Heti Zürichiin saavuttuaan Wagner kirjoitti eräälle jenalaiselle
professorille: "Onnellisesti olen siis päässyt Sveitsiin. Vaimolleni
kirjoitan samalla yksityiskohtaisemmin; pyyntöni, että välittäisitte
tämän tiedon ystävilleni, supistuu senvuoksi tällä kertaa vain
Lisztiimme. Viekää tälle leivän- ja turvanantajalleni tuhannet
terveiseni ja vakuuttakaa hänelle, että luja päätökseni on tuottaa
hänelle iloa voimieni mukaan. Matka on taiteellista elämänhaluani
suuresti virkistänyt ja nostattanut, ja siitä, mitä Pariisissa on
tehtävä,(Liszt nimittäin oli kehoittanut häntä menemään Pariisiin.)
olen päässyt täyteen selvyyteen; minä en paljon kohtalosta välitä,
mutta minä tiedän, että viimeiset elämykseni ovat minut johtaneet
uralle, jolla minun on luotava tärkeintä ja merkittävintä, mihin
lahjani pystyvät. Vielä neljä viikkoa sitten ei minulla ollut
aavistustakaan siitä, minkä nyt tunnen korkeimmaksi tehtäväkseni."
Yhdeksän vuotta tuli Zürich olemaan poliisin kuuluttaman maanpakolaisen
turvapaikkana. Sinne saapui syksyllä myös hänen vaimonsa, joka ei
kuitenkaan kyennyt auttamaan miestään tämän töissä, koska heidän
ajatusmaailmansa oli niin tuiki erilainen. Richard Wagner oli
ihanteiden ja suurien ajatusten mies: hänen pyrkimyksenään oli taiteen,
tapojen ja saksalaisen yhteiskunnan uudistaminen. Minna Wagner taas oli
käytännön ihminen, joka lakkaamatta saarnasi, että Wagnerin on otettava
jokin vakinainen, jokapäiväisen leivän tuottava toimi tai virka — nyt
Richard hänen mielestään eli vain "tuulentuvilla", joista ei lähtenyt
leipää. Väärien käsitysten välttämiseksi on tässä yhteydessä kuitenkin
sanottava, että Minna kaikesta huolimatta oli hyvä emäntä, joka piti
hellää huolta "miehestään, koirastaan ja papukaijastaan".
Zürichissä joutui Wagner monen kuuluisan miehen tuttavuuteen.
Maanpakolaisina oli Zürichissä koko joukko nerokkaita ja
vapauttarakastavia henkilöitä. Wagner sai näistä piireistä useita
läheisiä ja ymmärtäviä ystäviä. Varsinkin oli poliitikko Sulzer
suurimmassakin rahapulassa Wagnerin auttavana kätenä. Sillä pian
Zürichiin saavuttuaan sai säveltäjä huomata, että "maanpakolaisen
leipä on lujassa". Hätä alkoi taasen irvistellä: hänen oopperoitaan ei
Saksassa enää esitetty, koska minkään hoviteatterin johto ei uskaltanut
ottaa ohjelmistoon vangittavaksi määrätyn "demokraatin" teoksia. Se
tulolähde, mitä oopperat olisivat voineet merkitä, oli siis täydelleen
tyrehtynyt — taloudellinen ahdinko kasvoi ja lisääntyi alinomaa.
Eräässä Lisztille kirjoittamassaan kirjeessä sanoo hän olevansa
"aivan typötyhjä rahoista" ja "melkoisen velkakuorman rasittama".
Muuan Lisztin kehoituksesta Pariisiin tehty matka ei myöskään kyennyt
raha-asioita parantamaan.
