Jos Wagnerin musiikki "Tannhäuseriin" oli kaikesta jokapäiväisyydestä
vapautunutta, niin se esiintyy vielä puhtaampana ja kehittyneempänä
melodisine ja harmonisine kauneuksineen sekä hurmaavan lumoavine
värityksineen hänen seuraavassa oopperassaan, "Lohengrinissa".
Aiheen "Lohengriniin" sai Wagner Pariisissa ollessaan vanhasta
tarinasta. On "Jumalantuomion" avulla ratkaistava omistusoikeus
erääseen ruhtinattareen, josta muuan ruhtinaan virkamiehistä väittää,
että tämä on jo vannonut hänelle uskollisuuttaan. Kukaan ei uskalla
ottaa haastetta vastaan, siksi pelätty on mainittu virkamies.
Silloin saapuu Lohengrin joutsenen vetämänä paikalle, ottaa haasteen
vastaan, voittaa taistelussa ja saa näin omakseen Elsan, ruhtinaan
tyttären. Lohengrin ottaa sitten osaa useihin sotiin. Elsa jää
yksin kotiin annettuaan miehelleen tämän lähtiessä lupauksen olla
tiedustelematta miehensä synty- ja sukuperää. Erään herttuattaren
yllytyksestä on Elsa kuitenkin tullut siksi uteliaaksi, ettei malta
olla asiaa kysymättä, kun Lohengrin jälleen palaa kotiin. Lohengrin
kyllä ilmaisee syntynsä, mutta katoaa samalla joutsenen vetämänä
takaisin ylhäiseen Graaliin, mistä on tullutkin. — Aihe oli erittäin
kiitollinen oopperan pohjaksi, sen Wagner heti huomasi eri lähteitten
avulla syvemmin taruun tutustuessaan. Heti kun "Tannhäuser" oli
saatettu onnelliseen päätökseen, ryhtyi runoilija-säveltäjä innokkaasti
laatimaan "Lohengrin"-librettoa. Ensimmäinen luonnos valmistui
Marienbadin kylpypaikassa, ja muutamassa viikossa oli aihe myös
puettu erittäin kauniiseen ja runon sisältöä vastaavaan asuun. Sitten
alkoi sävellystyö. Ensimmäiset musiikkiluonnokset syntyivät eräänä
kesänä Gioss-Graupassa, ja musiikki kokonaisuudessaan syyskuusta 1846
elokuuhun 1847 — ensin valmistui kolmas, sitten ensimmäinen ja toinen
näytös. Soitinnus kesti vielä muutaman kuukauden, ja maaliskuun lopussa
v. 1848 oli ooppera, jossa kaikki osat sanoista lähtien ovat keskenään
täydellisessä sopusoinnussa, vihdoinkin valmis.
"Lohengrinin" osajako:
/*
_Henrik Linnustaja_, Saksan kuningas basso.
_Lohengrin_ tenori.
_Elsa_, Brabantin herttuatar soprano.
_Herttua Gottfried_, hänen veljensä barytoni.
_Friedrich von Telramund_, Brabantin kreivi barytoni.
_Ortrud_, hänen vaimonsa altto.
_Kuninkaan airut_ basso.
_Neljä brabantilaista ylimystä_ tenoria ja bassoja.
_Neljä hovipoikaa_ sopraanoja ja alttoja.
Lisäksi suuri joukko muuta väkeä.
Tapahtumapaikka Antwerpen.
*/
"Lohengrinin" alkusoitto ei ole alkusoitto sanan tavallisessa
merkityksessä, vaan sinfoninen runoelma, Wagnerin sävelluomuksista
ihanimpia ja vaikutukseltaan ehyimpiä. Säveltäjän omien sanojen mukaan
kuvaa alkusoitto Graalin pyhän maljan tuloa maan päälle viehkeitten
enkelien saattamana. Taivaan sinistä avaruutta maalailevat viulujen
korkealla kuvioivat äänet, ja pian ilmaantuvat enkelit pyhää maljaa
keskellään kantaen. Mitä lähemmäksi taivaallisen lahjan saattajat
tulevat, sitä suuremmaksi kasvaa riemu maan päällä. Ja kun vihdoin
malja kaikessa pyhyydessään ja loistossaan paljastuu, vaipuu katsoja,
s.o. ihminen, maahan rukoukseen, tietoisena omasta pienuudestaan ja
mitättömyydestään. Enkelien parvi alkaa jälleen nousta kohti korkeutta,
pian kadoten taivaan siniseen avaruuteen; orkesterin sävelet hiljaa
vaimenevat herkkään pianissimoon ja esirippu nousee.
