti ilveksensilmillään. Vihdoin hän löi pyssynsä
perällä kerran maahan, heitti sen sitten olalleen ja lähti astumaan
palolle päin huutaen Fortunatoa tulemaan perästä. Poika totteli.
Giuseppa juoksi Mateon jälkeen ja tarttui häntä käsivarteen.
— Hän on sentään sinun poikasi, sanoi hän vapisevalla äänellä ja katsoi
mustilla silmillään miestänsä silmiin nähdäksensä mitä hänen mielessään
liikkui.
— Laske irti minut! vastasi Mateo. Minä olen hänen isänsä.
Giuseppa syleili poikaansa ja meni itkien tupaan. Siellä hän heittäysi
polvilleen pyhän Neitsyen kuvan eteen ja rukoili kiihkeästi. Sillä
välin astui Falcone pari sataa askelta polkua myöten eikä pysähtynyt
ennen kuin tuli erään laakson luo, jonne laskeusi. Siinä hän tutki
maaperää pyssynsä perällä ja huomasi sen olevan pehmeän ja helpon
kaivaa. Paikka tuntui hänestä tarkoitukseen soveliaalta.
— Fortunato, mene tuon suuren kiven luo.
Poika teki niinkuin käskettiin ja laskeusi sitten polvilleen.
— Lue rukouksesi.
— Isä, isä, älkää tappako minua.
— Lue rukouksesi! toisti Mateo hirvittävällä äänellä.
Supattaen ja nyyhkyttäen poikanen luki Isämeidän ja uskontunnustuksen.
Isä vastasi kovalla äänellä: Amen! kummankin rukouksen jälkeen.
— Siinäkö ovat kaikki rukoukset, mitä osaat?
— Isä, osaan minä vielä Ave Marian ja sen, jonka täti minulle opetti.
— Se on kovin pitkä, mutta menköön.
Poika luki rukouksensa sammuvalla äänellä.
— Oletko lopettanut?
— Voi, isä hyvä, armahtakaa! Antakaa anteeksi! En minä koskaan enää
semmoista tee! Ja minä rukoilen niin kauan korpraali-enoa, että hän
armahtaa Gianettoa!
Hän puhui vielä, kun Mateo jo oli virittänyt pyssynsä ja painoi perän
poskelleen lausuen:
— Jumala antakoon sinulle anteeksi!
Poika teki epätoivoisen yrityksen noustakseen isänsä polvia
syleilemään, mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Mateo laukaisi, ja
Fortunato kaatui kuolleena paikalle.
Luomatta silmäystäkään ruumiiseen lähti Mateo talollensa päin hakemaan
lapiota haudatakseen poikansa. Tuskin oli hän ehtinyt astua muutamia
askeleita, kun tapasi Giuseppan, joka laukauksesta säikähtyneenä juoksi
murhapaikalle.
— Mitä sinä olet tehnyt? huusi hän.
— Oikeutta.
— Ja missä hän on?
— Laaksossa. Aion juuri haudata hänet. Hän kuoli kristittynä, ja minä
luetan hänelle messun. Käy sano vävylleni Tiodoro Bianchille, että hän
muuttaa meille asumaan.
Etuvarustuksen valloitus.
Eräs ystäväni, upseeri, joka joitakuita vuosia sitten kuoli
kuumetautiin Kreikassa, kertoi minulle muutamana päivänä ensimäisestä
ottelusta, jossa hän oli ollut mukana. Hänen kertomuksensa vaikutti
minuun niin voimakkaasti, että heti lomahetken saatuani kirjoitin sen
muististani paperille. Tässä se nyt on:
Saavuin rykmenttiin syyskuun 4:nnen päivän iltana. Everstin tapasin
leirikentällä. Ensin hän otti minut jotenkin tylysti vastaan; mutta
kenraali B:n antaman suosituskirjeeni luettuansa hän muutti käytöstänsä
ja lausui muutamia kohteliaita sanoja.
Hän esitti minut kapteenilleni, joka juuri palasi eräältä
partioretkeltä. Tämä kapteeni, jota minulla tuskin oli aikaa tarkastaa
tunteakseni, oli kookas, tummaverinen ja ulkomuodoltaan ankaran ja
tylyn näköinen mies. Tavallisena sotamiehenä hän oli alkanut uransa ja
voittanut sekä olkalippunsa että kunniamerkkinsä taistelutantereella.
