mastontyngän juurelle. Pää rintaa vasten painuneena hän vihelteli
siinä heimonsa sotalaulua. Yhtäkkiä kuului voimakas huuto yli meren
pauhun, ja pimeydestä tuikahti valopilkku. Hän kuuli muitakin huutoja
ja näki suuren mustan laivan nopeasti kiitävän ohitsensa niin läheltä,
että raakapuut menivät hänen päänsä ylitse. Hän näki ainoastaan kaksi
henkilöä mastoon ripustetun lyhdyn valossa. Nämä huusivat vielä kerran,
ja samalla tempasi tuuli jo heidän laivansa edemmäksi, ja pian se
oli kadonnut pimeyteen. Epäilemättä olivat vahtimiehet huomanneet
haaksirikkoisen laivan, mutta myrskyisä meri esti kääntämästä suuntaa.
Hetkisen kuluttua Tamango näki kanuunantulen leimahtavan ja kuuli
laukauksen pamahtavan; sitten hän näki toisen kanuunantulen, mutta ei
kuullut mitään pamausta; sen jälkeen ei hän enää nähnytkään mitään.
Seuraavana päivänä ei näköpiirissä näkynyt ainoatakaan purjetta.
Tamango laskeusi vuoteelleen maata ja sulki silmänsä. Ayché oli
edellisenä yönä kuollut.
* * * * *
En tiedä kuinka pitkän ajan kuluttua englantilainen fregatti _Bellone_
tapasi erään mastottoman ja nähtävästi miehistön hylkäämän aluksen.
Sinne lähetetty sluuppi löysi siellä kuolleen neekerinaisen ja niin
muuttuneen ja laihtuneen neekerin, että hän näytti ihan muumiolta. Hän
oli vallan tajutonna, mutta sentään vielä hiukan hengissä. Lääkäri otti
hänet haltuunsa ja hoiteli häntä, ja kun _Bellone_ saapui Kingstoniin,
oli Tamango vallan terve mies. Sitten kyseltiin hänen elämänvaiheitaan.
Hän kertoi mitä tiesi. Istutustilojen omistajat saarella vaativat
häntä hirtettäväksi kapinallisena neekerinä; mutta kuvernööri, joka
oli ihmisystävällinen mies, asettui hänen puolelleen katsoen hänen
tekonsa olevan puolustettavissa, sillä olihan hän oikeastaan vain
käyttänyt itsepuolustusoikeuttansa; sitäpaitsi olivat hänen tappamansa
miehet ainoastaan ranskalaisia. Hänen suhteensa meneteltiin niinkuin
muidenkin takavarikkoon otettujen orjakauppalaivain neekerien
suhteen menetellään. Hänet laskettiin vapauteen, s.o. hänet pantiin
kruununtyöhön, jossa hänellä kuitenkin oli ravinto ja 30 senttiimiä
päivässä. Tamango oli sangen komea mies. 75:nnen rykmentin eversti
sattui näkemään hänet ja otti hänet symbaalin lyöjäksi rykmenttinsä
soittokuntaan. Siellä hän oppi hiukan englanninkieltä; mutta ei
hän juuri paljoa puhunut. Sen sijaan hän joi liiaksikin rommia ja
sokeroitua palo viinaa.
Hän kuoli sairaalassa keuhkokuumeeseen.
Mateo Falcone.