Eteemme aukeaa niitty Schelden rannalla lähellä Antwerpeniä. Suuren,
jykevän käräjätammen suojassa istuu kuningas Henrik Linnustaja
ritariensa ympäröimänä. Häntä vastapäätä on Brabantin kreivi Telramund
ja joukko Brabantin ylimyksiä. Kuningas on keräämässä sotajoukkoa
unkarilaisia vastaan, jotka ovat hyökänneet saksalaiselle alueelle.
Frankit, saksilaiset, thüringit y.m. ovat olleet valmiit noudattamaan
hänen kehoitustaan — nyt on Brabantin miesten vuoro ilmaista kantansa.
Kuningas ilmoittaa läsnäoleville, mikä asia varsinaisesti on saanut
hänet saapumaan Brabantiin. Mutta mielipahakseen on hän myös saanut
kuulla, että Brabantissa on puhjennut keskinäinen riita ja viha;
nyt pyytää hän kreivi Telramundia sanomaan, "miss’ on riidan syy".
Friedrich Telramund, Brabantin kreivi, astuu nyt esiin ja syyttää
Elsaa, Brabantin herttuatarta siitä, että tämä on surmauttanut
nuoremman veljensä Gottfriedin. Telramund vaatii nyt itselleen
Brabantin herttuan arvoa. Elsa on kuitenkin syytön siihen, mistä
häntä syytetään: Gottfriedin on tieltä raivannut Telramundin puoliso,
kreivitär Ortrud, itse päästäkseen herttuattareksi. Taikakeinoillaan
on hän muuttanut nuoren herttuan joutseneksi ja kehoittanut miestään
Elsaa vastaan esittämään yllämainitun syytöksen. Elsa kutsutaan
esiin. Hän vakuuttaa syyttömyyttään — sitten kertoen nähneensä unta
ritarista, jonka apuun hän nyt tässä asiassa luottaa. Kuningas määrää
asian ratkaistavaksi jumalantuomion avulla. Elsa kääntyy palavassa
rukouksessa taivaan puoleen. Hädän ja tuskan ollessa suurimmillaan
— kahdesti on jo kuulutettu ritaria, joka ottaisi Elsan asian
puolustaakseen — lähestyy joutsenen vetämässä venheessä hopeisissa
varusteissa Lohengrin. Riemuhuudoin ottavat läsnäolijat hänet vastaan.
Kaihomielellä hyvästelee Lohengrin joutsentaan, tarjoutuen sitten Elsan
puolesta taistelemaan Telramundia vastaan. Elsa hyväksyy Lohengrinin
puolustajakseen, ensin luvattuaan tälle olla koskaan tiedustelematta
tämän syntyperää. Taistelupaikka on jo määrätty ja taistelusäännöt
kuulutetaan. Kuningas pyytää Jumalaa suomaan apunsa, että tuomio
tulisi oikeudenmukaiseksi, johon rukoukseen vähitellen kaikki yhtyvät.
Taistelussa joutuu Telramund tappiolle, jalomielisesti antaa Lohengrin
hänen pitää henkensä, ja ensimmäinen näytös päättyy riemuisiin
säveliin, jotka ylistävät tätä oikeata tuomiota.
Toinen alkaa synkemmin. On hääpäivän vastainen yö. Tuomiokirkon
portailla istuvat Telramund ja Ortrud; jälkimmäinen koettaa lohduttaa
miestään ja yllyttää uusiin rumiin vehkeilyihin. Vastakkaiselle
parvekkeelle ilmestyy Elsa, puhdasaiheisella, onnea uhkuvalla
laulullaan karkoittaen avioparin äskeiset kostonlietsomat sävelet.
Valittaen kajahtaa yössä Ortrudin huuto: "Elsa!" Viekkaana osaa
Ortrud luikerrella Elsan suosioon, Elsa tuntee sääliä noita kahta
kirouksen alaista kohtaan ja päästää Ortrudin luokseen, lainkaan
aavistamatta, mitä kavalia ajatuksia tämän sydämessä piilee. — Päivä
vaikenee ja sen mukana alkaa linnanpihalla vilkas elämä. Ilmoitetaan
vietettävän Brabantin suojelijan hääjuhlaa. Telramund pujahtaa
linnanpihaan saapuneitten ylimysten joukkoon, ryhtyen yllyttämään
näitä puolelleen ja Elsaa vastaan. Hääsaattue saapuu kemenaatista
(naisten asunnosta), ja suuntaa kulkunsa kohti tuomiokirkkoa. Äkkiä
heittäytyy komeapukuinen Ortrud kulkueen tielle, tahtoen estää sitä
pääsemästä kirkkoon. Hän sanoo Lohengrinia taikuriksi, jonka oikeata
nimeä ei kukaan, ei edes morsiankaan tiedä. Ortrud puhkeaa suorastaan
herjauksiin, jotka kohdistuvat Lohengrinin syntyperään. Elsa hämmästyy
ensin moista käytöstä, mutta puoltaa sitten lämpimästi puolisoaan,
vedoten m.m. jumalantuomiossa tapahtuneeseen ratkaisuun. Kuningas,
Lohengrin y.m. saapuvat juhlallisessa kulkueessa. Sekä kuningas että
Lohengrin tunkeutuvat väkijoukon läpi etualalle. Kuningas tiedustelee
keskeytyksen syytä. Elsa, joka kiihdyksissään on syöksynyt Lohengrinin
luokse, pyytää tämän apua Ortrudia vastaan. Kulkue aikoo jälleen
lähteä kirkkoon, kun Friedrich astuu kirkonportailla esiin; naiset ja
hovipojat väistyvät kauhistuneina hänen läheisyydestään. Friedrich
väittää Lohengrinia velhoksi ja vaatii tätä ilmoittamaan nimensä.