Hänen äänensä oli käheä ja heikko ollen omituisesti vastakkainen
hänen melkein jättiläismäiselle vartalolleen. Syynä tähän outoon
äänenkäheyteen sanottiin olevan erään luodin, joka oli kerrassaan
lävistänyt hänet Jenan tappelussa.
Kuultuaan, että minä olin juuri päässyt Fontainebleaun sotakoulusta,
hän väänsi kasvonsa irvistykseen sanoen:
— Luutnanttini kaatui eilen...
Minä ymmärsin hänen tällä tahtovan sanoa: »Teidän pitäisi muka täyttää
hänen sijansa, mutta siihen ette kykene.» Huulillani pyöri jo pisteliäs
vastaus, mutta minä hillitsin itseni.
Kuu nousi Cheverinon etuvarustuksen takaa, joka sijaitsi kahden
kanuunanhan tämän päässä leirituliltamme. Suuri ja punainen se
oli, kuten tavallisesti noustessaan. Mutta tuona iltana se näytti
tavallistaan suuremmalta. Hetken ajan häämötti koko varustus vallan
synkkänä kuun heleässä hohteessa. Se muistutti purkautumaisillaan
olevan tulivuoren kartiomaista huippua.
Vierelläni oleva vanha sotamieskin huomasi kuun värin.
— Onpa se punainen, sanoi hän. Se merkitsee, että tuon kuuluisan
varustuksen valloitus käy meille kalliiksi!
Minä olen aina ollut taikauskoinen, ja varsinkin tällä hetkellä teki
tuo ennustus minuun syvän vaikutuksen. Laskeusin levolle, mutta
en saanut unta. Nousin makuulta ja kävelin jonkun aikaa katsellen
tavatonta tulijuovaa, joka kultasi Cheverinon kylän takaiset kukkulat.
Kun arvelin yön raittiin ja virkistävän ilman tarpeeksi vilvoittaneen
veriäni, palasin nuotiolle; kietoutuen huolellisesti päällystakkiini
suljin silmäni toivossa, etten avaisi niitä ennen päivän nousua. Mutta
uni vain ei tullut. Tahtomattani kävivät ajatukseni surullisiksi.
Tuumin itsekseni, ettei minulla noiden kentällä makaavien sadantuhannen
miehen joukossa ollut ainoatakaan ystävää. Jos haavoittuisin, niin
joutuisin sairashuoneeseen, missä tietämättömät välskärit minua
armotta kohtelisivat. Mieleeni johtui kaikki, mitä olin kirurgisista
leikkauksista kuullut. Ankarasti tykytti sydämeni, ja koneellisesti
minä asettelin nenäliinan ja lompakon rinnalleni jonkinlaiseksi
panssariksi. Väsymys valtasi minut, nukahdin aina hetkeksi, mutta
samassa sai joku surullisempi ajatus suuremman voiman, niin että
hytkähtäen heräsin. Väsymys voitti kuitenkin vihdoin, ja kun
herätysrumpu soi, nukuin minä makeinta untani. Asetuimme rintamaan,
aamuhuuto tapahtui, sitten pantiin aseet takaisin ristikoilleen ja
kaikki näytti siltä, kuin olisi meillä ollut aikomus viettää päivä
aivan levollisesti.
Noin kolmen aikaan saapui ajutantti tuoden käskyn. Meidät kutsuttiin
uudelleen aseihin, jääkärimme hajoitettiin ympäri kenttää, me
seurasimme heitä verkalleen, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua näimme
venäläisten etuvartijoiden järjestäytyvän ja palaavan varustukseen
takaisin.
Eräs tykkipatteri asettui oikealle, toinen vasemmalle meistä, mutta
molemmat jotenkin kauas edellemme. Ne alkoivat sangen kiivaan tulen
vihollista kohti, joka yhtä tuimasti vastasi, ja pian peittyi
Cheverinon varustus paksuihin savupilviin.
Eräs ylänkö melkein suojasi rykmenttimme venäläisten tulelta. Kuulat,
joita meitä kohti ei monta tullutkaan (vihollinen kun etupäässä ahdisti
tykkiväkeämme), lensivät ylitsemme tai viskelivät meitä vastaan multaa
ja pieniä kiviä.
Niin pian kuin käsky marssia eteenpäin oli annettu, katsoi kapteeni
minuun niin tutkivasti, että minun täytyi pyyhkäistä pari kertaa nuoria
viiksiäni näyttääkseni niin huolettomalta kuin mahdollista. Muuten ei
minua pelottanutkaan, ja ainoa huoleni oli se, että muut ehkä luulivat
minun pelkäävän. Nuo vaarattomat kuulat vaikuttivat nekin siihen, että
pysyin sankarillisen kylmäverisenä. Itserakkauteni taas toisti, että
todellakin olin vaarassa, koskapa kuitenkin olin patteritulen alla.