Jos Porto-Vecchiosta lähdettäessä suuntaat kulkusi luodetta kohti
keskisaarelle päin, niin huomaat maaperän kohoavan jotenkin jyrkästi ja
tulet kolme tuntia kiemurtelevia, kivimöhkäleiden salpaamia ja joskus
kuilujenkin katkaisemia polkuja astuttuasi laajalle, asumattomalle
palolle. Tämä palo on korsikkalaisten paimenten ja kaikkien
tuomioistuimen kanssa riitaantuneiden luvattu maa. Tapahtuu näet usein,
että korsikkalainen talonpoika päästäksensä polttamasta vainioitansa
sytyttää tuleen jonkun metsäpalstan; sen pahempi, jos tuli leviää
laajemmalle kuin tarvis vaatii: kävi miten kävi, niin on hän varma
hyvästä sadosta kylväessään tämän halmeen, jossa palaneiden puiden
tuhka muodostaa hedelmällisen maakerroksen. Kun tähkät on korjattu —
koska korsien korjaaminen tuottaisi liian paljon vaivaa, jätetään ne
näet paikoilleen — työntävät maahan jääneet, palamattomat puunjuuret
seuraavana keväänä peräti sankan pensaston, joka muutamissa vuosissa
kasvaa seitsemän tai kahdeksan jalan korkuiseksi. Tällaisia tiheitä
pensastoja nimitetään sitten korsikan murteella _maquis_. Siinä kasvaa
erilaatuisia puita ja pensaita sikin-sokin niinkuin Jumala ne siihen
kasvattaa. Ainoastaan kirves kädessä voi ihminen raivata itselleen tien
sen läpi, ja onpa olemassa niinkin sankasti pensastuneita palomaita,
etteivät villit lampaatkaan saata niiden läpi tunkeutua.
Jos olet tullut tehneeksi murhan, niin pakene Porto-Vecchion palolle,
missä hyvän pyssyn, ruudin ja kuulain avulla voit elää täydessä
turvassa; mutta älä unohda myöskään ruskeata, huppukauluksista viittaa,
joka kelpaa sinulle sekä päällystakiksi että vuoteeksi. Paimenilta saat
maitoa, juustoa ja kastanjia, eikä sinun tarvitse vähääkään pelätä
oikeutta tai murhatun omaisia, paitsi ehkä silloin kun sinun täytyy
laskeutua kaupunkiin ampumavarastoasi uusimaan.
Mateo Falconella oli siihen aikaan, kun minä vuonna 18.. olin
Korsikassa, asuntonsa puolen penikulman päässä palolta. Hän oli maan
oloihin nähden varakas mies ja eli rennosti, se on työtä tekemättä ja
pelkästään karjansa antimista, jota vaeltelevat paimenet kuljettivat
vuoristolaitumilla. Tavatessani hänet pari vuotta ennen sitä
tapausta, jota käyn kertomaan, näytti hän minusta olevan vähän päälle
viidenkymmenen. Kuvitelkaa mielessänne lyhyt, mutta vartaloltaan
tanakka mies, tukka kihara ja sysimusta, kotkannenä, huulet ohuet,
silmät suuret ja vilkkaat ja kasvoilla sama väri kuin saapasnahan
nurjalla puolella. Hänen ampumataitonsa oli tunnettu tavattomaksi
Korsikassakin, missä muuten on hyviä pyssymiehiä niin kosolta. Mateo
ei esimerkiksi olisi koskaan ampunut villilammasta kaurishauleilla,
vaan kuulalla hän sen kaatoi sadankahdenkymmenen askeleen päästä,
satuttaen mielensä mukaan joko päähän tai lapaan. Yöllä hän käytteli
asettaan yhtä helposti kuin päivälläkin, ja minulle kerrottiin hänen
osaavuudestaan seuraava todistus, joka ehkä tuntuu uskomattomalta
siitä, joka ei ole Korsikassa matkustellut. Kahdeksankymmenen askeleen
päähän asetettiin palava kynttilä lautasen kokoisen, läpikuultavan
paperipalasen taakse. Hän tähtäsi, kynttilä sammutettiin, ja minuutin
kuluessa hän pilkkosen pimeässä lävisti paperipalasen kolme kertaa
neljästi ampuessaan.
