(Der Ring des Nibelungen.)
Wagnerin nuoruudenunelmana oli ollut saksalaisen mytologian pohjalle
rakennetun suuren, useampiosaisen draamasarjan luominen. Tämän sarjan
eri draamojen piti hänen mielestään kuulua keskenään elimellisesti
yhteen; kokonaisuutta ei käynyt katkaiseminen erillisiksi esityksiksi.
Jonkun aikaa hän epäröi, valitako aihe historiasta vai mytologiasta
— sitten hän päätti ottaa käsiteltäväkseen aiheen, jonka tarjosi
saksalainen kansaneepos "Das Nibelungenlied".
Maanpaossa ollessaan hän sitten tarkkojen tutkimuksien tuloksena
sai valmiiksi "Nibelungin sormuksen" libreton. Wagner oli sen
valmistumisesta niin hyvillään, että huonoista raha-asioistaan
välittämättä omalla kustannuksellaan painatti sen ja jakeli sitä
ystävilleen lahjaksi. Tämä tapahtui v. 1853 — vasta kymmenen vuotta
myöhemmin ilmestyivät runodraamat yleisön saatavaksi.
Nyt odottivat draamat vain säveltämistä. Työnsä aloitti Wagner jo v.
1853, mutta varsinaiseen vauhtiinsa pääsi sävellystyö vasta eräällä
Italiaan tehdyllä virkistysmatkalla joku kuukausi myöhemmin. Eräässä
hotellissa, hänen unetonna viettäessään yötään, tulivat "Rheingoldin"
sävelet aivan itsestään hänen mieleensä — näin hän itse kertoo — ja
hänen piti tuotapikaa palata takaisin kotiinsa saadakseen soinnut
paperille. Tammik. 15 p:nä 1854 ilmoitti hän Lisztille lyhyesti:
"'Rheingold' on valmis." Sitten tuli "Walkyrian" vuoro; se valmistui
maaliskuussa 1856. Syyskuussa samana vuonna aloitti hän "Siegfriedin"
säveltämisen, mutta se jäi joksikin aikaa kesken — näihin aikoihin
sattuivat Zürichin tapahtumat, jotka johtivat "Tristaniin" ja
"Mestarilaulajiin". V. 1857 oli "Siegfriedistä" valmiina kaksi näytöstä
— toiset näytökset saivat jäädä odottamaan parempia aikoja, jotka
tulivat vasta yhdentoista vuoden kuluttua. Silloin oli hän hyvän
ja hellän puolison turvissa rauhallisessa Triebschenissä ja ryhtyi
uudelleen keskeytyneeseen työhönsä käsiksi; elokuussa v. 1869 oli
"Siegfried" valmis. "Götterdämmerung" sai sävelasunsa v. 1869 lokakuun
ja v. 1870 marraskuun välisenä aikana — ja niin oli suurenmoinen
ja mittasuhteiltaan ennenkuulumattoman laaja säveldraamatetralogia
kokonaisuudessaan valmis. Teoksensa omisti Wagner ylhäiselle
suosijalleen Baierin kuningas Ludwig II:lle.
Kuten edellisestä on käynyt selville, kuuluu "Nibelungin sormukseen"
neljä eri musiikkidraamaa: esinäytöksenä "_Reininaarre_" (Rheingold),
sekä varsinaisina tapahtumadraamoina "ensimmäisenä päivänä" esitettävä
"_Walkyria_" (3 näytöstä), "toisena päivänä" esitettävä "_Siegfried_"
ja "kolmantena päivänä" esitettävä "_Jumaltentuho_" (Götterdämmerung),
joka sisältää prologin ja 3 näytöstä. Kaikkiaan vaatii "Nibelungin
sormuksen" esittäminen neljä perättäistä iltaa.
Seuraavassa selostamme kunkin "illan" sisällön:
Esinäytös: REININAARRE.
Rheingold.
"Reininaarteen" osajako:
/*
Jumalia:
_Wotann_ baritoni
_Donner_ basso.
_Froh_ tenori.
_Loge_ tenori.
Jättiläisiä:
_Fasolt_ barytoni.
_Fafner_ basso.
Kääpiöitä:
_Alberich_ barytoni
_Mime_ tenori.
_Fricka_ soprano.
_Freija_ soprano.
_Erda_ altto.
Reinin tyttäriä:
_Woglinge_ soprano.
_Wellgunde_ soprano.
_Flosshilde_ altto.
kääpiöitä
*/
Kauniina ja kirkkaana alkaa 136-tahtinen alkusoitto. Kuin syvän
hiljaisuuden tulkkina kajahtaa n.s. urkupiste läpi koko alkusoiton,
teeman pian muuttuessa täyteläisemmäksi sekä nopeampikuvioiseksi,
kunnes vihdoin sävelten tasainen aaltoilu sattuvasti kuvailee
Reinvirran juoksua ja sen tytärten karkeloa.
Väliverho nousee. Vihertävä hämärä vallitsee Reinin pohjassa olevan
kallion ympärillä ja väsymättöminä vyöryvät mahtavan virran aallot
eteenpäin kohti merta. Kolme Reinin tytärtä, Woglinde, Wellgunde ja
Flosshilde, vartioivat Reinin aarretta, jonka yliset jumalat ovat
kätkeneet joen pohjaan. Pimeästä kuilusta syöksähtää tanssivien ja
laulavien neitojen keskelle kääpiö Alberich. Hän himoitsee aarretta ja
koettaa senvuoksi saada neitojen suosion puolelleen, mutta nämä vain
ilakoivat hänen kustannuksellaan. Turhiin raukeavat hänen yrityksensä
saada kiinni nuo kisailevat neidot. Ylhäisen isänsä kiellosta
piittaamatta — aarteen aikaansaaman loisteen kiihdyttäminä — neidot
kertovat kääpiölle aarteen salaisuuden. Koko maailman saisi omakseen
se, joka takoisi aarteesta sormuksen, ja sormuksen siitä saa vain se,
joka kieltäytyy kokonaan rakkaudesta ja sen onnesta. Silloin peruuttaa
Alberich kiireesti juuri äsken lausumansa rakkaudentunnustukset, tempaa
aarteen kalliosta ja katoaa saaliineen syvyyteen maan uumeniin. Kaiken
peittää syvä pimeys, josta kajahtelevat onnettomien neitojen tuskaisat
valitushuudot.
