Surua, hätää, tuskaa ja katkeria pettymyksiä toivat ne vuodet
(1833—1842), joita voimme nimittää Wagnerin vaellusvuosiksi. Hänen
täytyi taistella monia sekä salassa piileviä että julkisia vihollisia
vastaan, mutta hän taisteli lujasti, tietoisena siitä, että todellisen
suuruuden voi saavuttaa vain silloin, kun kamppailee leppymättä
kohtaloa vastaan.
Saatuaan Leipzigissä sinfoniansa esitetyksi siirtyi Wagner vuoden 1833
alkupuolella veljensä kutsusta Würzburgiin, jossa viimeksimainittu oli
kaupunginteatterin palveluksessa laulajana, näyttelijänä ja ohjaajana.
Alkuaan oli tarkoituksena, että Wagner jossain konsertissa johtaisi
jonkun alkusoittonsa, mutta kun teatterissa juuri oli kuoronjohtajan
paikka avoinna, tarjottiin sitä hänelle. Hän otti tarjouksen vastaan,
ja niin johti hän 10 guldenin kuukausipalkasta teatterin kuoroa
näytäntökauden loppuun saakka. Kesäksi hän meni Bischofsstadtiin
lopettelemaan ensimmäistä oopperaansa "Haltiattaret" (Die Feen), jonka
libreton hän oli itse laatinut erään sadun mukaan. Wagner kuvaa jo
tässä ensimmäisessä oopperassaan uhrautuvaa, rakastavaa naista, ja sen
musiikki, joskin se — hänen oman tunnustuksensa mukaan — oli saanut
paljon vaikutteita Beethovenin, Weberin, Marschnerin ja Mozartin
musiikista, viittaa jo selvästi tulevaan "Lentävän hollantilaisen",
"Tannhäuserin" ja "Lohengrinin" säveltäjään.
Kesä ja syksy kuluivat nopeasti uutterassa työssä. Syyskuussa oli
alkanut uusi näytäntökausi, ja Wagner oli jälleen kiinnitetty teatterin
palvelukseen kuoronjohtajana. Mutta kun "Haltiattarien" viimeinen
nuotti oli paperilla — se tapahtui uutena vuotena 1834 —, tunsi Wagner
kyllästymistä Würzburgissa oloon ja palasi takaisin Leipzigiin toivoen
siellä saavansa teoksensa esitetyksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, eikä
Wagnerin ollut suotu koko elämänsä aikana nähdä tätä oopperaansa
näyttämöllä. "Haltiattaret" esitettiin näet ensi kerran vasta
kesäkuussa v. 1888 Münchenissä, jonka oopperanäyttämöllä se yhä vielä
kuuluu "ensiluokan nähtävyyksiin", kuten eräs Wagnerin elämän kuvaaja
sanoo. Vain Würzburgissa ja Magdeburgissa, jonne Wagner myöhemmin
siirtyi erään oopperaseurueen kapellimestariksi, sai hän johtaa
muutamia osia oopperansa musiikista, saavuttaen niillä melko suuren
menestyksen.
Vuosi 1834 merkitsee käännekohtaa Wagnerin kehityksessä.
