Kotimaahansa palattuaan asettui Wagner Dresdeniin, sieltä pistäytyen
lyhyillä käynneillä Leipzigissä ja Berlinissä. Varakkaat leipzigiläiset
sukulaiset antoivat hänelle vähäisen rahasumman ensihätään
käytettäväksi, ja lyhyen aikaa oli Wagner puolisoineen Teplitzin
kylpypaikassa, jossa laati luonnoksen "Tannhäuser"-oopperaan.
Dresdenissä alkoivat elok. 1 p:nä 1842 "Rienzin" harjoitukset.
"Rienziä" on Wagner sanonut "nuoruudensynnikseen" — yleisesti
tunnettuahan on, että taiteilijat myöhemmällä iällään useinkin
tuomitsevat kelpaamattomiksi aikaisemmat tuotteensa, jotka ovat
syntyneet jonkun sittemmin vastenmieliseksi käyneen "koulun"
vaikutuksesta. Voidaan kyllä sanoa, että "Rienzi" "kiltisti astuu
Pariisin sankarioopperain jälkiä", mutta tämä ei silti oikeuta itse
säveltäjääkään langettamaan tuomiotaan siitä täysin hylkäävässä
muodossa. — Sinä ajanjaksona, jolloin "Rienziä" harjoitettiin, voi
arvata nuoren säveltäjän nauttineen tietoisuudesta, että taivas kovien
ja ankarien kärsimysten jälkeen vihdoinkin oli kirkastunut. Hän joutui
työskentelemään tunnettujen laulajien ja laulajattarien kanssa, hänen
ensimäiselle suuremmalle teokselleen osoitettiin lämmintä myötätuntoa,
joka nousi huippuunsa ensi-illassa lokak. 20 p:nä 1842. Yleisön sai
yhdellä iskulla valtaansa se nuorekas ja sankarillinen innoitus, joka
oopperasta henki vastaan — ja kuusi tuntia yleisön aikaa vaatinut
ooppera oli sillä hetkellä loistava voitto säveltäjälleen, jonka nimi
pian tuli tunnetuksi kaikkialla Saksassa. Äskeinen maanpakolainen,
koditon vaeltaja, oli äkkiä saanut osakseen ymmärtämystä ja ihailua
oman kansansa keskuudessa, omalla maallaan! Se tuntui kyllä
mahdottomalta, mutta totta se sittenkin oli! Tätä ymmärtämystä ei
sentään kestänyt kovinkaan kauan — ensi innostus vain oli pulpahtanut
esiin, pian jälleen painuakseen takaisin kuorensa alle.
Lähimpänä seurauksena "Rienzin" saavuttamasta menestyksestä oli, että
Wagnerille tarjottiin Saksin kuninkaan hovikapellimestarin virka
Dresdenin oopperassa. Aluksi Wagner epäröi, mutta tilaisuus päästä
jatkamaan ihailemansa Carl Maria von Weberin työtä sai vihdoin hänet
ottamaan vastaan tuon kunniakkaan viran helmik. 2 p:nä 1843 — sitäkin
suuremmalla syyllä, kun velkojat Magdeburgin, Königsbergin, Riian
ja Pariisin ajoilta yhä kiihkeämmin ryhtyivät ahdistelemaan häneltä
saamisiaan. Vaikea oli kyllä ratkaisu: Wagner olisi tahtonut pysyä
vapaana ja riippumattomana, voidakseen täydellä innolla ryhtyä käsiksi
uusiin yrityksiin, uusiin sävellyksiin. "Olen nyt parhaassa iässäni,
jolloin tuottavat voimat ovat virkeimmillään", kirjoittaa Wagner näihin
aikoihin. Mutta varma ja turvattu toimeentulo oli silloisissa oloissa
sentään parempi kuin vapaana ja riippumattomana olo.