Hyvien ystävien avulla ajat sentään hieman paranivat — kotiolot
vain eivät tahtoneet sujua mieltä myöten. Terveys parani monilla
alppikiipeilyillä ja Italian-matkoilla, joita aviopuolisot yhdessä
tekivät. Ja työn iloa tuotti Wagnerille oopperain johtaminen ja useiden
orkesterikonserttien antaminen, joissa Beethovenin teokset olivat
etualalla. Zürichin musiikkielämä eli Wagnerin aikana loistokauttaan
— ja säveltäjä-kapellimestari kulki voitosta voittoon näinä
Sveitsin-vuosinaan.
Lisää loistetta antoi hänen nimelleen kutsu saapua Lontooseen
johtamaan kahdeksaa konserttia, jotka kuuluisa "Philharmoninen seura"
oli järjestänyt. Wagner ei oikein mielellään olisi lähtenyt, koska
konserttien ohjelmat oli laadittu hänen mielipidettään kysymättä.
Pitkällisen miettimisen jälkeen hän vihdoin matkusti Lontooseen,
jossa viipyi neljä kuukautta (helmikuun lopusta kesäkuun loppuun
v. 1855.) Yleisö ja arvostelu suhtautuivat häneen kylmästi. Felix
Mendelssohn-Bartholdyn sävellykset olivat siinä määrin päässeet
Thames-joen maailmankaupungin yleisön suosioon, että Wagnerin tarjoama,
syvempiä sielullisia arvoja esiinloihtiva ja kuvaava musiikki ei
saavuttanut ymmärtämystä. Vasta vähitellen alkoi hänen musiikkinsa
herättää huomiota — esitettiinpä "Tannhäuser"- alkusoitto Englannin
kuningattaren pyynnöstä toistamiseenkin. Taloudellisesti oli matka
epäonnistunut eikä se tuottanut säveltäjälle mitään sisällistäkään
tyydytystä.
Matkalta palattuaan Wagner ryhtyi jälleen entistä suuremmalla
innolla kirjallisiin töihin, joissa hän jo ennenkin oli askarrellut.
Hän tahtoi suurelle yleisölle selittää ajatuksiaan taiteesta,
sen olemuksesta ja sisällöstä sekä tulevaisuudesta. V. 1849 oli
ilmestynyt hänen kynänsä tuotteena lyhyt kirjoitelma "taiteesta ja
vallankumouksesta", jossa hän vertaili toisiinsa kreikkalaisten
taide-elämää ja nykypäivien muotitaidetta. Tätä kirjoitelmaa seurasi
v. 1850 alussa laaja tutkielma "Tulevaisuuden taideteoksesta" (Das
Kunstwerk der Zukunft), jonka hän omisti filosofi Ludwig Feuerbachille.
Tässä huomattavassa "ohjelmakirjoituksessaan" Wagner tuo esiin ne
ihanteet, joitten hän toivoisi toteutuvan edes joskus "vastaisuudessa".
Lähtökohtanaan jälleen vanhan Kreikan taide hän hieman raskaassa
ja liian runsaskuvaisessa "taiteellisessa uskontunnustuksessaan"
kehittelee nerokkaita mielipiteitään ja ajatuksiaan yleistaideteoksesta
(Gesammtkunstwerk), jossa tuli yhdistyä sekä "puhtaasti inhimillisten",
kuten tanssi-, sävel- ja runotaiteen, että "luontoa jäljittelevien"
taiteitten, kuten arkkitehtuuri-, kuvanveisto- ja maalaustaiteen.
Ajatus tällaisen yleistaideteoksen aikaansaamisesta ei ollut aivan
uusi: jo aikaisemmin olivat Saksassa Carl Maria von Weber, Goethe ja
Herder uneksineet sellaisesta. Mutta tämän ajatuksen varsinainen luoja,
sen omaperäinen ja ohjelmallinen kehittäjä oli kuitenkin Richard Wagner.
