"Parsifal", Wagnerin viimeinen musiikkiluoma, joutuu nyt
selostettavaksemme. Wagner piti taivaan lahjana Schopenhauerin
filosofian pessimististä maailmankatsomusta, jossa hänen mielestään
uudessa asussa jälleen ilmeni vanhojen intialaisten bramaanien syvä
viisaus. Wagner oli aikaisemmin tutkinut intialaista uskontofilosofiaa
ja hän kertoo, että intialaiset sadut olivat hänen lempilukemistaan
Lontoossa v. 1853 annettujen konserttien väliaikoina. Näitten satujen
pohjalle hän oli aikonut luoda oopperan, mutta luopui sitten tästä
aikeesta. Kuten jo olemme viitanneet, on "Tristania ja Isoldea"
pidettävä Schopenhauerin filosofian runollisena ja musikaalisena
ilmennyksenä: siinähän juuri kuoleman ja tyhjyyden kaipuu esiintyy niin
väkevänä ja voimakkaana.
Mutta se teos, jossa säveltäjän ja runoilijan lopullisesti kirkastunut
maailmankatsomus esiintyy puhtaimpana, on "Parsifal". Tässä draamassa
— tai paremminkin myytissä — johtaa runoilija-säveltäjä ajatukset
"germanilais-pohjoismaisen kristinuskon henkeen, joka on yhtä kuin
luonto, jossa se elää, on ja vaikuttaa." Hän on tässä viimeisessä
teoksessaan tahtonut opettaa meitä kuulemaan Jumalan ääntä myös
hiljaisuudessa näin päättäen arvokkaasti sen työn, jonka alku- ja
tukipylväänä on "Lentävä hollantilainen".
Tuotuaan näyttämölle germanisen jumalaistaruston pakanalliset sankarit
ja sankarittaret tarttui Wagner aiheeseen, joka oli jo "Lohengrinin"
alkusoitossa esiintynyt: Pyhä Graalin malja. Hänen sankarikseen tuli
nyt Parsifal, joka edustaa ajatusta: lunastus, joka johtuu säälistä
ja myötätunnosta, tuottaa onnea ja pelastusta. Draaman pohjana on
pääasiassa Wolfram von Eschenbachin runoelma "Parsifal", jossa
kerrotaan tarkalleen ja yksityiskohtaisesti, miten Parsifal-nimisen
sankarin onnistuu päästä pyhän Graalin linnan salaisuuden — kalliin ja
ihmeitä tekevän jalokiven — perille ja siten tulla Graalin kuninkaaksi.
"Parsifalin" ensimmäisen suunnitelman laati Wagner jo Zürichissä
ollessaan. Varsinaisen sysäyksen antoi hänelle seuraava tapaus:
Pitkänäperjantaina huhtik. 10 p:nä 1857 katseli mestari talonsa katolta
näköalaa, joka aikaisen kevätauringon loisteessa nyt juhlallisena ja
hiljaisena avautui hänen eteensä. Silloin tulivat hänen mieleensä
Wolframin runoelmasta sanat: "Ällös asetta kanna sinä päivänä, jona
Herra ristillä kuoli!" Ristiinnaulitun Vapahtajan kuva kohosi hänen
sielunsa silmien eteen — pitkänperjantain lumoissa hän kirjoitti
ensimmäisen hätäisen luonnoksen "Parsifal"-draamaan. Ahkerasti
lähdekirjallisuutta tutkimalla ja lukemalla hän keräsi aineksia
draamaansa — ja helmik. 23 p:nä 1877 oli teksti täydelleen valmis,
ilmestyen myöhemmin painosta. Säveltämistyö alkoi syksyllä v. 1877, ja
tammik. 13 p:nä 1882 se oli valmis.
"Parsifalin" osajako:
/*
_Amfortas_ (kuningas, Graalin vartia) barytoni.
_Titurel_ (kuningas, A:n isä) basso.
_Gurnemanz_(Graalin ritari) basso.
_Parsifal_ tenori.
_Klingsor_ (velho taikuri) barytoni.
_Kundry_ (armoa etsivä sielu) mezzosoprano.
Graalin ritareita ja knaappeja.
Klingsorin neitoja.