Kun sumu on hälvennyt, on edessämme aamuhämärän verhoama avonainen
vuoristomaisema. Etäällä näkyy päivän kirkastuessa vuorenhuipulla
Walhalla, Wotan-jumalan linna. Riemukkain sanoin tervehtii Wotan
ikiajat kestävää linnaansa, mutta riemuun vuodattaa katkeria pisaroita
hänen puolisonsa Fricka. Wotan saa nuhteita siitä, että on linnan
rakentajille, Fafner- ja Fasolt-jättiläisille luvannut palkkioksi
nuoruuden ja lemmenjumalattaren Freian. Jo saapuu neito jättiläisten
uhkaamana. Wotan rauhoittaa pelkääviä jumalattaria, mutta osoittaa
itsekin jonkinlaista pelkoa, koska hakee katseillaan viekasta
Lokea, joka oli luvannut pelastaa neidon joutumasta jättiläisten
haltuun. Jättiläiset tulevat vaatimaan Wotanilta palkkiotaan, Freiaa.
Wotan kieltäytyy täyttämästä sopimusta. Donner ja Froh kiiruhtavat
suojelemaan sisartaan. Nyt saapuu Loke saaden kertomuksellaan Reinin
aarteesta ja siitä taotusta sormuksesta jättiläiset himoamaan Alberich-
kääpiön sormusta. Jättiläiset lupaavat luopua Freiasta, jos Wotan
hankkii heille illaksi aarteen ja sormuksen. Lokenkaan mielestä ei ole
muuta keinoa: hän on turhaan maan päältä etsinyt naista, joka kelpaisi
Freian sijasta jättiläisille annettavaksi. Mutta kertomuksellaan on
Loke herättänyt myös Wotanissa halun päästä valtaan ja kunniaan. Wotan
huudahtaa, että hänen täytyy saada sormus haltuunsa. Jättiläiset
pysyvät vaatimuksessaan ja vievät Freian panttina mukanaan. Nyt on
kauneus ja nuoruus kadonnut jumalten joukosta. Loken varoituksista
huolimatta Wotan päättää hankkia sormuksen ja lähtee nyt tämän viisaan
apurinsa kanssa Nibelheimiin, Alberichin maanalaiseen linnaan.
Synkässä rotkossa asustaa kääpiöitten, Nibelungien, herrana synkkä
Alberich. Hänen veljensä Mime on valmistanut ihmeellisen viitan,
joka tekee kantajansa näkymättömäksi ja samalla antaa tälle taidon
muuttaa itsensä siihen muotoon, mihin haluaa. Loke ja Wotan koettavat
nyt viekkaudella saada viitan Alberichilta, joka uhkauksiin ja
pahoinpitelyyn turvautuen on saanut viitan anastetuksi veljeltään.
Viekkaus mielessään Loke on epäilevinään viitan taikavoimaa. Pahaa
aavistamatta Alberich muuttautuu silloin suureksi lohikäärmeeksi ja
sitten kilpikonnaksi. Samassa silmänräpäyksessä, jolloin Alberich on
muuttanut itsensä kilpikonnaksi, riistää Wotan häneltä viitan, ja
Alberich viedään sidottuna ylämaailmaan.
Sitten on näyttämö sama kuin toisessa kohtauksessa. Walhalla näkyy
etäältä ja Rein virtaa uomassaan. Loken määräyksestä käskee Alberich
kääpiötä tuomaan aarteet esiin syvistä kätköistään Wotanille
luovutettavaksi. Ihmeellisestä viitastaan täytyy hänen myös luopua.
Sormuksen hän vielä tahtoisi pitää, mutta Wotan vaatii sitäkin.
"Henkeni saat — et sormusta!" huudahtaa Alberich, mutta huomaa kohta
menettävänsä sekä henkensä että sormuksen, ellei hyvällä luovuta
sormusta. Hirveästi kiroten hän antaa pois sormuksen, tuomiten
sortumaan jokaisen, jonka haltuun sormus joutuu. Wotan ei tajua
kirouksen sisältöä; hän tuijottaa vain sormukseen ja hyvillään
sanoo nyt omistavansa sen, mikä hänet tekee "mahtavimmaksi kaikista
mahtavista".
Aarteet oli luvattu lunnaiksi Freiasta. Jumalten iloksi jättiläiset
jo lähestyvät, kaunis neito mukanaan. Fafner ja Fasolt esittävät
nyt vaatimuksensa: kultaa on heidän saatava niin paljon, että
Freiaa ei kultakasan takaa ollenkaan näy. Kultakasa on jo korkea,
ihmeellinen viittakin on täytynyt siihen lisätä — mutta yhä vielä on
siinä pieni rako, josta Fasolt näkee Freian silmän. Tämäkin rako on
ehdottomasti täytettävä. Ihmeellinen sormus kimmeltää Wotanin sormessa.
Sormusta vaativat jättiläiset nyt viimeisenä lisänä kultakasaan,
mutta toisten jumalien pyynnöistä ja rukouksista huolimatta Wotan
pysyy päätöksessään: sormuksesta hän ei luovu. Jo ovat jättiläiset
raastamaisillaan mukanaan Freian, jo on kauneus ja nuoruus ikiajoiksi
katoamaisillaan jumalten keskuudesta, kun kalliorotkossa näkyy Erda,
kohtalon jumalatar. Varoittaen nostaa hän kätensä ja kehoittaa
Wotania luopumaan sormuksesta, joka siihen liittyvän kirouksen takia
johtaisi hänet ikuiseen kadotukseen. Samalla Erda ennustaa jumalien
tuhoa, sitten kadoten näkyvistä. Kaikkien katseet ovat jännittyneinä
kääntyneet Wotaniin. Tämä on vaipunut syviin mietteisiin, mutta sitten
— kuin jostakin taakasta vapautuneena — tekee päätöksensä: "Ottakaa
sormuksenne, jättiläiset!"
Freia pääsee vapaaksi. Jättiläiset ryhtyvät heti jakamaan aarretta,
mutta joutuvat riitaan siitä, kuka saa omakseen sormuksen. Fafner lyö
toverinsa kuoliaaksi; jumalat seuraavat kauhistuneina tapahtumain
kulkua. Sormus on jo vaatinut ensimmäisen uhrinsa ja Fafner saa nyt
yksin pitää koko aarteen.