Lohengrin vastaa ylväästi olevansa velvollinen ilmoittamaan syntynsä
vain Elsalle. Sillaikaa kun miehet kättelevät Lohengrinia, tunkeutuu
Friedrich etualalla yksinään seisovan Elsan luokse, kehoittaen tätä
turvautumaan taikakeinoon Lohengrinin synnyn selvillesaamiseksi. Kun
Lohengrin tulee paikalle, vaipuu Elsa järkytettynä hänen jalkojensa
juureen. Ankarin sanoin käskee Lohengrin Friedrichiä ja Ortrudia
poistumaan. Elsa painaa päänsä hänen rintaansa vasten. Välikohtaus
on ohitse ja kulkue jatkaa matkaansa kirkkoon. Urut soivat ja kellot
kumahtelevat. Kuninkaan saattamana astuu morsiuspari hitaasti portaita
ylös. Korkeimmalla portaalla sattuu Elsan katse vielä kerran Ortrudiin,
joka nostaa uhkaavasti kättään — orkesterissa kuuluu varoittavana
"kieltoaihe". Elsa takertuu peloissaan Lohengriniin ja astuu tämän
keralla kirkkoon. Mutta kuulijan mieleen jää kaikesta huolimatta
ajatus, että Ortrudin kylvämä siemen ei jää Elsan sydämessä itämättä.
Kolmannen näytöksen alkusoitto kuvailee iloista hääjuhlaa. Esirippu
nousee ja edessämme on vastavihityn parin morsiushuone. Hääkulkue
lähenee, vastavihityt astuvat huoneeseen kuoron virittäessä
morsiuslaulun. Kun hääkulkue on jälleen poistunut, jäävät vastavihityt
yksikseen. Lohengrin vetää Elsan hellästi luokseen lepovuoteelle.
Nuoret tunnustavat rakkautta uhkuvin sävelin toisilleen lempensä.
Mutta epäilyksen siemenen on Ortrud todellakin saanut kylvetyksi
Elsan sydämeen. Suloiset lemmensävelet kaikkoavat, sijaan tulevat
sisäistä taistelua ilmaisevat soinnut — kieltoaihekin kuuluu jälleen
varoittavana. Mutta turhaan: Elsa ei välitä Lohengrinin lohdutuksista,
vaan kysyy yhtäkkiä tämän nimeä ja syntyperää. Tuskin ovat kysymykset
päässeet Elsan huulilta, kun sisälle syöksyy Telramund neljän ylimyksen
kanssa aikoen surmata Lohengrinin. Elsa ojentaa miekan puolisolleen ja
yhdellä iskulla lyö tämä Telramundin maahan antaen sitten käskyn viedä
ruumiin kuninkaan eteen ja surumielisesti huudahtaen: "Voi! Nyt poissa
on onnemme kaikki!" Kuninkaan edessä hän lupaa vastata Elsan tekemiin
kysymyksiin.
