Jonkun aikaa Pariisissa oltuaan Wagner alkoi ikävöidä takaisin
Saksaan. Tämä isänmaankaipuu herätti samalla myös vetovoimaa kaikkeen
saksalaiseen, ja kun Wagnerin käsiin niinä aikoina joutui muuan
"Venusberg"-niminen kansankirjanen, jossa esitetään vanhat tarut
Tannhäuser- ritarista ja Wartburgin laulajasodasta, tunsi hän kohta,
että niistä voisi saada oopperan pohjaksi kelpaavan aiheen. Tarinat
kiinnittivät hänen mieltään, ne vastasivat hänen ajatuksiaan sillä
hetkellä, ja niin ryhtyi hän innokkaasti tutkimaan, miten ooppera olisi
rakennettavissa niitten pohjalla.
Tannhäuser-taru polveutuu jo 13:nneltä vuosisadalta. Siinä paavi
kiroaa Venusvuoresta katuvana ja syyllisyydestään tietoisena hänen
luokseen tulleen Tannhäuserin, sanoen tämän saavan syntinsä anteeksi
vasta kun paavin kädessä oleva sauva alkaisi viheriöidä. Ihme
tapahtuu: kolmantena päivänä sauva viheriöi, paavi lähettää noutamaan
Tannhäuseria, mutta tämä on tuskassaan mennyt takaisin Venusvuoreen,
josta ei enää pääse pois.
Myöskin "Wartburgin laulajasota" on 13:nnelta vuosisadalta. Maan
huomattavimmat runoilijat ovat kokoontuneet Thüringenin maakreivin
hoviin kilpalaulantaan. Tappiolle joutunut Heinrich von Ofterdingen
pakenee maakreivittären turviin, joka levittää suojellen vaippansa
hänen ylitseen. Tässä lyhyesti tärinäin sisältö.
Oopperan sisältöä tutkittaessa huomaamme, että Wagner on siinä
sulattanut nämä molemmat aiheet yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi.
Elisabethista on tullut se "maakreivitär", joka pelastaa Tannhäuserin
ikuisesta kadotuksesta. Näin on taasen nainen kaikkiuhraavan rakkauden
edustajana "Tannhäuserissa", kuten Senta oli ollut "Lentävässä
hollantilaisessa".
Ensimmäinen luonnos syntyi vasta kesällä v. 1842 Teplitzin
kylpypaikassa — Wagner oli saman vuoden huhtikuussa saapunut
Dresdeniin, jossa hän muilta töiltään ei saanut oopperain
kirjoittamiseen lainkaan aikaa. Mutta libretto oli valmis jo
toukokuussa v. 1843. Sävelasuun pukeminen ei sentään käynyt niin
nopeasti kuin "hollantilaisen": partituurin viimeiseltä sivulta näemme,
että sävellystyö on loppuunsuoritettu huhtik. 13 p:nä 1845.
"Tannhäuserin" henkilöt ovat:
/*
_Hermann_, Thüringenin maakreivi basso.
_Tannhäuser_ tenori.
_Wolfram von Eschenbach_ barytoni.
_Walther von der Vogelweide_ tenori.
_Biterolf_ basso.
_Heinrich der Scheiber_ tenori.
_Reinmar von Zweter_ basso.
Ritareja ja laulajia tenori, basso.
_Elisabeth_, maakreivin veljentytär soprano.
_Venus_ soprano.
_Nuori paimen_ soprano.
Thüringiläisiä kreivejä, ritareja, aatelismiehiä ja -naisia,
vanhoja ja nuoria pyhiinvaeltajia. Sireenejä, najaadeja,
nymfejä, bachanteja ja satyyreja y.m.