*/
Alkusoitossa esiintyy — Wagnerin omien sanojen mukaan — usko, toivo ja
rakkaus. Rakkaus ylimpänä aloittaa: kielisoittimet ja puupuhaltimet
virittävät sävelen myöhemmin kaikuviin ehtoollis-sanoihin, jotka
kuuluvat: "Ottakaa minun ruumiistani, ottakaa minun verestäni,
rakkautemme tähden!" Kuin enkelien kantamana häipyy sävel yläilmoihin.
Mollissa kajahtaa jälleen sävel ehtoollis-sanoihin: "Ottakaa
ruumiistani, ottakaa verestäni, että minua muistaisitte!" Tämäkin sävel
häipyy. Orkesteri virittää juhlallisen Graal-aiheen ja majesteetillisen
uskoaiheen. Kuuluu valitus: Getsemanen ja Golgatan kärsimykset soivat
sävelissä — sitten: ristiinnaulitun veri juoksee kuiviin, sitä joutuu
maljaan, joka kaikkialle vuodattaa vapahtavan rakkauden loistetta.
Vielä muutamia sointuja — kuin kysymyksiä Graalin vartian Amfortasin
kohtalosta — sitten nousee väliverho.
Edessämme on Graalin linnaan kuuluva metsä aamuhämärässä. Gurnemanz
ja kaksi knaappia nukkuu erään puun alla. Linnasta kuuluu Graalin
juhlallinen herätyssoitto. Puun alla nukkujat heräävät, rukoilevat
aamurukouksen ja alkavat sitten odottaa sairasta Amfortasia, joka
käy läheisessä järvessä peseytymässä, siten lieventääkseen tuskiaan.
Paikalle saapuu Kundry, tuoden Gurnemanzille kallisarvoista
arabialaista voidetta; tätä pitäisi kuninkaan panna haavaansa, johon
eivät mitkään lääkkeet ole tehonneet. Kuningas tuodaan vuoteellaan;
siinä maaten hän tahtoo tuskallisen yön jälkeen nauttia aamun tulosta.
Hän kiittää Kundrya tämän vaivoista — Kundry torjuu kiitokset luotaan.
Kuningas viedään pois. Vanha Gurnemanz kertoo kuunteleville knaapeille
Graalin linnan menneisyydestä ja taikuri Klingsorista. Saamme kuulla,
että Graalin kuningas oli kerran karkoittanut Klingsorin, koska
tämä oli epäpuhtain sydämin tarjoutunut vartioimaan pyhää Graalia.
Karkoituksestaan saakka oli Klingsor hautonut kostoa. Kundryn avulla
on hän saanut Amfortasilta anastetuksi pyhän keihään, jolla sitten
on haavoittanut kuningasta. Tätä haavaa kuningas nyt potee; haavaa
polttaa, kunnes keihäs saadaan takaisin. Keihään takaisinsaamisesta
ritarikunnan haltuun riippuu kaikki, mutta voiton Klingsorista saa vain
se, joka itse ulkonaisesti köyhänä ja sisällisesti sydämeltään puhtaana
tuntee sääliä ja myötätuntoa kärsiviä kohtaan.
Yhtäkkiä kuuluu vaikerointia: ammuttu joutsen vaipuu hitaasti maahan.
Parsifal-aiheen kuuluessa tuovat knaapit nuoren sankarin, joka on
nuolellaan tietämättään tuottanut surman Graalin pyhälle linnulle.
Gurnemanz nuhtelee häntä ankarin sanoin — silloin Parsifal rikkoo
jousensa ja nakkaa nuolet luotaan. Hän tuntee sääliä joutsenta kohtaan.
Kun kysytään hänen isäänsä ja nimeään, ei hän osaa vastata, Kundry
sensijaan osaa kertoa hänen äidistään — Gurnemanz alkaa aavistaa, että
nuorukainen ehkä voi auttaa Amfortasia, ja päättää ohjata Parsifalin
Graalin linnaan.