Tällaisella yliluonnollisella taitavuudella oli Mateo Falcone
saavuttanut suuren maineen. Ystävänä sanottiin hänen olevan yhtä
luotettavan kuin vihollisena vaarallisen; ollen sitäpaitsi kohtelias
ja avulias eleli hän sovussa kaikkien kanssa Porto-Vecchion
piirikunnassa. Mutta Cortessa, mistä hän oli ottanut vaimon itselleen,
kerrottiin hänen sangen nopeasti suoriutuneen eräästä kilpailijasta,
jota kehuttiin yhtä varmaksi sodassa kuin rakkaudessakin: Mateon
ansioluetteloon pantiin ainakin eräs laukaus, joka tapasi kilpailijan
juuri kun tämä oli ajamassa partaansa pienen, ikkunakehykseen
ripustetun peilin edessä. Kun tapaus oli unohtunut, meni Mateo
naimisiin. Vaimostaan Giuseppasta oli hänelle syntynyt ensin kolme
tyttöä (Mateon suureksi harmiksi) ja vihdoin poika, jolle hän antoi
nimen Fortunato; tämä se nyt oli perheen toivo ja nimen perijä. Tytöt
olivat joutuneet hyviin naimisiin: heidän isänsä saattoi tarpeen
vaatiessa olla varma vävypoikiensa tikareista ja tussareista. Poika oli
vasta kymmenvuotias, mutta osoitti jo lupaavia taipumuksia.
Eräänä syyspäivänä Mateo lähti vaimoineen jo varhain liikkeelle
käydäksensä katsomassa karjaansa eräällä palolaitumella. Pikku
Fortunato pyrki mukaan hänkin, mutta laidun oli liian loitolla ja
sitäpaitsi piti jonkun jäädä kotimieheksi; isä siis kielsi, mutta kuten
pian näemme, oli hänellä syytä katua kieltoaan.
Oli kulunut muutama tunti hänen lähdöstänsä; pikku Fortunato
loikoili levollisesti päivänpaisteessa katsellen sinertäviä vuoria
ja mietiskellen, että tulevana sunnuntaina hän menee kaupunkiin
päivällisille enonsa, korpraalin luo, kun pyssyn pamaus yhtäkkiä
keskeytti hänen mietteensä. Hän hyppäsi seisoalleen ja kääntyi
sinnepäin, mistä pamaus oli kuulunut. Muita laukauksia seurasi
eripituisten väliaikojen perästä, ja kerta kerralta kuuluivat ne
lähempää, kunnes vihdoin Mateon talolle päin nummelta tulevalle polulle
ilmestyi parrakas mies, vuoristolaisten suippolakki päässä, yllä
ryysyiset vaatteet ja laahautuen pyssynsä nojassa suurella vaivalla
eteenpäin. Hän oli näet juuri saanut luodin lanteeseensa.
[Korpraalit olivat kuntain valitsemia päälliköitä sen kapinan aikana,
jonka korsikkalaiset tekivät läänitysherrojansa vastaan. Nykyäänkin
käytetään tätä nimeä vielä sellaisesta henkilöstä, jolla tilustensa,
sukulaisuussuhteittensa tai alamaistensa nojalla on vaikutusta ja
jonkinlaista järjestysvaltaa jossakin _pievessä_ eli maakunnassa.
Korsikkalaiset jakautuvat vanhan tavan mukaan viiteen luokkaan:
_aateliset_ (joista toisille annetaan arvonimi _ylhäisyys_, toisille
herra, _signor_), _korpraalit_ (caporali), _kansalaiset, alhaiso_ ja
_muukalaiset_.]
Tulija oli eräs rosvo, joka lähtiessänsä öiseen aikaan noutamaan ruutia
kaupungista oli tiellä joutunut väijyksissä olevain korsikkalaisten
jääkärien kynsiin. [Kenttärykmentti, joka hallituksen käskystä
auttaa santarmeja ylläpitämään järjestystä.] Puolustauduttuaan ensin
urhoollisesti oli hänen vihdoin täytynyt peräytyä ja ankarasti
ahdistettuna vetäytyä kalliolta kalliolle. Paljon edellä sotamiehiä ei
hän kumminkaan ollut ja haavansa vuoksi oli hänen mahdoton ennättää
palolle ennenkuin nämä jo ehtivät hänen kimppuunsa.
