(Die Meistersinger von Nürnberg.)
Kenpä nykyään, nähdessään näyttämöltä "Mestarilaulajat", voisi
kuvitella, että tämän aitosaksalaisaiheisen ja poroporvarillisen
kulmikkaan oopperan libretto on kirjoitettu Pariisissa, Tuileriain
ja Louvren kaupungissa! Niin on kuitenkin laita, ja siksipä me
tunnemme ihailumme tuota uupumatonta neroa kohtaan yhä suuremmaksi.
Epäsuotuisissa ulkonaisissa olosuhteissa näin miellyttävä, huvittava
ooppera!
"Mestarilaulajien" ajatus pälkähti Wagnerin päähän eräällä
kylpymatkalla Marienbadissa v. 1845. "Tannhäuser" vaati vastapainokseen
jotain joviaalisen hauskaa, kuten luonnollista onkin: vastakohdathan
hyvin mielellään seuraavat toisiaan. Lisäksi olivat monet hänen
ystävistään sitä mieltä, että hänen olisi kirjoitettava ja sävellettävä
jokin hauskasisältöinen ooppera, jonka avulla saksalaisten teatterien
ovet hänelle paremmin avautuisivat ja joka tuottaisi hänelle paremmin
aikalaistenkin tunnustuksen ja ymmärtämyksen.
Marienbadissa oli siis ensimmäinen luonnos syntynyt, libretto valmistui
Pariisissa vasta v. 1861 ja lokak. 20 p:nä 1867 oli partituuri
valmis. Sävellystyö suoritettiin Triebschenissä Vierwaldstätterjärven
rannalla. Lähes neljännesvuosisata oli kulunut alullepanon ja työn
päättymisen välillä! Mutta mitä kaikkea sisältyykään tähän ajanjaksoon:
suuria koettelemuksia ja raskaita taloudellisia huolia, tuskallisia
kamppailuja ja lamauttavia pettymyksiä, joitten painon alle heikompi
jo olisi sortunut, mutta jotka Wagner lujassa uskossa tulevaisuuteen
uljaasti kesti. Tänä aikana olivat valmistuneet "Lohengrin", "Tristan",
"Rheingold" ja "Siegfried". — Marienbadissa tehty "Mestarilaulajien"
luonnos oli joutunut Mathilde Wesendonckin haltuun. Voitaneen pitää
aivan varmana, että Wagner Mathilden ansiosta uudelleen tarttui
tähän aiheeseen, joka on hänen teoksistaan, mitä sisältöön tulee,
saksalaisista saksalaisin. Hän oli kärsinyt paljon, mutta juuri
kärsimysten vuoksi oppinut katsomaan elämää kuin harhanäkyjen täyttämää
näyttämöä, suhtautumaan kaikkeen tyynen ymmärtävästi, rauhallisesti ja
miehenä, joka on saavuttanut horjumattoman tasapainon. Tältä pohjalta
katsellen tajuaa kuulija "Mestarilaulajien" huumorin, joka tulvii
vapauttavana vastaamme oopperasta ja sen henkilöistä, heidän hommiaan
seuratessamme. Ja kaiken keskuksena nousee edessämme Hans Sachsin,
ylevässä itsekieltäymyksessään näytelmän keskeisimmän henkilön,
valtava hahmo. Katsoja suo kaikille näytelmän lukuisille henkilöille
hyvänsuovan hymyn, mutta hän ei aavista, minkälaisen kärsimyksien
koulun synnyttämiä ovat sekä henkilöt että oopperan rehevä ja
vivahdusrikas musiikki.
"Mestarilaulajien" osa jako on seuraava:
/*
Mestarilaulajia:
_Hans Sachs_, suutari basso.
_Veit Pogner_, kultaseppä basso.
_Kunz Vogelsang_, turkkuri tenori.
_Konrad Nachtigal_, peltiseppä basso.
_Sixtus Beckmesser_, kirjuri basso.
_Fritz Kother_, leipuri basso.
_Balthazar Zorn_, tinanvalaja tenori.
_Ulrich Eislinger_, maustekauppias tenori.
_Augustin Moser_, vaatturi tenori.
_Herman Ortel_, saippuankeittäjä basso.
_Hans Schwarz_, sukankutoja basso.
_Hans Folz_, kupariseppä basso.
_Walther von Stolzing_, nuori frankkilainen ritari tenori.
_David_, Hans Sachsin oppipoika tenori.
_Eva_, Pognerin tytär soprano.
