ORJAKAUPPIAS TAMANGO Y.M. NOVELLEJA
Kirj.
Prosper Mérimée
Suomennos
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.
SISÄLLYS:
Prosper Mérimée.
Orjakauppias Tamango.
Mateo Falcone.
Etuvarustuksen valloitus.
Arpapeli.
Etruskilainen vaasi.
Prosper Mérimée.
Prosper Mérimée (s. Pariisissa 28/9 1803, k. 23/9 1870) oli sekä
isän että äidin puolelta lahjakasta taiteilijasukua, joten hänellä
oli kaikki synnynnäiset edellytykset taiteilijaksi. Siveltimellä ei
hän kuitenkaan tehnyt nimeänsä tunnetuksi, kuten isänsä, vaikka hän
sitäkin melkoisella taidolla käytti, vaan hienolla, taiteellisella
kynällään, jonka mestarilliset tuotteet aina tulevat pysymään helminä
maailmankirjallisuudessa.
Lakitieteelliset opintonsa päätettyään Mérimée työskenteli koko ikänsä
toimeliaana ja kelpo virkamiehenä. Varsinainen puoluemies ei hän
koskaan ole ollut, ja tämä selittääkin, miten hän vallankumouksien
y.m. myrskyjen läpi voi niin helposti purjehtia. Pohjaltaan hän
oli vapaamielinen, mutta tavoiltaan ja taipumuksiltaan kuin vanha
englantilainen ylimys. Myöhempinä vuosinaan hän oli melkein
jokapäiväinen vieras Napoleon III:n hovissa, missä keisarinna häntä
suorastaan hemmotteli, missä hän sai läheltä tutustua historiallisiin
tapauksiin ja henkilöihin ja missä hän aina osasi säilyttää täydellisen
sananvapauden. Hänen kuuluisat „kirjeensä” ja niissä lausutut
arvostelut ajan merkillisimmistä valtiomiehistä ovatkin senvuoksi
tärkeitä lisiä Euroopan nykyiseen historiaan. Myöskin varsinaisena
historiallisten tutkimusten kirjoittajana Mérimée kuuluu tiedemiesten
joukkoon; sitäpaitsi hänen taidehistorialliset teoksensa pysyvät aina
luotettavina lähteinä ranskalaisen rakennustaiteen tutkijoille.
Suurimman ja pysyvimmän maineensa hän kuitenkin saavutti kirjallisella
tuotannollaan. Hän alkoi kirjailija-uransa julkaisemalla kokoelman
jännittäviä, keskitettyjä ja voimakasta intohimoa kuohuvia
pikkunäytelmiä, joista vanha Goethe lausui, ettei ikinä ollut
niin kypsää taiteellista työtä 23-vuotiaalta odottanut. Mériméen
varsinainen suuruus on kuitenkin etsittävä novellien ja lyhyehköjen
romaanien alalta, missä hän on voittamaton mestari. Muuan hänen
kirjailijaluonteensa huomattavimpia piirteitä on halu pöyristyttää
lukijaa hirveiden aiheiden tyynellä ja asiallisella kuvaamisella.
— Hänen kypsyneimmät, taiteellisimmat ja tunnetuimmat romaaninsa
ovat espanjalais-aiheinen _Carmen_ ja korsikkalaistarina _Colomba_.
Edellisestä on, kuten tunnettua, muodostettu komea ooppera, joka
Bizet'n ihanan musiikin siivillä on tullut kuuluisaksi kautta maailman.
Tieteellisten ja kaunokirjallisten ansioittensa tähden Mérimée jo v.
1845 kutsuttiin Ranskan akatemian jäseneksi.
Orjakauppias Tamango.
Kapteeni Ledoux oli hyvä merimies. Hän oli alkanut tavallisena
matruusina ja siitä ylennyt perämiehen apulaiseksi. Trafalgarin
tappelussa eräs puunpirstale musersi hänen vasemman kätensä, joka
täytyi leikata pois, ja hän sai sitten eronsa hyvillä todistuksilla.
Rauhallinen elämä ei häntä kuitenkaan miellyttänyt, ja niin pian kuin
tilaisuus merelle-lähtöön tarjoutui, meni hän eräälle kaapparilaivalle
palvelukseen toisena luutnanttina. Muutamista merisaaliista saamillansa
rahoilla hän osti kirjoja ja tutki tietopuolisestikin purjehdusoppia,
jonka hän jo käytännöllisesti vallan hyvin tunsi. Aikaa myöten hän
kohosi erään kolmella kanuunalla ja kuudellakymmenellä miehellä
varustetun kaappariristeilijän kapteeniksi, ja Jerseyn rantapurjehtijat
muistelevat vieläkin hänen urotöitään.
Rauha häntä huolestutti: sodan aikana hän oli koonnut pienen
omaisuuden, jota hän toivoi voivansa lisätä englantilaisten
kustannuksella. Välttämättömyys pakotti hänet antautumaan rauhallisiin
toimiin, ja ollen tunnettu päättäväiseksi ja kokeneeksi mieheksi sai
hän helposti laivan kuljetettavakseen. Kun orjakauppa kiellettiin ja
kun sen harjoittajain täytyi osata välttää ranskalaisten tullimiesten
valppautta, mikä muuten ei kovin vaikeaa ollutkaan, mutta sitäpaitsi
— ja se olikin paljon uhkarohkeampaa — pelastautua englantilaisten
risteilijäin kynsistä, kävi kapteeni Ledoux tärkeäksi mieheksi ebenpuun
kuljettajille. [Näin nimittivät orjakauppiaat itseänsä.]
Eroten huomattavasti useimmista muista merimiehistä, jotka hänen
tavallaan ovat kauan aikaa viettäneet ikäviä päiviä alemmissa viroissa,
ei hänellä ollut vähimmässäkään määrässä sitä suurta vastenmielisyyttä
uudistuksia kohtaan ja sitä taipumusta vanhoillisuuteen, minkä
hänenlaisensa tavallisesti säilyttävät ylempiin arvoihin kohottuaan.
Kapteeni Ledoux oli päinvastoin ollut ensimäinen suosittamaan
isännälleen rautaisten vesisäiliöiden käyttämistä. Hänen laivassaan
olivat käsi- ja jalkaraudat, joita neekerilaivoissa on varastoittain,
valmistetut uuden järjestelmän mukaan ja ruostumisen välttämiseksi
huolellisesti vernissatut. Mutta suurimman kunnioituksen hän voitti
orjakauppiaiden keskuudessa teettämällä oman suunnitelmansa mukaan
orjakauppaa varten aiotun, nopeakulkuisen, kapean ja sotalaivan
pituisen prikin, johon kuitenkin mahtui sangen suuri lukumäärä
mustaihoisia. Nimeksi sille pantiin _Toivo_. Kapeat ja limitetyt
välisillat hän tahtoi ainoastaan kolme jalkaa ja neljä tuumaa korkeiksi
väittäen, että tämä tila salli kooltaan ihmismäisten orjain mukavasti
istua; ja mitä heidän tarvitsee seisoalleen nousta?
— Siirtomaihin tultuaan, sanoi Ledoux, he saavat seisoa liiaksikin!
Nojaten selkäänsä laivan kupeisiin ja jakautuneina kahteen
yhdensuuntaiseen riviin istuivat mustaihoiset niin, että
heidän jalkojensa eteen jäi tyhjää tilaa, joka kaikissa muissa
neekerilaivoissa jätetään käytäväksi. Ledoux ymmärsi sijoittaa tällekin
välille muita neekereitä, jotka lepäsivät kohtisuoraan toisia vastaan.