Kuukautta aikaisemmin kuin nimitys hovikapellimestariksi tapahtui
eli tammik. 2 p:nä 1843 oli hoviteatterissa esitetty "Lentävä
hollantilainen". Menestys ei ollut niin hyvä kuin olisi ollut syytä
toivoa. Kuulijat tunsivat ikäänkuin pettymystä — oli odotettu jotain
"Riensin" musiikin tapaista ja saatiinkin aivan päinvastaista,
kaikista teatraalisista voimakeinoista puhdasta musiikkia. "Lentävä
hollantilainen" osoittautui valtavaksi sielunkuvaukseksi, synkäksi
tunnelmakuvaksi. "Lentävä hollantilainen" oli sellaista, johon ei oltu
totuttu; se vaati kuulijoiltaan syventymistä, ei riittänyt vain pelkkä
katsominen. Tästä kaikesta johtui oopperan silloin saavuttama vähäinen
menestys; Wilhelmine Schröder-Devrient — "suuri mestaritar", joka m.m.
1.000 taalarilla auttoi Wagneria pääsemään pahimmista veloistaan —
pelasti erinomaisella laulullaan ja näyttelemisellään oopperan aivan
musertavasta tuomiosta. Neljän esityksen jälkeen ooppera poistui
näyttämöltä.
"Lentävä hollantilainen" merkitsee kuitenkin käännettä Wagnerin
tuotannossa. Tässä oopperassaan hän näet ensi kerran käyttää n.s.
johtoaiheita, lyhyitä melodialauselmia, jotka toistuvat jonkun henkilön
sisääntulon tai jonkin tapahtuman edellä sekä silloin, kun on puhe
jostain henkilöstä tai tapahtumasta. "Lentävässä hollantilaisessa"
Wagner esiintyy runoilijana ja säveltäjänä, se on siis teos, jossa
yhdistyvät Wagnerin runoilija- ja säveltäjälahjat, joihin vuorostaan
pohjautuu hänen myöhempien oopperainsa vastustamaton voima ja valtava
merkitys.
Sävellyksistä, jotka Wagner näihin aikoihin loi, mainittakoon
ennen kaikkea mieskuorolle ja orkesterille sävelletty "Apostolien
ehtoollinen". Tämän raamatullisen kuvauksen ensi esitys tapahtui
Dresdenin Frauenkirchessä heinäk. 6 p:nä 1843. Laulajia oli 1.200
ja orkesteri, johon kuului 100 miestä, oli kuulijoilta täysin
näkymättömissä. Pyhän Hengen lohduttavat sanat opetuslapsille
laulettiin korkean kirkon kupolista — sanomattakin on selvä, että
teoksen herättämä vaikutus oli suurenmoinen ja yleisö hurmioissaan.
C.M. von Weberin muistoksi sävelsi Wagner "Surumarssin" ja
"Hautalaulun", jotka esitettiin Weberin Lontoosta tuotuja maallisia
jäännöksiä kätkettäessä isänmaan poveen.
Dresdenissä oli Wagner nyt oopperoillaan saavuttanut joltistakin
menestystä. Mutta hän erehtyi luullessaan niitten tulevan hyväksytyksi
muuallakin. Joka paikasta, minne hän partituurit lähetti, sai hän
ne takaisin — useimmiten avaamattomina! Vain Hampurissa esitettiin
"Rienzi" — yhden kerran, "Lentävä hollantilainen" läpäisi Kasselissa
ja Berlinissä, viimeksimainitussa saaden sangen suopean vastaanoton,
mutta siitä huolimatta pian kadoten ohjelmistosta. Wagner oli kuitenkin
tyytyväinen saavuttamaansa tulokseen: erinäisistä merkeistä tunsi
hän saavansa rohkeatta edetä aloittamallaan uralla, joka pyrki aivan
uusiin, suurelle yleisölle vielä käsittämättömiin taiteellisiin
päämääriin. Ne ihanteet, joita hän tahtoi esittää taiteessaan, eivät
vastanneet silloisen "oopperamuodin" vaatimuksia — ne olivat laadultaan
ja pyrkimyksiltään siksi omaperäisiä. Rohkeasti hän jatkoi "uutta
suuntaansa", talvella vv. 1844-45 saaden valmiiksi "Tannhäuserin",
jolla hän sanoi kirjoittaneensa oman kuolemantuomionsa, "koska en
uskaltanut toivoa modernin taidemaailman enää jättävän minua henkiin".