_Magdalena_, Evan ent. imettäjä soprano.
_Yövahti_ basso.
Kunkin ammattikunnan porvareita naisineen. Oppipoikia, tyttöjä
ja kansaa.
*/
Kun esirippu nousee, olemme Nürnbergin Katariinankirkossa, jossa
kelpo käsityöläismestarien on tapana pitää istuntojaan. Aluksi on
kyllä koko seurakunta ollut koolla, laulaen esiripun noustessa loppu
virttä. Juhlallisen koraalin ohella kuuluu orkesterista hivelevän
suloinen lemmenlaulu: frankkilainen ritari Walther von Stolzing on
vaipunut katsomaan kirkon holvien alle vetäytyneen kultaseppä Pognerin
tyttären Evan rukoilemista. Lyhyt keskustelu ilmaisee lemmenliekin
näiden välillä syttyneen, mutta samalla saa ritari myös tietää, että
Eva ei voi tulla hänen omakseen ennenkuin hän, Walther, on päässyt
mestarilaulajien ammattikuntaan. Suutari Hans Sachsin oppipoika
David saa ritarille selittää, mitä mestarilaulajaksi pääsemiseen
vaaditaan. Mestarien kokoukseen saapuvalle Veit Pognerille esittää
Walther toivomuksensa päästä mestarilaulajain ammattikunnan jäseneksi.
Mestarit, niitten joukossa kirjuri Beckmesser, joka toivoo Evaa
omakseen, eivät suhtaudu oikein ystävällisesti ritariin, mutta tämän
on sentään lupa tehdä selkoa siitä, kuka on ollut hänen "mestarinsa"
ja millaista opetusta hän on saanut. Oivallisesti valituin sanoin
hän mainitsee mestarikseen vanhan Walther von der Vogelweiden.
Pogner on ilmoittanut kokoukselle, että huomenna tapahtuvassa
juhannuspäiväkilpailussa on palkintona hänen tyttärensä Eva, jonka
saisi omakseen mestarien tuomion mukaan kaikkein paras mestarilaulaja.
Suutari Hans Sachs lausuu toivovansa, että kansan kerran sallittaisiin
antaa palkinto sen mielestä ansiokkaimmalle, jotta samalla nähtäisiin,
onko ammattikunta ahtaine ja rajoitettuine sääntöineen vielä
luonnollisella pohjalla ja nauttiiko sen tarjoama taide vapautta
rakastavan kansan suosiota. Hän ei saa kannatusta: mestarit tahtovat
itse ratkaista palkintokysymyksen. Heidän mielestään on vanhoista
säännöistä kiinnipitäminen ja niissä pysyminen pääasia — vapautta ei
saa sallia, poikkeusta ei voi myöntää. Sen saa heti kokea myös nuori
ritari, joka esittää intoa uhkuvan riemu- ja lemmenlaulun — se ei saa
suosiota muitten kuin Hans Sachsin puolelta. Virallinen "merkitsijä",
jona sattuu olemaan Beckmesser, osoittaa laulajan tehneen lukuisia
virheitä ja rikkomuksia "tabulatuurin" sääntöjä vastaan — ja ritari saa
hylkäävän tuomion. Hans Sachs vain on päinvastaista mieltä: ritarin
laulu on tosin uutta ja vapaata, mutta silti selvää — nuorukainen
olisi otettava mestarilaulajien ammattikuntaan. Päätös pysyy kuitenkin
voimassa.
Toinen näytös on erinomaisen hauska kuvaus keskiaikaisen saksalaisen
pikkukaupungin elämästä. Näyttämö esittää katua Nürnbergissä.
Oikealla on kultaseppä Pognerin ja vasemmalla suutarimestari Hans
Sachsin talo. On lauha kesäilta, joka pian muuttuu valoisaksi
kesäyöksi. David ja muut oppipojat sulkevat laulellen ikkunoitten
luukkuja. Magdalena saapuu Davidilta tiedustelemaan, miten ritarin
kävi mestariksi pyrkiessään. Mielipahakseni hän saa kuulla, että
Walther "hävisi". Magdalena menee vasuineen takaisin Pognerin taloon.
Oppipojat härnäilevät Davidia sekä tanssivat hänen ympärillään.