Tunsin itseni vallan iloiseksi hyvinvoinnistani ja mietiskelin, kuinka
hauskaa on kertoa Cheverinon varustuksen valloituksesta rouva B:n
salongissa Provencen-kadun varrella.
Eversti kulki juuri komppaniamme ohitse virkahtaen minulle: »Kas nyt te
saatte jo alkajaisiksenne totuuden tuntea.»
Minä hymyilin kuin sodan jumala ja pyyhkäisin hihaltani pois multaa,
jota eräs kolmenkymmenen askeleen päähän pudonnut kanuunankuula oli
viskannut päälleni.
Venäläiset näyttivät huomaavan luotiensa huonon menestyksen, sillä he
rupesivat nyt ampumaan räjähdyskuulilla, jotka paremmin yllättivät
meidät notkelmassamme. Eräs suurehko kranaatinsirpale pyyhkäisi lakin
päästäni ja tappoi miehen sivultani.
— Onnittelen teitä, sanoi kapteeni minulle, juuri kun olin saanut
lakkini maasta; kas nyt te olette turvattuna täksi päiväksi.
Minä olen usein huomannut tämän taikauskon sotamiehissä, jotka
uskovat, että selviö _non bis in idem_ pitää paikkansa yhtä hyvin
taistelutantereella kuin oikeussalissa. Panin ylpeästi lakin jälleen
päähäni.
— Kas sepä oli suora tapa tervehtiä ihmisiä, sanoin niin iloisesti kuin
voin. Oloihin nähden pidettiin tätä huonoa sukkeluutta vallan mainiona.
— Onnittelen teitä, toisti kapteeni vielä, muuta vahinkoa ei
teille tule tapahtumaan, ja vielä tänä iltana on teillä komppania
komennettavana, sillä kovin minun korviani tänään kuumennetaan. Joka
kerta kun olen haavoittunut, on vierelläni seisova upseeri saanut
kuolettavan luodin ja — lisäsi hän hiljempää ja melkein häpeissään —
heidän nimensä ovat aina alkaneet P:llä.
Tekeysin urhoolliseksi, ja useat olisivat kai tehneet minun tavallani;
moneen olisivat nämä ennustavat sanat vaikuttaneet niinkuin minuunkin.
Ensikertalaisena minä tunsin, etten voinut uskoa ajatuksiani
kenellekään, vaan että minun aina tuli näyttää kylmäveriseltä ja
urhoolliselta.
Puolen tunnin kuluttua venäläisten tuli hiljeni tuntuvasti; silloin
astuimme mekin esille suojapaikastamme marssiaksemme varustusta kohti.
Rykmenttiimme kuului kolme pataljoonaa. Toinen pataljoona sai
tehtäväkseen käydä varustuksen kimppuun kiertämällä laakson puolelta;
molemmat toiset määrättiin rynnäkköä varten. Minä olin kolmannessa
pataljoonassa.
Tultuamme ulos rintavarustusten takaa, missä olimme olleet suojattuina,
kohtasi meitä moneen kertaan jalkaväen linjatuli voimatta kuitenkaan
suuria aukkoja riveihimme tuottaa. Kuulain vinkuminen oudostutti minua:
usein käänsin päätäni sinnepäin saaden vain leikkisanoja vastaani tähän
ääneen tottuneemmilta tovereiltani.
— Tappelu ei lopulta olekaan niin hirvittävä asia, arvelin itsekseni.
Rientoaskelin astuimme eteenpäin, jääkärit etunenässä; yhtäkkiä
venäläiset kiljaisivat kolme hurraata, kolme eri kertaa, pysyen sitten
vallan hiljaa ja ampumatta.
— En pidä tuosta hiljaisuudesta, sanoi kapteeni, se ei ennusta hyvää.
Mielestäni meikäläiset melusivat liian kovasti, enkä voinut olla
sisässäni vertaamatta heidän rähiseviä huutojansa vihollisen
juhlalliseen äänettömyyteen.
Jouduimme pian varustuksen juurelle, vallisuojukset olivat kuulamme
rikkoneet ja mullistelleet. Sotamiehet ryntäsivät näille uusille
raunioille huutaen _eläköön keisari_! kovemmin kuin olisi voinut
odottaakaan ihmisiltä, jotka jo olivat niin paljon kirkuneet.