Näin mahtui hänen laivaansa kymmenkunta neekeriä enemmän kuin muihin,
tonniluvultaan samankokoisiin. Tarkasti ottaen olisi heitä siihen
voinut sijoittaa enemmänkin; mutta täytyyhän olla inhimillisyyttä
ja jättää neekerillekin ainakin viisi jalkaa pitkä ja kaksi leveä
temmellystila tuon yli kuusiviikkoisen purjehdusmatkan ajaksi.
»Sillä», sanoi Ledoux isännälleen puolustaaksensa tätä vapaamielistä
toimenpidettä, »ovathan neekeritkin yhtäkaikki ihmisiä niinkuin
valkoihoisetkin».
_Toivo_ lähti Nantesista eräänä perjantaina, kuten taikauskoiset
ihmiset myöhemmin huomauttivat.
Tarkastajat, jotka tutkivat juurtajaksain koko prikin, eivät huomanneet
kuutta suurta rautakirstua täynnä käsi- ja jalkarautoja sekä n.s.
rautaisia oikeudentankoja, jotka ties mistä lienevätkin nimensä
saaneet. Ei heitä myöskään kummastuttanut se tavaton veden paljous,
millä _Toivo_ oli varustautunut, vaikka se paperiensa mukaan ei
aikonut edemmä kuin Senegaliin vaihtamaan puutavaroilla norsunluuta.
Matka ei tosin ole pitkä, mutta eihän varovaisuuskaan voi haitata.
Jos esim. sattuisi tyyni tapaamaan, niin mihinkäs siellä ilman vettä
jouduttaisiin?
_Toivo_ lähti siis eräänä perjantaina matkalle kaikin puolin hyvin
varustettuna ja kalustettuna. Ledoux olisi ehkä halunnut hiukan
lujemmat mastot, mutta niin kauan kuin hän itse johti laivaa, ei
hänellä ollut valittamisen syytä. Matka kävi onnellisesti ja nopeasti
aina Afrikan rannikolle saakka. Laiva laski ankkurin (luullakseni)
Joalen-joella sellaisena hetkenä, jolloin englantilaiset risteilijät
eivät olleet vartioimassa tätä osaa rannikosta. Maan välikauppiaat
tulivat kohta laivalle. Hetki oli mitä suotuisin. Tamango, kuuluisa
soturi ja orjain kaappaaja, oli juuri tuonut rannikolle suuren
orjalauman ja hän piti hintansa huokeina kuten ainakin mies, joka
tuntee omaavansa kyvyn ja keinot toimittaa tilaukset nopeasti paikalle,
niin pian kuin hänen kauppaesineensä käyvät harvinaisiksi.
Kapteeni Ledoux soudatti itsensä rantaan ja lähti tervehtimään
Tamangoa. Hän tapasi tämän häthätää kyhätyssä olkikodassa, kahden
vaimonsa, muutamien välikauppiaiden ja orjain kuljettajain seurassa.
Tamango oli pukeutunut juhlapukuun valkoihoisen kapteenin vastaanottoa
varten. Hänellä oli yllään vanha, sininen univormutakki, jossa
korpraalin nauhat vielä olivat tallella; mutta kummallakin olkapäällä
riippui kaksi kultaista olkalippua samasta napista, toinen heiluen
edessä, toinen takana. Kun paitaa ei ollut ensinkään ja kun takki
oli hieman lyhyt hänen pituiselleen miehelle, näkyi takin valkeiden
reunusten ja Guinean liinasta tehtyjen housujen välistä melkoinen
kaistale mustaa ihoa, joka oli vallan leveän vyön näköinen. Suuri
ratsuväen miekka oli hihnalla sidottu kupeelle, ja kädessä oli hänellä
kaunis kaksipiippuinen pyssy englantilaista tekoa. Tässä asussa
piti afrikkalainen sotilas itseänsä hienompana kuin täydellisin
pariisilainen tai lontoolainen keikari.
Kapteeni Ledoux katseli häntä jonkun aikaa äänettömänä, sillä välin
kuin Tamango, pyörähdellen kuin vieraan kenraalin edessä marssiva
krenatööri, nautti siitä vaikutuksesta, minkä luuli tekevänsä
valkoihoiseen. Tarkastettuaan häntä tuntijan silmällä kääntyi Ledoux
alaluutnanttiinsa sanoen:
— Kas tuosta veitikasta ottaisin ainakin kolmetuhatta frangia, jos
saisin hänet terveenä ja vahingoittumatta Martiniqueen asti.
Istuttiin, ja eräs jalofein kieltä hiukan taitava matruusi toimitti
tulkin virkaa. Kun ensimäiset kohteliaisuudet oli vaihdettu, toi
laivapoika korillisen viinapulloja; siinä sitten ryypiskeltiin, ja
saadakseen Tamangon hyvälle tuulelle lahjoitti kapteeni hänelle kauniin
nahkaisen ruutikotelon, jota koristi Napoleonin kohokuva. Kun lahja oli
asianmukaisella kiitollisuudella vastaanotettu, astuttiin kodasta ulos,
istuttiin varjopaikkaan viinapullojen ääreen, ja Tamango antoi merkin
tuoda esille myytävänä olevat orjat.
He tulivatkin pitkässä jonossa, selät koukussa väsymyksestä ja
ahdistuksesta, kantaen kukin kaulassaan yli kuuden jalan pituista
hankoa, jonka molemmat sakarat olivat niskassa puukapulalla yhdistetyt.
Matkalle lähdettäessä ottaa joku kuljettajista olkapäälleen
ensimäisen orjan hangon varren; tämä tekee samoin jäljessään tulevan
hangolle, toinen kantaa kolmannen orjan hankoa j.n.e. Jos on kysymys
seisahtumisesta, iskee kulkueen päällysmies hankonsa varren terävän
pään maahan, ja silloin koko jono seisahtuu. Helppo on ymmärtää, ettei
matkalla kannata pakoa ajatellakaan, kun kaulassa riippuu kuuden jalan
pituinen, raskas tanko.
Jokaisen orjan ohikulkiessa, olipa se sitten mies- tai naispuolinen,
kohautti kapteeni olkapäitään pitäen miehiä kurjina, naisia joko liian
vanhoina tai nuorina ja valitellen mustaihoisen rodun huononemista.
— Kaikki ränstyy, sanoi hän; vallan toisin oli ennen. Naiset olivat
viisi jalkaa kuusi tuumaa pitkiä, ja neljä miestä olisi jaksanut aivan
hyvin kääntää fregatinkin nostosillan suur-ankkurin nostamista varten.
Yhäti arvostellessaan valikoi hän sentään jo päältäpäin mustaihoisista
vahvimmat ja kauneimmat. Näistä hän saattoi maksaa tavallisen hinnan,
mutta muista hän vaati suurta alennusta. Tamango taas puolusteli
etujaan, kehui tavaroitaan, puhui mustaihoisten vähenemisestä ja
orjakaupan vaaroista. Vihdoin hän lopetti vaatien, en tiedä kuinka
suurta hintaa orjista, jotka valkoinen kapteeni tahtoi ottaa laivalleen.
Niin pian kuin tulkki oli kääntänyt Tamangon vaatimuksen ranskaksi, oli
Ledoux vähällä lentää selälleen hämmästyksestä ja harmista; muristen
muutamia hirveitä kiroussanoja nousi hän sitten pystyyn keskeyttääkseen
kaiken kaupanteon tuollaisen hullun miehen kanssa. Mutta Tamango
pidätti häntä ja sai suurella vaivalla hänet jälleen istuutumaan. Uusi
pullo avattiin, ja keskustelu jatkui jälleen. Nyt oli mustaihoisen
vuoro pitää valkoisen tarjouksia hulluina ja luonnottomina. Siinä
huudettiin, keskusteltiin kauan ja juotiin mahdottomasti paloviinaa;
mutta viina vaikutti vallan eri tavalla näihin molempiin riitapuoliin.