David aikoo juuri hyökätä heidän kimppuunsa, kun Hans Sachs saapuu
ja tiedustaa kiusanteon syytä. Sen jälkeen molemmat poistuvat
työpajaansa. Pogner ja Eva tulevat kävelyltä. Syntyy luottavainen
vuoropuhelu isän ja tyttären välillä. Kun Pogner on mennyt taloonsa,
tulee Magdalena ja ilmoittaa Evalle, ettei Walther ole päässyt
mestarilaulajien joukkoon. Eva miettii, mitä asian auttamiseksi olisi
tehtävä. Työhuoneessaan, jonka ovi on avoinna, näkyy Hans Sachs vielä
työskentelevän: hän laittaa lampun valossa valmiiksi Beckmesserin
kenkiä. Hän istuu ja miettii: mestarien istunto ja ritarin esittämä
laulu muistuu hänen mieleensä, ja hän alkaa laulaa, tuoden laulussaan
ilmi ihastuksensa vapaaseen luomisvoimaan, joka ei tunne ahtaita
sääntöjä eikä piintyneitä tapoja. Eva pyytää häneltä neuvoa. Hans
Sachs ymmärtää kohta, että tässä on rakkaus kysymyksessä, ja päättää
sisimmässään auttaa tyttöä, ulkonaisesti kuitenkin esiintyen kovana
ja tylynä. Kun sitten ritari saapuu houkuttelemaan nuorta neitoa
pakenemaan kanssaan, on Sachsilla täysi työ ja tuska saada tämä aie
estetyksi. Yövartian jälestä on näyttämölle saapunut Beckmesser
aikoen esittää jumaloimalleen Evalle serenaadin. Hans Sachs kuulee,
kun hän virittää luuttuaan, ja saa jonkin äkillisen päähänpiston:
hän nostaa pöydän ja lampun ulos työhuoneensa oven eteen, alkaen
sitten työskennellä ulkoilmassa. Walther ja Eva eivät voi päästä
lähtemään muiden huomaamatta. Kun Beckmesser aikoo ryhtyä laulamaan,
rupeaa Sachs kovaäänisesti esittämään laulua "pahasta Evasta". Tahtia
lyö hän Beckmesserin kiukuksi vasarallaan kengänpohjiin, eikä hän
myöskään malta olla tekemättä oikaisuja ja parannuksia toisen huonosti
sepittämään ja esittämään lauluun. Tästä kovaäänisestä metelistä
heräävät lähelläolevien talojen jo nukkumaan menneet asukkaat, jotka
yöpukimissaan saapuvat kadulle — ja niin alkaa siinä kesäyön hämyssä
oikea pieksämiskohtaus, jossa kukaan ei tiedä mistä on kysymys, mutta
johon jokainen innokkaasti ottaa osaa. Mellakan aikana on Sachs saanut
Waltherin työnnetyksi työhuoneeseensa ja Evan hän on saanut menemään
kotiin, näin jälleen estäen nuorten pakoaikeen. Uhkaavana sekaantuu
pieksemiskuoroon lähenevän yövartian torventoitahdus. Syntyy yleinen
pako, ja kohta vallitsee näyttämöllä täydellinen hiljaisuus. Täysikuu
valaisee hopeisella hohteellaan nukkuvaa kaupunkia ja satakieli
virittää laulunsa. Yövartia esittää vapisevalla äänellä osansa ja
esirippu laskeutuu silmiemme eteen.
Kun esirippu kolmannen kerran nousee, huomaamme olevamme Hans Sachsin
työhuoneessa. Oppipoika laulaa juhlamietelmiään. Sitten yhtyy lauluun
mestari itse, kauniissa ja ylevässä muodossa kuvaillen maailman
turhuutta. Walther, joka nyt on mestarin vieraana, kertoo isännälleen
unensa, jonka oli nähnyt. Mestari muovailee unesta mestarilaulun ja
kirjoittaa sen muistiin, tavuakaan muuttamatta Waltherin kertomuksesta.
Mestarin poissaollessa löytää musteesta kostean paperin huoneeseen
saapunut Beckmesser ja pistää sen povelleen, mutta hänen on kohta pakko
tunnustaa tekonsa. Mestari luovuttaa laulun sentään Beckmesserille
oikeuttaen tämän esittämään sen kilpalaulunaan omalla tavallaan. Onnen
huumaamana poistuu kirjuri huoneesta, aavistamatta menneensä Sachsin
virittämään ansaan. Hans Sachs nimittäin tietää, että Beckmesserin
kaltaisen "tabulatuurin" orjan on mahdotonta noihin tunnetta tulviviin
sanoihin löytää sydämiä värähdyttävää oikeata säveltä. Hän tietää
myös ritarin suoriutuvan voittajana kilpailusta, jos tämä vain pääsee
siihen ottamaan osaa. Eva ja Walther kohtaavat toisensa ja uskovat
kohtalonsa mestarin käsiin. Magdalena ja David tulevat myös huoneeseen,
ja läsnäolijat virittävät mitä ihanimman kvintetin, minkä jälkeen
väliverho laskee.