On selvää, että Wagnerin teoria herätti vastustusta silloisessa
esteettisessä ja musikaalisessa maailmassa. Wegelius sanoo
musiikinhistoriassaan: "Se taistelu, jota siihen asti oli tosiasiain
perustuksella taisteltu Wagnerin siihen asti esitetyistä oopperoista,
joita kaikki voivat ainakin Weimarissa nähdä esitettävän mestarin
omassa hengessä, siirtyi täten alalle, jossa hänen puolustajillaan oli
kovin vaikea saada vakavaa jalansijaa, kun taas kaikki etuudet olivat
vastustajilla."
Niissä hyökkäyksissä, joita häntä vastaan tehtiin, esitettiin usein
ajatus, että hän itse oli tahtonut oopperateoksillaan olla tuon
"tulevaisuuden taideteoksen" luoja. Wagner ei tahtonut tällaista
kunniaa — sen hän kuitenkin on nykyajan mielestä suuressa määrin
ansainnut! — ja sen vuoksi hän julkaisi jonkinlaisena täydentävänä
selityskirjoitelmana 2-osaisen "Oper und Drama"-tutkielman, jossa hän
nerokkaalla tavalla edelleen kehittää ajatuksiaan draaman ylemmyydestä
oopperaan nähden. Samalla hän jyrkästi torjuu luotaan ylläesitetyn
otaksuman oikeutuksen. Ajatus todellisesta kansallisteatterista
sai ilmaisunsa kirjoitelmassa "Teatteri Zürichissä" sekä eräässä
Lisztille kirjoitetussa kirjeessä. Tällaisessa "kansallisteatterissa",
jonka Zürichin kaupunki voisi rakentaa ja kustantaa, olisi
yleisölle esitettävä erikoisina juhlanäytäntöinä parasta, mitä
musiikkikirjallisuudessa tunnetaan ja tiedetään — ajatus, joka
vasta pari vuosikymmentä myöhemmin tavattomien ponnistusten ja
ankaran vastustuksen jälkeen toteutettiin saksalaisella maaperällä:
Bayreuthissa.
Wagner nautti sanomattomasti siitä vapaudesta, jota sai hengittää
Sveitsissä. Kaikista maanpakolaisista, joita Zürichissä siihen aikaan
oleskeli, kuuluu Wagner olleen reippain ja toivorikkain, vaikka, kuten
hän itse kertoo, hänellä ei tänään ollut tietoa siitä, missä huomenna
tulisi "hengittämään raitista ilmaa". Mutta pian tulivat vieraisille
vanhat tuttavat: surut ja taloudellinen hätä. Zürich alkoi olla hänen
kaltaiselleen jättiläisnerolle liian ahdas. Hän alkoi tuntea kaipausta
takaisin Saksaan, jonka kansan hyväksi hän tahtoi työskennellä, ja
jolle työnsä tulokset antaa. Mutta raja Saksan ja Sveitsin välillä
pysyi häneltä suljettuna — saksalaisten poliisiviranomaisten antama
vangitsemismääräys oli vielä voimassa. Saksassa hänen nimensä oli
oopperoitten avulla — niitä uskallettiin jälleen esittää muilla
mutta ei hovioopperanäyttämöillä — saavuttanut mainetta, mutta hänen
itsensä täytyi pysytellä Sveitsin rajan tällä puolen katse ikävöiden
isänmaahan suunnattuna. Paitsi tätä sielullista kaipausta isänmaahan
lisäsi mielen ankeutta kaikenlainen ylenpalttisista ponnistuksista
johtunut ruumiillinen raihnaus. Varsinkin tuotti hänelle näihin
aikoihin ankaroita tuskia ja kärsimyksiä tuontuostakin uudistunut
kasvoruusu. Kylpylaitoksissa piti huonoista raha-asioista huolimatta
käydä ahkerasti huonontuvaa terveyttä hoitamassa ja sairauden tuottamia
tuskia lieventämässä.