*/
Alkusoitto alkaa kaukaa kuuluvalla pyhiinvaeltajalaululla, joka
lähestyy ja sitten jälleen etenee. Iltahämärä, tanssirytmin
hekumallisia säveleitä kantautuu korviimme: Tannhäuser tuntee vetoa
Venusvuoren houkutteleviin iloihin ja nautintoihin laulaen rakkauden
jumalattaren kunniaksi intohimoisen ylistyksen. Hänet temmataan
Venusvuoren hurjiin riemuihin ja hän tyhjentää ihastuneena rakkauden
päihdyttävän maljan. Sitten katoaa kaikki, jälelle jää vain hiljainen
sävelten väreily — aamu sarastaa. Kaukaa kuuluu jälleen lähestyvien
pyhiinvaeltajien laulu, paisuen ja kasvaen — auringon säteet
hälventävät pimeyden, ihastusta ja riemua uhkuvat sävelet täyttävät
ilman, julistaen vapautta ja pelastusta Venusvuoren kahleista.
Väliverho nousee. Näyttämö esittää Hörselvuoressa Eisenachin luona
olevan Venusluolan sisusta. Avarassa luolassa vietetään aistihurmoista
juhlaa: orkesteri säestää kaikkea alkusoitossa esiintyneillä aiheilla.
Tannhäuser on jo väsynyt lemmennautintoihin, hän haluaisi takaisin
maan päälle, mutta jumalattaren houkutuksesta hän virittää rakkauden
kunniaksi ylistyslaulun. Sitten hän vielä horjuu kahden vaiheilla,
kunnes yhtäkkiä tekee ratkaisevan päätöksensä: "Mua auttakoon Neitsyt
Maria!" Tuskin ovat nämä sanat päässeet hänen huuliltaan, kun
Venusvuori kaikkine ihanuuksineen katoaa ja Tannhäuser seisoo pyhän
jumalanäidin kuvan edessä kevätpukuisessa Thüringinlaaksossa Wartburgin
edustalla. (Näyttämönvaihdos, joka tekee katsojaan suurenmoisen
vaikutuksen.) Nyt ei kuulu enää aistillisia, syntiin houkuttelevia
sireenien lauluja eikä hekumallisen nautinnon ylistyksiä; nuori paimen
vain soittaa korkealla töyräällä somaa laulua pillillään. Wartburgista
Roomaan menossa olevat vanhat pyhiinvaeltajat kulkevat ohi hurskasta
pyhiinvaelluslauluaan veisaten. Tannhäuser vaipuu polvilleen, palavassa
rukouksessa kääntyen hädässään taivaan puoleen. Torventoitotukset
ilmoittavat maakreivin ja tämän metsästysvieraitten lähenevän.
Laulajaritarit saapuvat, tuntevat Tannhäuserin, ja sydämellisiä
tervehdyksiä vaihdetaan. Tannhäuser haluaisi lähteä pois tuosta
loistavasta seurasta, mutta Wolfram asettuu hänen tielleen ja sanoo
painokkaasti: "Tääll' on Elisabeth!" Tämän nimen mainitseminen saa
Tannhäuserin jäämään. Ja ihanassa laulussa tuovat nyt laulajat ilmi
ilonsa toverin paluun johdosta. Koko seurue lähtee sitten Wartburgin
linnaan.
Toisen näytöksen alkusoitto kuvailee riemukkain sävelin iloa, jonka
aikaansaa laulajien kokoontuminen Wartburgin laulajasaliin. — Esirippu
nousee. Elisabeth rientää ilosta liikutettuna sisään: Tannhäuser on
jälleen saapunut! Wolfram ja Tannhäuser saapuvat. Tannhäuser rientää
Elisabethin jalkojen juureen. Neito katselee ensin hämillään ja ujona
edessään olevaa ritaria, mutta alkaa sitten kysellä, missä Tannhäuser
on ollut. Seuraa tunnelmallinen lemmenkohtaus. Molempien ritarien
poistuttua saapuu maakreivi ilmoittamaan laulajasodan alkamisesta.
Torventoitotukset linnanpihalta tiedoittavat ritarien ja laulajien
tuloa. Juhlallisen marssin sävelten soidessa täyttyy sali — viimeksi
saapuvat laulajat. Jalon laulutaiteen ylimpänä suojelijana ilmoittaa
maakreivi, että kilpalaulun on käsiteltävä rakkauden olemuksen ydintä,
ja että voittajan palkintona on Elisabeth-neito. Wolfram von Eschenbach
aloittaa kilpailun: harpun juhlallisesti säestäessä hän esittää
henkevän ja ilmehikkään laulun rakkaudesta sen puhtaimmassa muodossa.