Wotan aikoo lähteä kysymään vastaisen varalle neuvoa Erdalta, mutta
Fricka saa hänet jäämään ja lähtemään yhdessä muitten jumalien kanssa
linnaan, joka odottaa vielä isäntäänsä. Donner, ukkosen tekijä,
heilauttaa vasaraansa; pilvet peittävät taivaan. Salama iskee, ukkonen
jyrähtää. Pilvet hajoavat nopeasti ja loistava sateenkaaren muodostama
silta johtaa kaukaiseen linnaan. Wotan on näystä sekä hämmästynyt että
ihastunut; hän on voittanut itsensä luopumalla sormuksesta ja samalla
kaikesta mahdista. Uusi vapaa sukupolvi kilvoitelkoon taistellen
itselleen pelastuksen ja lunastuksen pahuuden vallasta. Sankarimieli
asettukoon kullan valtaa vastaan. — Sellainen on hänen sanojensa ydin.
Harppujen ihanien sointujen säestäessä lähtevät jumalat kohti linnaa.
Reinin tytärten surullinen laulu kajahtaa syvyydestä: he kertovat
kadonneesta aarteesta ja rukoilevat sen palauttamista, laulullaan
häiriten jumalien kulun juhlallisuutta. Wotan tuntee syyllisyytensä,
mutta ei piittaa neitojen laulusta. Loke on kahden vaiheilla, seuratako
jumalia vai ei: kaikesta komeudestaan huolimatta ovat jumalat tuomitut
häviämään. Vihdoin päättää Loke liittyä jumalten kulkueeseen, jota
Reinin tytärten laulu säestää. Ja niin menevät kaikki jumalat ikuiseen
Walhallaan.
Ensimmäinen päivä: WALKYRIA.
Die Walküre.
"Walkyrian" henkilöt:
/*
_Siegmund_ tenori.
_Hunding_ basso.
_Wotan_ barytoni.
_Sieglinde_ soprano.
_Brünnhilde_ soprano.
_Fricka_ soprano.
*/
Alkusoitto kuvaa myrskyistä ukkossäätä ja synkän metsän kauhuja.
Väliverhon noustessa näemme Siegmundin hoippuvan Hundingin majaan.
Tuntemattoman lieden ääressä etsii hän turvaa vainoojaltaan. Talon
valtiatar, Sieglinde, löytää väsyneen pakolaisen ja tarjoaa tälle
virkistävää juomaa. Sieglindeltä saa Siegmund kuulla joutuneensa
Hundingin majaan. Hunding, synkkä mies, saapuu kotiin ja tarkastelee
epäluuloisena vierasta. Sieglinde valmistaa aterian ja Siegmundia
kehoitetaan asettumaan pöytään. Hunding kysyy vieraan nimeä ja
matkoja. Siegmund ilmoittaa olevansa Wehwalt nimeltään ja kertoo
seikkailustaan. Hunding huomaa Siegmundin vihollisekseen, mutta antaa
tälle vierasvaraisuuden nimessä luvan jäädä yöksi taloon. Seuraavana
aamuna on välit ratkaistava taistelulla.
On pimeä yö. Silloin huomaa yksikseen jäänyt Siegmund takkavalkean
loisteessa miekankahvan hohtavan keskellä majaa olevan saarnin
rungossa. Kas siinä aseettomalle miekka, jonka Siegmundin isä, Wälse,
on luvannut poikansa käytettäväksi silloin kun hätä on suurin.
Sieglinde, joka on puolisolleen antanut huumaavaa unijuomaa, saapuu nyt
sydämensä ääntä seuraten Siegmundin luokse. Hän kertoo kuuntelevalle
sankarille surullisesta elämästään ja onnettomasta, pakollisesta
avioliitostaan sekä siitä, kuinka hänen häissään muuan tuntematon
vaeltaja oli iskenyt miekan kahvaa myöten saarninrunkoon. Yksikään mies
ei ole tähän mennessä saanut miekkaa irti. Kaksinpuhelussa avautuvat
Sieglinden ja Siegmundin sydämet toisilleen: suureksi ilokseen, mutta
samalla myös suureksi surukseen huomaavat he olevansa sisaruksia.
Voimakkaalla vetäisyllä tempaa Siegmund miekan irti puusta ja kihlaa
näin sisarensa morsiamekseen. Sitten lähtevät molemmat ulos, yhdessä
vaeltaakseen kohti vapautta.
Toinen näytös tapahtuu karussa kallioseudussa. Wotan on täysissä
varusteissa, keihäs kädessä, ja vaatii nyt lemmikkiään, niinikään
täysissä varusteissa olevaa tytärtään, valkyria Brünnhildeä
huolehtimaan siitä, että Siegmund pääsee voitolle taistelussa Hundingia
vastaan. Saamastaan tehtävästä iloisena rientää Brünnhilde pois.
Wotanin puoliso Fricka saapuu. "Avion ja annetun lupauksen suojelijana"
hän syyttää Siegmundia ja Sieglindeä aviorikoksesta ja sukurutsasta
sekä vaatii, että kummankin on kuoltava ja Hundingin saatava jäädä
eloon. Fricka ei voi ymmärtää mitään, mikä poikkeaa tavallisesta,
totutusta järjestyksestä, Wotan taas sanoo haluavansa nähdä ja kokea
semmoista, mitä ei ole ennen tapahtunut — siksi hän tahtoo auttaa
Siegmundia. Mutta mahtavampi, voimakkaampi Wotanin tahtoa on ankara
täytymys noudattaa loukkaantuneen Frickan tahtoa — Fricka ei näet anna
myöten, ja niinpä on Wotanin suuruksissaan vannottava puolisolleen,
että Siegmund "pyhän järjestyksen säilyttämiseksi" tulee kaatumaan
taistelussa. Fricka poistuu, ja Wotan kutsuu takaisin Brünnhilden,
antaen tälle määräyksen Siegmundin kuolemasta. Hämmästyneenä kuuntelee
valkyria määräystä, samalla huomaten isänsä olevan suuren surun
vallassa. Wotan, jumala, tuntee voimattomuutensa sopimuksiin ja
tapoihin nähden — hän on kaikesta voimastaan huolimatta mitä epävapain
olento. Tyttärensä pyynnöstä hän nyt kertoo kohtalostaan, kertoo
vallanhimostaan ja sormuksesta, jonka oli jättiläisille luovuttanut
Freian lunnaiksi. Hän kertoo kirouksesta, joka liittyy sormukseen,
ilmoittaen nyt valtansa turvaamiseksi luoneensa valkyriat, joitten
tehtävänä on koota Walhallaan taistelussa kaatuneitten sankarien
henget. Mutta kaikista varotoimista huolimatta uhkaa jumalia tuho
heti kun Alberich saa takaisin sormuksensa. Wotan itse ei voi —niin
mielellään kuin hän sen tekisikin — riistää Fafnerilta sormusta,
koska sormus on Fafnerille joutunut laillisen ja sitovan sopimuksen
nojalla. Mutta jos löytyisi sankari, joka omiin voimiinsa luottaen,
omin apuinsa, omin neuvoinsa ja omin aseinensa hänen, Wotanin,
puolesta taistelisi, niin sama sankari saisi ryhtyä taistelemaan
myös jättiläistä vastaan ja voiton saadessaan vaatia tältä sormuksen
saaliikseen.