Rahapula ei hänen viereltään kaikonnut. Tosin oli "Tannhäuser" ja
"Lohengrin" esitetty monessa teatterissa, mutta niistä suoritetut
korvaukset olivat jääneet perin vähäisiksi. Tulot olivat siis pienet
ja velkataakka alkoi yhä raskaampana painaa. Tähän aikaan Lisztille
lähetetyistä kirjeistä huokuu syvä katkeruus kohtalon kovuudesta ja ne
sisältävät monen monta avunpyyntöä. Liszt ja muut ystävät auttoivatkin
häntä parhaan vointinsa mukaan, mutta lainat ja lahjat eivät kuitenkaan
kyenneet pitkäksi aikaa karkoittamaan rahapulaa säveltäjän kodista.
Wagner oli ahkera: jos ahkeruuden mukaan arvosteltaisiin, mitä hänen
olisi ollut työstään saatava, niin hänen olisi pitänyt ansaita
runsaasti. Mutta tunnettu asiahan on, että ahkeruus — varsinkin
Wagnerin valitsemalla alalla monasti jättää miehensä köyhäksi. Niin
oli Wagnerinkin laita. Hän tunsi neroutensa, hän tiesi voivansa ja
kykenevänsä antaa ihmiskunnalle aarteita, joitten arvoa ei voida
rahalla mitata — mutta suuri yleisö ei tiennyt sitä vielä silloin
eivätkä sitä tienneet oopperain esittäjät ja kustantajat. Wagner
oli täysin oikeassa sanoessaan, ettei hän ollut syntynyt rahaa
ansaitsemaan, hän oli syntynyt "luomaan". Voidakseen luoda oli hänen
maailmalta saatava apua rahan muodossa. Ja siksi ottikin hän jokaisen
raha- annin vastaan hänelle ehdottoman selvästi kuuluvan palkan tavoin.
Hän tunsi sisäistä tyydytystäkin näin omalla tavallaan pakottaessaan
maailmaa korvaamaan sen työn, minkä hän tiesi ennemmin tai myöhemmin
tulevan saman maailman hyväksi ja käytettäväksi.
Kuten jo on viitattu, oli Wagner erehtynyt aviopuolison valinnassaan.
Nyt osui hänen tielleen Zürichissä Wesendonckien perhe, ja täältä
hän löysi sukulaissielun rouva Mathilde Wesendonckissa. Koska
Wesendonckeilla on melko merkityksellinen osa Wagnerin elämässä, lienee
muutama sana heistä paikallaan.
Otto Wesendonck oli Zürichissä erään amerikkalaisen vientiliikkeen
edustajana. Vuonna 1848 hän oli mennyt toisiin naimisiin
elberfeldiläisen kauppaneuvos Luckemeyerin tyttären Mathilden kanssa.
Tämä oli kaunis, erittäin miellyttävä nainen, joka lisäksi oli —
silloisissa oloissa — tavattoman sivistynyt, puhui useita vieraita
kieliä sekä harrasti ahkerasti kirjallisia töitä, julkaisten useita
satukokoelmia ja joukon näytelmiä. Kun ottaa huomioon Minna Wagnerin
kyvyttömyyden kaikessa siinä, mikä koski Richard Wagnerin ajatuksia
ja töitä, ei ole kovinkaan ihmeteltävää, että Wagner sangen pian
tunsikin tavallista suurempaa vetovoimaa Mathilde Wesendonckiin.
Ja niin kehittyi näiden molempien välille luja liitto henkisen
yhteenkuuluvaisuuden tunteen ja keskinäisen taiteellisen ymmärtämyksen
pohjalla. Molemmat osasivat antaa toisilleen sisintään tarvitsematta
pelätä väärinkäsitystä toistensa puolelta. Vasta Mathilden avulla
sanoo Wagner saaneensa selville Beethovenin sävellysten syvimmän ja
olennaisimman sisällön, vasta Mathilde selvitti hänelle Schopenhauerin
filosofian tarkoituksen, — jolle filosofialle Wagner muuten on sangen
suuressa kiitollisuudenvelassa parhaimmista teoksistaan. Kaikkeen,
mitä hän ajatteli tai suunnitteli, otti Mathilde innokkaasti ja
ymmärtämyksellä osaa. Hänen miehensä Otto Wesendonck tunsi myös
lämmintä myötätuntoa isänmaastaan karkoitettua taiteilijaa kohtaan
— hänen myötävaikutuksellaan Wagner pääsi elämään sellaisissa
olosuhteissa, joista hän kerran eräässä Lisztille lähettämässään
kirjeessä oli haaveillut. "Ah, rakas Franz! Anna minulle yksi sydän,
yksi henki, yksi naisen sydän, johon kokonaan voisin upota, joka
täydelleen ymmärtäisi minua — kuinka vähän silloin tältä maailmalta
enää toivoisinkaan!"