Pitkän vaelluksen jälkeen Gurnemanz ja Parsifal pasuunain soittaessa
ja kellojen kajahdellessa saapuvat ihanaan korkeakupoliseen Graalin
saliin. Graalinritarit kokoontuvat ehtoolliselle. Myöskin Amfortas
kannetaan saliin ja hänen eteensä asetetaan verhottu lipas, joka
sisältää pyhän aarteen. Juhlallisin menoin malja paljastetaan,
Amfortasin kärsiessä hirveitä tuskia. Gurnemanz vaatii hämmästynyttä
Parsifalia ottamaan Graalin leipää ja juomaa — mutta Parsifal ei
tajua mitään, hän vain seisoo liikahtamatta paikallaan. Amfortasin
vaikeroinnin kuullessaan hän vain painaa kädellään sydäntään. Kun
kuningas ja ritarit ovat poistuneet, kysytään Parsifalilta: "Tiedätkö,
mitä olet nähnyt?" Parsifal pudistaa kieltävästi päätään — hän ei ole
ymmärtänyt rahtuakaan näkemästään. Siksipä täytyy hänen itsensä kokea,
mitä on _kärsimys_, ja niin joutuu hän harhailemaan Graalin linnan
ympäristössä.
Toinen näytös vie meidät taikuri Klingsorin taikalinnaan. Klingsor
näkee Parsifalin lähestyvän. Hän käskee Kundrya johtamaan Parsifalin
aistillisen rakkauden lumoihin — silloinhan on nuorukaisen sydämen
puhtaus mennyt. Kundry asettuu Klingsoria vastaan, mutta turhaan:
Klingsorin mahti on suuri, sitä on toteltava. Kauniit kukkaistytöt
ympäröivät Parsifalin, mutta yksikään heistä ei pääse tarkoituksensa
perille. Yhtäkkiä ilmestyy näyttämölle hurmaavan kauniin naisen
hahmossa Kundry. Hän kutsuu nuorukaista nimeltään, heti herättäen tässä
outoja tunteita, joita lisää vielä Kundryn kertomus hänen äidistään.
Nuorukainen tulee perin vakavaksi; suuren tuskan vallassa vaipuu hän
Kundryn jalkoihin. Hän tuntee tuskaa kuullessaan itse aiheuttaneensa
äitinsä kuoleman. Pirullisella taidolla käyttää Kundry hyväkseen näin
syntynyttä tilannetta ja — muka korvaukseksi siitä, ettei äiti enää voi
poikaansa suudella — painaa hän tämän huulille polttavan aistillisen
suudelman. Silloin muistaa Parsifal Amfortasin ja tämän tuskat; hän
painaa kätensä kuin suuren kivun vallassa vasten sydäntään: "Amfortas!
Haava sydäntäin polttaa!" Nyt hän käsittää Amfortasin synnin ja tuskien
suuruuden. Turhaan koettaa Kundry häntä nyt synnin pauloihin kietoa.
Parsifal pysyy puhtaana ja sysää Kundryn pois luotaan. Ponnistuksistaan
huolimatta ei Kundry saa Parsifalia kääntymään synnin tielle ja siksi
hän kutsuu avukseen Klingsorin. Tämä tulee, mukanaan pyhä keihäs, jolla
aikoo haavoittaa Parsifalia. Nyt heittää hän keihään Parsifalia kohti,
mutta ihme tapahtuu: keihäs jää ilmaan Parsifalin pään yläpuolelle.
Parsifal tarttuu keihääseen, tehden sillä sitten ristinmerkin. Silloin
katoavat kaikki Klingsorin linnan ihanuudet hänen ympäriltään: puutarha
muuttuu erämaaksi. Kundry vaipuu kirkaisten maahan ja Parsifal rientää
pois keihäineen.
Kolmannen näytöksen alkusoitto kuvailee Parsifalin harhailuja ja
etsiskelyjä Graalin linnan jälleen löytämiseksi — Kundry oli näet
Klingsorin linnassa sanellut kirouksen: "Parsifal älköön koskaan
löytäkö takaisin Graalin linnaan, vaan alati harhailkoon eksyttävillä
poluilla." Moninaiset ovat vastukset, jotka Parsifalia kohtaavat, mutta
ne vain terästävät häntä. Hän tuntee olevansa luotu tuomaan pelastuksen
Graalin kuninkaalle.