Saadakseen tällaisen sankarin syntymään, on Wotan luonut Wälsungien
suvun. Mutta Fricka on huomannut tämän teon alla piilevän viekkauden
— ja kaikki Wotanin ponnistukset ovat nyt rauenneet turhiin. Wotanin
ainoa toivomus on nyt: tulkoon loppu! Ja hän tietää Alberichin kyllä
pitävän huolen siitä, että loppu tulee. Alberich on jo kullan avulla
saanut osakseen naisen lemmen: naisesta on syntyvä Nibelungien poika
Hagen, joka hävittää jumalat. Nyt on Brünnhilden huolehdittava siitä,
että Wälsungien poika Siegmund kaatuu — jumalien häviöksi.
Matalalla äänellä, melkein kuin itsekseen on Wotan kertomuksensa
sanellut ja rientää pois. Siegmund ja Sieglinde saapuvat: väsyneenä
ja tapahtumien järkyttämällä vaipuu Sieglinde pyörtyneenä maahan.
Siegmundille ilmestyy nyt Brünnhilde, ohjaten suitsista ratsuaan,
käsivarressaan kilpi ja kädessään keihäs. Juhlallisen vakavasti hän
ilmoittaa Siegmundille lähenevästä kuolemanhetkestä. Siegmund vaatii,
että Sieglinden on saatava tulla hänen kerallaan Walhallaan. Brünnhilde
ihmettelee moista vaatimusta: Siegmundia odottavat Walhallan nautinnot,
ja kuitenkin tuo nainen merkitsee näitä enemmän! Brünnhilde lupaa
ottaa Sieglinden suojaansa, ilmoittaen tämän sydämensä alla kantavan
rakkauden panttia. Siegmund tahtoo surmata sekä Sieglinden että
itsensä; siitä estää hänet Brünnhilde, joka nähdessään noin suuren
rakkauden on joutunut säälin valtaan. Hän lupaa suojella Siegmundia
taistelussa Hundingia vastaan, näin osoittaen uppiniskaisuutta
Wotanin määräystä kohtaan. Raskaat pilvet peittävät näyttämön
taustan; joka puolelta kuuluu lähestyvien sotatorvien ääni. Siegmund
laskee Sieglinden hellästi kivi-istuimelle ja rientää pois. Salamain
sinkoillessa herää Sieglinde, kauhistuneena tuijotellen ympärilleen.
Kuuluu toisiaan etsivien Siegmundin ja Hundingin ääniä. Veriviholliset
kohtaavat toisensa, Sieglinde aikoo heittäytyä taistelevien väliin,
mutta horjahtaa äkillisen valon sokaisemana syrjään. Brünnhilden
tottelemattomuus Wotanin käskyä kohtaan ei auta. Tosin hän taistelussa
on Siegmundin puolella, mutta läsnä on myös Wotan. Keihääseen, jonka
Wotan ojentaa taistelevien vähin, katkeaa Siegmundin miekka, ja Hunding
saa kaadetuksi vastustajansa. Kauan ei hän kuitenkaan saa voitostaan
iloita: Wotanin kädenliike vaivuttaa hänet kuolleena maahan, — hän ei
kelpaa Walhallan sankarien joukkoon. Sitten kääntyy Wotan Brünnhildeen,
aikoen rangaista tämän uppiniskaisuuden. Silloin Brünnhilde pakenee
isänsä vihaa.
Kolmas näytös tapahtuu korkealla kallionhuipulla, joka kohoaa yli
puiden latvojen. Nopeasti kerääntyvät paikalle valkyriat, muutamat
kantaen sankareita, jotka ovat taistelussa kaatuneet. Kahdeksan
valkyriaa on koolla ja yhdeksäntenä saapuu kalliolle hurjassa paossa
Brünnhilde. Hän kantaa tajutonta Sieglindeä, koettaen suojella sekä
itseään että onnetonta naista jumalan vihalta. Turhaan pyytää hän
sisariltaan lainaksi kyllin levähtänyttä ratsua. Kaikki pelkäävät
Wotania, joka lähestyy hurjan pohjoistuulen ja pilvien kantamana.
Tuskin on Brünnhilde saanut taivutetuksi Sieglinden lähtemään pakoon
— samalla Brünnhilde myös ilmoittaa, että Sieglinde on saava pojan,
jolle on pantava nimeksi Siegfried ja jolle valkyria antaa Siegmundin
miekan kappaleet — kun Wotan jo on paikalla. Syylliselle valkyrialle
sanelee hän rangaistuksen. Brünnhilde menettää valkyrian arvonsa ja
hänet karkoitetaan maan päälle, jossa hänen pitää tulla jonkun miehen
vaimoksi, istua tuvassaan ja palvella miestään. Hurjasti vaikeroiden
sisarensa kohtaloa hajaantuvat valkyriat ratsujensa selässä metsään.