Näyttämö vaihtuu: edessämme on sama niitty Schelden rannalla kuin
ensimmäisessä näytöksessä. Brabantilaisia sotajoukkoja tulee
näyttämölle; myöskin kuningas saapuu. Telramundin ruumis tuodaan
paareilla ja lasketaan kuninkaan eteen. Elsa tulee horjuvin askelin —
kieltoaihe säestää hänen kulkuaan. Lopuksi astuu esiin myös Lohengrin,
surumielisenä. Häntä tervehditään riemulla, mutta kun hän ilmoittaa
nyt salliman tahdosta ainaiseksi jättävänsä taistelut, valtaa yleinen
hämmästys läsnäolevat. Lohengrin vetää syrjään peitteen Friedrichin
ruumiin päältä, tiedustellen, tekikö oikein vai väärin surmatessaan
miehen, joka lähestyi häntä murha-aikeissa. Hänen tekonsa myönnetään
oikeutetuksi. Ankarin sanoin syyttää hän kuninkaan edessä Elsaa
annetun lupauksen rikkomisesta, ilmoittaen sitten juhlallisen ylevin
sanoin olevansa Graalin ritari Lohengrin, Graalin kuninkaan Parsifalin
poika. Koska hänen nimensä ja syntynsä nyt on tullut ilmi, on hänen
poistuttava maan päältä. Pyynnöistä ja rukouksista huolimatta pysyy
hän lujana päätöksessään. Joutsen saapuu hakemaan häntä takaisin
Graaliin. Ritari lausuu surullisena linnun tervetulleeksi ja ilmoittaa
Elsalle, että tämä olisi saanut nuoremman veljensä takaisin, jos
vain yhden vuoden olisi pitänyt Lohengrinille antamansa lupauksen.
Elsalle jättää hän kultaisen sarven, miekkansa ja sormuksensa,
annettavaksi Gottfriedille, jos tämä milloin palaa takaisin. Useat
kerrat suudellen Elsaa lausuu Lohengrin hyvästijättösanat. Lohengrinin
juuri aikoessa lähteä, puhkeaa Ortrud riemuhuutoon: ketjusta, jolla
joutsen on kiinnitetty venheeseen, on hän tuntenut joutsenen Brabantin
valtaistuimen perijäksi, jonka hän aikoinaan oli muuttanut joutseneksi
siten päästäkseen puolisonsa kanssa himoitsemalleen valtaistuimelle.
Ortrudin voitto näyttää varmalta. Silloin vaipuu Lohengrin hartaaseen
rukoukseen. Se, mitä hän ylhäältä rukoilee, annetaan hänelle: valkoinen
kyyhkynen tuo siitä viestin. Hän päästää joutsenen irti ketjusta;
joutsen sukeltaa kohta Scheldeen ja nuori Gottfried, Brabantin herttua,
tulee heti Lohengrinin nostamana näkyviin. Syntyy levottomuutta.
Lohengrin poistuu näyttämöltä: kyyhkysen vetämänä katoaa sekä vene että
ritari näkyvistä liukuen takaisin Graaliin. Elsa katselee kirkastunein
katsein Gottfriedia, joka astuu esiin ja tekee kumarruksen kuninkaalle.
Kaikki katselevat häntä onnen ja hämmästyksen valtaamina. Gottfried
rientää Elsan syleilyyn. Elsa kääntää katseensa joelle, näkemättä enää
poistuvaa Lohengrinia. Hetken kuluttua Lohengrin sentään näkyy kaukana.
Hän seisoo surumielisenä kilpeensä nojaten. Kaikkien läsnäolijain
rinnasta pääsee kovaääninen voihkaus. Kuolleena vaipuu Elsa Gottfriedin
sylistä maahan — ja vielä kerran kajahtaa Graalin aihe valtavana
ja voimakkaana, esiripun sitten hiljalleen vetäytyessä peittämään
katseiltamme ihmetteleviä brabantilaisia.
* * * * *
Wagner toivoi, että "Lohengrinin" ensi-ilta olisi ollut Dresdenissä.
Tämä toivomus ei kaikista ponnistuksista huolimatta toteutunut: pitkät
ajat näytti jo siltä — Dresdenin vallankumoustapahtumain jälkeen —
että "Lohengriniin" uhrattu työ oli mennyt hukkaan. Mikään näyttämö
ei ottanut sitä esittääkseen. Huhtikuussa v. 1850 Wagner lähetti
Sveitsistä Lisztille Weimariin kirjeen, jossa liikuttavin sanoin pyysi
ystäväänsä pelastamaan "Lohengrinin" siitä kohtalosta, mikä sitä
uhkasi. Liszt sai tekstikirjan ja partituurin, ihastui heti oopperaan
ja otti sen harjoituksen alaiseksi, ja kahdeksanneljättä harjoituksen
jälkeen "Lohengrin" sitten elok. 28 p:nä 1850 — Goethen syntymästä oli
silloin kulunut 101 vuotta — Lisztin johdolla esitettiin ensi kerran.
Menestys oli suurenmoinen, kuulijat olivat kerrassaan hurmaantuneita
sekä sisältöön että musiikkiin, ja suosionosoitukset olivat pitkin
iltaa erittäin lämpimiä. Ja samaan aikaan kertoo Wagner kävelleensä
levottomana oopperansa kohtalosta Rigin rinteillä! — Arvostelukaan ei
ollut niin pidättyväinen kuin ennen, — kiittäjiä oli nyt paljon enemmän
kuin niitä, jotka pysyttelivät kylmäkiskoisena näkemänsä ja kuulemansa
suhteen.