Mitä enemmän ranskalainen joi, sitä huokeammiksi hän arvosteli uhrinsa;
kuta enemmän afrikkalainen taas joi, sitä pienemmiksi kävivät hänen
vaatimuksensa. Kun korillinen oli tyhjennetty, oltiinkin täten hinnasta
selvillä. Huonoja puuvillakankaita, ruutia, tuluksia, kolme tynnyriä
viinaa ja viisikymmentä kehnoa pyssyä annettiin sadankuudenkymmenen
orjan vaihtohintana. Kauppasopimuksen lopulliseksi päätökseksi löi
kapteeni kättä puoleksi humaltuneen mustaihoisen kanssa, ja heti sen
jälkeen annettiin orjat ranskalaisten matruusien haltuun, jotka taas
ehättivät riisumaan heiltä puuhangot pannakseen sijaan kaula- ja
käsiraudat, vaihdos, joka selvästi osoittaa eurooppalaisen sivistyksen
etevämmyyttä.
Noin kolmekymmentä orjaa jäi vielä jäljelle: lapsia, vanhuksia ja
heikkoja naisia. Laiva oli täysi.
Tietämättä mitä tehdä näillä hylyillä kaupitteli Tamango niitä
kapteenille pyytäen pullon viinaa hengeltä. Tarjous oli houkutteleva.
Ledoux muisteli, että hän »Sisilian verilöylyä» Nantesissa esitettäessä
oli nähnyt melkoisen joukon lihavia ja kookkaita miehiä tunkeutuvan jo
vallan täydelle parterrille ja löytävän istumasijoja — ihmisruumiin
joustavuuskyvyn nojalla. Hän otti hoikimmat kaksikymmentä orjaa noista
kolmestakymmenestä.
Silloin Tamango pyysi jäljelle jääneistä kymmenestä ainoastaan ryypyn
viinaa kustakin. Ledoux mietti, etteiväthän lapset maksa ja tarvitse
muuta kuin puolen sijaa yleisissä ajovaunuissa. Hän otti siis kolme
lasta, mutta selitti sitten, ettei huoli enää ainoatakaan mustaihoista.
Nähdessään itsellään vielä olevan seitsemän orjaa ristinään tempasi
Tamango pyssynsä ja tähtäsi lähintä naista: se oli noiden kolmen lapsen
äiti.
— Osta, sanoi hän valkoiselle, taikka tapan hänet; pieni ryyppy viinaa
tai laukaisen.
— Ja mitä p—lettä sinä luulet minun tuolla tekevän? vastasi Ledoux.
Tamango laukaisi, ja orjatar kaatui kuolleena maahan.
— Kas niin, ja nyt toinen! huusi Tamango tähdäten erästä vallan
murtunutta vanhusta: ryyppy viinaa taikka minä...
Toinen hänen vaimoistaan tyrkkäsi hänen käsivarttansa, niin että kuula
lensi ilmaan. Vaimo oli näet huomannut, että mies, jonka Tamango yritti
ampua, oli eräs poppamies eli taikuri, joka oli ennustanut hänen
tulevan kuningattareksi.
Viinan villitsemänä ei Tamango enää voinut hillitä itseänsä nähdessään,
että hänen tahtoansa vastustettiin. Armotta hän löi vaimoansa pyssyn
perällä ja kääntyi sitten Ledoux'n puoleen.
— Kuules, sanoi hän, saat minulta tämän naisen.
Hän oli hyvännäköinen. Ledoux katseli häntä hymyillen, tarttui hänen
käteensä ja virkahti:
— Hänelle minä kyllä sijan tiedän.
Tulkki oli ihmisystävällinen mies. Hän antoi Tamangolle pahvisen
tupakkakotelon ja pyysi omakseen kuusi jäljellä olevaa orjaa. Sitten
hän päästeli heidät irti kaulahangoista ja antoi heidän mennä minne
hyväksi näkivät. Heti he pelastautuivatkin mikä minnekin päin, mutta
joutuivat aivan ymmälle miettiessään paluuta kahdensadan penikulman
päässä rannikolta oleville kotiseuduilleen.
Sillä välin kapteeni lausui Tamangolle jäähyväiset ja ehätti viemään
lastiansa laivalle niin pian kuin suinkin. Ei ollut viisasta
vitkastella kovin kauan joella, sillä risteilijät saattoivat palata
takaisin; seuraavana päivänä tahtoikin hän jo suoriutua matkalle.
Tamango taas nukahti katveeseen nurmikolle humalaansa selvittääkseen.
Herätessään hän näki laivan jo täysissä purjeissa viilettävän jokea
alaspäin. Pää eilisestään vielä kohmeloisena kysyi Tamango vaimoansa
Aychéta. Hänelle vastattiin, että tämä raukka oli tullut pahoittaneeksi
hänen mieltänsä ja että hän oli lahjoittanut vaimonsa valkoiselle
kapteenille, joka oli vienyt hänet mukaansa laivaan. Tämän kuullessaan
Tamango löi hämmästyneenä otsaansa, tempasi pyssynsä, ja kun joki teki
useita polvekkeita ennenkuin laski mereen, juoksi hän suorinta tietä
erään pienen lahden pohjukkaan, joka oli noin puolen penikulman päässä
joen suulta. Sieltä hän toivoi löytävänsä kanootin tavoittaakseen
sillä prikin, jonka kulkua joen polvekkeet hidastuttivat. Eikä hän
pettynytkään: hän ehti todellakin hypätä kanoottiin ja saavuttaa
neekerilaivan.
Ledoux kummastui nähdessään hänet ja vielä enemmän kuullessaan hänen
vaativan takaisin vaimoansa.
— Mikä on annettu, on annettu, vastasi Ledoux ja käänsi hänelle
selkänsä.
Mustaihoinen pysyi yhä vaatimuksessaan tarjoten takaisin osaa
tavaroista, jotka hän oli orjain vaihtohintana saanut. Kapteeni vain
naureskeli sanoen, että Ayché oli sangen hyvä vaimo, jonka hän tahtoi
pitää. Tamango paralta pääsi hillitön itku ja yhtä kimeitä hätähuutoja
kuin joltakin kirurgisen leikkauksen alaisena olevalta poloiselta.
Milloin kieri hän kannella huutaen rakasta Aychétansa, milloin taas
puski päätänsä lankkuja vasten ikäänkuin aikoen tappaa itsensä. Aina
yhtä kovasydämisenä osoitti kapteeni hänelle rantaa merkiksi, että
hänen oli jo aika lähteä. Mutta Tamango ei hellittänyt. Hän tarjosi jo
kultaiset olkalippunsa, pyssynsä ja miekkansakin. Kaikki turhaan.
Väittelyn aikana _Toivon_ luutnantti virkkoi kapteenille:
— Meiltä kuoli viime yönä kolme orjaa, niin että tilaa meillä on.
Miksemme ottaisi tuota voimakasta veijaria, joka yksinään korvaa ne
kolme kuollutta?