"Haltiattarien" tuottama pettymys — hän kun ei saanut sitä missään
esitetyksi — ja Bellinin "Romeo ja Julia"-oopperan näkeminen
saivat hänessä aikaan merkillisen muutoksen. Hän oli 21 vuoden
ikäinen, siis täynnä pursuavaa, tulista nuoruusvoimaa, joka ikuisen
luonnonlain mukaisesti ei enää tyytynyt idealistis-romanttiseen
maailmankatsomukseen. Silloinen nuorsaksalainen kirjallinen suunta
niin sanoaksemme ohjattomine vapaudenkaipuineen ja -harrastuksineen
veti häntä puoleensa. Kirjailijat sellaiset kuin Heinse, Heine, Börne,
Gutzkow y.m. vaikuttivat voimakkaasti hänen elämänkatsomukseensa ja
tunkivat pois tieltään kaikki siihenastiset hämärät ajatukset ja
tunteet. "Haltiattarien" kohtalo lienee saanut hänet ajattelemaan,
että hänen kulkemansa tie ei ollut oikea. Vähäinen sysäys riitti
muuttamaan epäilyksen vakaumukseksi. Sen antoi juuri Bellinin "Romeo
ja Julia"-oopperan näkeminen. Ooppera itsessään oli taiteellisessa
suhteessa perin mitätön, mutta Wagner huomasi siinä käytetyn keinoja,
joitten vuoksi ooppera meni "suureen yleisöön". Ja niin johtui hän kuin
itsestään ajattelemaan, mitä keinoja tarvitaan näyttämömenestyksen
saavuttamiseksi. Hänen täytyi tällöin tunnustaa, että Bellinin
musiikissa oli enemmän elämää ja lämpöä kuin saksalaisessa musiikissa,
joka oli melkein pelokkaalla tunnontarkkuudella tehtyä vaivaloista
järkityötä, ei sydämen pakotuksesta syntynyttä. Kesäk. 10 p:nä 1834
ilmestyi aikakauslehdessä "Zeitung für die elegante Welt" Wagnerin
kirjoitelma "Saksalaisesta oopperasta". Tässä kirjoituksessa
ankarasti moititaan kotimaan oloja. Wagner kirjoittaa m.m.: "Meillä
on muuan ala, joka kuuluu meille, ja se on soitinmusiikki; — mutta
saksalaista oopperaa meillä ei ole samasta syystä kuin meillä ei
myöskään ole kansallista draamaa. Me olemme liian henkeviä ja liian
oppineita voidaksemme luoda lämpöisiä inhimillisiä olentoja. Me olemme
liiaksi etääntyneet siltä tieltä, jolle Mozart johti dramaattisen
musiikkimme... Meidän on otettava ajasta vaarin ja koetettava saada sen
uusia muotoja tarmokkaasti sovellutetuksi; ja se on oleva mestari, joka
ei kirjoita ainoastaan italiaksi ja ranskaksi — vaan myös saksaksi!"
Nämä muutamat kirjoituksesta lainatut lauseet antavat selvän kuvan
säveltäjän aivoissa liikkuvista ajatuksista. Joko hän silloin aavisti,
että hän itse oli tuleva tosi saksalaisen musiikkidraaman luojaksi?
Kesällä v. 1834 hän tuli Magdeburgiin oopperan kapellimestariksi,
saaden usein "lapsellista iloa keveäin ranskalaisten muotioopperain
tutkimisesta ja johtamisesta". Tämän ajan sävellystuotteita ovat muuan
sinfoniakatkelma, kantaatti "Uutenavuotena 1835", alkusoitto näytelmään
"Kolumbus" ja ooppera "Lemmenkielto" (Das Liebesverbot) — aihe mukailtu
Shakespearen näytelmästä "Verta verrasta". Ooppera esitettiin, mutta
huonolla menestyksellä. Taloudellisten vaikeuksien takia Magdeburgin
teatteri hajaantui, ja Wagner, joka oli mennyt kihloihin kauneudestaan
tunnetun näyttelijättären Minna Planerin kanssa, seurasi tätä
Königsbergiin. Täällä solmi hän neiti Planerin kanssa marrask. 24 p:nä
1836 avioliiton, joka ei tullut onnelliseksi; syynä olivat etupäässä ne
taloudelliset vaikeudet, jotka seurasivat Wagneria sen alusta alkaen.
Sitäpaitsi ei Minna Planer, joka oli neljä vuotta Richardia vanhempi,
kyennyt koskaan ymmärtämään miehensä suunnitelmia eikä siis osaltaan
auttamaan niitten toteuttamisessa, mikä seikka sekin vaikutti osaltaan
perhe elämän karillemenoon.
Königsbergissä oli Wagnerille luvattu teatterin kapellimestarin virka,
mutta siihen hän pääsi vasta pääsiäisenä v. 1836. Siihen saakka piti
tulla toimeen millä tavalla hyvänsä, ja Wagner tunnustaa olleensa
"hyvin onneton". Koko ajan oli taisteltava mitä ankarinta hätää
vastaan, ja vain kaksi omaa sävellystä syntyi sen vuoden aikana, jonka
Wagner vietti Königsbergissä. Teatterin vararikko pakotti säveltäjän
taasen etsimään uutta paikkaa.
