Tiedämme jo, että Wagnerin rakkaimpana haaveena oli vuosikymmenet
ollut sellaisen juhlanäytäntötalon aikaansaaminen, jossa sekä hänen
että muitten kansallisten säveltäjäin parhaita teoksia esitettäisiin
oikeassa ympäristössä ensiluokkaisin voimin. Münchenissä oli ajatus
taiteita rakastavan kuninkaan avulla ollut toteutumaisillaan, mutta
raukesi — onneksi kyllä. Sillä Wagner itsekin huomasi, että München,
jonka ilmakehän täyttivät oluthöyryt ja alituiset puolueriidat, ei
ollut sopiva taiteen tyyssijaksi siinä mielessä kuin hän oli ajatellut
— etemmäksi suuren maailman melusta oli taiteen temppeli sijoitettava.
Etsivät katseet suuntautuivat silloin pieneen _Bayreuthin_ kaupunkiin.
Siellä oli vanha tyhjilleen jätetty teatteritalo, joka korjattuna ja
uuteen kuntoon saatettuna ehkä sopisi tarkoitukseen.
Mutta taasen tuli esteitä. V. 1870 — samana vuonna siis, jona
avioliitto Cosima von Bülowin kanssa solmittiin — puhkesi sota
Saksan ja Ranskan välillä. Wagner seurasi suurella mielenkiinnolla
sotatapahtumien kulkua, ja Saksan aseiden voitot paisuttivat hänen
rintaansa. Kun sota sitten v. 1871 päättyi, oli se saanut saksalaiset
tajuamaan oman voimansa, saanut heidät tietoisiksi kansallisesta
yhteenkuuluvaisuudestaan ja siihenastisesta rikkinäisyydestään.
Wagnerin teokset muodostuivat nyt aitosaksalaisen hengen elämän
kulmakiviksi, joitten arvo tunnettiin ja myönnettiin jokaisessa
saksalaisesti sykkivässä sydämessä. Wagnerin ajatus kansallisen
juhlanäyttämön sijoittamisesta ja pystyttämisestä Bayreuthiin, jossa
säveltäjä oli v. 1871 kahdesti käynyt kaupungin pormestarin kanssa
asiasta neuvottelemassa, tällöin saaden hyviä terveitä suotuisasta
ratkaisusta, ei nyt kohdannut ainakaan periaatteellisia vaikeuksia.
Huhtik. 24 p:nä 1872 Wagner sitten itse muutti Bayreuthiin, näin
ollakseen lähempänä sitä paikkaa, jossa hänen harras unelmansa oli
toteutuva. Mutta suunnitelman siirtämiseksi paperilta todellisuuteen
tarvittiin rahaa, vieläpä sangen paljon — kokonaista 900.000 taalaria,
— joka silloisissa oloissa merkitsi suurta rahamäärää. Wagner kääntyi
avoimella kehoituksella "taiteensa ystävien" puoleen, pyytäen näitä
tekemään mahdolliseksi hänen "Nibelungen"-tetralogiansa esittämisen,
jotta Saksan kansa siten saisi juhlia kansallista ylösnousemistaan ja
uudelleensyntymistään. Hänen kehoituksensa ei kaikunutkaan kuuroille
korville: se saavutti vastakaikua kaikkialla Saksassa ja Saksan
rajojen ulkopuolellakin. Jotta rakennushomma saisi tarpeellista
taloudellista tukea, perustettiin erikoinen kannatusyhdistys.
Kaikkialla maassa syntyi "Wagner-yhdistyksiä", joitten tarkoituksena
oli toimia saman ajatuksen toteuttamiseksi — sanalla sanoen: kaikki
voimat työskentelivät suurenmoisen suunnitelman hyväksi — ja niinpä
saatiinkin melko suuri määrä varoja yhteisillä ponnistuksilla kokoon.
Wagner itsekin matkusteli ympäri maata keräämässä varoja ja hankkimassa
kannatusta, kaikkialla saaden osakseen mitä suurinta ymmärtämystä,
kunnioitusta ja mainetta. Kävipä hän Berliinissä Bismarckinkin
puheilla, mutta tämä jäi kylmäksi hänen esittämilleen ajatuksille.
Toukok. 22 päivä 1872 oli Wagnerin elämässä jälleen ilon päivä.
Silloin laski hän teatteritalonsa peruskiven, juhlatilaisuudessa
suurenmoisella antaumuksella ja innostuksella johtaen m.m. Beethovenin
9:nnen sinfonian. Sateen virtana valuessa piti Wagner juhlapuheen,
ja laskiessaan peruskiven löi hän sitä vasaralla kolmasti, samalla
lausuen: "Ole siunattu, kiveni, seiso kauan ja kestä lujana!" Ludwig
II:lta oli tilaisuuteen saapunut onnittelusanoma, joka yhdessä erään
Wagnerin sepittämän runon kanssa pantiin maahan peruskiven mukana.