Ledoux mietti mielessään, että Tamangosta saisi hyvinkin kolmetuhatta
frangia, että tämä hänelle sangen edulliselta näyttävä matka
luultavasti oli hänen viimeinen retkensä ja että hän, kerran varoihin
päästyään ja orjakaupasta luovuttuaan, välitti viisi siitä, oliko hän
Guinean rannikolla hyvässä vai huonossa maineessa. Rantamaat olivat
sitäpaitsi autioita ja afrikkalainen sotilas siis täydellisesti hänen
vallassaan. Kysymys oli ainoastaan siitä, miten saada mieheltä aseet
riisutuksi, sillä vaarallista oli käydä hänen kimppuunsa niin kauan
kuin hänellä vielä oli ne hallussaan. Ledoux pyysi saada nähdä hänen
pyssyänsä ikäänkuin tutkiakseen, oliko se kauniin Aychén arvoinen.
Hanoja koetellessaan hän karisti ruudin pois sytyttimestä. Luutnantti
taas tarkasteli sillä aikaa miekkaa, ja kun Tamango näin joutui
aseettomaksi, hyökkäsi kaksi vahvaa matruusia hänen kimppuunsa, heitti
hänet selälleen ja alkoi köytellä häntä. Mustaihoinen puolustihe
sankarillisesti. Ensi hämmästyksestään toinnuttuansa ja huonosta
asemastaan huolimatta hän taisteli kauan aikaa noita kahta matruusia
vastaan. Tavattoman voimansa avulla hän pääsi jo seisoalleenkin.
Muutamalla nyrkiniskulla hän löi maahan sen, joka häntä kaulasta
kuristi, toiselle jäi käsiin vain riekale hänen takistaan, ja
kuin riivattu hän hyökkäsi luutnantin kimppuun temmatakseen tältä
miekkansa. Mutta tämäpä loikin hänelle päähän pitkän, vaikkei juuri
syvän haavan, niin että Tamango uudelleen tupertui. Samalla sidottiin
hänen jalkansa ja kätensä lujasti kiinni. Puolustautuessaan hän karjui
kuin vimmattu ja kiemurteli kuin merikala verkossa; mutta nähtyään
kaiken vastustuksen turhaksi hän sulki silmänsä eikä liikahuttanut
jäsentäkään. Ainoastaan kiivas ja voimakas hengitys osoitti hänen vielä
elävän.
— Saakeli! huusi kapteeni Ledoux, — hänen myömänsä mustaihoiset tulevat
nauramaan makeasti nähdessään hänetkin vuorostaan orjana. Siitäpähän
huomaavat, että kaitselmus on olemassa.
Sillä välin vuoti Tamango parasta tulvanaan veri. Sama laupias tulkki,
joka eilen illalla oli pelastanut kuusi orjaa kuolemasta, lähestyi
häntä, sitoi hänen haavansa ja lausui hänelle muutamia lohdutuksen
sanoja. En tiedä, mitä hän lienee sanonut, mutta mustaihoinen pysyi
liikkumattomana kuin ruumis. Kahden matruusin täytyi kantaa hänet kuin
käärön välikannelle, missä hänelle jo oli paikka määrätty. Pariin
vuorokauteen ei hän juonut eikä syönyt mitään; tuskin nähtiin hänen
avaavan silmiänsäkään. Hänen nykyiset vankilakumppalinsa ja entiset
vankinsa töllistivät tyhmännäköisinä hänen ilmestymistänsä heidän
joukkoonsa. Ja niin suuri oli heissä vieläkin hänen synnyttämänsä
pelko, ettei yksikään heistä uskaltanut ilkkua sen henkilön
onnettomuutta, joka oli syypää heidän kurjuuteensa.
Myötäisen maatuulen puhaltaessa poistui laiva nopeasti Afrikan
rannikolta. Ollen jo levollinen englantilaisten risteilijöiden suhteen
mietiskeli kapteeni vain suuria voittojansa siirtomaissa, joita kohti
kuljettiin. Hänen ebenpuunsa säilyi suuremmitta vaurioitta. Ei mitään
tarttuvia tauteja. Ainoastaan kaksitoista heikointa neekeriä oli
kuollut kuumuudesta: se ei mitään merkinnyt. Jotta hänen ihmislastinsa
kärsisi mahdollisimman vähän matkan vaivoista, piti hän huolen siitä,
että orjat saivat nousta kannelle joka päivä. Kolmessa eri osastossa
nousivat nämä onnettomat tunnin ajaksi ylös kokoamaan vuorokautisen
ilmavarastonsa. Osa miehistöä vartioi heitä täysissä aseissa kapinan
pelosta; sitäpaitsi ei heiltä koskaan riisuttu kaikkia rautoja. Joskus
ilahutti heitä joku viulunsoittoa taitava matruusi konsertillakin.
Omituista oli silloin nähdä kaikkien mustaihoisten kasvojen kääntyvän
soittajaan päin, kadottavan vähitellen tuhmannäköisen, epätoivoisen
ilmeensä, nauravan leveästi ja liikuttelevan käsiään, mikäli raudat
sallivat.
Liikunto on välttämätöntä terveydelle. Eräs kapteeni Ledoux'n
käytännöllisiä terveyssääntöjä olikin tanssittaa usein orjiansa,
niinkuin hevosiakin pitkällä laivamatkalla paikoillaan hyppyytetään.
— Hei, lapsukaiset, tanssikaa ja huvitelkaa! huusi kapteeni jylisevällä
äänellä ja tavattoman pitkää piiskaa paukuttaen.
Ja paikalla mustaihoiset hyppelivätkin ja tanssivat.
Jonkun aikaa pysyi Tamango haavansa tautta kansiluukun alla. Vihdoin
hänkin ilmestyi yläkannelle. Kantaen ylpeästi päätänsä pelonalaisen
orjalauman keskessä hän silmäili surullisesta mutta tyynesti
äärettömille ulapoille, jotka laivaa ympäröivät; sitten hän heittäysi
tai oikeastaan lysähti pitkälleen kannelle huolimatta edes järjestellä
rautojansa, niin että ne olisivat olleet hänelle mukavammat. Istuen
peräkannella poltteli Ledoux levollisesti piippuansa. Hänen vieressään
seisoi Ayché, ilman rautoja, sininen, komea pumpulihame yllä, jaloissa
sievät marokiinitohvelit ja kädessä juomatavaroilla varustettu
tarjotin, valmiina kaatamaan kapteenille juotavaa. Nähtävästi oli hän
korkeassa asemassa kapteenin luona. Eräs Tamangoa vihaava mustaihoinen
viittasi tätä katsomaan sinnepäin. Tamango käänsi päätänsä, huomasi
heidät ja kiljahti; hypäten samalla äkkiä pystyyn hän juoksi
peräkannelle päin, ennenkuin vartioivat matruusit ehtivät pidättää
häntä moisesta kaikkea merenkulkujärjestystä vastaan sotivasta teosta.
— Ayché! huusi hän hirvittävällä äänellä, niin että Aychékin parkaisi
säikähdyksestä: — etkö sinä luule valkoihoisten maassa olevankaan
mitään Jumbo-Emoa?
Matruusit hyökkäsivät jo sauvat kohona paikalle; mutta Tamango
kääntyikin kädet ristissä ja rauhallisen tyynenä paikoilleen takaisin,
sillä välin kuin Ayché kyyneleitä vuodattaen näytti vallan kivettyneen
noiden salaperäisten sanojen voimasta.
Tulkki selitti, mitä tuo hirvittävä Jumbo-Emo, jonka pelkkä nimi jo
herätti sellaista kauhua, oikeastaan merkitsi.