Hän lähestyi Fortunatoa ja sanoi:
— Oletko sinä Mateo Falconen poika?
— Olen.
— Minä olen Gianetto Sanpiero. Keltakaulukset [Jääkärien univormu oli
ruskea, kaulukset keltaiset] ahdistavat minua. Kätke minut johonkin,
sillä edemmäksi en jaksa kävellä.
— Ja mitäs isä sanoo, jos minä sinut hänen luvattansa kätken?
— Hän sanoo, että teit oikein.
— Kukatiespä ei sanokaan?
— No, kätke minut vain pian, ne jo tulevat.
— Varrohan kunnes isä on palannut.
— Varroko, sinä kirottu! Viidessä minuutissa he ovat täällä. Kätke
minut nyt pian, muuten tapan sinut.
Fortunato vastasi hänelle vallan kylmäverisesti:
— Pyssysipä on tyhjä, eikä vyössäsi ole enää patruunia.
— Onpa minulla puukkoni.
— Vaan jaksatkos sinä juosta yhtä nopeaan kuin minä?
Samassa hän hypähti syrjään, niin ettei ollut tavoitettavissa.
— Sinä et ole Mateo Falconen poika, sinä! Aiotko sallia, että minut
vangitaan vallan asuntosi edessä?
Tämä näytti poikaan vaikuttavan.
— Mitäs sinä annat minulle, jos kätken sinut? sanoi hän lähemmäksi
tullen.
Rosvo kopeloi kupeella riippuvaa nahkataskuansa ja veti sieltä viiden
frangin rahan, jonka hän epäilemättä oli säästänyt ruudin ostoa varten.
Fortunato hymyili nähdessään hopearahan, otti sen käteensä ja sanoi
Gianettolle:
— Ole huoletta!
Samassa hän teki suurehkon aukon tuvan luona olevaan heinäsuovaan.
Gianetto kyyristyi sinne, ja poika peitteli hänet ylt'ympäri, niin
että hän sai hiukan ilmaa hengittääkseen, mutta ettei kukaan voinut
epäilläkään ihmisen sinne piiloutuneen. Sen lisäksi juolahti hänelle
mieleen eräs kylläkin ovela metsäläisviekkaus.
Hän kävi noutamassa naaraskissan penikkoineen ja asetti ne heinäsuovan
päälle uskotellakseen, ettei sitä muka oltu kotvaan liikuteltukaan.
Huomattuaan vielä verisiä jälkiä talolle johtavalla polulla hän
peitteli ne tarkasti hiekalla ja heittihe sen tehtyään aivan
levollisena taas päivänpaisteeseen loikoilemaan.
Muutamien minuuttien kuluttua oli Mateon tuvan ovella kuusi ruskeaan,
keltakauluksiseen univormuun puettua miestä erään ajutantin johdolla.
Ajutantti oli hieman sukua Mateelle. (Kuten tiettyä laskevat
korsikkalaiset sukulaisuussuhteensa paljoa pitemmälle kuin muut.) Hänen
nimensä oli Tiodoro Gamba; muuten toimelias mies, jota rosvot kovasti
pelkäsivät, sillä hän oli jo useita ahdistellut.
— Hyvää päivää, pikku serkku, sanoi hän Fortunatolle lähemmäksi
tultuaan; kas vain kuinka sinä olet kasvanut! Oletko nähnyt erään
miehen juuri kulkevan tästä ohi?
— Noo, enpä minä ole vielä sinunkaan kokoinen, hyvä serkku, vastasi
poika typerän näköisenä.
— Siksi kyllä ehdit tulla. Vaan sanoppa, etkö ole nähnyt erään miehen
menevän tästä ohi?
— Olenkoko nähnyt erään miehen menevän tästä ohi?
— Niin, miehen, jolla oli musta samettinen suippolakki päässä ja
punakeltaisella kirjailtu takki yllä?
— Miehenkö, jolla oli suippolakki ja punakeltaisella kirjailtu takki?