Ennen sinfonian esityksen alkua piti Bayreuthin pormestari puheen,
jossa osoitti, mikä suuri merkitys tällä päivällä oli koko Saksan
maalle ja kansalle sekä Bayreuthin kaupungille. Wagner puhui myös,
kiittäen läsnäolevia siitä, että oli päässyt tälle paikalle ja saanut
nähdä unelmansa ensimmäisen osan toteutuvan. Sinfonian suoritus oli,
kuten sanottu, suurenmoisen vaikuttava — kuoro-osan esittämiseen oli
osaaottamaan saapunut laulajia kaikkialta Saksan eri kolkilta.
Mutta hyvästä alusta huolimatta ei kaikista vaikeuksista oltu vielä
selvitty. Rakennustyöt täytyi rahavarojen puutteessa keskeyttää
loppupuolella vuotta 1873. Wagnerin suunnitelmat eivät sittenkään
olleet saaneet aikalaisten piirissä tarpeellista kannatusta osakseen
eikä niitten merkitystä ymmärretty — kaikki näytti taas hajoavan
tuhkaan tai siirtyvän kaukaiseen tulevaisuuteen. Kuningas Ludwig II:sta
oli sittenkin tuleva se ruhtinas, joka Wagnerin unelman lopullisesti
toteutti — antamalla tarvittavat varat sai hän työt jälleen käyntiin,
kunnes rakennus vihdoin oli valmis.
Uljaana kohoaa teatterirakennus nyt eräällä kukkulalla Bayreuthin
ulkopuolella. Siinä ei ole mitään loisteliaita koristeita, mutta
rakennuksen eri osien muodot ja niitten väliset suhteet antavat
rakennukselle jalon ulkonäön. Jo ulkoapäin käy mahdolliseksi arvata,
mitä tarkoitusta varten rakennus siinä on. Sekä Wagnerin että Semperin
suunnitelmat ja piirustukset olivat loppujen lopuksi muuttuneet
ihanaksi todellisuudeksi. Mitä rakennuksen sisäpuoleen tulee,
mainittakoon, että orkesterin paikat ovat syvennyksessä, joten yleisö
voi täydelleen ja vapaasti nähdä näyttämölle. Vanhan ajan amfiteatterin
tapaan kohoavat istuimet asteittain etualalta taka-alalle päin toinen
toistaan korkeammalle — n.s. aitio järjestelmää ei katsomossa lainkaan
noudateta, suureksi eduksi sekä yleisölle että näyttämöllä esiintyville.
Juhlanäytäntörakennus oli siis vihdoin valmistunut — se oli nyt vain
vihittävä tarkoitukseensa. Jo kesällä v. 1875 alkoivat Wagnerin
Nibelungen-oopperain harjoitukset, jokaisen osan ollessa mitä
valituimmissa käsissä, ja kesällä v. 1876 oli juhlanäytäntöjen määrä
alkaa. Bayreuthissa tehtiin v. 1876 kuumeista työtä: sekä orkesterin
että laulajien harjoituksia pidettiin ahkerasti kesäk. 3 p:stä
lähtien, ja elok. 6 p:nä alkoivat pääharjoitukset. Kuningas Ludwig II
saapui niitä henkilökohtaisesti seuraamaan. "Rheingold" esitettiin
yksinomaan hänelle, muita ei sen pääharjoituksessa ollut läsnä. Muut
kolme tetralogian osaa esitettiin toisillekin kutsuvieraille, jotka
yksimielisesti antoivat sekä oopperoille että niitten esitykselle
tunnustuksensa.
Ensimmäiset juhlanäytännöt suurelle yleisölle — joukossa oli m.m.
Saksan keisari Wilhelm I. — olivat elok. 13-17 p:nä 1876. Keisari
lausui säveltäjälle suuren ihmetyksensä siitä suurtyöstä, minkä tämä
oli tehnyt Saksan kansan ja sen sivistyksen hyväksi — muuten oli
keisari huonona Wagnerin musiikin tuntijana vain "velvollisuudesta"
saapunut Bayreuthiin, tuumien, että "pitäähän sinne mennä, koska
toisetkin sinne menevät", — kertoo eräs keisaria lähellä ollut henkilö.
Kuningas Ludwig II oli heti pääharjoitusten jälkeen matkustanut pois
kaupungista, mutta saapui katsomaan oopperoita niitä kolmannen kerran
esitettäessä elok. 20-23 p:nä.