— Se on neekerien Syöjätär, sanoi hän. Kun joku aviomies pelkää
vaimonsa tekevän samaa, mitä useat vaimot tekevät Ranskassa ja
Afrikassa, pelottelee hän tätä Jumbo-Emolla. Minä se olen nähnytkin
Jumbo-Emon ja päässyt koko juonen perille; mutta mustaihoiset... se on
niin yksinkertaista, vaikka he eivät käsitä mitään. Ajatelkaahan, kun
eräänä iltana naisten tanssiessa _folgaria_, kuten he omalla kielellään
sitä sanovat, pienestä ja pimeästä tiheiköstä äkkiä kuuluu outoa
soittoa, vaikkei ketään soittoniekkaa näy; kaikki soittajat olivat
piiloutuneet metsään. Siellä oli putkihuiluja, puisia tamburiineja,
n.s. _balafoseja_ ja kurbitsinpuoliskoista tehtyjä kitaroita.
Kaikilla näillä soitettiin jotakin, jonka olisi pitänyt houkutella
itse pirunkin esille. Niin pian kuin naiset kuulivat soiton, alkoivat
he vavista ja yrittivät paeta, mutta aviomiehetpä pidättivät heitä;
naisparat tiesivät kyllä mikä heitä odotti. Yhtäkkiä ilmestyy metsästä
huippumaston pituinen, valkea olento, pää pyöreä kuin vakan pohja,
silmät suuret kuin ankkuritouvin reiät ja tulta lieskaava häntä
niinkuin pirulla. Sitten se lähestyi verkalleen, vallan verkalleen,
mutta ei kuitenkaan lähemmäksi kuin noin puolen kaabelin päähän
metsästä lukien. Vaimot huutamaan:
»Voi, Jumbo-Emo tulee!»
Ja he kirkuivat kuin osterikauppiaat. Silloin miehet heille:
»Kas nyt, veitikat, sanokaa heti, oletteko olleet uskollisia; jos
valehtelette, niin Syöjätär nielee teidät vallan tuoreeltaan.»
Muutamat olivatkin niin yksinkertaisia, että tunnustivat ja saivat
aviomiehiltään kelpo selkäsaunan.
— Ja mikäs se valkea olento, se Jumbo-Emo sitten oli? kysyi kapteeni.
— Niin, se oli vain suureen valkeaan vaatteeseen kääriytynyt ilveilijä,
jolla pään sijasta oli tyhjäksi kaivettu kurbitsi ja häntänä palava
kynttilä pitkän seipään nenässä. Sen kummempaa se ei ollut, mutta
mustaihoisten petkuttamiseen ei suurta viisautta tarvitakaan. Kuitenkin
kaikitenkin on Jumbo-Emo hyvä keksintö, ja minä näkisin kernaasti, että
vaimonikin sitä uskoisi.
— Mitä minun vaimooni tulee, sanoi Ledoux, ei hän tosin pelkää
Jumbo-Emoa, mutta sitä enemmän Patukka-Paavoa; sitäpaitsi hän tietää
varsin hyvin, miten minä häntä kohtelisin, jos hän jonkun tepposen
tekisi. Me Ledoux't emme ole kovin pitkämielisiä, ja vaikka minulla ei
olekaan kuin yksi käsi, voin minä sillä vielä vaimoisen ihmisen vallan
hyvin hoidella. Tuolle veijarillenne, joka uhkailee Jumbo-Emolla,
voitte sanoa, että pysyy siivolla eikä säikyttele tätä pikku eukkosta
tässä, taikka minä suomitan hänen selkänsä siksi hyvin, että hänen
musta nahkansa paistaa punaisena kuin raaka pihvipaisti.
Näin sanoen kapteeni meni suojaansa, kutsutti sinne Aychén ja
koetti lohdutella häntä. Mutta kaunista neekeritärtä hän ei saanut
lohdutetuksi hyväilyillä eikä lyönneilläkään — menettäähän ihminen
näet vihdoin kärsivällisyytensäkin; kyyneleet oikein virtasivat
hänen silmistänsä. Kapteeni nousi pahantuulisena kannelle ja haukkui
vahtiupseeria manööveristä, jonka tämä sillä hetkellä sattui
komentamaan.
Yöllä, kun melkein koko miehistö nukkui sikeää unta, kuulivat
vahtimiehet ensin välikannelta vakavan juhlallista ja surullista laulua
ja sitten naisen kirkaisevan hirmuisen kimeästi. Heti sen jälkeen
kaikuivat yli koko laivan Ledoux'n kovaääniset kiroukset ja uhkailut
sekä hänen kauhean piiskansa läiskeet. Hetken kuluttua oli kaikki
jälleen vallan hiljaista. Seuraavana päivänä Tamango ilmestyi kannelle
kasvot piestyinä, mutta yhtä ylpeän ja päättäväisen näköisenä kuin
ennenkin.
Niin pian kuin Ayché huomasi hänet, istuessaan peräkannella kapteenin
vieressä, juoksi hän kiiruusti Tamangon luo, polvistui hänen eteensä ja
sanoi hänelle epätoivoisen vapisevalla äänellä:
— Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, Tamango!
Tamango katsoi häneen tarkasti hetkisen ja huomattuaan, että tulkki oli
kaukana, sanoi:
— Viila!
Ja paneutuen pitkälleen etukannelle hän käänsi Aychélle selkänsä.
Kapteeni tätä sitten ankarasti torui ja antoipa muutaman
korvapuustinkin kieltäen häntä vaihtamasta sanaakaan entisen miehensä
kanssa. Mutta heidän vaihtamiensa lyhyiden sanojen merkitystä hän ei
ensinkään aavistanut eikä sitä sen koommin tiedustellutkaan.
Istuen muiden orjain kanssa vankina Tamango yllytteli näitä
sillä välin yöt-päivät tekemään rohkean yrityksen vapautensa
takaisin-voittamiseksi. Hän puhui heille valkoisten vähälukuisuudesta
ja huomautti heille vartijoiden yhä kasvavaa huolimattomuutta;
tarkemmin selittelemättä hän vakuutti sitten heille voivansa saattaa
heidät takaisin kotimaahansa, kehui salaperäisiä tietojansa, joita
mustaihoiset ovat niin valmiit uskomaan, ja uhkaili paholaisen
kostolla niitä, jotka kieltäytyvät auttamasta häntä tässä yrityksessä.
Puheessaan hän käytti ainoastaan peulein murretta, jota useimmat
orjista osasivat, mutta jota tulkki ei ensinkään ymmärtänyt. Puhujan
maine ynnä se seikka, että orjat olivat tottuneet häntä pelkäämään ja
tottelemaan, lisäsivät ihmeellisesti hänen puheittensa vaikutusta,
ja mustaihoiset kehottivat häntä vain määräämään päivän vapautumista
varten jo paljoa ennen kuin hän itse luulikaan voivansa toteuttaa
aikeensa. Hän vastasi liittolaisille ylimalkaisesti, ettei aika vielä
ollut tullut ja ettei paholainen, joka hänelle unessa ilmestyi, ollut
sitä vielä hänelle ilmoittanut, vaan että heidän piti pysytellä
valmiina seuraamaan ensi merkkiä. Sillä välin ei hän laiminlyönyt
ainoatakaan tilaisuutta tehdäksensä kokeita vartijain valppauden
suhteen. Jättäen pyssynsä laivansyrjää vasten nojalleen huvittelihe
eräs matruusi kerran katselemalla, kuinka joukko lentokaloja seurasi
laivaa; Tamango otti pyssyn ja oli sillä tekevinään samoja liikkeitä,
joita oli nähnyt matruusien tekevän harjoituksissa. Hetkisen kuluttua
otettiin häneltä pyssy pois, mutta hän oli sentään huomannut voivansa
koskettaa aseita herättämättä epäluuloa; ja kun aika tuli niitä
käyttää, niin pitipä sen olla uskalikko mies, joka tahtoi riistää
pyssyn hänen käsistään.