Ja juuri näinä onnen päivinään Wagner lakkasi luomasta iloista
Siegfried-sankariaan ja tarttui kyyneliä tulvivaan "Tristan ja
Isolde"-oopperaansa!
Mathilde Wesendonckin ja Richard Wagnerin ystävyys muuttui heidän sitä
itse huomaamattaan syväksi rakkaudeksi. He salasivat sen kumpikin
toiseltaan, mutta kun se sitten eräänä tunnekylläisenä hetkenä
puhkesi tunnustuksena esiin, huomasivat he suureksi surukseen, että
heidän myös samalla tuli erota toisistaan — selvä "Tristan"-aihe.
Sankarillisesti he eron kestivät, ja Otto Wesendonck auttoi todella
jalon miehen tavoin vaimoaan kestämään tuon sydämiä raastavan eron
seuraukset. Tosin oli Otto Wesendonck karsain silmin seurannut
vaimonsa ja Wagnerin välisen ystävyyden kehittymistä, joka "ystävyys"
jo kulki yleisenä puheenaiheena pikkukaupungin kahvikesteissä. Mutta
hän ymmärsi hyvin, että asiasta ei sopinut eikä kannattanut nostaa
melua. Ainoana näkyvänä piirteenä, jonka tapahtumat aiheuttivat Otto
Wesendonckin suhtautumisessa Wagneriin, oli se, että Wesendonckin
rahakukkaro ei enää niin avoimesti ollut Wagnerin käytettävissä kuin
tutustumisen alkuaikoina. Hans von Bülow, joka v. 1858 maaliskuussa
kävi Zürichissä, kirjoittaa eräälle ystävälleen: "Wagner on hirveässä
rahapulassa; minä aavistan, että Wesendonckin perheessä on jotain
tapahtunut". Bülow ei ollut erehtynyt: Wesendonckien kodissa oli
tapahtunut sellainen ratkaisu, että Wagner kohta itsekin huomasi olonsa
kaupungissa mahdottomaksi. Hänen ei sopinut enää viipyä Zürichissä,
jos tahtoi sekä Mathilden että oman maineensa pelastaa joutumasta
yleisön tallattavaksi. Ja siksi pudisti hän Zürichin tomut jaloistaan
ja siirtyi ensin Geneveen, ja sieltä Venetsiaan. Minna Wagner oli jo
aikaisemmin matkustanut Saksaan ja asettunut asumaan Dresdeniin.
Oliko Mathilde Wesendonckin ystävyys Wagnerille niin suuriarvoinen?