Wotan jää nyt yksikseen Brünnhilden kanssa. Rajuilma lakkaa, pilvet
hajaantuvat, iltarusko punertaa, tulee yö. Brünnhilde rukoilee armoa,
sanoen, ettei hän voinut olla yrittämättä Siegmundin pelastusta. Wotan
pysyy lujana päätöksessään: "Sun lemmen auvo on hurmannut, seuraa siis
myös, jota lemmit näin!" Sieglindeltä hän ei kiellä apuaan, mutta
Brünnhilden on kärsittävä rangaistus. Hänen on vaivuttava syvään uneen:
hänen on sitten mentävä sen vaimoksi, joka hänet herättää. Yhden
helpotuksen tähän ankaraan rangaistukseen saa Brünnhilde kuitenkin:
tulenlieskat ympäröikööt sitä kalliota, jolla hän nukkuu. Silloin ei
ainakaan kukaan pelkuriraukka uskalla häntä lähestyä.
Syvästi liikutettuna ottaa Wotan jäähyväiset reippaalta ja kauniilta
tyttäreltään ja suutelee tätä. Sitten vaipuu Brünnhilde syvään uneen
kuusien varjoon. Wotan manaa keihäällään esille leiskuvan tulen, ja
pian ympäröivät tulenlieskat kallion ja suuren kuusen oksien turvissa
uinuvan neidon. Kehtolaulun vienosti soidessa katoaa Wotan, huudahtaen:
"Ken peitseni kärjen eessä pelkää, ei liekkien halki käy!" — Väliverho
laskee.
Toinen päivä: SIEGFRIED.
Henkilöt:
/*
_Siegfried_ tenori.
_Mime_ tenori.
_Vaeltaja_ (_Wotan_) barytoni.
_Alberich_ barytoni.
_Fafner_ basso.
_Erda_ altto.
_Brünnhilde_ soprano.
*/
Alkusoitto johtaa synkillä sävelillään ajatuksemme Nibelungien pimeään
valtakuntaan, ja kun väliverho nousee, olemmekin Alberichin veljen
Mimen luolassa. Mime, jonka kasvatiksi Sieglinden synnyttämä Siegfried
on joutunut, takoo parhaillaan miekkaa Siegmundin miekan kappaleista,
jotka Sieglinde on jättänyt pojalleen. Ei tahdo työ luonnistua —
ainakaan ei miekalla ole entisen aseen voimaa. Ja kuitenkin tahtoisi
Mime saada syntymään sellaisen miekan, jolla Siegfried voisi surmata
Fafner-jättiläisen ja sitten riistää tältä pois Nibelungien aarteet.
Uljas nuorukainen saapuu, mukanaan kesyttämänsä karhu, jonka hän
päästää irti kasvatusisänsä suureksi kauhuksi. Hän tempaa myös miekan
— jonka Mime juuri on saanut eheäksi — ja iskee sen jälleen palasiksi.
Hän sanoo inhoavansa kasvatusisäänsä ja vaatii tältä tietoja synnystään
ja alkuperästään. Mime kertoo hänen syntymästään; kuultuaan miekan
tärkeänä tekijänä kuuluvan hänen perintöönsä, käskee Siegfried Mimeä
takomaan miekan eheäksi. Iloissaan siitä, että tuo vanha äijänkäppyrä
ei ole hänen isänsä, tahtoo Siegfried nyt lähteä avaraan maailmaan.
Nyt ilmestyy luolaan vaeltaja, joka on puettu tummansiniseen viittaan,
kädessään matkasauvana keihäs. Vaeltaja on Wotan. Hän asettuu Mimen
lieden ääreen ja aloittaa kääpiön kanssa arvoitus- ja kysymysleikin,
jota musiikki kuvaavasti säestää. Vaeltaja ratkaisee sukkelasti
kaikki kolme hänelle esitettyä kysymystä, mutta Mime ei osaa vastata
kolmanteen vaeltajan tekemään kysymykseen: "Kuka Nothungmiekan jälleen
ehjäks’ saa?" Vedonlyönnin nojalla pitäisi Mimen nyt menettää päänsä.
Vaeltajan puheista hänelle selviää, että "sen ehjäks’ saa" mies, "joka
ei mitään pelkää"; se mies on epäilemättä Siegfried, jonka tehtäväksi
myös — Wotanin sanojen mukaan — jää eheäksi saadulla miekalla lyödä
Mimen pää pois. Kaikin keinoin Mime nyt koettaa herättää nuorukaisessa
pelkoa — turhaan: Siegfried pysyy pelottomana ja ryhtyy takomaan
eheäksi isänsä miekkaa. Peloissaan seuraa Mime työn kehittymistä,
samalla laatien seuraavan suunnitelman: Siegfriedin on ihmeellisen
miekkansa avulla surmattava Fafner, joka inhoittavaksi lohikäärmeeksi
muuttuneena vartioi aarrettaan ja sormusta. Sitten saisi Siegfried
Mimen kädestä virkistävää juomaa, joka suistaisi sankarin kuolemaan.
Niin olisi sekä sormus että aarre Mimen hallussa. Mimen näitä
miettiessä saa Siegfried miekkansa valmiiksi ja riemusta huudahtaen hän
yhdellä iskulla halkaisee alasimen kahtia.
Toinen näytös tapahtuu "Kateudenluolalla". Alberich istuu kallion
kylkeen painautuneena, vartioiden, ettei kukaan ennen häntä pääse
luolaan, jossa Fafner aarrettaan vahtii. Paikalle saapuu Wotan jälleen
vaeltajaksi pukeutuneena. Alberich luulee matkamiehen aikovan anastaa
sormuksen. Wotan torjuu epäilyt; häntä sitovat sopimukset, sillä onhan
hän luovuttanut sormuksen lunnaiksi Freiasta. Epäluulot, että hän olisi
yllyttänyt Siegfriedin taisteluun Fafner- lohikäärmettä vastaan, torjuu
Wotan myös. Todistukseksi siitä, että hän, Wotan, ei aarretta himoitse,
herättää hän nukkuvan lohikäärmeen ja varoittaa sitä, ilmoittaen
sankarin saapuvan. Fafner ei pelkää mitään, tulkoon Siegfried vain.
Wotan poistuu, Alberich jää vartioimaan ja seuraamaan tapahtumain
kehitystä.
Nyt tuo Mime Siegfriedin luolalle, valmistaa pelotonta nuorukaista
taisteluun lohikäärmettä vastaan, jättäen hänet sitten yksikseen.