Tätä oopperaansa sävelsi hän suurella innolla, koko ajan peläten
kuoleman tulevan ennen teoksen valmistumista! Viimeisen nuotin piirto
vapautti hänet "kuin hengenvaarasta".
Mutta näihin aikoihin oli hän jälleen joutunut mitä tukalimpaan
taloudelliseen asemaan. Palkka, 1.500 guldenia olisi kyllä riittänyt,
mutta onneton päähänpisto, joka sai hänet painattamaan ja julkaisemaan
oopperansa omalla kustannuksellaan, vei raha-asiat taasen hunningolle.
Partituurien painattaminen vaati suuria summia, ja menekki oli niin
vähäinen, että myynnistä kertynyttä voittoa ei voinut lainkaan ottaa
lukuunkaan. Ja niin alkoi Wagnerille taasen uusi kärsimyksen ja hädän
aika. Monesta totutusta mukavuudesta täytyi avioparin luopua — olipa
turvauduttava kuninkaaseenkin, joka esityksen johdosta myönsi pienen
rahasumman kapellimestarinsa "velkojen järjestämiseksi". Wagner ei
osannut koskaan olla säästäväinen eikä taloudellinen: jos hänellä oli
rahaa, antoi hän sen taasen mennä, ja niin olivat kädet sekä taskut
jälleen tyhjät. Mutta tässä yhteydessä on sanottava, että Wagner oli
aina kohtuullinen kaikissa nautinnoissa; kotipuvuissaan ja huoneitten
sisustuksessa hän vain pyrki tavoittelemaan ja hankkimaan suurempaa
loisteliaisuutta kuin tavalliset ihmiset. Hän ei osannut tehdä työtä,
ellei ympäristö ollut sellainen, että siinä viihtyi. — Dresdenissä
olivat Wagnerin huonot raha-asiat alituisten juorujen kohteena: häntä
pilkattiin ja ivattiin kaikkialla Dresdenin kodeissa niitten takia — ei
ole siis ihmeteltävää, jos Wagner ulkonaisen ahdistuksen ohella kärsi
myös sisäisesti.
Yleisö oli kapellimestariin ja hänen työhönsä oopperassa erittäin
tyytyväinen. Mutta päinvastaista mieltä oli julkinen arvostelu
sanomalehdistössä. Kuulijat nauttivat reippaasti ja innokkaasti
johdetuista oopperaesityksistä, mutta sanomalehtiarvostelu hyökkäsi
kiihkeästi varsinkin niitä teoksia vastaan, jotka olivat hänen
kynänsä tuotetta — etupäässä senvuoksi, että niissä oli niin paljon
uutta ja outoa, johon ei oltu totuttu. Arvostelijat kaipasivat tässä
uudessa, pohjaltaan aitosaksalaisessa musiikissa selviä, jokaisen
tajuttavia sävelmiä ja pitivät senvuoksi entistä uutta parempana.
Wagneria on myöhemmin verrattu nuoreen kotkaan, jonka uljasta lentoa
yhteen liittoutuneina kaikin tavoin koetti ehkäistä Dresdenin
sanomalehtiarvostelijain kateus, ilkeys, lyhytnäköisyys ja epäsuosio
— millä menestyksellä, sen tiedämme. Sodankäynti Wagneria vastaan oli
kiivasta: ei pysytty asiain, musiikkiteosten asettamain rajain sisällä,
vaan vedettiin esille mitä häpeämättömimpiä juttuja ja tekaistuja
sepitelmiä Wagnerin yksityiselämästä! Monta katkeraa ja karvasta palaa
sai säveltäjä tällöin niellä.
