Kuten edellisessä luvussa mainittiin, tahtoi Wagner kasvattaa
yleisöä ymmärtämään tosi taidetta. Tässä tarkoituksessa ehdotti hän
valiokonserttien antamista, joissa yleisö saisi tilaisuuden tutustua
parhaimpiin saavutuksiin musiikin alalla. Tämä ehdotus saikin
kannatusta osakseen — valiokonsertteja annettiin, vaikka niitten
lukumäärä jäikin vähäisemmäksi kuin alkujaan oli ehdotettu. Niin sai
yleisö tutustua Palestrinan, Bachin, Mendelssohnin ja Schumannin
teoksiin; mutta ennen kaikkea antoi näille konserteille kuitenkin
loistoa Ludwig van Beethovenin sinfoniain esittäminen. Kuten muistamme,
kuului Wagner Beethovenin ihailijoihin ja merkkitapaus hänen elämässään
oli, kun hän vihdoin sai esitetyksi jumaloimansa mestarin 9:nnen
sinfonian, mikä tapahtui huhtikuun 5 p:nä 1846. 12 harjoitusta oli
orkesteri pitänyt, ja Wagner johti tuon suuren sävelluoman kertaakaan
katsahtamatta partituuriin — sinfonian suoritus oli loistava voitto
kapellimestarille.
Tammik. 9 p:nä 1848 kohtasi Wagneria suuri suru: hänen "vanha hyvä
äitinsä" kuoli. Wagner oli kiintynyt äitiinsä hellin sitein; äiti
puolestaan miltei jumaloi nerokasta poikaansa. Isku oli ankara, ja
kovin yksinäiseksi itsensä tuntien palasi Richard äitinsä hautajaisista
Leipzigistä takaisin Dresdeniin.
Tässä suuressa yksinäisyydessä pystyi vain _taide_ pitämään
häntä pystyssä. Yhä uusia suunnitelmia syntyi hänen aivoissaan.
Vallankumouksen laineitten korkeina kuohuessa hänen ympärillään saattoi
hän tuntimäärin istua kuninkaallisessa kirjastossa tutkimassa Saksan
kansan muinaista historiaa ja sankaritaruja. Näitten tutkimusten ja
lukujen tuloksena oli teksti "suureen sankarioopperaan" "Siegfriedin
kuolema", jonka hän luki pienehkölle piirille ja johon hän myöhemmin
laati musiikin, muodostaen tästä draamasta "Siegfried"-nimisen osan
tetralogiaansa "Nibelungin sormus".
Dresdenissä laati hän myös täydellisen luonnoksen draamaan "Jeesus
Natsarealainen", jossa hän näyttämöltä tahtoi esittää suuren
uskonsankarin elämän ja kuoleman. Hän tunsi kaipuuta tuoda esille
jotain vapauttavaa ja halusi siksi runodraamassaan esittää Jeesuksen
ihmisenä, erottamalla luonnekuvasta kaiken yliluonnollisen. Aihe
oli kuitenkin perin arkaluontoinen, ja kun hän lisäksi arvasi, että
draamaa, jossa kristinuskon ensimmäinen sankari tuodaan näyttämölle,
ei koskaan sallittaisi lavalla näytellä, luopui hän ajatuksestaan.
Luonnos vain on jäänyt, ja sitä lukiessa huomaamme, että Wagner
on Jeesuksen käsittänyt ennen kaikkea, vieläpä melkein yksinomaan
rakkauden sanansaattajaksi, rakkauden apostoliksi, jonka ylin käsky
on: "Rakastakaa toisianne — kaikki muut käskyt ovat itsekkäitä ja
hyljättäviä!"
Voidaan sanoa, että Wagner miltei ilman omaa aloitettaan, ajan hengen
pakotuksesta, joutui sekaantumaan vallankumouksen pyörteisiin.
Hänen mielipiteensä olivat kyllä tavallaan vallankumouksellisia,
rajoittuen kuitenkin vain taiteen, ennen kaikkea musiikin piiriin,
mutta politiikasta hän oli aina pysynyt syrjässä. Vallankumousta hän
harkitsi vain taiteessa, ollen kuitenkin valmis myöntämään, että
jos mieli saada taiteeseen uudistusta, oli uudistustyö aloitettava
yleisöstä, yhteiskunnasta. Hänen mielestään oli yhteiskunnan sivistys
mennyt alaspäin — senvuoksi oli tätä sivistystä jälleen kohotettava
ja taide ennen kaikkea saatava sille kuuluvaan kunnia-asemaan.
Mutta kun vallankumous Dresdenissä sitten v. 1848 puhkesi, ei hän
aluksi pienimmälläkään tavalla ottanut siihen osaa. Hän teki vain
omia töitään, muun muassa laatien laajan suunnitelman saksalaisesta
kansallisnäyttämöstä. Rauhallisin keinoin hän olisi tahtonut
suunnitelmansa toteuttaa, mutta poliittisten tapahtumain kulku sai
hänet pian ajattelemaan toista.
Hän joutui ahkerasti seurustelemaan demokraattisten edustajain kanssa,
tulipa hänestä vielä jäsen erääseen "Vaterlandsverein"-nimiseen
seuraan, johon kuului yli 50.000 jäsentä. Oli niinmuodoin selvää, että
Wagner kohta luonteensa perinpohjaisuudella tahtoi innokkaasti kantaa
kortensa vallankumoustyöhön. Häntä harmitti se, ettei hän oikein saanut
selvää siitä, mistä keskenään taistelevat ja toisiaan haukuskelevat
puolueet oikeastaan riitelivät, ja koska järkimies aina pyrkii selvään
ohjelmaan, laati hänkin "ohjelman", lentolehtisen, jossa intoa hehkuvin
sanoin selitti, että "tasavallassakin voi olla kuningas". Julistakoon
Saksin kuningas valtionsa vapaavaltioksi ja hänen sukunsa jäsenille
taattakoon perintö-oikeus korkeimpaan toimeenpanovaltaan nähden!