— Niin, ja vastaa pian äläkä siinä kertaile minun kysymyksiäni.
— Aamulla pastori ajoi Pekka-nimisellä hevosellaan tästä meidän pihan
kautta. Hän uteli mitenkä isä jaksoi, ja minä sanoin hänelle, että...
— Vai sinä, pieni veijari, tässä juonittelet! Sano nyt pian, mitä tietä
Gianetto meni, sillä häntä me etsimme; ja minä olen varma siitä, että
tätä polkua myöten hän tuli.
— Kuka sen tietää?
— Kukako sen tietää? Minä sen tiedän, että sinä olet nähnyt hänet.
— Näetkös sinä, kun nukut?
— Vaan sinäpä et nukkunut, pyssynlaukaukset sinut herättivät.
— Sinä luulet siis, että teidän pyssynne pitävät semmoista melua? Isäni
tussari pamahtaa paljon kovemmin.
— Vieköön sinut saakeli, senkin kirottu vetelys! Että sinä olet nähnyt
Gianetton, siitä olen varma. Kenties olet hänet kätkenytkin. Hoi,
kumppalit, käykää tupaan ja katsokaa, eikö junkkarimme ole siellä. Hän
nilkutti enää vain yhdellä käpälällä, ja se lurjus on liian viisas
lähteäkseen sillä tavoin palolle asti pyrkimään. Sitäpaitsi loppuvat
verijäljetkin tähän.
— Vaan mitäs isä sanoo, kysyi Fortunato ilkamoiden, jos saa tietää,
että te olette hänen poissa ollessaan tunkeutuneet tupaan?
— Kuules, junkkari, sanoi ajutantti Gamba nipistäen poikaa korvasta,
tiedätkös sinä, että minä voin helposti saada sinut toista virttä
veisaamaan? Ehkäpä sinä vielä sanotkin, jos saat parisen kymmentä
lyöntiä sapelin lappeella.
Fortunato vain naureskeli pilkallisesti.
— Isäni nimi on Mateo Falcone! sanoi hän juhlallisesti.
— Tiedätkös sinä, pikku veijari, että minä voin viedä sinut joko
Corteen tai Bastiaan. Panen sinut vankeuteen, raudat jaloissa
olkivuoteelle makaamaan, ja mestautan sinut, jos et sano missä Gianetto
Sanpiero piileksii.
Poika remahti suureen nauruun kuullessaan tämän lystikkään uhkauksen.
Hän vain toisti:
— Isäni nimi on Mateo Falcone.
— Ajutantti, sanoi aivan hiljaa eräs jääkäreistä, älkäämme riitaantuko
Mateon kanssa.
Gamba näytti todellakin joutuneen ymmälle.
Hän puheli kuiskaten sotamiesten kanssa, jotka olivat tarkastaneet
koko talon, toimitus, joka muuten ei kauan kestänytkään, sillä
korsikkalaisen asuntoon ei kuulu muuta kuin yksi neliskulmainen
tupa. Huonekaluja on pöytä, penkkejä, kirstuja ja metsästys- sekä
talouskapineita. Sillä aikaa pikku Fortunato hyväili kissaansa ja
näytti ilkamoiden nauttivan jääkärien ja sukulaisensa hämmennystilasta.
Eräs sotamiehistä lähestyi heinäsuovaa. Hän huomasi emäkissan ja
sohaisi pistimellä huolettomasti heinäsuovaan kohauttaen olkapäitään
merkiksi, että tämä teko tuntui hänestä naurettavalta. Suovassa ei
mikään liikahtanut, eivätkä pojan kasvotkaan ilmaisseet vähintäkään
mielenliikutusta.
Ajutantti ja hänen joukkonsa miettivät heittää hiiteen koko
toimituksen ja katselivat jo totisina nummelle päin ikäänkuin aikoen
palata takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin, kun päällikkö,
vakuutettuna siitä, etteivät uhkaukset vaikuttaneet mitään Mateo
Falconen poikaan, päätti tehdä vielä viimeisen ponnistuksen ja koettaa
hyväilyjen ja lahjojen mahtia.