Juhlanäytännöistä koitui tappiota 160.000 markkaa. Mutta sittenkin
on tunnustettava, että Wagner oli itsepintaisella sitkeydellään
aikaansaanut ihmeitä. Bayreuthiin oli rakennettu juhlanäyttämö ja
ensimmäisenä liikkuivat näyttämön palkeilla ilmielävinä Wagnerin luoman
tetralogian henkilöt.
Kuvaavaa mestarin vaatimattomuudelle on, että häntä ei mitenkään
tahtonut saada astumaan yleisön eteen ottamaan vastaan sen myrskyisiä
suosionosoituksia. Kun "Jumaltentuho" (Götterdämmerung) viimeisen
kerran esitettiin, oli hänen vihdoin mentävä näyttämölle, niin
vastenmielistä kuin se hänelle olikin. Hänen astuessaan esiin,
puhkesi yleisön taholta suosionosoitusten myrsky, joka kohta vaihtui
kuolonhiljaisuudeksi, kun mestari ilmaisi aikovansa puhua. Sanoja
ei ollut monta, mutta ne tulivat sydämestä: "Suosiotanne ja apuaan
antaneiden taiteilijain rajattomia ponnistuksia saatte kiittää tästä
työstä. Se mitä minun vielä tulisi teille sanoa, voitaisiin mahduttaa
pariin sanaan, yhteen selviöön. Te olette nähneet, mitä me voimme:
tahdotteko nyt? _Sillä jos te tahdotte, niin on meillä taide_".
Ainakin hän itse oli tahtonut, ja hänen tahtonsa tieltä
olivat vastukset väistyneet. Bayreuthin juhlanäyttämö ja
"Nibelungen"-tetralogia olivat näkyväisenä todistuksena hänen
tahtonsa lujuudesta. — Mutta voitonpäiviä seurasi taasen suru ja
murhe — arvostelijat eivät antaneet tunnustustaan hänen työlleen,
vaan ivailivat sitä. On kuitenkin muistettava, että kaikki se, mitä
Wagner oopperatuotannossaan tarjosi, sisälsi jotain väkevästi uutta
ja rohkeata, jota vanhoihin kaavoihin kangistuneet arvostelijatkaan
eivät pystyneet ymmärtämään. Sitäpaitsi ei kukaan rehellisesti pyrkinyt
tutkimaan eikä syventymään Wagnerin esittämiin ajatuksiin tulevaisuuden
taiteesta ja sen asettamista vaatimuksista.
Bayreuthin juhlanäytännöt tuottivat siis valtavan tappion.
Kannatusyhdistys, jonka piti taloudellisesti tukea yritystä, oli
juhlanäytäntöjen päättyessä "jäljettömiin kadonnut" — eikä Wagnerin
näin ollen auttanut muu kuin turvautua omiin voimiinsa ja ystäviensä
apuun, jos mieli voida yritystä jatkaa. Ja jonkun aikaa onnistuikin
hänen säilyttää juhlanäytäntötalo varsinaisille tarkoituksilleen
pyhitettynä — mutta loppujen lopuksi oli se luovutettava kierteleville
oopperaseurueille. Wagner itse sai jälleen lähteä maailmaa kiertelemään
ja konsertteja johtamaan.
Raskaat vuodet seurasivat siis Bayreuthin voitonpäiviä, mutta niistä
huolimatta Wagner uskoi tulevaisuuteen, tässä uskossa säveltäen
viimeisen musiikkidraamansa "Parsifalin". Tälle syvätunnelmaiselle
teokselle avautuivat jälleen Bayreuthin teatteritalon ovet tuottaen
säveltäjälleen vielä kerran kunniaa ja mainetta.
Bayreuthin juhlanäytännöt, niitten musikaalisen ja taloudellisen
puolen järjestäminen, olivat ankarasti kuluttaneet Richard Wagnerin
voimia. Mutta siitä huolimatta hänen sielunsa uhkui niin ajatuksia,
jotka hän tahtoi sanoa aikalaisilleen, että hänen täytyi tämän
sisäisen pakon vaatimuksesta perustaa jo kauan suunnittelemansa
oma äänenkannattaja taiteellisten ja sivistyksellisten kysymysten
käsittelyä varten. Ja niinpä v. 1878 Bayreuthissa — jossa Wagner asui
omassa "Wahnfried"-nimisessä talossaan — perustettiin lehti "Bayreuther
Blätter", julkaisijana Hans von Wolzogen. Tähän äänenkannattajaansa on
Wagner kirjoittanut monta huomattavaa kirjoitelmaa, joista kaikista
huokuu vastaamme elämän vilkas sykintä ja joissa hän säälimättä iskee
siihen, mikä hänen mielestään on epäsaksalaista ja epätaiteellista.