Se aukeaa vielä neljännen kerran. Edessämme on juhla kenttä, jolle
koko Nürnbergin kaupungin asukkaat ovat saapuneet kesäpäivän iloisesti
loistaessa. Tanssia, laulua, leikkiä, sanasutkauksia. Ammattikunnat
saapuvat, viimeisinä mestarilaulajat. Kansa tervehtii Hans Sachsia
laulamalla hänen laulunsa Wittenbergin satakielestä. Vaatimattomana
torjuu Sachs kunnianosoitukset ja pitää puheen päivän merkityksestä
sekä Nürnbergin mestaritaiteesta. Beckmesser aloittaa kilpalaulunsa.
Hänen ei ole onnistunut saada tunnetta hänelle lahjoitettuihin
sanoihin ja niinpä vääntää hän ne laatimallaan sävelellä melkein
tuntemattomiksi, saaden palkaksi hyvin ansaittua pilkkaa ja ivailua.
Raivostuneena tästä, ilmoittaa hän sanat Hans Sachsin laatimiksi. Hans
Sachs huomaa nyt aikansa tulleen: hän kieltäytyy tekijänkunniasta,
kutsuen ritari Waltherin todistajakseen, että laulun sanat eivät ole
hänen, Sachsin, kynäntuotetta. Kunnon mestarilaulajat huomaavat kyllä,
mikä Sachsilla on mielessä, mutta Walther saa tulla esiin. Kaikkien
läsnäolevien suureksi ihastukseksi hän nyt esittää saman laulun kuin
Beckmesser, mutta tavalla, joka suuresti poikkeaa äsken kuullusta.
Laulullaan on hän hyvin ansainnut mestarilaulajan arvon ja luvatun
palkinnon. Hän kieltäytyy ottamasta vastaan mestariketjua — edellisenä
päivänä kärsitty tappio ja mestarien kohtelu ovat vielä hänen
mielessään! — mutta Hans Sachs saa hänet peräytymään kannastaan. Ja
riemumielin yhtyy kansa valtavaan loppukuoroon Hans Sachsin ja samalla
myös saksalaisen laulutaiteen kunniaksi.
* * * * *
"Mestarilaulajat' esitettiin ensimmäisen kerran kesäk. 21 p:nä
1868 Münchenin hoviteatterissa; Hans von Bülov johti orkesteria ja
menestys oli loistava. Wagner istui kuningas Ludwig II:n vieressä
kuninkaallisessa aitiossa, ääriään myöten teatterin täyttävä yleisö
pakotti myrskyisin suosionosoituksin säveltäjämestarin yllä uudelleen
ja uudelleen kumartamaan aitiossaan. Arvostelut olivat ylistäviä ja
monet tunnustivat, että tämä ooppera oli saanut heidän ajatuksensa
Wagnerista ja hänen taiteestaan muuttumaan ja että heidän nyt täytyi
tunnustaa hänen suuret ansionsa.
"Mestarilaulajat" lähtivät kiertämään ympäri Saksaa — tämä ooppera
esitettiin kaikilla suuremmilla näyttämöillä. Berliinissä yleisö vain
edelleenkin osoitti vihamielisyyttään Wagneria kohtaan — vihellyksillä
ja suhinalla y.m. palkiten ensi-illan esiintyjiä. Vasta kolmas
esitys sai yleisön puolelta samanlaisen innostuneen ja ymmärtäväisen
vastaanoton kuin muualla Saksassa — arvostelu tietysti pysytteli
korkeilla koturneillaan ja moitti parhaansa mukaan "moista humpuukia",
joka oli pelkkää "pöyristyttävää epäsointua" j.n.e.
"Mestarilaulajat" on kotimaassaan tullut kansalliseksi merkkiteokseksi,
jota tuskin mikään voi paikaltaan horjuttaa. Sen sisältö ja musiikki
ovat niin aitosaksalaista, niin saksalaisen kansanhengen syvimmistä
hetteistä pursunutta, ettei kukaan ole Wagnerin jälkeen kyennyt luomaan
"Mestarilaulajien" veroista kansallisoopperaa. Saksan kansa tuntee
tämän ja siksi myös tätä oopperaansa rakastaa.