Tannhäuser maalailee aistillisen houkuttelevin värein rakkauden
todellisinta olemusta. Taistelu kiihtyy, ja lopuksi Tannhäuser kaikkien
läsnäolevien suureksi kauhuksi laulaa Venuksen ja aistillisen rakkauden
ylistystä. Naiset vetäytyvät kauhistuneina pois hänen läheltään. Miekat
paljastettuina rientävät ritarit ja laulajat kohti tuota onnetonta
surmatakseen hänet heti. Sydäntä vihlovasti huudahtaen heittäytyy
Elisabeth silloin miesten väliin ja suojelee Tannhäuseriä. Tannhäuser
vaipuu maahan; hän huomaa tehneensä itsensä syntiin syypääksi ja syvä
katumus valtaa hänet: Elisabeth oli tahtonut nostaa hänet oikealle
tielle, mutta saanut palkakseen vain pilkkaa ja julkeita katseita!
— Maakreivi vaatii, että Tannhäuserin on nuorten pyhiinvaeltajien
keralla vaellettava Roomaan paavilta anteeksiantoa saamaan. Ja kun nyt
pyhiinvaeltajain kuoron sävelet kajahtelevat halki salin, on Tannhäuser
siinä huomaavinaan korkeamman tahdon johdatuksen: toivo syntinsä
anteeksisaamisesta palaa jälleen hänen sydämeensä ja huudahtaen: "Nyt
Roomaan!" kiiruhtaa hän nopeasti pois salista. Kaikki läsnäolijat
huutavat hänen jälkeensä: "Nyt Roomaan!" — ja juhlallisin soinnuin
päättyy musiikki tähän suurenmoisen valtavaan näytökseen.
Kolmannen näytöksen alkusoitto kuvaa Tannhäuserin vaivaloista, mutta
turhaa Rooman-matkaa. Juhlallisin sävelin piirtää orkesteri kuvan
mahtavasta ja taipumattomasta paavista. Edellisten näytösten aiheiden
avulla palautetaan mieleen Tannhäuserin sieluntuskat ja katumus
syntiensä tähden, joille hän toivoo anteeksiantoa. Kun esirippu nousee,
on edessämme jälleen Wartburgin laakso, tällä kertaa syksyisessä
puvussa. Elisabeth on Marian kuvan edessä syvään ja palavaan rukoukseen
vaipuneena. Siitä löytää hänet uskollinen Wolfram von Eschenbach.
Pyhiinvaeltajat palaavat kotiin, saavuttamastaan armosta iloisina
veisaten "hallelujaansa"; Elisabeth katsoo etsien heidän joukkoaan;
sitä, jota hän odottaa, ei näy ei kuulu. Neito vaipuu jälleen
polvilleen, virittäen rukouksensa, jossa anoo taivaan armoa itselleen
ja anteeksiantoa Tannhäuserille. Rukoiltuaan jää hän kirkastunein
kasvoin katsomaan taivasta kohti, hetken kuluttua hitaasti lähtien
astumaan kohti Wartburgia — Wolfram haluaisi seurata häntä, mutta jää
kuitenkin paikoilleen Elisabethin kadotessa näkyvistä. Wolfram istuutuu
ja harpullaan säestäen esittää "laulun iltatähdelle", tuoden siinä
ilmi surunsa ja ikävänsä. On yö. Paikalle ilmestyy harpun sävelien
houkuttelemana Tannhäuser, puettuna rikkinäisiin ja repaleisiin
pyhiinvaeltajan vaatteisiin, kasvoillaan sanoin kuvaamaton suru ja
tuska. Wolframin kysymykseen vastaa Tannhäuser kertoen onnettoman
matkansa kulusta ja paavin kirouksesta ja ilmoittaen palanneensa
kotitanhuville jälleen löytääkseen Venus-jumalattaren. Hänen
toivomuksensa täyttyy: tuttujen intohimoa ja aistillisuutta uhkuvien
sävelten soidessa ilmestyy kirkkaassa ruusunpunaisessa valaistuksessa