Hän oli väsynyt alituisiin tukalan taloudellisen aseman aiheuttamiin
perheriitoihin ja -kohtauksiin. Hänen mielensä halasi pois "ympäröivien
olojen pikkumaisuudesta ja kurjuudesta". Ihminen ja taiteilija
kaipasivat hänessä vapautta, ilmaa, ja siksi hänen katseensa kääntyi
kohti Pariisia. Ennenkuin hän tuohon unelmiensa kaupunkiin pääsi,
täytyi hänen kuitenkin olla kaksi vuotta Riiassa sikäläisen teatterin
kapellimestarina. Tämä aika tuntui hänestä pelkältä kärsimykseltä,
hänen kun oli pakko johtaa kaikennäköistä "oopperakamaa". Mutta Riiassa
ollessaan hän sentään kirjoitti "_Rienzi_"-oopperansa libreton ja
sävelsikin sen musiikista suuren osan. Tällä oopperalla aikoi ja tahtoi
hän Pariisissa yrittää onneaan, joka varmaankin tulisi loistamaan
kirkkaana, jos hän tuossa maailman kirjallisessa ja musikaalisessa
keskuksessa vain kunnialla selviytyisi arvostelun kynsistä.
Kesäkuussa v. 1839 Wagner monilukuisia velkojia peläten Lähti
salaa Riiasta, mukanaan vaimonsa ja uskollinen koiransa. Neljän
alituisessa pelossa kuluneen vuorokauden jälkeen pakolaiset saapuivat
Königsbergiin. Pillausta jatkui seikkailuista ja myrskysäistä rikas
matka purjealuksella Lontooseen, jonne Wagner saapui melkein neljä
viikkoa kestäneen purjehduksen jälkeen. Kun oli viikko levätty,
jatkui matka Boulogne sur Mer'iin, jossa kuuluisassa kylpypaikassa
siihen aikaan oleskeli kylpyvieraana yhtä kuuluisa säveltäjä Giacomo
Meyerbeer. Wagner kävi näin hyvän tilaisuuden sattuessa tapaamassa
maailmankuulua mestaria, näytti hänelle "Riensin" valmiit kohdat, pyysi
ja sai säveltäjältä suositukset ja monta hyvää neuvoa Pariisin-matkaa
varten. Kuukauden päivät vietettyään Boulogne sur Mer'issä Wagner lähti
Pariisiin, jonne saapui syysk. 16 p:nä 1839.
Eräs Wagnerin silloinen ystävä on tästä Pariisiintulosta sanonut:
"Siinä oikea taiteilijan uhkarohkeus! Matkustaa halki meren ja
myrskyn Wäinäjoen rannalta suoraan Seinen rannalle, mukanaan vaimo,
1 1/2 oopperaa, hoikka kukkaro ja tavattoman suuri, hirveän paljon syövä
newfoundlandilaiskoira, hankkimaan mainetta kaupungissa, jossa kaikki
täytyi ostaa ja maksaa käteisellä, jossa ansiokkaimpienkin miesten
täytyy alistua epämiellyttäviin tekoihin saavuttaakseen itselleen
nimen!"
Aluksi kävi kaikki hyvin. Meyerbeerin antamat suositukset avasivat
nuorelle säveltäjälle kaikki ovet. Ne, joilla oli "valta ja mahti"
musiikkimaailmassa, osoittivat mitä suurinta mielenkiintoa Wagneria
kohtaan. Mutta lupaukset pysyivät vain lupauksina — Meyerbeerin
henkilökohtainen apukaan ei johtanut tuloksiin, mitä Wagnerin
musiikkiteosten esittämiseen tulee. Muuten Pariisissa-olo kyllä oli
kehittävää: Wagner solmii useita tuttavuuksia etevien musiikkimiesten
kanssa. M.m. hän tutustuu Franz Lisztiin. Tämä tuttavuus jää silloin
pintapuoliseksi — vasta myöhemmin se muuttuu harvinaisen syväksi ja
hedelmälliseksi ystävyydeksi. — Ne kolme vuotta, jotka Wagner vietti
Pariisissa, olivat raskaan alennuksen ja nöyryytyksen vuosia, mutta
samalla ne kasvattivat häntä siihen suureen tehtävään ja siihen
ankaraan taisteluun, joka häntä odotti. Sangen pian hän huomasi, että
Pariisissa saavuttaa mainetta vain se, joka paraiten osaa imarrella ja
lahjoa. Siellä menestyi vain se, joka alistui noudattamaan vallitsevan
muodin oikkuja.