Tämä omituinen ehdotus, jonka Wagner eräässä "Vaterlandsvereinin"
kokouksessa luki, ei saavuttanut läsnäolijain kannatusta — nämä kai
eivät oikein käsittäneet runoilijan ajatusten korkeata lennokkuutta.
Wagneria suututti tällainen "typeryys", ja hän vetäytyi jälleen
yksinäisyyteen. Mainittakoon tässä yhteydessä myös, että Wagner
seurusteli ahkerasti kuuluisan venäläisen vallankumousmiehen Mikael
Bakuninin kanssa, joka siihen aikaan tohtori Schwarzin nimellä oleskeli
Dresdenissä. Bakunin kyllä vangittiin ja lähetettiin Wenäjälle, mutta
Dresdenissä pidetyissä kuulusteluissa ei hän kertaakaan paljastanut
mitään suhteestaan Wagneriin.
Kun ottaa edelläesitetyn huomioon, ei ole lainkaan ihmeteltävää, jos
yleisen mielipiteen mukaan Wagneria pidettiinkin yhtenä vallankumouksen
johtomiehistä. Tosiasia on, ettei Wagner ottanut toukokuussa 1849
puhjenneeseen kapinaan sanottavassa määrässä osaa — vaikka häntä
myöhemmin kyllä syytettiin yhdestä jos toisestakin. Eräässä runossa hän
asettui kannattamaan vallankumousta ja monilukuisissa kirjoituksissaan
oli hän jo vuodesta 1847 saarnannut tavallaan "kommunistisia" aatteita
— ihmekö siis, jos hänen kirjeenvaihtoaankin valvottiin ja häntä
itseään pidettiin kiihkeänä vallankumouksellisena, joka tahtoi kaivaa
maan kuninkaallisen valtaistuimen alta! Ja niin alkoi Saksin maa
vähitellen polttaa hänen jalkojaan.
Oli tietenkin selvää, että johto siinä laitoksessa, jossa
kapellimestari Wagner ansaitsi leipänsä, katseli puolestaan epäsuopein
silmin intomielisen säveltäjärunoilijan hommia. "Lohengrin" oli jo
otettu hovioopperan ohjelmistoon, mutta poistettiin siitä yhtäkkiä —
Wagnerin suureksi pettymykseksi. Tällaiseen pyyhkimistoimenpiteeseen
oli vaikuttanut juuri hänen "huomattavaksi" oletettu yhteytensä
vallankumouksellisten johtajain kanssa!
Kapinan alkuunpanijat ja osanottajat lähtivät hyvissä ajoin pakoon
huomattuaan joutuneensa tappiolle. Muutamat onnistuivat pääsemään
rajan yli, muutamia vangittiin ja tuomittiin kuolemaankin, joskin
armahdus sitten esti tuomion täytäntöönpanon. Muutamien pidättämisestä
julaistiin oikein etsintäkuulutus — ja näihin kuului Richard
Wagner. Eihän tosin mitään raskauttavaa hänestä tiedetty — mistään
varsinaisesta rikoksesta ei häntä voinut syyttää — mutta kuninkaan
virkamiehenä hänen tietenkin olisi pitänyt myös olla kuninkaan
puolella, eikä tätä vastaan. Wagner oli siis rikkonut sopivaisuuden
ja velvollisuuden sääntöjä vastaan — pakoon oli lähdettävä. Erään
ravintoloitsijan pojan avulla Wagner sitten pääsikin vainoojiaan
karkuun. Dresdenistä suuntautui matka Freibergin, Chemnitzin ja
Altenburgin kautta Weimariin, jonne hän saapui toukok. 13 p:nä 1849.
Weimarissa oli Franz Lisztin johdolla juuri harjoituksen alaisena
"Tannhäuser". Kuten muistamme, oli Wagner tullut Lisztin tuntemaan
jo Pariisissa, jossa suuri pianotaituri ei ollut voittanut hänen
sydäntään. Nyt Weimarissa huomasivat molemmat toisissaan ominaisuuksia,
jotka vastustamattomasti vetivät puoleensa, ja heidän välillään syntyi
mitä lämpimin ja sydämellisin ystävyyssuhde, joka säilyi lujana heidän
elämänsä loppuun saakka. Lisztille Wagner on kirjeissään avoimesti
kertonut kaikesta, mikä häntä on painanut, ja Liszt oli puolestaan
parhaansa mukaan koettanut auttaa ja rohkaista onnetonta ystäväänsä.
— Wagner olisi mielellään tahtonut olla "Tannhäuserin" esitystä
seuraamassa, mutta Dresdenistä kuului kummia: etsintäkuulutus, jossa
Wagnerin tuntomerkit — perin ylimalkaisesti muuten — lueteltiin,
lähetettiin kaikille valtakunnan poliisiviranomaisille ja Wagnerin
täytyi tuotapikaa kadota "näyttämöltä". Jonkun aikaa piileskeltyään
erään valtiotilusten pehtorin luona Magdalassa, jonne myös Minna
saapui jäähyväisille, lähti hän väärällä passilla ja väärällä nimellä
varustettuna Lichtenfelsin, Lindaun ja Rorschachin kautta Zürichiin,
päästen perille toukok. 39 p:nä 1849.