Antoiko rouva Wesendonck Wagnerille sitä, mitä Minna ei kyennyt
antamaan? Vastauksen näihin kysymyksiin saamme Wagnerin omista
kirjeistä. Niissä hän yhtämittaa vakuuttaa Mathilde Wesendonckin
ystävyyden olleen hänen elämänsä kukoistusaikaa, jolloin hän myös
sai niin paljon hedelmöittäviä ajatuksia ja aiheita, että hänen
myöhemmin tarvitsi vain täysin käsin ammentaa sielunsa syvyyksistä
kalliita aarteita maailman nähtäväksi ja kuultavaksi. "Tristan ja
Isolde", "Mestarilaulajat" ja "Parsifal" juontavat alkunsa juuri
näiltä Zürichissä eletyiltä onnen päiviltä — ja nämä oopperat
kuuluvat maailman musiikkikirjallisuuden arvossapidetyimpiin
saavutuksiin. Venetsiassa sai Wagner — tosin yhä rahapulassa —
rauhassa syventyä sävellystöihinsä. Mutta rauhasta tuli pian loppu,
sillä poliisiviranomaiset alkoivat ahdistella häntä sielläkin. Saksin
kuningas olisi kyllä armahtanut hänet, mutta vain sillä ehdolla, että
Wagner olisi saapunut Dresdeniin tuomioistuimen tutkittavaksi ja
mahdollisesti tuomittavaksikin. Tähän ei Wagner syyttömyytensä tunnossa
alistunut. Ja niin ei auttanut muu kuin poliisiviranomaisten vainoa
paeten tarttua jälleen matkasauvaan ja mennä Lüzernin kautta Pariisiin,
Lisztin kehoituksesta.
Mistä sai Wagner rahaa Pariisin-matkaan?' Otto Wesendonckilta. Tämä
oli näet nykyoloissa mitättömästä palkkiosta hankkinut itselleen
"Nibelungin sormuksen" partituurin — heidän välinsä olivat niihin
aikoihin (v. 1859) siinä määrin parantuneet, että Wesendonck saattoi
jälleen antaa säveltäjän käytettäväksi rahojaan.
Wagner oli siis taasen Pariisissa. "Vailla uskoa, vailla rakkautta
ja vailla toivoa... Voitko käsittää, missä asemassa olen? Kuinka
paljon luottamusta ja rakkautta tarvitsisinkaan jälleen saadakseni
rohkeutta ja kärsivällisyyttä?" Näin kirjoittaa hän näihin aikoihin
Lisztille. Minnakin saapui Pariisiin, ja niin alkoivat he jälleen elää
yhdessä — tällä kertaa ulkonaisesti paremmin edellytyksin kuin monesti
aikaisemmin. Wagner oli vuokrannut Rue Newtonin varrelta asunnon
kolmeksi vuodeksi ja maksanut vuokran etukäteen. Asunnosta ei olisi
luullut surua ja huolta tulevan, mutta sallimus oli päättänyt toisin:
kohta tuli ilmi, että talon täytyi väistyä kadun tieltä. Pitkälliset
riidat talon isännän ja asianajajain kanssa päättyivät Wagnerin
tappioon, ja ne olivat samalla suuresti kuluttaneet sekä kukkaroa että
hermostoa.
Wagner aikoi saada oopperoitaan Pariisin näyttämöille, mutta luopui
pian ajatuksestaan. Tehdäkseen itsensä ja sävellyksensä tunnetuiksi
antoi hän kuitenkin omalla kustannuksellaan kolme sävellyskonserttia,
jotka tuottivat tappiota 11.000 frangia. Sanomalehtiarvostelut olivat
kaikkea muuta kuin kehuvia. Ei tahdottu löytää mitään hyvää noissa
saksalaisen säveltäjän hengentuotteissa, joitten ajatuksia ei pystytty
ymmärtämään. Sanomalehtiarvosteluissa tehtiin Wagneria vastaan monta
myrkyllistä ja solvaavaa hyökkäystä.
Wagnerilla oli Pariisissa sentään ystäviäkin ja henkilöitä, jotka
kunnioittivat häntä ja ymmärsivät hänen teoksiaan. Sellaisia olivat
m.m. ruhtinatar Pauline Mettemich ja saksalaiset diplomaatit Pourtalès
ja Hatzfeld — myöhemmin solmi Wagner läheisiä suhteita sellaisten
vaikutusvaltaisten miesten kuin Baudelaire’in, Villot'n ja Ollivier’n
kanssa.