Loin katseeni ylöspäin enkä ikinä unohda silloista näkyä. Enin
osa savua oli kohonnut ilmaan ja riippui kuin telttakatos noin
kahdenkymmenen jalan korkealla varustuksen yllä. Sinertävän usvan
läpi näkyivät puoleksi hajonneen rintasuojuksensa takana venäläiset
krenatöörit, jotka seisoivat pyssyt koholla ja liikkumattomina
kuin patsaat. Olen vieläkin näkevinäni jokaisen sotamiehen, vasen
silmä meihin luotuna ja oikea kohotetun pyssyn peitossa. Eräässä
ampumareiässä muutamia askeleita meistä seisoi mies tulisoihtu kädessä
kanuunansa vieressä.
Minua värisytti, ja luulin jo viimeisen hetkeni tulleen.
— Kas nyt alkaa tanssi, pojat, huusi kapteeni. Hyvästi!
Ne olivat viimeiset sanat, mitkä kuulin hänen lausuvan.
Rummunpärinää kuului varustuksesta. Näin kaikkien pyssyjen laskeutuvan.
Ummistin silmäni ja kuulin hirmuisen paukkeen, jota seurasi huudot
ja voihkaukset. Avasin jälleen silmäni kummastellen, että vielä olin
hengissä. Varustus oli taas savun peitossa. Ympärilläni haavoitettuja
ja kuolleita. Kapteenini makasi jaloissani: hänen päänsä oli eräs
kuula murskannut, ja hänen aivojansa sekä vertansa oli hulmahtanut
vaatteilleni. Koko komppaniastani ei ollut pystyssä enää kuin kuusi
sotamiestä ja minä.
Tämän verisaunan saatuamme olimme hetken aikaa kuin ällistyksissä.
Asettaen lakkinsa miekkansa kärkeen kapusi eversti ensimäisenä
rintasuojukselle huutaen: eläköön keisari! ja hänen jäljessään heti
kaikki muut eloon jääneet. En paljon muista mitä sitten seurasi. Me
jouduimme varustuksen sisään, en tiedä millä tavoin. Taisteltiin
käsikähmässä niin paksussa savussa, ettei voitu nähdä toisiaan.
Luulen lyöneenikin, koskapahan sapelini oli vallan verinen. Vihdoin
kuulin huudettavan: »voitto on meidän!» ja savun hälvetessä näin koko
varustuksen kentän verta ja kuolleita täynnä. Varsinkin kanuunat
olivat vallan haudattuina ruumiskasojen alle. Noin kaksisataa miestä
ranskalaisissa univormuissa seisoi ryhmässä ilman järjestystä,
toiset ladaten pyssyjänsä, toiset puhdistaen pistimiänsä. Yksitoista
venäläistä vankia oli heidän keskessään.
Eversti lepäsi vallan verisenä särkyneiden vaunujen päällä linnan
portin suulla. Muutamia sotamiehiä tunkeili hänen ympärillään; minäkin
lähestyin häntä.
— Missä on vanhin kapteeni? kysyi hän eräältä kersantilta.
Kersantti kohautti olkapäitään sangen merkitsevällä tavalla.
— Entä vanhin luutnantti?
— Tämä eilen saapunut herra tässä, sanoi kersantti vallan tyynellä
äänellä.
Eversti hymyili happamesti.
— No niin, hyvä herra, te siis komennatte päällikkönä; varustakaa heti
linnoituksen portti näillä muonavaunuilla, sillä vihollinen on vielä
voimakas, mutta kenraali C... tulee avuksenne.
— Eversti, sanoin minä, te olette kai pahoin haavoittunut?
— Yks'kaikki, ystäväni, mutta varustus on valloitettu!
Arpapeli.
Liikkumattomina riippuivat purjeet mastoja vasten; meren pinta oli
kirkas kuin peili, ilma tukahuttavan kuuma ja tyven vallan toivoton.