Eräänä päivänä Ayché heitti hänelle erään leivoksen tehden samalla
merkin, jonka ainoastaan hän ymmärsi. Leivoksessa oli pieni viila:
tästä aseesta riippui koko heidän salaliittonsa onnistuminen. Tamango
varoi näyttämästä viilaa kumppaneilleen; mutta kun yö tuli, alkoi hän
mutista käsittämättömiä sanoja tehden samalla omituisia liikkeitä.
Vähitellen hän kiihtyi niin, että jo huudahtelikin. Kuullessaan hänen
vaihtelevaa äänenpainoansa olisi luullut hänen puhelevan vilkkaasti
jonkun näkymättömän henkilön kanssa. Kaikki orjat vapisivat ollen
varmoina siitä, että paholainen oli tällä hetkellä heidän keskessään.
Tamango lopetti näytelmänsä riemunhuudahduksella.
— Toverit, huudahti hän, Henki, jonka kanssa minä olen tehnyt liiton,
antoi minulle vihdoinkin sen, mitä oli luvannut: minulla on nyt
kädessäni meidän vapautuksemme ehto. Nyt te ette tarvitse muuta kuin
hiukan rohkeutta voidaksenne voittaa vapautenne.
Hän antoi naapurien tunnustella viilaa, ja hänen yksinkertainen
petoksensa kävi noiden vielä yksinkertaisempien ihmisten keskuudessa
täytenä totena.
Pitkän odotuksen jälkeen koitti sitten koston ja vapauden päivä.
Juhlallisen valan sitomat salaliittolaiset olivat tehneet
suunnitelmansa tarkan miettimisen jälkeen. Rohkeimpien piti vuorostaan
kannelle noustuaan Tamangon johdolla riistää vartijoilta heidän
aseensa; toisten taas tuli kiiruhtaa kapteenin suojaan noutamaan siellä
olevat pyssyt. Niiden, jotka olivat ehtineet viilata rautansa poikki,
piti alkaa kapina; mutta monien öiden uutterasta työstä huolimatta
eivät useimmat orjat vielä voineet ottaa tehokkaammin osaa toimintaan.
Kolme mustaihoista olikin saanut tehtäväkseen tappaa miehen, joka
kantoi taskussaan rautojen avaimia, ja rientää oitis vapauttamaan
tovereitansa.
Sinä päivänä oli kapteeni Ledoux mainiolla tuulella; vastoin
tavallisuutta hän armahti erästä laivapoikaa, joka olisi ansainnut
selkäsaunan. Hän kiitteli vahtiupseeria tämän komentamasta
manööveristä, selitti olevansa tyytyväinen miehistöön ja ilmoitti
heille, että Martiniquessa, jonne kohdakkoin saavutaan, joka mies
saa lahjapalkkion. Mieluisiin ajatuksiin vaipuneina kaikki matruusit
jo mietiskelivät miten lahjapalkkionsa käyttäisivät. He miettivät
mielessään vain viinaa ja Martiniquen värillisiä naisia, kun Tamango ja
muut liittolaiset tuotiin kannelle.
Rautansa he olivat viilanneet sillä tavoin, ettei niitä voitu huomata
viallisiksi, mutta että ne kuitenkin voi pienimmälläkin ponnistuksella
katkaista. Sitäpaitsi he osasivat niitä helistellä niin hyvin, että
sitä kuullessa olisi luullut heillä tänään olevan kaksinkertaiset
raudat. Nieltyänsä jonkun aikaa raitista ilmaa he ottivat kaikki
toisiansa kädestä kiinni ja alkoivat tanssia, Tamangon alottaessa
heimonsa sotalaulun [kullakin neekerisuvun päämiehellä on omansa], jota
hänen oli ollut tapana laulaa ennen muinoin sotaan lähdettäessä. Kun
tanssi oli kestänyt jonkun aikaa, heittäysi Tamango ikäänkuin uupuneena
pitkälleen erään matruusin jalkoihin, joka huolettomana nojasi laivan
käsipuita vastaan; kaikki muutkin salaliittolaiset tekivät samoin, niin
että kutakin matruusia näin ympäröi joukko mustaihoisia.
Katkaistuaan rautansa kaikessa hiljaisuudessa päästää Tamango yhtäkkiä
voimakkaan huudon, joka on aiottu sotamerkiksi, vetäisee vierellään
olevan matruusin jaloista pitkälleen ja laskien jalkansa hänen
vatsalleen riistää häneltä pyssyn, jolla heti tappaa vahtiupseerin.
Samaan aikaan hyökkäävät toiset muidenkin vartiomatruusien kimppuun,
riistävät heiltä aseet pois ja lyövät heidät kuoliaiksi. Kaikkialta
kaikuu yhteinen sotahuuto. Vahtimestari, jolla on rautojen avaimet,
kaatuu ensimäisinä. Kokonainen lauma mustaihoisia täyttää hetikohta
laivankannen. Ketkä eivät löydä muita aseita, tempaavat käsipuita
tai laivaveneen airoja. Pian on eurooppalainen miehistö mennyttä
kalua. Muutamat matruusit asettuvat kuitenkin puolustusasemaan
peräkannelle, mutta heiltä puuttuu aseita ja päättäväisyyttä. Ledoux
oli vielä hengissä eikä ollut menettänyt vähintäkään rohkeudestaan.
Huomatessaan, että Tamango oli salaliiton johtaja, hän toivoi
voivansa helposti suoriutua hänen rikosveljistään, kunhan vain saisi
hänet itsensä hengiltä. Hän astui sapeli kädessä Tamangoa vastaan
kutsuen häntä äänekkäillä huudoilla. Paikalla tämä hyökkäsikin
häntä kohti. Pitäen pyssyänsä kiinni piipunsuusta hän käytteli sitä
kuin nuijaa. Molemmat päälliköt tapasivat toisensa sillä kapealla
käyntisillalla, joka vie etukannelta peräkannelle. Tamango löi
ensiksi. Keveällä ruumiinliikkeellä sai valkoinen iskun vältetyksi.
Sattuen kovasti siltapalkkeihin lensi pyssynperä kappaleiksi, ja
iskun voimasta luiskahti itse pyssykin Tamangon käsistä. Näin jäi hän
aseettomaksi, ja pirullinen mielihyvän hymy huulilla Ledoux kohotti
kätensä lävistääkseen hänet. Mutta Tamango oli yhtä vikkelä kuin
pantterit hänen syntymämaassaan. Hän heittäysi suoraan vastustajansa
syliin ja tarttui siihen käteen, jolla tämä piti sapeliansa. Toinen
koettaa repiä irti käsivarttansa, toinen taas sitä pidättää. Tässä
raivoisassa ottelussa kaatuvat molemmat, mutta afrikkalainen jää alle.
Menettämättä rohkeuttaan Tamango likisti vastustajaansa koko voimallaan
lähemmäksi ja puraisi häntä kaulaan niin kovasti, että veri syöksähti
kuin jalopeuran hampaan jäljeltä. Sapeli putosi silloin kapteenin
hervonneesta kädestä. Sen sieppasi Tamango ja verissä suin karaten
pystyyn hän päästi riemuhuudon lävistäessään useammilla pistoilla jo
puolikuolleen vihollisensa.