Siegfried vaipuu suloisiin haaveisiin erään tuuhean lehmuksen alle. Hän
muistelee äitiään, jota ei ole koskaan saanut nähdä. Ruokopillillä hän
yrittää matkia lintujen laulua, puhaltaen sitten torvestaan iloisen
sävelen. Tästä herää Fafner-lohikäärme, joka haukotellen matelee
luolasta. Nauraen tarkastelee Siegfried mokomaa eläintä. Sukkelasti
työntää hän miekkansa lohikäärmeen sydämeen — Fafner saa näin surmansa
— ja sormukseen liittyvä kirous on jälleen toteutunut. Kun Siegfried
vetää miekan pois haavasta, tahraa veri hänen kätensä. Vaistomaisesti
vie hän verisen sormen suuhunsa ja saa siten taidon tajuta ja ymmärtää
lintujen laulua. Pienen metsälinnun suusta kuulee Siegfried, että
luolassa on ihmeellinen taikaviitta ja sormus, joita hän nyt menee
noutamaan.
Alberich ja Mime kohtaavat toisensa. He aikovat mennä luolaan,
asettuvat toistensa tielle ja ryhtyvät "haukkumaan" toisiaan. Alberich
joutuu kiistassa häviölle. Mimen kummastukseksi on Siegfriedillä
luolasta tullessaan mukanaan taikaviitta ja sormus — Mime ei voi
ymmärtää, mistä Siegfried on saanut tietää niitten olemassaolon.
Lintu laulaa jälleen — Siegfried saa tietää, että Mime hautoo
murha-aikeita. Hän tyrkyttää Siegfriedille myrkyllistä juomaa, mutta
silloin Siegfried äkillisen inhon valtaamana lyö miekallaan maahan
entisen kasvatusisänsä. Luolasta kajahtaa Alberichin vahingoniloinen
voitonnauru. Siegfried ojentautuu jälleen pitkäkseen lehmuksen alle.
Päivä paistaa kirkkaana; nuoren sankarin mielessä herää kaipuu; hän
haluaisi saada hyvän toverin itselleen. Silloin lintu laulaa ihanasta
neidosta, joka nukkuu tulenliekkien ympäröimällä kalliolla ja jonka
saa vaimokseen vain se, joka hänet pelkoa osoittamatta herättää.
Nuorukainen huudahtaa ilosta: hän ei ainakaan pelkää mitään, ja kun
lintu lähtee lentoon, nousee Siegfried nopein askelin seuraamaan
opastaan.
Kolmannessa näytöksessä näemme jälleen Wotanin, jonka huoli jumalten
tulevaisuudesta on ajanut Erdan, kohtalon jumalattaren luokse.
Salaman ja ukkosenjylinän avulla Wotan herättää rotkossaan nukkuvan
jumalattaren. Tämä ei kuitenkaan osaa antaa mitään neuvoa, vaan
katoaa. Kirkkaassa aamuvalaistuksessa saapuu Siegfried. Vaeltaja on
nyt hänen tiellään matkalla nukkuvan neidon luo. Wotan alkaa puhutella
nuorukaista hieman ivallisesti. Nuorukainen tuntee rohkeuden rinnassaan
kasvavan, samoin Wotanin mieleen tulvii mustasukkaisuutta ja kateutta,
kun hän ajattelee, että Brünnhilde on tuleva tuon nuorukaisen vaimoksi.
Wotan ei halua noin vaan väistyä syrjään — hän tahtoo kaatua, tulla
voitetuksi tai itse voittaa. Hän ojentaa keihäänsä estämään nuorukaisen
kulkua, Siegfried tempaa miekkansa ja lyö keihään kappaleiksi. Kova
ukkosenjyrähdys, Wotanin tehtävä on lopussa ja hän katoaa huudahtaen:
"Mene! Minä en voi sinua pidättää!"
Iloisesti torveaan puhaltaen Siegfried kulkee hehkuvan tulimeren
halki. Hän löytää nukkuvan Brünnhilden. Tuo nainen herättää hänessä
tunteen, jota hän ei ole koskaan tuntenut: pelon. Hän rohkaisee
sentään itsensä ja herättää pitkällä suudelmalla nukkuvan neidon.
Vienojen harpunsävelten soidessa kohottautuu valkyria hitaasti ja
kurottaa ihastuksen vallassa käsivartensa kohti taivasta, ensimmäisen
tervehdyksensä kohdistaen auringolle, loistavalle päivän tuojalle.
Vasta sitten kääntyy hän Siegfriediin päin, tunnustaen tälle heti
rakkautensa. Mutta sitten muistaa hän äkkiä olevansa jumalallista
syntyperää. Hänen mieltään painaa tunto siitä, että hänen voimansa on
mennyt ja että hänen nyt on alistuttava tuon vieraan miehen tahtoon.
Ylpeänä, sitten epätoivoisen tuskallisena hän vastustaa Siegfriedin
myrskyisiä lemmenosoitukisa; rakkaus tekee kuitenkin lopulta
vastustuksesta lopun. Siegfried sulkee neidon syliinsä — ja niin
päättyy toinen ilta.
Kolmas ilta: JUMALTENTUHO.
Götterdämmerung.
Osajako:
/*
_Siegfried_ tenori.
_Gunther_ barytoni.
_Hagen_ basso.
_Alberich_ (korkea) basso.
_Brünnhilde_ soprano.
_Gutrune_ soprano.
_Waltraute_ mezzosoprano.
1., 2. ja 3. norna altto, altto, soprano.
1., 2. ja 3. Reinintytär soprano, altto, altto.
Miehiä. Naisia.
*/
Väliverhon noustessa näemme nornien Loken tuliloimujen valossa
punovan kultalankojaan ja kuulemme heidän laulavan surullisia
lauluja Wotanista. Saamme tietää, että Wotan on hakkauttanut
poikki maailmanpuun ja pinottanut halot Walhallaan, niitten avulla
polttaakseen linnansa. Alberich-aihe (kirous) kuuluu, kultainen lanka
katkeaa, nornilla ei ole enää mitään ilmoitettavaa, he menevät Erdan,
kohtalon jumalattaren luo.
On tullut päivä. Näyttämölle saapuu Siegfried täysissä asevarusteissa.
Häntä seuraa ratsua taluttaen Brünnhilde. Siegfriedin mieli palaa
jälleen maailmalle, hän ottaa nyt jäähyväiset puolisoltaan.