Merimatkalla ovat ne huvitukset, mitä laivan päällystö voi tarjota,
pian lopussa. Kun on viettänyt yhdessä neljä kuukautta tuollaisessa
sadankahdenkymmenen jalan pituisessa puurakennuksessa, niin alkaa,
sen pahempi, tuntea toisensa jo liiankin hyvin. Nähdessänne
ensimäisen luutnantin lähestyvän tiedätte jo ennakolta, että hän
aikoo puhua teille ensin Rio-Janeirosta, mistä hän juuri tulee,
ja sitten kuuluisasta Eslingin sillasta, jonka rakentamiseen hän
merikaartilaisena on ottanut osaa. Parin viikon kuluttua te jo
tunnette hänen lausepartensa, lauseittensa pilkuttamisen, jopa
äänensä eri painotkin. Siitä asti kuin hän kertomuksessaan ensimäistä
kertaa käytti sanaa »keisari», ei hän vielä koskaan ole unohtanut
heti sen jälkeen surullisena hetkeksi vaieta ja lisätä: »Oi, jospa
olisitte nähnyt hänet silloin!!!» (kolme ihastusmerkkiä). Ja sitten
jutut rumpalin hevosesta ja takaisin kimpoavasta kuulasta, joka
vei mukanaan seitsemäntuhannenviidensadan frangin edestä kultaa ja
jalokiviä sisältävän lippaan, j.n.e., j.n.e. — Toinen luutnantti on
suuri valtiomies. Hän puhuu päiväkaudet Constitutionnel-lehden viime
numerosta, jonka hän on Brestistä ottanut mukaansa; taikka ilahuttaa
hän teitä analyseeraamalla viimeksi näkemäänsä huvinäytelmää, jos hän
näet suvaitsee jättää valtio-opin kukkulat ja laskeutua kirjallisuuden
laaksoihin. Hyvä Jumala sentään!... Varusupseerilla oli eräs sangen
hauska juttu. Kuinka hän meitä huvittikaan kertoessaan ensi kerran,
miten hän valloitti Cadixin siltalaivan! Mutta kahdettakymmenettä
kertaa sitä kuullessaan ei pahuskaan olisi siitä enää välittänyt...
Entä vänrikit ja kadetit sitten!... Muistellessani heidän puheitaan
nousevat hiukseni pystyyn. Kapteeni itse taas on tavallisesti vähimmin
ikävystyttävä koko joukosta. Itsevaltaisena käskijänä hän osoitakse
olevansa salaisesti vihamielinen kaikkea ylipäällystöä kohtaan; hän
loukkaa, jopa sortaakin toisinaan, mutta sadatella häntä on sentään
jonkinlaista nautintoa sekin. Jos hänellä onkin hiukan loukkaava tapa
kohdella käskynalaisiansa, niin on näillä vuorostaan nautinto huomata
hänessä naurettavia puolia, ja se heitä hiukan lohduttaa.
Upseerit siinä laivassa, johon olin mennyt palvelukseen, olivat mitä
parhaita ihmisiä, kaikki kelpo veikkoja, jotka rakastivat toisiaan
kuin veljet ainakin, mutta kärsivät kamalasti ikävästä. Kapteenikin
oli mitä lempein mies eikä juonitellut koskaan (mikä muuten on tuiki
harvinaista). Kun hänen täytyi antaa tuntea rajatonta käskyvaltaansa,
tapahtui se aina vastenmielisesti. Ja kuinka pitkältä tämä merimatka
minusta kuitenkin tuntui! Varsinkin tuo tyven, joka kohtasi meitä
ainoastaan muutamia päiviä ennen kuin maata olisi alkanut näkyä!...
Olimme eräänä päivänä päivällisen jälkeen, jota joutilaisuudessamme
olimme pitkittäneet niin kauan kuin inhimillisesti suinkin
mahdollista oli, kokoontuneet kaikki kannelle odottamaan tuota tosin
yksitoikkoista, mutta sentään aina suurenmoista näkyä, kun aurinko
laskeutuu meren helmaan. Muutamat tupakoivat, toiset lueskelivat jo
kahdettakymmenettä kertaa jotakin kurjan kirjastomme nidosta; kaikki
haukottelivat, niin että vedet silmiin kihosivat.
Eräs vieressäni istuva kornetti huvittelihe niin totisena kuin vakava
toimitus vaatii pudottelemalla tikariaan, joka kuuluu meriupseerien
tavalliseen arkiunivormuun, kärjelleen siltapalkkiin. Se ei ole muita
hullumpi huvitus sekään, ja tarvitaanpa siihen taitavuuttakin, että
saa kärjen kohtisuoraan uppoamaan puuhun. Halusin seurata kornetin
esimerkkiä, ja kun minulla itselläni ei ollut tikaria, pyysin kapteenia
lainaamaan omansa, mutta hän kieltäysi sitä antamasta. Sanoi pitävänsä
sitä erityisessä arvossa ja olisipa vielä loukkaantunutkin nähdessään
sitä sellaisena turhanpäiväisenä hupina käytettävän. Tikaria oli näet
aikoinaan kantanut eräs urhoollinen upseeri, joka onneton viime sodassa
kaatui...