Vasta yksitoista vuotta Weimarin illan jälkeen, toukok. 5 p:nä 1861,
sai Wagner itse nähdä näyttämöltä "tuskanlapsensa", joksi hän sanoo
"Lohengrinia". Se tapahtui Wienissä, ja säveltäjä seurasi oopperan
esitystä kyynelsilmin. Myrskyiset suosionosoitukset eivät tahtoneet
ollenkaan loppua, ja mestarin täytyi pukea tulvivat tunteensa sanoiksi,
jotka hän sopersi vavahtelevin huulin kuulijakunnalle kiitokseksi
kaikesta, pyytäen yleisön tukea pyrinnöilleen taiteen kohottamiseksi
sille kuuluvaan asemaan.
"Lohengrin" on nykyään suosituimpia Wagnerin teoksista. Sitä on
esitetty miltei kaikilla maailman oopperanäyttämöillä, ja aina ovat
kuulijat joutuneet sen puhtaan, ylevän ja eteerisen kuulakan musiikin
lumoihin.
"TRISTAN JA ISOLDE"
(Tristan und Isolde.)
Kuten edellä olemme huomanneet, toivat ensimmäiset oopperat
säveltäjälleen aluksi vain tuskaa ja levottomuutta, jota typerä
arvostelu vielä lisäsi henkilökohtaisilla parjauksillaan, siten
horjuttaen säveltäjän uskoa ja luottamusta kykyynsä. Yleensä oli
arvostelu tuonut varjopuolena esiin sen, että oopperat teknillisessä
suhteessa asettivat tavattoman suuria vaikeuksia esittäville
taiteilijoille ja teattereille. Kun esim. "Lohengrin" esitettiin
Weimarissa, aiheutti teatterikaluston ja näyttämölaitteitten lisääminen
kokonaista 2.000 taalarin menon, mikä summa siihen aikaan merkitsi
paljon yhden ainoan oopperan tuottamina kustannuksina. Wagnerissa
syntyi senvuoksi ajatus kerrankin laatia ooppera, johon liittyisi
vähemmän erilaisia vaikeuksia ja jonka esittäminen siis hyvin kävisi
päinsä kaikkialla, missä vain tarpeellisia voimia olisi saatavissa.
Wagner aikoi uudesta oopperastaan "Tristan und Isolde" tehdä n.s.
kansanoopperan — mutta tuloksena olivat entisiin verraten vielä
suuremmat vaikeudet, mitä esittämiseen tulee.
Wagner on itse sanonut: "Koska minä en elämässäni vielä ole saanut
nauttia todellisen rakkauden onnea, niin tahdon tälle kaikkein
kauneimmalle unelmalle pystyttää muistomerkin, jossa rakkaus alusta
loppuun esittää suurinta osaa". Tällainen muistomerkki oli "Tristan ja
Isolde" oleva. Ensimmäisen luonnoksen laati Wagner v. 1854, mutta monta
vuotta kului ennenkuin libretto vihdoin tuli valmiiksi. Sävellystyö
alkoi syyskuussa 1857 ja ensimmäinen näytös valmistui huhtikuussa 1858
Zürichissä, toinen myöhemmin Venetsiassa ja kolmas Luzernissa, oopperan
kokonaisuudessaan tullessa valmiiksi elokuun alussa v. 1859. Kiirettä
pakotti pitämään m.m. se, että kustantaja oli luvannut maksaa puolet
sovitusta 2.000 taalarin palkkiosta heti kun ensimmäinen näytös oli
valmis.
"Tristanin" sisältöä tarkastaessamme huomaamme, että siihen on
ennenkaikkea painanut leimansa sen filosofin henki, johon Wagner oli
tutustunut Zürichissä ollessaan tohtorinrouva Eliza Willen ja Mathilde
Wesendonckin kautta. Tämä filosofi on Schopenhauer. Hänen oppinsa
mukaan johtuu onnentunne ainoastaan harhaluulosta. Kaikki onnelliset
tuokiomme ovat vain tuskan lomahetkiä, taaksemme tuotapikaa häipyviä
levähdyskohtia elämän ohdakkeisella tiellä. Wagner, joka elämässään
oli joutunut kärsimään niin paljon vastuksia, että toinen ja heikompi
niitten kuorman alla olisi tyystin painunut maahan, ei sentään koskaan
lannistunut toivottomuuteen. Ja vaikka Schopenhauerin pessimistinen
käsityskanta onnesta ja elämästä vetikin häntä puoleensa, oli hän
kuitenkin siksi terveälyinen, ettei aivan kokonaan heittäytynyt
Schopenhauerin filosofian johtotähtien alla kulkemaan. Näkyvimpänä
tuloksena Schopenhauer-ihailusta on ooppera "Tristan ja Isolde".