Uskollisuuslupauksia vaihdetaan. Siegfried saa ratsun Brünnhildeltä
antaen tälle vastalahjaksi sormuksen, johon liittyvästä kirouksesta
hänellä ei ole aavistustakaan. Helisevin soitoin Siegfried sitten
lähtee uusia seikkailuja etsimään.
Ensimmäisen näytöksen ensimmäinen kuvaelma vie meidät Gibichungien
pylvässaliin Reinin varrelle. Korkeille istuimille ovat asettuneet
ruhtinas Gunther ja tämän sisar Gutrune. Sivulla on Hagen,
Alberich-kääpiön poika, joka heti alkaa punoa juoniaan. Hän sanoo
tietävänsä kummallekin hyvät puolisot: Guntherille liekkien keskellä
olevan valkyria Brünnhilden, ja Gutrunelle sankareista mainioimman,
Siegfriedin, Wälsungien heimoa. Hagen neuvoo keinonkin, jolla Gutrune
saisi Siegfriedin puolisokseen: Siegfriedille olisi vain annettava
unohduksen juomaa. Silloin Siegfried unohtaisi kaikki ennen Gutrunea
näkemänsä ja rakastamansa naiset.
Reiniltä kuuluu heleitä torventoitahduksia. Siegfried soutaa siellä
ratsuineen veneessä pitkin virtaa. Hagen kutsuu hänet maihin. Siegfried
noudattaa kutsua. Hänellä ei ole maata eikä miehiä, mutta voimansa
hän tarjoaa kuninkaan palvelukseen. Hagenin kehoituksesta ojentaa
Gutrune Siegfriedille tervetuliaismaljan. Sankari juo maljasta,
muistellen Brünnhildeä, mutta juotuaan maljan pohjaan, hän unohtaa heti
rakkautensa Brünnhildeen ja kohdistaa hehkuvan lempensä Gutruneen.
Näin on Siegfried joutunut pimeitten voimien valtaan. Lisäksi lupaa
Siegfried hankkia Brünnhilden Guntherin puolisoksi käyttämällä
taikaviittaa, jonka salaisuuden Hagen paljastaa. Paremmaksi vakuudeksi
juovat Siegfried ja Gunther ikivanhoja germanilaisia tapoja noudattaen
veriveljeyden maljan, johon Hagen ei yhdy, koska hänen tarkoituksenaan
on tuhota Siegfried ja isälleen toimittaa aarre, sormus ja taikaviitta.
Toisen kuvaelman näyttämönä on jälleen valkyriain kallio.
Mietiskelevänä tarkastelee Brünnhilde Siegfriedin antamaa sormusta;
armaitten muistojen valtaamana suutelee hän sitä monet kerrat. Mutta
turhaan ei sormus ole hänen hallussaan: ilmoista laskeutuu nopeasti
valkyria Waltraute pyytämään Brünnhilden apua. Hän kertoo, että Wotan
on palannut takaisin vaellukseltaan keihäs kappaleina ja sitten
kaadattanut maailmanpuun ja pinottanut puut Walhallan saleihin. Nyt
istuu Wotan mykkänä, mitään virkkamatta istuimellaan; hän ei koske
Holdan nuoruutta antavaan omenaan, hän odottaa vain kaiken loppua.
Kerran oli hän avannut suunsa ja sanonut Waltrautelle: "Jos hän
(Brünnhilde) antaisi sormuksen takaisin Reinin tyttärille, olisi sekä
maailma että jumala pääsevä kirouksen painosta!" Nyt olisi Brünnhilden
heitettävä sormus virtaan, mutta hän vastaa kieltävästi: hän ei halua,
ei tahdo luopua siitä rakkauden- ja uskollisuuden pantista, jonka
Siegfried on hänelle jättänyt. Ennen menkööt Walhalla ja komeat salit
raunioiksi! Waltraute ei siis ole onnistunut tehtävässään ja poistuu
valittaen metsään. — Siegfried saapuu. Hän on taikaviitan avulla
muuttanut itsensä Guntheriksi ja on nyt tullut hakemaan Brünnhildeä,
viedäkseen tämän Guntherin linnaan. Brünnhilde puolustautuu, mutta
joutuu häviölle. Siegfried ottaa sormuksen hänen sormestaan ja lähtee
sitten viemään omaa vaimoaan toisen miehen puolisoksi.
Toinen näytös alkaa; Hagen ja Alberich kohtaavat toisensa Reinin
rannalla. Alberich kehoittaa poikaansa pysymään lujana, sillä
kohta on kauan odotettu hetki käsissä. Siegfried on tuhoutuva ja
maailmanherruus joutuva heille. — Aurinko nousee. Siegfried saapuu
ja kihlautuu odottavan Gutrunen kanssa. Kovalla äänellä kutsuu Hagen
Gibichin miehiä hääjuhlia viettämään. Veneessä saapuvat Gunther ja
tämän puoliso Brünnhilde. Kauhukseen huomaa Brünnhilde Siegfriedin
seisovan Gutrunen rinnalla ja näkee Siegfriedin kädessä myös sormuksen,
jonka Gunther hänen luulonsa mukaan oli väkivallalla anastanut
häneltä, Brünnhildeltä. Brünnhilde puhkeaa nyt katkeriin syytöksiin
Siegfriediä vastaan, mutta tämä vannoo olevansa syytön ja kiiruhtaa
lemmittynsä kanssa hääjuhlaan. Hagenin yllytyksestä vannovat nyt
Gunther ja Brünnhilde, että Siegfriedin täytyy kuolla. Hagen tietää,
mikä on Siegfriedin arin kohta, ja Brünnhilde liittoutuu hänen kanssaan
Siegfriedin tuhoksi.
Kolmannen näytöksen ensimmäinen kuvaelma tapahtuu villissä metsä- ja
kallioseudussa Reinin lähellä. Kolme Reinin tytärtä kohottautuu ylös
virrasta, virittäen ihanan pehmeäsointuisen laulun, joka myöhemmin
muuttuu aarteen katoamisesta kertovaksi valitukseksi. Paikalle
saapunutta Siegfriediä houkuttelevat neidot luopumaan sormuksesta,
mutta kun tämä vastaa houkutuksiin kieltävästi, varoittavat neidot
häntä uhkaavasta tuhosta. Siegfried nauraa kaikille varoituksille.
