Richard Wagneria etsitään jälleen, mutta häntä ei etsitä nyt velka
vankeuteen pantavaksi. Hänen jälkiään pitkin Euroopan mannerta on
kulkenut Baierin kuninkaan Ludwig II:n lähetti von Pfistemeister
saadakseen mestarin kiinnitetyksi kuninkaansa palvelukseen. Nuori
kuningas oli aina ollut Wagnerin hartaimpia ihailijoita. Yhä kasvavalla
mielenkiinnolla oli hän seurannut Wagnerin suurisuuntaista työtä ja
toimintaa, ja kun Wagner maailmalle singautti kysymyksensä, löytyisikö
Saksasta ruhtinasta, joka toteuttaisi ajatuksen kansallisoopperalle
tarvittavan rakennuksen pystyttämisestä, tunsi Ludwig II mielessään,
että kysymys kohdistui myöskin häneen. Ja niin sai Pfistemeister
määräyksen etsiä Wagnerin mistä tahansa käsiinsä ja tuoda hänet
Müncheniin.
von Pfistemeister saavutti takaa-ajamansa mestarin Stuttgartissa
toukok. 3 p:nä 1864. Wagnerin matka olisi alkuperäisen suunnitelman
mukaan suuntautunut yksinäisille Alpeille, mutta nyt se kääntyikin
kohti Münchenin kuninkaallista linnaa. Nuoren kuninkaan tekemästä
vaikutuksesta kertoo Wagner eräässä kirjeessään, että "hän on
valitettavasti niin kaunis, niin henkevä, sielukas ja hyvä, että minä
pelkään hänen elämänsä juoksevan kuin ohimenevän jumalaisunen tässä
alhaisessa maailmassa" — pelko, joka myös toteutui.
Wagnerille lähettämässään kirjeessä Ludwig II ilmoittaa tekevänsä
kaikkensa, jotta mestarin kokemat kärsimykset ja kohtalon iskut
tulisivat edes jossain määrin korvatuiksi. "Olen aina ikävöinyt aikaa,
jolloin minun sallittaisiin edes jotenkuten hyvittää niitä suruja ja
kärsimyksiä, joita vastaan niin voitokkaasti olette taistellut; nyt —
kuinka ihanaa! — on se hetki tullut, jolloin purppurainen viitta minua
ympäröi; koska minulle on valta annettu, tahdon minä sitä käyttää
Teidän hyväksenne. Mitkään siteet eivät saa Teitä kahlehtia, vapaana
on Teidän antauduttava ihanan taiteenne alamaisuuteen, niinkuin henki
Teitä käskee."
Nyt ei Wagnerilla ollut hätäpäivää. Ja kirkkaana kaikui sävel ylhäisen
suosijan kiitokseksi. "Tristanin" ensi esitys kesäk. 10 p:nä 1865
oli merkkitapaus Münchenin musiikkielämässä, ja Wagnerilla oli ilo
nähdä ympärillään — niinikään kuninkaan kutsumina — Hans von Bülow,
Peter Cornelius ja Friedrich Schmitt, kaikki eteviä taiteilijoita.
Kuumeisesti nyt taottiin suunnitelmia musiikkielämän kohottamiseksi;
Wagner kirjoitti tutkielman "Valtiosta ja uskonnosta", jonka Nietzsche
sanoo kuuluvan syvällisimpiin Wagnerin kirjallisista tuotteista. Wagner
suunnitteli oman äänenkannattajan perustamista käsittelemään kaikkia
niitä ajatuksia, joita hänen nerokkaassa ja uudistuksia janoavassa
mielessään liikkui. Kaikkein ylinnä ja valtavimpana askarrutti
häntä kuitenkin ajatus juhlanäytäntötalosta. Hän sai tilaisuuden
tehdä kuninkaalle selkoa talon tarkoituksesta, taivuttaen kuninkaan
täydellisesti puolelleen: Müncheniin kutsuttiin rakennusmestariksi
Gottfried Semper — Wagnerin vanha ystävä Dresdenin ja Zürichin ajoilta
— ja ajatus teatteritalon rakentamisesta näytti sillä kertaa olevan
perin lähellä lopullista toteutumistaan.
Silloin tuli taasen käänne. Tyhjänpäiväisen, juonittelevan hoviväen
oli vallannut kateus, kun se näki Wagnerin olevan ylinnä kuninkaan
suosiossa. Ajojahti solvauksineen, vaiheineen ja juoruineen Wagneria
vastaan alkoi — kaikki pelkäsivät muka Wagnerin vaikutusvaltaa
kuninkaaseen. München muuttui tuotapikaa kuin kiehuvaksi
noidankattilaksi, jossa alhaiset intohimot kuohahtelivat korkealle
mestarin "pään menoksi". Wagner pysyi tyynenä: hän tiesi ja tunsi
olevansa niin paljon yläpuolella tuota kateellista ja pahansuopaa
hoviväkijoukkoa, joka häntä ja hänen neroaan pelkäsi enemmän kuin
kuningasta.