Voitosta ei ollut enää epäilemistä. Muutamat jäljelle jääneet matruusit
koettivat rukoilla armoa kapinallisilta, mutta säälittä tapettiin
kaikki, yksin tulkkikin, joka ei ollut heille koskaan mitään pahaa
tehnyt. Luutnantti kuoli kunnialla. Hän oli vetäytynyt taammaksi erään
pienen kanuunan luo, jota saattoi käännellä navan ympäri ja joka
ladataan räjähdysaineilla. Vasemmalla kädellään hän ohjasi kanuunaa ja
puolustihe oikeassa kädessään olevalla sapelilla niin kauan, että hänen
ympärilleen kertyi joukko mustaihoisia. Painamalla kanuunan hanaa ampui
hän sitten tuohon taajaksi sulloutuneeseen laumaan leveän, kuolleilla
ja kuolevilla täytetyn tien. Muutama silmänräpäys sen jälkeen hänet
hakattiin kappaleiksi.
Kun viimeisen valkoihoisen ruumis silvottuna ja palasiksi leikeltynä
oli heitetty mereen, alkoivat mustaihoiset kostoonsa kyllästyneinä
katsella ylös laivan purjeihin, jotka raittiin tuulen pullistamina
vieläkin, näyttivät tottelevan heidän entisiä sortajiansa ja saadusta
voitosta huolimatta kuljettavan voittajia kohti orjuuden maata.
— Mitään ei siis ole saavutettu, ajattelivat he surullisina, ja
tokkohan tuo valkoisten suuri jumala tahtonee viedä meitä takaisin
kotimaahamme, meitä, jotka olemme hänen miestensä verta vuodattaneet?
Muutamat väittivät Tamangon osaavan ohjata laivaa. Suurella melulla
huudettiin Tamangoa esille.
Hänpä ei huolinut pitää kiirettä. Vihdoin hänet löydettiin
peräkajuutasta, missä hän seisoi hajamielisen näköisenä, toisella
kädellä nojautuen kapteenin veriseen sapeliin, toinen ojennettuna
vaimollensa Aychélle, joka suuteli sitä polvistuneena hänen edessään.
Voitonriemu ei jaksanut vähentää synkkää levottomuutta, joka ilmeni
koko hänen olennossaan. Ollen muita viisaampi hän oivalsi paremmin
aseman vaikeuden.
Kannelle vihdoin ilmaantuessaan hän tekeytyi tyyneksi, vaikkei sitä
suinkaan ollut. Sadan sekavan äänen vaatiessa häntä kääntämään laivan
suuntaa hän lähestyi verkkaisin askelin ruoria, ikäänkuin olisi
tahtonut hiukan viivyttää sitä hetkeä, joka hänelle itselleen ja muille
oli ratkaiseva hänen mahtinsa suuruuden.
Koko laivassa ei ollut ainoatakaan mustaihoista, niin tuhmia kuin he
olivatkin, jolta olisi jäänyt huomaamatta erään pyörän ja sen eteen
asetetun laatikon vaikutus laivan liikkeihin; mutta tässä koneistossa
oli heille kuitenkin suuri salaisuus. Tamango tutki kauan aikaa
kompassia liikutellen huuliansa aivan kuin olisi tavaillut niitä
sanoja, jotka näki siihen piirretyksi; sitten hän nosti kätensä
otsalleen ja tekeytyi miettiväiseksi kuin ainakin mies, joka päässänsä
laskee jotakin. Mustaihoiset seisoivat kaikki suut ammollaan ja
silmät selällään hänen ympärillään ja seurasivat jännittyneinä hänen
pienintäkin liikettänsä. Sillä pelon ja luottamuksen sekaisella
päättäväisyydellä, minkä tietämättömyys tuottaa, teki hän vihdoin
voimakkaan liikkeen ruoripyörällä.
Niinkuin jalo ratsu ymmärtämättömän ratsastajan kannustaessa hypähtää
takajaloilleen, kohosi tuo kaunis priki tästä tavattomasta manööveristä
aallon harjalle. Olisi voinut sanoa, että se harmistuneena tahtoi
hukuttautua taitamattomine perämiehineen. Kun purjeiden aseman ja
ruorin välistä välttämätöntä suhdetta oli äkkiä loukattu, kallistui
laiva sitten sellaisella voimalla, että luuli sen tuossa paikassa
kaatuvan. Pitkät raakapuut jo merta viistivät. Monet neekerit
kellahtivat kumoon, ja muutamia vierähti mereen. Pian nousi laiva
sentään uudelleen ylpeästi lainetta kohti ikäänkuin olisi vielä
kerran tahtonut taistella perikatoansa vastaan. Mutta tuuli puhalsi
kaksinkertaisella voimalla, ja yhtäkkiä katkesivat hirvittävällä
räiskeellä molemmat mastot muutamia jalkoja komentosillan yläpuolelta
ja peittivät koko kannen pirstaleilla ja raskaalla touviverkolla.
Säikähtyneinä ja kauhusta kirkuen pakenivat neekerit kannen alle; mutta
kun tuuli ei enää tavannut mitään vastustusta, nousi laivakin pian
tasapainoon keinuen verkalleen aaltojen mukana. Rohkeimmat mustaihoiset
nousivat sitten jälleen kannelle ja puhdistivat sen paksusta
lastukosta. Tamango pysyi liikkumatonna, nojaten kyynärpäällään
kompassia vasten ja peittäen kasvonsa koukistetun käsivartensa
suojaan. Ayché seisoi hänen vieressänsä uskaltamatta kuitenkaan häntä
puhutella. Vähitellen alkoivat mustaihoiset jo lähennellä, ja rupesi
kuulumaan nurinaa, joka ennen pitkää kiihtyi todelliseksi moitteiden ja
haukkumasanojen myrskyksi.
— Sinä kavala petturi! huusivat he. Sinä se olet syypää kaikkeen meidän
kurjuuteemme, sinähän se möit meidät valkoisille ja yllytit meitä
kapinoimaan heitä vastaan. Sitten sinä kehuit tietojasi ja lupasit
viedä meidät takaisin kotimaahamme. Me hullut uskoimme sinua ja nyt
olemme hukkumaisillamme kaikki, kun sinä olet suututtanut valkoihoisten
jumalan.
Tamango kohotti taas ylpeästi päänsä, ja hänen ympärilleen kertyneet
mustaihoiset peräytyivät säikähtyneinä. Sitten hän otti kaksi pyssyä,
viittasi vaimoansa seuraamaan, astui edessään aukeavan joukon läpi
ja suuntasi tiensä laivan kokkapuolelle. Sinne hän rakensi itselleen
tyhjistä tynnyreistä ja palkeista jonkinlaisen suojuksen ja istahti
keskelle tätä aitaustansa, josta hänen molempien pyssyjensä suut
uhkaavina pistivät esiin. Rauhaan hänet jätettiinkin. Kapinallisista
muutamat itkivät, toiset kutsuivat, kädet taivasta kohti ojennettuina,
omiaan ja valkoisten jumalia avuksensa; tässä oli joukko polvillaan
kompassin edessä, jonka alituinen häilyminen oli yleisen ihmettelyn
esineenä ja jota he rukoilivat saattamaan heidät maahansa takaisin,
tuolla taas viruivat toiset kannella synkkinä ja alakuloisina.
Ajatelkaa vielä näiden epätoivoisten keskelle kauhistuksesta ulvovia
naisia ja lapsia sekä parikymmentä haavoitettua anomassa hoitoa ja
apua, jota kukaan ei ajatellutkaan heille antaa.