— Kuules, pikku serkkuni, sanoi hän, sinä näyt olevan hyvin kasvatettu
viikari ja tulet varmaankin vielä menemään pitkälle. Mutta nyt sinä
lasket minusta ilkeää leikkiä, ja ellen minä pelkäisi suututtavani
sukulaistani Mateo Falconea, niin piru vieköön ottaisinkin sinut
mukaani.
— Hui-hai!
— Vaan kun sukulaiseni tulee kotiin, niin kerron koko jutun hänelle, ja
silloin saat valheistasi verisen selkäsaunan.
— Jokohan?
— Saat nähdä... Vaan kuuleppa... ole nyt siivo poika, niin minä annan
sinulle jotain.
— Ja minä annan sinulle, serkku, erään neuvon: että jos te vielä
viivyttelette, niin Gianetto ehtii jo palolle, ja silloin täytyy olla
useampia sinunlaisiasi uskalikkoja, jos mieli häntä sieltä etsiä.
Ajutantti otti taskustaan hopeakellon, joka maksoi ainakin
kolmekymmentä frangia, ja huomatessaan, että pikku Fortunaton silmät
säteilivät sitä katsellessa, hän riiputti sitä teräksisten vitjojen
nenästä sanoen:
— Sinä veijari tahtoisit kai mielelläsi tämmöisen kellon kaulaasi ja
astuskelisit Porto-Vecchion katuja ylpeänä kuin riikinkukko; ja ihmiset
kyselisivät sinulta: »paljonko kello on?» ja sinä vastaisit: »katsokaa
kelloani».
— Kun tulen isoksi, niin korpraali-enoni kyllä antaa minulle kellon.
— Antaa jos antaa, vaan enosi pojallapa on jo kello... ei sentään niin
kaunis kuin tämä... Ja hän on kuitenkin sinua nuorempi.
Poikanen huokasi.
— No, tahdotkos tämän kellon, pikku serkku?
Fortunato näytti syrjäsilmällä kelloa katsellessaan kissalta, jolle
tarjotaan kokonainen kananpoika. Tuntien itseään vain härnättävän ei
se uskalla iskeä siihen kynsiänsä, vaan kääntää tuontuostakin silmänsä
poispäin, ettei houkutus kävisi liian suureksi; kuitenkin se nuoleksii
myötäänsä suupieliänsä ja näyttää tahtovan sanoa isännälleen: »Teidän
leikkinne on liian julmaa!»
Ajutantti Gamba tuntui sentään todenteolla tarjottelevan kelloansa.
Fortunato ei ojentanut kättänsä, vaan sanoi happamesti hymyillen:
— Mitä te minua suotta pilkkaatte?
— En, jumal’avita, pilkkaakaan. Sano vain missä Gianetto on, niin on
kellokin sinun.
Fortunaton huulille ilmestyi epäilyksen hymy, ja katsoen mustilla
silmillänsä ajutantin silmiin koetti hän niistä lukea, minkä verran
tämän sanoihin oli luottamista.
— Vietäköön minulta olkaliput, huudahti ajutantti, jollen anna sinulle
kelloa sillä ehdolla! Kumppalini tässä ovat todistajina, enkä minä
saata lupaustani rikkoa.
Tätä sanoessaan hän vei kelloa yhä lähemmäksi, kunnes se melkein
kosketti pojan kalpeata poskea. Tämän kasvoilla kuvastui selvästi
sisällinen sieluntaistelu pyyteen ja vierasvaraisuuden kunnioittamisen
välillä. Paljas rinta kohoili kiihkeästi, ja hän näytti olevan
tukehtumaisillaan.