Minä aavistin jonkun kertomuksen olevan tulossa enkä siinä
pettynytkään. Kapteeni alkoi juttunsa kehotuksia odottamatta.
Ympärillämme olevat upseerit taas, joista kukin jo osasi ulkoa
luutnantti Roger'n vastoinkäymiset, vetäysivät viisaasti heti
syrjemmäksi. Kas tässä kapteenin kertomus jotenkin semmoisenaan:
Tutustuessani Roger'hen oli hän kolme vuotta minua vanhempi. Arvoltaan
oli hän luutnantti, minä vain kornetti. Voin vakuuttaa teille, että
hän oli pataljoonamme parhaita upseereja ja muuten hyväsydäminen,
älykäs, oppinut ja lahjakas, sanalla sanoen vallan viehättävä nuori
mies. Onnettomuudekseen oli hän hieman ylpeäluontoinen ja luulevainen,
ominaisuus, joka luullakseni johtui siitä, että hän oli lehtolapsi ja
pelkäsi syntyperänsä vuoksi kadottavansa arvoaan ihmisten silmissä.
Mutta totta puhuen oli hänen suurin vikansa kuitenkin voimakas ja
alituinen halu olla ensimäisenä kaikkialla, missä vain liikkui.
Isältään, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, hän sai vuotuisen eläkkeen,
joka olisi yllinkyllin riittänyt hänen tarpeisiinsa, ellei Roger olisi
ollut anteliaisuus itse. Kaikki, mitä hänellä oli, oli myöskin hänen
ystäväinsä käytettävänä. Jos hän neljännespalkkansa nostettuaan sattui
näkemään jonkun ystävänsä surullisen ja huolestuneen näköisenä, kysyi
hän heti:
— No, kumppani, miten on laitasi? Näytätpä siltä, kuin taskusi eivät
juuri suuresti helähtelisi. Kas tuossa on kukkaroni, ota mitä tarvitset
ja lähde kanssani päivälliselle.
Saapuipa sitten Brestiin eräs nuori ja sangen kaunis näyttelijätär
nimeltä Gabrielle, joka pian teki valloituksia sekä majailevan
sotaväen että meriupseeriston joukossa. Piirteiltään ei hän ollut
mikään säännöllinen kaunotar, mutta muuten sirovartaloinen,
ihanasilmäinen, pienijalkainen ja tarpeeksi hävyttömän näköinen, kaikki
ominaisuuksia, jotka tavattomasti miellyttävät kahdenkymmenen ja
viidenkolmatta vuoden paikoilla olevia nuorukaisia. Kaupanpäälliseksi
sanottiin häntä sukupuolensa oikullisimmaksi otukseksi, eikä hänen
näyttelemistapansa suinkaan tätä mainetta vastaan sotinut. Joskus
hän näytteli aivan hurmaavasti, ja häntä olisi silloin voinut
sanoa ensi luokan taiteilijaksi; mutta seuraavana päivänä hän oli
samassa kappaleessa kylmä ja tunteeton lukien osansa kuin lapsi
katkismuksensa. Varsinkin viehätti meitä nuoria miehiä seuraava
juttu, joka hänestä kerrottiin. Hän oli elänyt Pariisissa peräti
upeasti erään senaattorin rakastajattarena; mies kuului olleen ihan
hullaantunut häneen. Ollessaan kerran hänen luonansa oli senaattori
pannut hatun päähänsä, josta tyttö heti muistutti valittaen, ettei
tämä osoittanut tarpeeksi kunnioitusta hänelle. Senaattorilta pääsi
nauru, hän kohautti olkapäitään ja lausui nojatuoliin heittäytyen:
»Saanenhan toki olla miten haluan tytön luona, jonka ylläpidän.» Kelpo
korvapuusti Gabrielien valkoisesta kädestä kosti hänelle kohta nuo
sanat ja lennätti hänen hattunsa toiseen päähän huonetta. Siitä seurasi
tietysti täydellinen ero. Rahapohatat ja kenraalit olivat sen jälkeen
tehneet tytölle suuriakin tarjouksia, mutta hän oli hyljännyt ne kaikki
ja ruvennut näyttelijäksi voidakseen — omain sanainsa mukaan — elää
kenestäkään riippumatta.