On myös sanottu, että Wagner on kirjoittanut "Tristanin" omalla sydän
verellään. Muistammehan, että tämä ooppera sai alkunsa Zürichissä
aikana, jolloin Mathilde Wesendonckin ystävyys valoi Wagneriin suloista
lämpöä, mestarin siihenastisen maallisen vaelluksensa onnellisimpina
hetkinä. Jo työnsä aloittaessaan oli Wagner tuntenut rakkautta
Mathildea kohtaan. Mutta hän ei voinut aavistaa, että loppu tulisi
olemaan sellainen kuin se oli, että hänen — heidän molempien — täytyi
tukahduttaa rakkautensa ja erota toisistaan iäksi. Ja siksipä "Tristan"
liittyy läheisemmin kuin mikään muu teos Wagnerin draamatuotannossa
hänen omiin henkilökohtaisiin elämänkokemuksiinsa, siksipä on hän
tähän toivottoman rakkauden kuvaukseen tuhlaten vuodattanut omaa
sydänvertaan. Tästä tulee vakuutetuksi lukiessa Wagnerin kirjeitä
ja päiväkirjanlehtiä niiltä ajoilta, jolloin "Tristan" syntyi —
ne ovat mitä syvimmän tuskan ja raskaitten sydänsurujen täyttämiä
todistuskappaleita inhimillisen rakkauden voimasta ja suuruudesta —
kieltäymyksessäkin.
Wagnerin "Tristan ja Isolde"-draamassa on niukasti toimintaa. Sen
henkilöitten sisäinen elämä ja kehitys on sitä rikkaampi — musiikin
päätehtävänä on kuvailla rakastavien sisäistä sielunelämää. Näin
musiikki muodostuu draamalliseksi välikappaleeksi sanan puhtaimmassa
merkityksessä.
"Tristanin ja Isolden" henkilöt ovat:
/*
_Tristan_ tenori.
_Kuningas Marke_ basso.
_Isolde_ soprano.
_Kurwenal_ barytoni.
_Melot_ tenori’
_Brangane_ altto.
_Paimen_ tenori.
_Perämies_ barytoni.
_Merimies_ tenori.
_Laivaväkeä_ 1. ja 2. tenori, 1. ja 2. basso. Ritareita ja knaappeja.
*/
Alkusoittona on sinfoninen runoelma. Hiljaisin soinnuin se alkaa
kuin salaista rakkautta kuvaten, sitten sävelet paisuvat pursuavien
tunteitten ilmaisijoina, jälleen loppua kohti vaimeten hiljaiseen
pianissimoon.
Alkusoiton viime tahdin aikana avautuu esirippu. Edessämme on kuningas
Marken aluksen etukansi. Ylhäältä mastosta kajahtaa nuoren merimiehen
reipas laulu. Kannella lepää seuranaisensa Brangänen kanssa teltassa
Irlannin kuninkaan kaunis tytär Isolde, jota Tristan, kuninkaan
urhoollisin ja uskollisin sotapäällikkö on viemässä Cornwallin
kuninkaan Marken puolisoksi. Brangäne ilmoittaa valtiattarelleen
Cornwallin viheriän rannan jo häämöttävän. Raivon vallassa nousee
Isolde kävelemään, synkin katsein silmäillen Tristania, joka seisoo
peräsimen ääressä. Isolde kutsuttaa Tristanin — jota salaa rakastaa
— luokseen, mutta tämän palvelija Kurwenal kieltäytyy viemästä
perille annettua käskyä. Laivaväki yhtyy Kurwenaliin. Kaksinpuhelusta
Isolden ja Brangänen välillä saamme kuulla, etteivät Isolde ja
Tristan nyt ensi kertaa kohtaa toisiaan. Tristan on aikaisemmin
eräässä taistelussa surmannut Isolden sulhasen Moroldin ja tällöin
myös itse haavoittunut. Haavansa takia on hänen täytynyt purjehtia
Irlantiin parannustaidostaan kuulun Isolden hoidettavaksi. Isolde
on kyllä tuntenut Tristanin sulhasensa surmaajaksi ja ollut vähällä
kostaa tämän kuoleman, mutta sääli ja sydämessä orastava rakkaus
pelastavat hänen haltuunsa joutuneen miehen hengen. Isolde parantaa
Tristanin, joka terveenä palaa takaisin Cornwalliin. Nyt on Tristan
käynyt toistamiseen Irlannissa noutamassa kuninkaansa puolisoa.