Sillä välin kello heilui ja kääntelihe koskettaen toisinaan hänen
nenänsä päätä. Vähitellen alkoi vihdoin pojan oikea käsi kohota kelloa
kohti: sormen päät jo koskettivat sitä, ja pian se lepäsi kokonaan
hänen kädessään, vaikka ajutantti yhä piteli sitä vitjojen toisesta
päästä... Numerotaulu oli taivaansininen... kuori vasta kiillotettu...
päivänpaisteessa se tulena välähteli... Houkutus oli liian suuri.
Fortunatolla nousi jo vasen käsikin, ja olkansa yli hän viittasi
peukalollaan heinäsuovaa, jota vastaan hän nojasi. Ajutantti ymmärsi
hänet heti. Hän päästi vitjat kädestään, ja Fortunato tunsi olevansa
kellon ainoa omistaja. Hän hypähti pystyyn vikkelästi kuin metsäpeura
ja poistui kymmenen askeleen päähän heinäsuovasta, jota jääkärit heti
kävivät penkomaan.
Pian nähtiinkin heinäsuovan liikahtelevan: sieltä ilmestyi verissään
oleva mies, puukko kädessä; mutta koettaessaan nousta seisoalleen ei
hän hyytyneeltä haavaltaan jaksanutkaan pysyä pystyssä, vaan suistui
maahan. Ajutantti syöksyi heti hänen kimppuunsa ja väänsi tikarin hänen
kädestään. Samassa hänet lujasti köytettiin vastustuksestaan huolimatta.
Maaten kentällä pitkällään, sidottuna kuin mikäkin lyhde, Gianetto
käänsi päänsä lähestynyttä Fortunatoa kohti.
— Senkin... sikiö! sanoi hän tälle enemmän ylenkatseellisesti kuin
vihaisesti.
Poika heitti hänelle saamansa hopearahan takaisin tuntien, ettei
sitä enää ansainnut; mutta vangittu ei näyttänyt huomaavankaan tätä
liikettä. Vallan kylmäverisesti hän sanoi ajutantille:
— Kuulkaas, hyvä Gamba, minä en jaksa kävellä, teidän täytyy kantaa
minut kaupunkiin.
— Äsken sinä kuitenkin juoksit kuin vuorikauris, vastasi julma
voittaja; mutta olehan huoletta: minä olen niin hyvilläni siitä, että
sinut vihdoinkin sain kiinni, jotta vaikka selässäni kantaisin sinua
penikulman väsymystä ensinkään tuntematta. Muuten aiomme valmistaa
sinulle paarit oksista ja päällystakistasi; ja Crespolin vuokratalolla
on meillä hevosetkin.
— Hyvä, sanoi vangittu; kai te panette hiukan olkia paareille, jotta
minun on mukavampi olla.
Sillä välin kuin muutamat jääkäreistä puuhailivat valmistellen
jonkinlaisia kantopaareja kastanjan oksista ja toiset sitoivat
Gianetton haavaa, ilmestyi Mateo Falcone vaimoineen äkkiä erään
palolle vievän polun käänteestä. Vaimo asteli hyvin kumarassa kantaen
tavattoman suurta kastanjasäkkiä, sillä aikaa kuin hänen miehensä kulki
herrana edellä, ainoastaan pyssy kädessä ja toinen kantohihnassa;
miehen arvo ei näet salli hänen kantaa muita taakkoja kuin aseensa.
Nähdessään sotamiehet arveli Mateo heti, että ne olivat tulleet häntä
vangitsemaan. Mutta mistä tämä ajatus? Oliko Mateolla mitään oikeuden
kanssa tekemistä? Ei. Hänhän oli päinvastoin hyvässä maineessa. Hän
oli, kuten sanotaan, hyvämaineinen ja itsenäinen mies; mutta hän
oli korsikkalainen ja vuoristolainen, eikä Korsikan vuoristolaisten
joukossa ole monta, joka ei tarkoin muistellessaan löytäisi
menneisyytensä ansioluettelosta jotakin pikku rikosta, sellaista kuin
pyssynlaukausta, tikarinpistoa tai jotakin muuta vähäpätöisyyttä.