Suuri oli Wagnerin ilo, kun hän sai Pariisiin sanoman, jota oli mitä
hartaimmin jo Sveitsissä ollessaan odottanut: hän sai luvan palata
Saksaan, kuitenkin sillä ehdolla, ettei astuisi Saksin kuningaskunnan
rajojen sisäpuolelle. Näin saamaansa "armahdusta" hyväkseen käyttäen
säveltäjä kesällä v. 1860 teki matkan Saksaan ja kävi tällöin
Frankfurtissa ja Baden-Badenissa, mutta huomasi surukseen pitkän
maanpakolaisuutensa aikana vieraantuneensa isänmaastaan: hänen ilonsa
saksalaiselle maaperälle pääsystä ei tällä kertaa ollut niin suuri
kuin hänen palatessaan Pariisista ensimmäisen kerran Reinin yli
kotimaaltansa.
Merkkitapaus Wagnerin elämässä oli "Tannhäuserin" esittäminen "Suuressa
oopperassa" — esittämisestä oli määräyksen antanut itse keisari
Napoleon III. Innostuneena ryhtyi Wagner työhön ja 164 harjoituksen
jälkeen esitettiin ooppera maalisk. 13., 18. ja 24. p:nä 1861 suurella
loistolla ja komeudella, säveltäjälle paljoakaan ylistystä ja suopeita
arvosteluja tuottamatta. Varsinaiseksi syyksi siihen, että ooppera
Pariisissa epäonnistui, mainitsee Wagner m.m. sen, että hän jyrkästi
kieltäytyi toiseen näytökseen enää järjestämästä balettia (ensimmäiseen
näytökseen hän kyllä oli baletin järjestänyt) — seikka, joka kerrassaan
ratkaisi oopperan kohtalon Pariisin hienon maailman keskuudessa.
Tuloksena oopperaansa uhraamastaan kokonaisen vuoden työstä sai Wagner
oopperan taloudenhoitajalta nostaa kaiken kaikkiaan — 750 frangia.
Taloudellinen asema oli jälleen tukala. Preussin lähettilään
Pourtalèsin avulla Wagner pääsi lähtemään Pariisista, joka oli jo
kolmannen kerran tuottanut hänelle runsaasti katkeria pettymyksiä.
Näytti siltä kuin olisi kaitselmus määrännyt hänet yhtämittaa
muuttamaan olinpaikkaa, vain silloin tällöin lyhyeksi ajaksi suoden
levon hetkiä vaelluksen lomassa.
Weimarissa pidettyyn saksalaisten säveltaiteilijain kongressiin otti
Wagner myös osaa saaden tällöin suureksi ilokseen huomata nuoremman
polven jo alkavan ymmärtää hänen tuotantoaan ja tarkoitusperiään. Mutta
juhlimiset, jotka häneen kohdistuivat, eivät voineet parantaa hänen
miltei epätoivoista taloudellista asemaansa.
Karlsruhessa oli hän jo saamaisillaan hovikapellimestarin viran, mutta
hoviväen juonittelut vaikuttivat sen, että virkaan määrättiin toinen.
Samoin oli Karlsruhessa luvattu esittää "Tristan ja Isolde", mutta
siitäkään ei tullut mitään. Wienissäkään, jossa Wagner oli kesän ja
syksyn v. 1861, ei "Tristania" loppujen lopuksi otettu esitettäväksi,
vaikka alussa oli hyviä toiveita annettu.— Pimeää ja synkkää oli siis
kaikkialla, käänsi katseensa minne tahansa.
Silloin päätti Wagner suorittaa loppuun jo aikaisemmin alulle
panemansa "Mestarilaulajien" sävellyksen, saadakseen näin syntymään
teoksen, joka ehkä paremmin kuin entiset hänen kädestään lähteneet
oopperat kelpaisi näyttämöille ja toisi enemmän tuloja säveltäjälleen.