Entä kuningas? Hänen korviinsa saapuivat pian hovimiesten alullepanemat
juorut ja panettelut suosikista. Ja julistaen tahtovansa "kalliille
kansalleen" näyttää, että sen luottamus, sen rakkaus oli hänelle
arvokkaampaa kuin kaikki muu, hän pyysi Wagneria "joksikin aikaa"
poistumaan kaupungista — minkä tämä tekikin jouluk. 10 p:nä 1865.
Näin sai Wagner kokea, kuinka häilyvää on ruhtinaitten suosio! Ludwig
II epäilemättä kunnioitti suuresti mestaria, mutta häneltä puuttui
rohkeutta asettua sitä pientä vehkeilijäjoukkoa vastaan, joka oli
vaatinut mestarin karkoittamista.
"Joksikin aikaa" ei pitänyt paikkaansa. Tosin kuningas myöhemmin
monin tavoin koetti saada Wagneria palaamaan takaisin Müncheniin,
mutta säveltäjä pysyi jyrkkänä päätöksessään. Hän ei tahtonut palata
kaupunkiin, josta hänet viheliäisillä juonilla ja vehkeilyillä oli
saatu karkotetuksi — hän tunsi syyttömyytensä, tunsi ettei ollut
ansainnut sellaista kohtelua kuninkaan taholta.
Talven 1865-66 teki Wagner ahkerasti työtä Genevessä. Sieltä hän —
pienen tulipalon aiheutettua erinäisiä korjaustöitä hänen asunnossaan
— lähti virkistysmatkalle Etelä-Ranskaan. Marseillessa saavutti hänet
tieto, että hänen vaimonsa Minna oli pitkällisen sydäntaudin murtamana
päässyt ikuiseen lepoon Dresdenissä tammik. 26 p:nä 1866. Wagner ei
pitkän matkan takia voinut matkustaa vaimonsa hautajaisiin, mutta
eräässä kirjeessään hän kehoittaa asianomaisia niistä huolehtimaan
"samalla kunnioituksella, jota minäkin olisin osoittanut hänelle, kun
hän olisi eronnut onnellistuttamansa puolison rinnalta".
Keväällä v. 1866 löysi Wagner vihdoin paikan, jossa hän saattoi
kuusi surutonta vuotta kaikesta häiritsevästä maailmanmenosta
syrjässä pysytellen ahkerasti syventyä työhönsä. Tämä paikka
oli Vierwaldstätter-järven rannalla lähellä Lüzernia sijaitseva
Triebschenin maakartano. Mestarin 53-vuotis-syntymäpäivänä yllätti
Baierin kuningas Ludwig II entisen suojattinsa, saapuen tämän
luokse tervehdyskäynnille. Se oli Wagnerille ilon päivä: molemmat
keskustelivat innokkaasti viimeaikojen tapahtumista, Wagner näytti
kaikessa salaisuudessa pääkaupungistaan poistuneelle kuninkaalle
uusimpia sävellyksiään ja pyysi lopuksi — kun kuningas yhä tahtoi häntä
palaamaan takaisin Müncheniin — saada tässä yksinäisessä maatalossa
täysin voimin antautua tehtäviinsä lopettaakseen ne suuret työt, jotka
odottivat mestarin työpajassa valmistumistaan. Tähän alamaisesti
esitettyyn pyyntöön kuningas suostui.
Kuten muistamme, oli Müncheniin Ludwig II:n kutsusta saapunut myös
kapellimestari Hans von Bülow, Wagnerin ystävä jo aikaisemmilta
ajoilta. Sen johdosta, että hänetkin pian sotkettiin juoruilun ja
juonitteluihin, katsoi hän parhaaksi jättää Münchenin ja saapui
kesäkuussa v. 1866 Wagnerin luokse Triebscheniin. Sinne oli jo
aikaisemmin lapsineen tullut Bülowin puoliso, Cosima Bülow. Tämä
avioliitto, jonka Bülow oli solminut vain pelastaakseen Cosiman, Franz
Lisztin aviottoman tyttären, joutumasta maailman jalkoihin, ei ollut
onnellinen. Cosima ei koskaan pannut arvoa tälle uhrautumiselle —
hän tahtoi seurata oman sydämensä ääntä. Heti ensinäkemästä oli hän
tuntenut vetoa Wagneriin — Wagner myös huomasi hänessä erinomaisia
avuja — ja suhde alkoi tulla yhä läheisemmäksi. Jo silloin, kun
Wagner muutti Müncheniin ja hankki siellä Bülowilleukapellimestarin
paikan, oli heidän kohtalonsa määrätty. Cosimassa Wagner jälleen löysi
ymmärtävän sukulaissielun — ja niin tuli Cosimasta Wagnerin uskollinen
elämänkumppani ja miehensä elämäntyön harras suojelija. Tässä mies
tapasi viisaan ja uhrautuvan naisen, nainen mestarin, jota saattoi
kunnioittaa ja ihailla ja joka vei hänet henkensä aarreaittaan. Paljon
vaivaa tuotti avioeron hankkiminen ja uuden avioliiton vahvistaminen.