Venus ja lausuu "uskottoman" miehen tervetulleeksi. Lyhyt kiihkeä
kamppailu kahden tunteen välillä alkaa Tannhäuserin sydämessä. Hän on
juuri heittäytymäisillään viettelevän naisen syleilyyn, kun Wolfram
lausuu sanan: "Elisabeth!" Harhanäky häviää. Yö on mennyt: aamuruskon
punatessa taivaanrantaa lähtee Wartburgin portista ulos surullinen
saattue: avonaisessa arkussa lepää vainajana Elisabeth-neito, jonka
sydän on murheesta murtunut. Kun vainaja on Tannhäuserin kohdalla,
vaipuu tämä kovia kokenut laulaja kuolleena arkun viereen, viime
sanoikseen huudahtaen: "Rukoile, Elisabeth, puolesta mun!" Liian
myöhään saapuvat paikalle pyhiinvaeltajat ilmoittamaan, että paavin
sauva on alkanut viheriöidä — armo on siis ihmeen kautta saavutettu ja
Tannhäuser pelastunut siitä ikuisesta kadotuksesta, johon paavi oli
hänet tuominnut.
"Tannhäuserin" ensi esitys oli lokak. 19 p:nä 1845 Dresdenissä.
Uudistui sama ilmiö kuin "Lentävän hollantilaisen" ensi-illassa:
yleisö oli erittäin innostunutta, mutta arvostelijat pysyivät
kylminä. Tämä ei ollut Wagnerille mikään yllätys: hän tiesi
itsekin, että aiheen käsittely sekä näyttämöllä että orkesterissa
jälleen oli silloisissa totutuissa oloissa aivan uutta, jota vanhan
oopperakoulun vakiintunut ihailija tai kuulija ei heti voinut
tajuta. Olihan "Hollantilaisessakin" käytetty n.s. johtoaiheita,
mutta "Tannhäuserissä" Wagner käytti niitä entistään suuremmassa
mittakaavassa. "Tannhäuserissä" ei enää ole jyrkästi ympäristöstään
eroavia laulunumerolta, vaan suuria kohtauksia, jotka kaikki ovat
sisäisessä elimellisessä yhteydessä keskenään. Vanhan oopperatyylin
resitatiivit ovat muuttuneet deklamatooriseksi lauluksi, eri
henkilöitten luonteet on karakterisoitu erittäin selkeästi ja
johdonmukaisesti. Orkesterimusiikki on maalailevaa ja eri tilanteita
selvästi kuvailevaa; ensimmäinen ja kolmas alkusoitto kuuluvat
suosituimpiin numeroihin orkesterien ohjelmistossa. — Vain harvat
ja valitut ymmärsivät Wagnerin aikana, mikä uraauurtava merkitys
"Tannhäuserillä" oli oopperan alalla: näyttämöllä tarvittiin nyt
ennenkaikkea lämminsydämistä "ihmistä", ei kylmää, koloratuuriaarioilla
häikäisevää laulajaa — piirre, jota Wagnerin ajoista lähtien
uudemmankin ajan säveltäjät ovat oopperateoksissaan noudattaneet.
"Tannhäuser" ei siis Dresdenissä saavuttanut menestystä. Yhtä huono
oli aluksi menestys muuallakin. Kului aikaa, ennenkuin sekä yleisö
että arvostelu muuttui suopeammaksi. Suuri voitto "Tannhäuserille"
oli se, että Franz Liszt Weimarissa oli ottanut oopperan teatterin
ohjelmistoon. Ensiesitys oli siellä huolellisen harjoituksen jälkeen
helmik. 16 p:nä 1849, vastaanotto sekä yleisön että arvostelun puolelta
suurenmoinen ja innostunut. Berliinissä esitettiin ooppera ensi kerran
vasta v. 1857. Nykyään ei ole oopperanäyttämöä, joka ei olisi liittänyt
"Tannhäuseria" ohjelmistoonsa.