Hän sävelsi "Mestarilaulajat" lähellä Mainzia sijaitsevassa,
rauhallisessa Biebrichissä, pistäytyen sieltä konsertteja antamassa
m.m. Leipzigissä, koska Saksin kuningas oli "nähnyt hyväksi" vihdoinkin
peruuttaa vangitsemismääräyksen. Leipzigin yleisö loisti konserteissa
poissaolollaan, ja arvostelu haukkui pataluhaksi "Mestarilaulajien"
alkusoiton! On selvää, että tällaiset konserttimatkat vain yhäkin
tyhjensivät Wagnerin jo ennestään tyhjää kukkaroa.
Näinä onnettomina aikoina julkaisi Wagner valmiiksi saamansa
"Nibelungin sormus"-runoelmansa. Teos oli varustettu esipuheella, jossa
Wagner kehoittaa Saksan kansaa luopumaan pintapuolisesta huvittelusta
ja etsimään jotain parempaa, täysipainoisempaa. Taiteen tyyssijaksi
olisi rakennettava todellinen, kaikki mahdollisuudet huomioonottava
juhlanäytäntötalo, jossa saksalaisen hengen mestarituotteita
ensiluokkaisten ja tehtäviensä kunnolliseen suorittamiseen kykenevien
voimien avulla esitettäisiin. Yhdistys, johon kuuluisi varakkaita
miehiä ja naisia, saisi yrityksen kyllä toteutetuksi; tai jos joku
saksalainen ruhtinas ottaisi asiaa harrastaakseen, saattaisi sille
toivoa suotuisaa ratkaisua. — "Nibelungen"-sarjastaan kirjoittaa Wagner
eräälle ystävälleen, että hän on sen "itse johtava satunnaisilta
oopperanäytännöiltä turvatussa paikassa erikoisesti tarkoitusta
varten rakennetussa talossa, apunani taiteilijat, jotka minä kutsun.
Kompromissia, elämäntyöni haaskaamista, minä en salli." Huomautettakoon
tässä kuitenkin, että osia Nibelungen-tetralogiasta esitettiin jo
aikaisemmin kuin Bayreuthissa: "Rheingoldin" ensi esitys tapahtui jo v.
1869 Münchenissä, "Walkyyrian" v. 1870 samoin Münchenissä.
V. 1863 Wagner kierteli pitkin Eurooppaa, johtaen konsertteja kaikissa
mahdollisissa suur- ja pikkukaupungeissa. Matka ulottui Pietariinkin,
ainoaan kaupunkiin, jonka sanomalehdissä hän suureksi hämmästyksekseen
sai lukea mitä ylistävimpiä arvosteluja sävellyksistään ja jossa
annetut konsertit tuottivat tyhjään kukkaroon myös rahaa.
Wien, tai paremminkin muuan sen esikaupunki, Penzing, oli hänen
vakinaisena asuinpaikkanaan. Komeilevat elämäntavat toivat taasen
mukanaan kurjuutta, ja kun vihdoin velkavankeuskin uhkasi, katsoi
Wagner parhaaksi v. 1864 paeta Sveitsin kautta Stuttgartiin.
Takaa-ajetun metsänriistan tavoin päätti hän vihdoin etsiä syrjäisen
kolkan, jossa saisi rauhassa ja maailman katseilta piilossa asua ja
tehdä sävellystyötä. Vaunut oli jo tilattu viemään pakolaista pois
kaupungista, kun Wagner yhtäkkiä tunsi sielussaan, ettei hän enää
saanut pakoilla. Hänen täytyi vihdoin oman kansansa hyväksi ja onneksi
ryhtyä toteuttamaan niitä ihanteita ja niitä ajatuksia, joita oli
kirjallisessa toiminnassaan esittänyt "tulevaisuuden taideteoksesta",
tuosta hänen mielestään ainoasta, mikä jälleen pystyisi luomaan
taide-elämään sen terveen pohjan, joka siltä näytti puuttuvan.
Näin alkaa uusi ajanjakso Wagnerin monivaiheisessa elämässä.