Vanhuudestaan huolimatta hän nuorukaisen innoin taittaa peistä omien
ihanteittensa puolesta, uskoen vuorenlujasti niitten voittoon. Taide
on hänelle kaikki kaikessa. Sen on kasvatettava uutta kulttuuria,
jossa taide itse ei ole mikään turha korukapine, vaan jossa se kuuluu
jokapäiväisen elämän välttämättömimpiin tarpeisiin. Taiteesta on
jokaiselle muodostuva virkistävä lähde, josta nauttimalla unohtaa
ympärillä olevan ruman nykyisyyden ja saa sielulleen puhdasta ravintoa.
Tällaisia ajatuksia sisältävät Wagnerin kirjoitelmat — Wagnerin
"kirjalliset testamentit" koko ihmiskunnalle.
Kun "Parsifal" elok. 29 p:nä 1882 viimeisen kerran Wagnerin läsnäollessa
esitettiin Bayreuthissä, ei kukaan näytännössä olleista aavistanut
viimeisen kerran näkevänsä säveltäjän tässä ympäristössä. Huono terveys
pakotti hänet perheineen lähtemään etelämmäksi ja niin valitsi hän
asuinpaikakseen Venetsian, "laguunien helmen". Asunto oli jälleen
komea — vanhaan tunnettuun tapaan! — Palazzo Vendramin Suuren Kanavan
varrella.
Ahkerassa työssä kuluivat viikot seuraavan kesäisiä juhlanäytäntöjä
valmistellessa ja suunnitellessa, mutta äkilliset sairastumiskohtaukset
silloin tällöin ilmaisivat, että ruumis oli käynyt raihnaaksi.
Hengenahdistus ja heikko sydän aiheuttivat välistä pyörtymiskohtauksia
— hellän puolison hoito oli näihin aikoihin mitä tarpeellisin. Mistään
ei kuitenkaan olisi voinut päätellä, että loppu tulisi niin pian kuin
se sitten tuli.
Joulu v. 1882 kului herttaisesti oman perheen keskuudessa, Wagnerin
vallan säteillessä nerokkuutta ja henkevyyttä. Kului puolisentoista
kuukautta. Helmik. 12 p:n iltana luki hän perheelleen ääneen Fouque’n
sadun "Undine", puhuen sen luettuaan vielä pitkään kansanrunouden
rikkaasta aarrevarastosta ja sen satoisuudesta niille, jotka osaavat
sitä hyväkseen käyttää. Sitten asettui hän pianon ääreen ja soitti
Reinintytärten surullisen laulun loppusanoihin tekemänsä sävelen, jotka
loppusanat kuuluvat: "Hyvyys ja uskollisuus syvyyksissä on vain!"
"Niin, hyvyys ja uskollisuus — syvyyksissä on vain", toisti hän hiljaa
itsekseen ja meni levolle. Seuraavana päivänä, helmik. 13 p:nä, oli hän
jälleen työssä, kirjoittaen erästä tutkielmaansa. Yhtäkkiä tunsi hän
pahoinvointia, joka sillä kertaa meni ohi. Myöhemmin häntä kutsuttiin
päivälliselle; hän vastasi tulevansa heti kun tuntisi voivansa
paremmin, käskipä samalla kello 4:ksi tilaamaan gondoolin portaitten
eteen. Häntä odotettiin, mutta odotuksesta huolimatta ei häntä
kuulunut päivälliselle. Silloin meni palvelustyttö uudelleen kutsumaan
isäntäänsä. Tällöin Wagner jo kamppaili viimeistä taisteluaan sohvalla.
Cosima riensi huoneeseen, joutuen vain todistamaan miehensä viimeisen
hengenvedon, joka tapahtui klo ½4 iltapäivällä. Ikuinen rauha laskeusi
tarmokkaille, nyt kuoleman jäykistämille piirteille.
Helmik. 16 p:nä lähti ruumisgondooli palatsista. Rautatievaunussa
vietiin vainajan ruumis Bayreuthiin, jossa se suurin
surujuhlallisuuksin, kaikkien kirkonkellojen soidessa ja
Siegfried-surumarssin sävelten kajahdellessa laskettiin haudan lepoon
Wahnfriedin puistikossa helmik. 18 p:nä 1883. Paikan leposijakseen oli
Wagner jo eläessään valinnut.
Yksinkertainen kivi, jossa ei ole nimeä eikä vuosilukua — sitä verhoaa
vain villi muratti — kohoaa hautakummulla, vaatimattomana osoittaen
taistelujen ja kärsimysten miehen viimeistä lepopaikkaa.