Hän ei pelkää kuolemaa. Hengen ja ruumiin hän mielellään antaa,
rakkaudesta hän vain ei tahtoisi luopua. Reinin tyttäret kiiruhtavat
kertomaan Brünnhildelle sormukseen liittyvästä kirouksesta. — Nyt
saapuvat paikalle metsästysretkellään Gunther, Hagen y.m. Saalista
ihaillaan ja maljoja kallistellaan. Siegfried on loistavalla tuulella
ja tarjoutuu synkkänä istuvalle Guntherille kertomaan menneisyydestään.
Hän kertoo syntymästään, kuvailee elämäänsä Mimen hoivissa ollessaan,
ilmoittaa, kuinka oli takonut miekan ja surmannut Fafner-lohikäärmeen,
kertoo metsälinnusta, jonka laulun oli ymmärtänyt, ja aarteesta, joka
joutui hänen haltuunsa. Sitten ei Siegfried enää muuta muista. Silloin
kaataa Hagen sankarin huomaamatta juomasarveen mehua, joka palauttaa
kadonneen muistin. Nyt kertoo Siegfried Guntherin kummaksi kuinka hän
herätti liekkien ympäröimällä kalliolla nukkuvan neidon. Siegfried
huomaa äkkiä kaksi korppia, jotka lentelevät hänen yläpuolellaan; hän
seuraa katseillaan korppien lentoa — silloin työntää Hagen keihään
hänen selkäänsä. Brünnhilden nimi huulillaan vaipuu Siegfried kuolleena
maahan. Miehet nostavat ruumiin kilvelle, ja juhlallisen surumarssin
soidessa lähtee surullinen kulkue kohti Guntherin linnaa. Kuu tulee
esille pilvien lomasta ja valaisee kelmeällä loisteellaan salakavalasti
surmattua sankaria.
Gibichungien pylvässalissa saa Gutrune suureksi surukseen vastaanottaa
puolisonsa — ruumiina. Hagen vaatii Guntherilta sormusta, joka on
Siegfriedin sormessa. Gunther vastaa kieltävästi; Hagen lyö hänet
kuoliaaksi ja aikoo juuri väkivallalla ottaa sormuksen Siegfriedin
kädestä, kun tämä käsi uhkaavana nousee pystyyn. Läsnäolevat
valtaa kauhu; silloin astuu Brünnhilde ruumiin ääreen, käskee
valmistamaan rovion ja koristamaan sen. Sitten pitää hän järkyttävän
jäähyväispuheen, jossa kertoo tuskistaan, rakkaudestaan ja Siegfriedin
uskollisuudesta. Nyt on iki- isä Wotan pääsevä rauhaan: Brünnhilde
irroittaa sormuksen Siegfriedin kädestä ja pistää sen omaan sormeensa.
Tuli, jonka hän itse sytyttää, on puhdistava sormuksen kirouksesta. Hän
heittää soihdun rovioon, jonka päällä Siegfried makaa. Sitten kutsuu
hän paikalle ratsunsa, nousee sen selkään ja heittäytyy ratsuineen
tulenliekkeihin. Tuli yhdistää jälleen molemmat rakastavaiset.
Hagen on yhä pelokkaammin seurannut Brünnhilden toimia ja syöksyy
mielipuolisuuden puuskassa Reiniin, josta Reinin tyttäret ovat nousseet
sormusta tukasta hakemaan: "Älkää kajotko sormukseen!" huutaa Hagen
vielä, mutta Woglinde ja Wellgunde saavat hänet nyt syleilyynsä ja
vetävät hänet mukanaan syvyyteen, Flosshilden riemuiten nostaessa
jälleen löydetyn sormuksen ilmaan. Rein on saanut takaisin aarteensa,
maailma on vapautunut sen kirouksesta, uusi suku, joka pitää rakkauden
käskyä korkeimpana lakinaan, voi kasvaa ja kukoistaa. Nyt on jumalten
tuho läsnä: Brünnhilden lähettiläinä ovat korpit vieneet Lokelle
valkyriainkalliolle sanan, että tämän oli mentävä sytyttämään Walhalla
tuleen. Kohta näkyy taivaalla tulipalon loimu: jumalten tuho, vanhan
maailman loppu on tullut.
* * * * *
Näitten edelläesiteltyjen draamojen ensi-illat olivat — kuten
elämäkerrasta muistamme — Bayreuthissa elokuussa v. 1876. Yleisön
innostus oli suuri, mutta arvostelu epäsuopea, kuten tavallisesti.
Vasta myöhemmin on tultu tajuamaan ja ymmärtämään, kuinka suurenmoinen
on ollut se tehtäväänsä syventyminen ja nerokkuus, joka oli
luonut tämän mielikuvituksen lentoa ja syvää elämäntuntua uhkuvan
draamasarjan. Ja vaikka tapahtumat näissä draamoissa ovat sijoitetut
kaukaiseen menneisyyteen, saattaa katsoja mielessään rinnastaa ne
nykyaikaankin, sillä M. Wegeliuksen sanoja käyttääksemme: "Meidänkin
nykyiselle maailmallemme samat voimat tuhoa uhkaavat, jotka jo
alkuaikoina kalvoivat maailmanpuun juurta: vallanhimo ja kullanpyynti;
nyt niinkuin silloinkin väkivalta murtaa ne 'sopimusriimut',
joitten piti taata maailmanrauha. Nytkin kuulemme maanalaisen humun
Alberichista ja hänen orjistaan, jotka tunkeilevat ylös pintaa kohti,
himoiten houkuttelevaa aarretta, jolla he tahtovat maanpäällä ostaa
itselleen sen taivaan, jota eivät usko ylhäällä olevaksi. Rakkaus
yhtävähän nyt kuin silloin tunnustetaan ainoaksi vapahtavaksi ja
pelastavaksi maailmanvallaksi."
Wagner oli ajatellut Nibelungin sormuksen jäävän vain Bayreuthin
juhlanäyttämön esitettäväksi. Mutta rahapula vaikutti jälleen sen,
että tetralogian esitysoikeus oli luovutettava muillekin teattereille.
München, Leipzig ja Wien saivat nähdä draamat ensimmäisinä; monet
pienemmät teatterit seurasivat sitten suurten jälkiä.