Aluksellaan on hän parhaillaan viemässä kallista lastiaan kuninkaalleen
lainkaan aavistamatta Isolden povessa liikkuvia kostonajatuksia,
joihin kuitenkin samalla liittyy salaista rakkautta tuota voimakasta
miestä kohtaan. Isolde haluaa nyt kuolla — mutta ainakin kuolemassa
on Tristanin seurattava häntä. Senvuoksi hän uudelleen kutsuttaa
Tristanin juomaan "sovinnonmaljaa Moroldin kuoleman johdosta", samalla
käskien Brangänea valmistamaan myrkkymaljan. — Alus lähenee rantaa.
Isolden toista käskyä noudattaen Tristan saapuu kannelle. Hänenkin
poveaan polttaa rakkaus Isoldea kohtaan. Mutta hän salaa rakkautensa,
voidakseen pysyä uskollisena kuninkaalleen, jonka morsian nyt on
uskottu hänen huostaansa. Senvuoksi hän ei ole tahtonut saapua Isolden
näkyviin koko matkan aikana. Nyt hän tulee saattaakseen Isolden maihin.
Intohimoisesti vaatii Isolde häntä tyhjentämään maljan. Tristan tuntee
sanojen välitse, että Isolden povessa palaa rakkaus häntä kohtaan.
Hän tarttuu maljaan, juo — Isolde tempaa maljan hänen kädestään ja
tyhjentää sen pohjaan saakka. Nyt tietävät molemmat olevansa kuoleman
omat ja odottavat yhtymistään kuolemassa. Kuohuvan rakkauden vallassa
vaipuu Isolde Tristanin rintaa vasten, odottaen loppuaan. Kummankin
rinnassa on odotetun kuoleman läheisyys päästänyt salassa kyteneen
lemmenliekin leimuamaan. Mutta Brangänen myrkkymalja onkin ollut
lemmenmalja. Toisensa löytäneitten on irtauduttava syleilystään ja
surulliseksi onnekseen kuultava, että he rakastavat toisiaan ja että
kuolema ei nyt heidän vieraakseen saavukaan. Isolde vaipuu pyörtyneenä
maahan. — Samassa ilmoittavat tervehdyshuudot laivan saapuneen
Cornwallin rantaan, mutta ennenkuin kuningas Marke ennättää saapua
näyttämölle, laskee esirippu nopeasti.
Toisen näytöksen alkusoitossa sekaantuvat toisiinsa sävelissä
kärsimätön odotus ja kaihoisa lemmentuska. On kirkas kesäyö.
Korkeitten puitten varjossa odottaa Isolde metsästystorvien
fanfaarien vaimenemista — yön hiljaisuudessa kuuluu vain solisevan
lähteen ääni. Eräs hovimiehistä, Melot, on aavistanut Isolden ja
Tristanin välisen lemmensuhteen ja tahtoo kuninkaalle näyttää
epäilyksensä todeksi. Tässä tarkoituksessa juuri on järjestetty
öinen metsästysretki, jolle kaikki muut paitsi Tristan ja Isolde
ovat lähteneet. Brangäne, joka on aavistanut Melot’n tarkoituksen,
varoittaa valtiatartaan, mutta tunteittensa vallassa ollen ei tämä
kiinnitä varoitukseen lainkaan huomiotaan. Hän lähettää Brangänen
linnan muurille vahtiin, ja sammuttamalla huoneensa edustalla palavan
soihdun antaa hän Tristanille sovitun merkin. Tristan tulee ja molemmat
rakastavaiset vaipuvat toistensa syliin, pitkään syleilyyn. Näin
alkaa pisin kaikista lemmenkohtauksista, mitä näyttämöltä on nähty
— mutta äkkiä keskeyttää sen paikalle saapuva kuningas. Melot on
riemuissaan juonensa onnistumisesta, mutta kuningas hillitsee hänen
iloaan ylevin, jalomielisin sanoin. Kuninkaan mieleen koskee syvästi
Tristanin, "uskollisista uskollisimman", petos. Tristan ei osaa vastata
kuninkaan kysymyksiin mitään — hän tuntee suuren syyllisyytensä ja
tahtoo nyt kuolla, kehoittaen Isoldea tulemaan mukaan tuonen maille,
tuntemattomaan yön ja pimeyden valtakuntaan. Isolden vastaus: "Missä
Tristanin on koti ja liesi, sinne häntä seuraa Isolde", saa Melot’n
raivostumaan: hän vetää esiin miekkansa, Tristan asettuu ensin
vastarintaan, mutta syöksyy sitten — annettuaan oman miekkansa pudota
— Melot'n miekkaan ja vaipuu kuolettavasti haavoitettuna uskollisen
palvelijansa Kurwenalin syliin.