Mateolla oli parempi omatunto kuin ehkä kenelläkään muulla, sillä
ainakaan kymmeneen vuoteen ei hän ollut tähdännyt pyssyänsä ihmistä
kohti; mutta siitä huolimatta hän oli varovainen ja varustausi ankaraan
itsepuolustukseen, jos tarvis sellaista vaati.
— Vaimo, sanoi hän Giuseppalle, heitä maahan säkkisi ja ole varuillasi.
Tämä tottelikin silmänräpäyksessä. Mateo antoi hänelle pyssyn, joka
oli ollut kantohihnassa ja joka ehkä olisi ollut vain vastuksena.
Sitten hän latasi kädessään olevan tuliputken ja astui verkalleen
taloansa kohti pujotteleiden tien varrella kasvavien puiden välitse ja
ollen valmiina pienimmänkin vihamielisyyden huomatessaan viskautumaan
paksuimman puunrungon taakse, mistä saattoi turvassa ollen itse ampua.
Vaimo astui hänen jälkiään kantaen varapyssyä ja patruunalaukkua. Hyvän
aviovaimon velvollisuus on näet taistelun tullessa ladata miehensä
ampuma-aseet.
Ajutantille taas tuli aika hätä, kun näki Mateon lähestyvän näin
verkkaisin askelin, pyssy tanassa ja sormi liipasimella.
— Jos Mateo, ajatteli hän, sattuisi olemaan Gianetton sukulainen
tai ystävä ja tahtoisi häntä puolustaa, niin tulisivat luodit hänen
molemmista pyssyistään kahteen meistä yhtä varmasti kuin kirjeet
postissa; ja jos hän tähtää minuun, sukulaisuudesta huolimatta...
Tällaisessa hämmennystilassa hän teki sangen rohkean päätöksen: hän
astui näet yksin Mateota kohti kertoakseen hänelle koko tapauksen ja
lähestyi häntä kuin ainakin vanhaa tuttavaa; mutta tuo pieni välimatka,
joka erotti hänet Mateosta, tuntui hänestä hirveän pitkältä.
— Hei, kuules, vanha toveri, huusi hän, — mitäs sinulle kuuluu, hyvä
ystävä? Tunnetko sinä minua, Gamba serkkuasi?
Sanaakaan vastaamatta Mateo pysähtyi, ja sillä aikaa kuin toinen
puheli, nosti hän verkalleen pyssyänsä, niin että sen suu oli taivasta
kohti ajutantin likelle saapuessa.
— Hyvää päivää, veliseni [_Buon giorno, fratello_, korsikkalaisten
tavallinen tervehdys], sanoi ajutantti ojentaen hänelle kätensä. Onpa
siitä aikoja, kun olen sinua nähnyt.
— Päivää, veli.
— Tulin ohikulkiessani sanomaan sinulle ja serkku Pepalle hyvänpäivän.
Olemme tänään olleet pitkällä matkalla, vaan ei sovi valitella
vaivojaan, kun on saanut sellaisen saaliin kuin me. Saimme näet juuri
kiinni Gianetto Sanpieron.
— Jumalan kiitos! huudahti Giuseppa. Viime viikolla hän varasti meiltä
lypsyvuohen.
Gambaa nämä sanat ilahuttivat.
— Kurja raukka, sanoi Mateo, hän oli nälissään.
— Se veijari puolustihe kuin jalopeura, jatkoi ajutantti hiukan
nolostuneena, — hän tappoi minulta yhden jääkärin eikä tyytynyt vielä
siihenkään, vaan katkaisi korpraali Chardonilta käsivarren... no,
vahinko ei ollut suuri, olihan tämä vain ranskalainen... Sitten hän oli
piiloutunut niin viisaasti, ettei lempokaan olisi häntä keksinyt. Ilman
pikku Fortunatoa en olisi häntä ikinä löytänyt.
— Fortunatoa! huudahti Mateo.
— Fortunatoa? toisti Giuseppa.