Toisena aiheena, joka oli omiaan häntä suututtamaan, olivat olot siinä
teatterissa, jossa Wagner toimi kapellimestarina. Yleisö, oopperan
henkilökunta ja soittajat olivat kaikki säveltäjän silmätikkuja.
Yleisöä hän moitti siitä, että se yhtäläisellä ihastuksella kuunteli
sekä roskaa että oikeata taidemusiikkia. Yleisö ei hänen mielestään
osannut tehdä minkäänlaista eroa ulkolaisen tuontitavaran ja kotimaisen
alkuperäisen tuotannon välillä. Yleisöä on kasvatettava käsittämään
ja ymmärtämään hyvää musiikkia — näin Wagner ajatteli. Sillä silloin
vasta siinä herää oikean ja kunnollisen musiikin jano ja tarve.
"Niin kauan kuin tämän yleisön suuri enemmistö voi hiueta jonkun
taiturittaren mezzavoceen, voivat johtajamme helposti yleisön tarpeen
tyydyttää", huudahtaa Wagner eräässä kirjoituksessaan, jossa käsittelee
yleisön makua. Sitten häntä suututtivat oopperan taiteilijat. Yleisön
suosikkeina nämä pian tulivat perin itserakkaiksi ja ylpeiksi,
ajattelivat aina vain omaa loisto-osaansa, lainkaan piittaamatta
kokonaisvaikutuksesta ja kappaleen eheydestä. Lisäksi he ottamalla
omavaltaisesti lomaa häiritsivät pahoin oopperan säännöllistä työtä.
Soittajiin Wagner myös oli tyytymätön. Heidän keskuudessaan ei Wagnerin
mielestä ollut kunnollista kuria. Häntä harmitti kovasti se, että
nämä soittajat hyvin hartaasti soittivat pelkkää roskaa silloin kuin
oli parempaakin soitettavaa — tästä "alennustilasta", joksi Wagner
sitä sanoi, tahtoi hän heidät nostaa korkeammalle, taiteen pyhille
kukkuloille, siinä kuitenkaan mielestään tarpeeksi nopeasti ja hyvin
onnistumatta.
Hän laati yksityiskohtaisen ja seikkaperäisen suunnitelman
ylläesitettyjen "epäkohtien" poistamiseksi ja koko oopperan tason
kohottamiseksi. Maalisk. 1 p:nä 1846 jätti hän asianomaiseen paikkaan
"kuninkaallista kapeilla koskevan promemorian", joka ei kuitenkaan
johtanut mihinkään tuloksiin — johdossa olevat herrat olivat siksi
mukavuutta harrastavia, että arvelivat kaiken olevan hyvällä kannalla.
"Hullun haaveita, mitä niistä!" se oli lopputulos laitoksen intendentin
ja hänen lähimpien neuvonantajiensa keskusteluista.
On selvää, että tällainen uudistushaluinen mies ei nauttinut suosiota
vanhoihin kaavoihin kangistuneitten "peruukkipäitten" ja tusinasielujen
joukossa. Vähäisestä alusta syntyi Wagnerin ja oopperan ylemmän johdon
välillä avoin vihamielisyys, mistä oli lähimpänä seurauksena, että
Wagner yhä enemmän antautui pilkulleen noudattamaan tehtäviään — mikäli
mahdollista välttäen kaikkea kosketusta esimiestensä kanssa. Pian hän
alkoi huomata, että tällainen rajoitettu toiminta ei ollut sopiva hänen
eteenpäinpyrkivälle luonteelleen. Hovikapellimestarin virka muuttui
hänelle ikäänkuin raskaaksi kahleeksi, ja paikkaansa kiinnitti häntä
ennen kaikkea se, että hän Dresdenissä paraiten saattoi saada omia
teoksiaan esitetyksi.