Kolmannen näytöksen alkusoitossa kuvailevat sävelet suurta hätää ja
ankaria kärsimyksiä. Tavattoman surumielisenä kajahtaa paimenen vakava
laulu. Sitten nousee esirippu ja olemme joutuneet Tristanin etäiseen
linnaan Kareoliin, jonne uskollinen Kurwenal on tuonut haavoittuneen
isäntänsä. Tämä lepää nyt suuren lehmuksen alla ja kiroaa päivää, joka
vielä saapuu hänen, yöhön ja kuolemaan tuomitun luo. Epätoivoiselle,
kuoleman kanssa kamppailevalle Tristanille ilmoittaa Kurwenal
lähettäneensä aluksen noutamaan "parasta lääkitsijää", Isoldea, jota
Tristan kuumehoureissaan on kiihkeästi kaivannut luokseen. Näyssä näkee
Tristan keveästi aalloilla nousevan ja laskevan aluksen, Isolde sen
kannella. Kohta saapuu laiva rantaan — Tristan hypähtää vuoteeltaan,
raastaa siteet, jolloin veri vuotaa kuiviin näin auenneesta haavasta,
ja syöksyy horjuen paikalle rientävää Isoldea vastaan, vaipuu tämän
syliin ja kaatuu sitten kuolleena maahan onnen riemua säihkyvä katse
vielä kerran Isoldeen kiinnitettynä. Isolde vaipuu tuskasta huudahtaen
tiedottomana rakastamansa miehen ruumiin viereen. — Kaukaa kuuluu
meteliä ja aseitten kalsketta. Rantaan on saapunut toinenkin alus,
mukanaan kuningas Marke, Brangäne, Melot y.m. Brangäne on Markelle
selittänyt vaihtaneensa juomat, antaneensa lemmenjuoman myrkkymaljan
sijasta — kuningas Marke on huomannut ystävänsä viattomuuden ja tahtoo
nyt yhdistää toisiinsa rakastavaiset. Marke ja Melot lähenevät, mutta
Kurwenal asettuu vastarintaan, kaatuen näin syntyneessä kahakassa
ja vaipuen kuolleena isäntänsä ruumiin viereen. Kuningas on tullut
liian myöhään: Isolde, jonka Brangäne on saanut toipumaan, puhkeaa
loppulauluun, joka harpun vienosti soidessa kajahtaa kuolossa edellä
menneen, rakkaan ystävän ylistykseksi. "Lemmenkuolo" on läsnä, Isolde
tuntee iäisyyden ovien aukenevan, ja niin hän, syvän liikutuksen
vallatessa läsnäolevat, seuraa omaa Tristaniaan yön ja varjojen maahan.
Kuningas Marke siunaa ruumiit, jotka kuolemassa ovat löytäneet toisensa
— ja esirippu laskee.
* * * * *
Karlsruhen hoviteatteri oli aikonut ensimmäisenä esittää ylläselostetun
oopperan v. 1859, mutta luopui yrityksestä, koska se olisi ollut perin
vaikea teatterin pienissä oloissa. Wienissä oli "Tristan" myös ollut
harjoituksen alaisena, mutta liian vaikeana ei se sielläkään päässyt
näyttämölle. Näin sai "Tristan" sen maineen, ettei sitä mikään teatteri
pysty esittämään — syinä mainittiin m.m., ettei kukaan ymmärtäisi sen
sävelkieltä, ettei kukaan laulaja osaisi noita säveleitä laulaa ja
ettei mikään orkesteri pystyisi suoriutumaan sen tavattoman vaikeista
säveljuoksutuksista. Vasta kesäk. 10 p:nä 1865 oli "Tristanin"
ensi-ilta Münchenin hoviteatterissa, jonka ohjelmistoon kuningas
Ludwig II oli käskenyt ottamaan oopperan. Ensi-ilta muodostui voitoksi
Wagnerille. Suosionosoitukset olivat kerrassaan myrskyisiä.
Hitaasti, mutta varmasti on "Tristan ja Isolde" sitten päässyt
oopperain ohjelmistoon. Sitä on kyllä aina pidetty liian vaikeana ja
liian pitkänä, mutta ne kauneusarvot, jotka siihen sisältyvät, ovat
pakottaneet yrittämään sen esittämistä. Pienessä Weimarissa ei epäilty
ottaa sitä ohjelmistoon, Berliinissä läpäisi se vasta v. 1876, siis
17 vuotta valmistumisensa jälkeen. Sanomattakin on selvää, että se
Bayreuthissa on kuulunut "huippusaavutuksiin".