Vihkiminen tapahtui Lüzernissa elok. 25 p:nä 1870. Triebschenissä,
Vierwaldstätter-järven rannalla olevassa maatalossa, erossa koko
maailmasta, saattoivat he kaksi kenenkään häiritsemättä antautua
toisilleen ja työlleen. Kun kahden tyttären jälkeen syntyi poika, oli
Wagnerin ilo melkein sanoin kuvaamaton. Eräälle ystävälleen Wagner
kirjoittaa: "Kuka pystyy arvaamaan, mitä se merkitsee minulle? Hän on
niin voimakas ja kaunis, että olen antanut hänelle nimeksi 'Siegfried',
ja hänen kunniakseen on työnikin (Siegfried-idylle) nyt valmistunut."
Richard Wagnerin elämä oli nyt saanut sisällön, kun hänellä oli poika,
jonka hän saattoi kasvattaa suureksi ja rohkeaksi hänen kuolemansa
jälkeen taistelemaan kaiken sen puolesta, mikä maailmassa on "oikeata."
Triebschenissä alkoi käydä ahkerasti vieraita sekä läheltä että kaukaa.
Viime vuosien aikana oli Wagnerin nimi tullut yhä kuuluisammaksi ja
tunnetummaksi — ja tunnettuahan on, että kuuluisuus vetää luokseen
toisia suurempia tai pienempiä kuuluisuuksia. Hyvin kaikki viihtyivät
Wagnerin vierasvaraisessa kodissa, jossa kaikkialla oli huomattavissa
hyvän kodin hengettären käden kosketus. Päivät kuluivat ahkerassa
työssä, iltahetkiä sulostuttivat jonkun runoilijan teokset, vilkas
keskustelu ajan- ja taidekysymyksistä ja — kuten luonnollista —
musiikkiesitykset. Monista perheen vieraista mainittakoon erikoisesti
Friedrich Nietzsche, joka sangen usein kävi Triebschenissä ja joka
Wagnerista kirjoittaa, että tämä on "todellakin kaikkea, mitä hänestä
toivomme, tavattoman suuri ja rikas henki, tarmokas luonne ja kiehtovan
rakastettava ihminen, jota kannustaa mitä innokkain tiedonhalu."
Jo v. 1850 oli Wagner salanimellä julkaissut Brendelin "Uudessa
musiikkilehdessä" kirjoituksen "Juutalaisuus musiikissa" (Das
Judenthum in der Musik). Tässä kirjoituksessaan hän hyökkää ankarasti
musiikissa vallalla olevaa, Mendelssohnin ja Meyerbeerin sävellysten
merkeissä kulkevaa juutalaisuuden palvontaa vastaan, joka estää kaiken
todellisen ja kansallisen musiikin pääsemästä oikeuksiinsa. Kirjoitus
oli aiheuttanut äkäisiä vastalauseita — Wagner sen kyllä arvasi, mutta
hän tahtoi olla "aikansa aina valpas, aina muistuttava taiteellinen
omatunto". Wegelius sanoo: "Lääkärin kiintyneellä, tutkistelevalla
katseella hän seurasi niiden katkerien pillerien vaikutusta, joita
hän tämän tästä syötti aikalaisilleen." Edellämainittu kirjoitus oli
tällainen katkera pilleri, joka sai esille paljon kuonaa vastustajien
kynistä. V. 1869 Wagner julkaisi kirjoituksensa uudelleen, varustaen
sen selittävällä esipuheella — lähimpänä syynä se, että juuri
juutalaisten kannattama sanomalehdistö oli ollut hänen ajatuksiensa,
teostensa ja suunnitelmiensa ankarimpana vastustajana, siten estäen
hänen aitosaksalaista musiikkiaan pääsemästä sille kunniasijalle, mikä
sille eittämättä kuului. 170 kyhäelmää ilmestyi Wagnerin kirjoituksen
vastineeksi, mutta ne eivät olleet omiaan todistamaan vääriksi
Wagnerin mietteitä. Sillä ne olivat laadultaan enemmän häväistys-
kuin puolustuskirjoituksia: niissä oli hyökätty enemmän henkilöä
kuin asioita vastaan. Ja niin jäi mestari voitolle tässä paljon
puheenaihetta ja ankaraa hälinää herättäneessä kynäsodassa.
Triebschenissä kirjoitti Wagner myös tutkielmansa "Johtamisesta"
(Uber das Dirigieren). Tämä alallaan erittäin huomattava kirjoitelma
pohjautuu omiin kokemuksiin asiasta.
Kirjoitelmiensa kustantajaksi sai Wagner Fritzsch-nimisen
leipzigiläisen kirjakauppiaan, joka ensimmäisenä julkaisi mestarin
kynän tuotteet "koottuina teoksina". Niistä on tähän saakka ilmestynyt
viisi painosta — "teosten vähäinen menekki ei ole Saksan kansalle
kunniaksi", sanoo muuan Wagnerin elämäkertakuvauksen kirjoittaja. Joka
tapauksessa ovat Wagnerin ajatukset olleet siivekkäitä ja ne herättävät
kiistaa ja taistelua yhä vieläkin.
Triebschenissä valmistui myös v. 1867 "Mestarilaulajat", jonka
ensi-ilta oli Münchenissä kesäk. 21 p:nä 1868.