Kun väliverho nousee, on edessämme viehättävä kevätpukuinen seutu
Graalin linnan alueella. Erään lähteen luona asustaa erakkona vanha
Gurnemanz. Hän löytää risukosta vaikeroivan Kundryn, joka nyt on
Graalin naislähetin puvussa ja tahtoo vain "palvella, palvella!"
Pyhää lähdettä lähestyy nyt Parsifal. Hän kulkee pää painuksissa,
unelmoiden, tietämättä mitään päivän merkityksestä, paikan pyhyydestä.
Gurnemanz tervehtii häntä, kehoittaen häntä pyhällä alueella ja
pitkänäperjantaina riisumaan aseensa. Nuorukaisesta — sen näkee
Gurnemanz — on nyt kypsynyt mies. Parsifal huomaa, missä on, ja kertoo
lukuisista harharetkistään ja taisteluistaan sekä kaipauksestaan päästä
jälleen pyhäkköön. Keihään hän sentään pitää. Gurnemanz tervehtii häntä
herranaan ja valtiaanaan ja kertoo, että Amfortas ei enää ole tahtonut
paljastaa pyhää Graalia, koska tuskat, joita hän tuntee, ovat tällöin
sanomattoman suuret. Koko Graalin ritaristo on näin ollen tuomittu
kuolemaan — hänkin, Gurnemanz, täällä odottaa kuolemaa vapahtajakseen.
Parsifalin valtaa syyllisyyden tunto: hänen syytään on kaikki, koska
hän ei ollut löytänyt tietä aikaisemmin. Hän vaipuu pyörtyneenä maahan.
Kundry pesee hänen jalkansa ja Gurnemanz kastaa hänet lähdevedellä sekä
ilmoittaa olevansa valmis heti saattamaan Parsifalin Graalin linnaan.
Vanha Titurel on kuollut, ja hautajaistilaisuudessa aikoo Amfortas
vielä viimeisen kerran paljastaa maljan. Parsifal kastaa Kundryn, joka
nyt jälleen osaa itkeä. Näihin kyyneliin näyttää koko luonto ottavan
osaa, siten juhlien pitkäperjantain ihmettä.
Kaukaa kuuluu kellojen ääni. Gurnemanz tuo uuden kuninkaan linnaan,
jossa ritarit viettävät Titurelin hautajaisjuhlaa. Amfortasin pitäisi
paljastaa malja. Mutta epätoivoissaan ja kipuja peläten hänkin nyt
toivoo kuolemaa; läsnäolevien pyynnöistä ja rukouksista huolimatta
hän ei tahdo paljastaa maljaa. Viime hetkessä ilmestyy Parsifal
ja koskettaa keihäällään haavaa. Amfortas on parantunut. Parsifal
ottaa nyt vastaan korkean kuninkaan arvon. Lipas avataan ja Parsifal
kohottaa ylös säteilevän maljan. Titurelkin herää kuolleista.
Kupolista laskeutuu Parsifalin pään päälle valkoinen kyyhkynen.
Parsifal heiluttaa hiljaa maljaa, Kundry vaipuu kuolleena maahan, ja
polvistuneina ritarit palvovat uutta kuningastaan, puhjeten valtavan
voimakkaaseen loppukuoroon.
* * * * *
"Parsifalin" ensi-ilta oli Bayreuthissa heinäk. 26 p:nä 1882. Menestys
oli suurenmoinen: kappale esitettiin kaikkiaan 16 kertaa yhtämittaa.
Alettiin ymmärtää, mikä suuri nero Richard Wagner oli — Parsifalin
tavoin oli hänkin saanut taistella ja harhailla, kunnes voitto nyt
lopultakin oli hänen. Ne äänet, jotka vielä kerran nousivat häntä
ja hänen teostaan vastaan, peittyivät siihen ihailun ja ihmetyksen
kuoroon, joka toiselta puolelta nousi häntä puolustamaan.
Vuoden 1914 alusta on "Parsifalin" esitysoikeus ollut vapaa, mutta
kaikki Wagnerin elämän kuvaajat ovat sitä mieltä, ettei suoritus ole
missään ollut niin eheä ja vaikuttava kuin Bayreuthissa, kodissa, jonka
Wagner oli vartavasten luonut "Nibelungen"-tetralogian ja "Parsifalin"
esittämistä varten.