Äkkiä ilmestyy eräs neekeri kasvot loistavina kannelle. Hän ilmoittaa
löytäneensä valkoisten viinasäiliön; hänen ilonsa ja olentonsa
todistavatkin selvästi, että hän on jo sitä maistellut. Hetkeksi
haihduttaa tämä uutinen onnettomain vaikerrukset. Kaikki kiiruhtavat
varastohuoneeseen ja juovat itsensä humalaan. Puoli tuntia sen jälkeen
nähdään heidän hyppelevän ja nauravan kannella ja antautuvan raaimman
juopumuksen kaikkiin hurjuuksiin. Haavoitettujen voihkeet säestävät
heidän tanssejaan ja laulujaan. Näin kuluu jäännös päivästä ja yö
kokonaan.
Aamulla herätessä on uusi epätoivo edessä. Yön aikana oli suuri
joukko haavoittuneita kuollut. Laiva kellui ruumiiden keskellä.
Meri oli myrskyisä ja taivas synkkä. Neuvoteltiin. Muutamat, jotka
osasivat loitsuja, vaikkeivät Tamangon edessä olleet uskaltaneet
hiiskahtaakaan taidostaan, tarjosivat palvelustaan. Koeteltiin
useita voimakkaita loitsuja. Jokaisen tehottoman yrityksen jälkeen
alakuloisuus vain lisääntyi. Vihdoin alettiin taas puhua Tamangosta,
joka ei ollut vieläkään tullut suojuksensa ulkopuolelle. Hän se
sittenkin oli viisain heistä ja ainoastaan hän kykeni pelastamaan
heidät siitä hirveästä asemasta, mihin oli heidät saattanut. Eräs
vanhus lähestyi häntä rauhanhierojana. Häntä pyydettiin antamaan
neuvonsa, mutta taipumattomana kuin Coriolanus pysyi Tamango kuurona
heidän rukouksilleen. Yön aikana hän oli epätoivon vallitessa kerännyt
itselleen varaston korppuja ja palvattua lihaa. Hän näytti päättäneen
elää muista erillään siellä, mihin oli vetäytynyt.
Viinaa oli vielä jäljellä. Ainakin saa sillä unohtumaan myrskyn
ja orjuuden ja lähestyvän kuoleman. Sitten nukutaan, nähdään
unta Afrikasta, kumipuumetsistä, olkikattoisista majoista ja
apinanleipäpuista, joiden varjot peittävät koko kyläkunnan. Edellisen
päivän juopottelu uudistuu. Siten kuluu useampia päiviä. Vaikeroida,
itkeä ja repiä hiuksiansa, sitten humaltua ja nukkua, siinä heidän
elämänsä. Monta kuoli pelkästä ylenjuomisesta; muutamat heittäysivät
mereen tai pistivät itsensä kuoliaiksi.
Eräänä aamuna Tamango astui varustuksensa takaa esiin ja tuli
katkenneen suurmaston luokse.
— Orjat, sanoi hän, Henki on minulle unessa ilmestynyt ja osoittanut
keinot, miten pelastaa teidät ja viedä takaisin maahanne. Teidän
kiittämättömyytenne ansaitsisi sen, että jättäisin teidät kohtalonne
alaisiksi, mutta minä säälin noita voivottavia vaimoja ja lapsia. Minä
annan teille anteeksi: kuunnelkaa minua.
Kaikki mustaihoiset loivat kunnioittavasti katseensa alas ja kertyivät
hänen ympärillensä.
— Ainoastaan valkoiset, jatkoi Tamango, tietävät ne tenhosanat, joiden
avulla voi liikutella näitä suuria puutaloja; mutta me osaamme mielemme
mukaan ohjata noita keveitä veneitä, jotka muistuttavat oman maamme
pursia.
Hän viittasi sluuppia ja muita prikin veneitä.
— Täyttäkäämme ne ruoka-aineilla, asettukaamme niihin ja soutakaamme
tuulen mukaan; minun ja teidän jumalanne on antava sen puhaltaa
kotimaatamme kohti.
Häntä uskottiin. Hullumpaa ehdotusta ei kuitenkaan ole koskaan tehty.
Ymmärtämättä kompassin käyttöä ei heillä vallan oudoilla ulapoilla
ollut muuta kuin tietymättömät seikkailut edessä. Tamangon käsityksen
ja mielikuvituksen mukaan tarvitsi vain soutaa suoraan eteenpäin, niin
tulisi sieltä vihdoin mustaihoisten maa vastaan, sillä mustaihoiset
asuvat maalla ja valkoiset elävät laivoillaan. Niin oli hän kuullut
äitinsä sanovan. Pian oli kaikki valmiina lähtöön; mutta ainoastaan
sluuppi ja yksi kanootti oli käyttökunnossa. Niihin eivät nuo lähes
kahdeksankymmentä vielä elossa olevaa neekeriä mahtuneet. Haavoitetut
ja sairaat täytyi jättää oman onnensa nojaan. Useimmat heistä pyysivät
vain, että heidät lopetettaisiin ennen lähtöä.
Molemmat veneet, jotka sanomattomalla vaivalla oli saatu vesille,
poistuivat laivan luota suunnattomasti lastattuina ja meren
lainehtiessa niin kovasti, että se uhkasi joka hetki niellä heidät.
Kanootti lähti edellä. Tamango oli Aychén keralla istuutunut sluuppiin,
joka raskaampana ja enemmän lastattuna ollen jäi tuntuvasti jäljelle.
Kuului vielä prikille jätettyjen poloisten voivotushuutoja, kun
voimakas aalto löi sluupin yli ja täytti sen vedellä. Vähemmässä
kuin minuutissa oli se jo tuuliajolla. Kanootissa nähtiin heidän
onnettomuutensa, ja soutajat ponnistivat siellä kaksinkertaisesti
peläten, että heidän muuten ehkä täytyisi auttaa haaksirikkoisia.
Melkein kaikki sluupissa olleet hukkuivat. Ainoastaan kymmenkunta pääsi
takaisin laivaan. Näiden joukossa olivat myöskin Tamango ja Ayché.
Auringon laskiessa nähtiin kanootin häipyvän näköpiirin taakse; mutta
miten sille lopullisesti kävi, sitä ei tiedetä.
* * * * *
Miksipä väsyttäisin lukijaa nälän kärsimysten vastenmielisellä
kertomisella? Noin parikymmentä henkeä, joita vuoroin myrskyisä meri
heittelee, vuoroin paahtava päivä polttelee, taistelee ahtailla
tiloilla joka päivä ruokavarojensa pienistä tähteistä. Kustakin
korppupalasesta on oteltava, ja heikompi kuolee, ei senvuoksi, että
väkevämpi hänet tappaa, vaan siksi, että tämä jättää hänet kuolemaan.
Muutamien päivien kuluttua ei _Toivo_-prikillä ollut muita hengissä
kuin Tamango ja Ayché. — — —
* * * * *
Eräänä yönä oli ankara aallokko; kova tuuli puhalsi, ja pimeyskin oli
niin sankka, ettei laivan perästä voinut kokkaa erottaa. Ayché makasi
vuoteella kapteenin kajuutassa, ja Tamango istui hänen jalkojensa
juuressa. Molemmat olivat jo kauan olleet äänettöminä.
— Tamango, huudahti vihdoin Ayché, kaikki mitä sinä kärsit, kärsit sinä
minun tähteni...
— En minä kärsi ensinkään, vastasi Tamango jyrkästi, heittäen vaimonsa
viereen vuoteelle ainoan jäljellä olevan korppupuoliskonsa.
— Säilytä se itseäsi varten, sanoi Ayché työntäen hiljaa korpun
luotansa; ei minun enää ole nälkä. Ja miksikä söisinkään? Onhan minun
hetkeni jo tullut!