Vastukset, jotka Wagneria kohtasivat, olisivat heikomman luonteen
jo murtaneet. Mutta Wagneria ne eivät lannistaneet, hänelle
selvisi vähitellen, että hänen tehtävänsä oli saksalaisen musiikin
kehittäminen, hän tunsi sydämensä aitosaksalaisuuden, jota ympärillä
oleva pariisilainen kuona ei voisi saada kivettymään. Hän ryhtyi
uutteriin opintoihin varsinkin oopperan alalla, eikä syyttä:
ranskalaiset taiteilijat osasivat jo silloin löytää esittämiensä
sävellysten sisimmän sielun ja tulkita säveltäjien ajatukset suurelle
yleisölle. Tämän seikan on Wagner itse tunnustanut.
Turhaan koetti Wagner päästä Pariisissa esille. Hän ei saanut
"Lemmenkielto"-oopperaansa esitetyksi, eikä tullut mitään konsertista,
jonka ohjelmassa oli oleva yksinomaan hänen sävellyksiään. Sisäinen
tuska ja epätoivo yltyivät. Lisäksi tuli vielä nuoren avioparin
ulkonainen taloudellinen hätä. Kaikki mahdolliset esineet oli vietävä
panttiin, jotta hätä ja nälkä edes joksikin ajaksi kaikkoaisivat
ovelta. Ansaitakseen "jokapäiväisen leipänsä" ryhtyi Wagner eräälle
kustantajalle laatimaan kaikkia mahdollisia sovituksia Donizettin,
Halévyn ynnä muiden silloin muodissa olleista oopperoista. Erinäisiin
musiikkilehtiin hän lähetti musiikkia koskevia kirjoitelmia, ansaiten
niillä noin 3.000 frangia — mutta nämä "ansiotyöt" eivät estäneet
häntä joutumasta neljäksi viikoksi velkavankeuteen, josta hän vasta
ystäviensä avulla pääsi vapaaksi. Nämä ulkonaisesti tukalat olot
eivät häntä sentään lamauttaneet, ja omintakeiseen sävellystyöhön hän
myös sai aikaa, tällöin säveltäen "Faust"- sinfoniansa ensimmäisen —
ja ainoan — osan. Vuoden 1840 lopulla hän sai valmiiksi oopperansa
"Riensin", jonka lähetti heti Dresdeniin sikäläisen hoviteatterin
johdolle. Vasta ahkerain ja sisukkaiden ponnistusten jälkeen ooppera
vihdoin esitettiin.
Jo pitemmän aikaa hän oli suunnitellut uutta oopperaa, joka vihdoin sai
nimen "_Lentävä hollantilainen_" (Der fliegende Holländer). Seitsemässä
viikossa se tuli valmiiksi ja käsikirjoituksen kansilehdellä olevat
sanat "Yössä ja kurjuudessa. _Per aspera ad astra_. Jumala sen suokoon.
R.W." todistavat parhaiten, millaisissa olosuhteissa tämä ooppera on
sävelletty. Uuden oopperansa hän lähetti Müncheniin ja Leipzigiin —
kummastakin kaupungista tuli epäävä vastaus: ooppera ei sovi Saksassa
esitettäväksi!
Uudet suunnitelmat mielessään tahtoi Wagner päästä pois Pariisista,
joka oli hänen mielikuvituksessaan niin paljon luvannut, mutta joka
ei ollut antanut muuta kuin kurjuutta, onnettomuutta, vankeutta —
ulkonaisesti siis kohdellut nuorta säveltäjää kaikkea muuta kuin
helläsydämisellä tavalla. Wagnerin sisäiselle kehitykselle nämä kolme
Pariisissa vietettyä vuotta sensijaan olivat erittäin merkityksellisiä.
Huhtik. 7 p:nä 1842 Wagner, ollen silloin 29 vuoden ikäinen, jättää
Pariisin selkänsä taakse. Ja kun hän pääsee rajan yli takaisin Saksaan,
huudahtaa hän:
"Ensi kerran näin Reinin; vuolaat kyyneleet silmissä vannoin
minä, köyhä taiteilija, iäti pysyväni saksalaiselle isänmaalleni
uskollisena." Tämän valansa Wagner myös piti. Joskin ulkonaiset
olosuhteet monesti pakottivat hänet lähtemään pois muihin maihin, pysyi
hän sisäisesti aina suuren isänmaansa uskollisena poikana.