Eräs pieni ja vaatimaton, tosin kolmikerroksinen talo Leipzigissä
on se paikka, jossa Richard Wagner toukokuun 22 p:nä 1813 ensi
kerran näki päivänvalon yhdeksäntenä ja viimeisenä poliisiaktuario
Carl Friedrich Wilhelm Wagnerin ja tämän puolison Johanna Rosinan,
o.s. Bertz, lapsilaumasta. Richardin isä, joka oli intohimoinen
kirjallisuuden ja näyttämötaiteen ystävä — hän esiintyi itsekin monissa
sen ajan amatöörinäytännöissä! — kuoli puoli vuotta poikansa syntymän
jälkeen. Leski meni v.1815 uusiin naimisiin taidemaalari ja näyttelijä
Ludwig Geyerin kanssa, jolloin tämä sai hartioilleen lesken suuren
lapsiparven, ollen "hellästi huolehtiva ja hyvä isä." Perhe muutti
pian Dresdeniin, jonka hoviteatterissa Geyer oli saanut paikan. Hänen
toivomuksensa oli, että Richardista tulisi taidemaalari — poika oli
nimittäin perin heikkorakenteinen ja sairaloinen, minkä vuoksi Geyer
arveli juuri taidemaalarin uran hänelle sopivimmaksi, — poika ei taas
puolestaan tuntenut minkäänlaista kutsumusta piirustamiseen eikä
maalaamiseen. Teatteri sitävastoin kiinnitti väkevästi hänen mieltään,
ja voi kuvitella hänen onneaan, kun hän sai esiintyä muutamissa
lapsiosissa, m.m. trikoihin puettuna siipiselkäisenä enkelinä eräässä
Saksin kuninkaan kunniaksi esitetyssä tervetuliaisnäytelmässä.
Kuusivuotiaana pääsi Richard maalle. Tarkoituksena oli saada hänelle
reipasta poika- ja tyttöseuraa — mutta tätä maallaoloaikaa kesti vain
vuoden, sillä Geyer sairastui ankarasti ja kuoli. — Richard Wagner oli
taas isätön. Ennen Geyerin kuolemaa oli Richard oppinut soittamaan
pianolla kaksi silloin muodissa ollutta musiikkikappaletta, "Üb'
immer Treu und Redlichkeit" ja "Jungfernkranzs" jotka hän sai soittaa
kasvatusisälleen tautivuoteen viereisessä huoneessa. Muistelmissaan
hän kertoo: "Kuulin hänen silloin heikolla äänellä sanovan äidilleni:
'Onkohan hänellä taipumusta musiikkiin?' Aikaisin aamulla, kun hän
(Geyer) oli kuollut, tuli äiti lasten huoneeseen, sanoi jokaiselle
lapselle jotain, ja virkkoi minulle: 'Sinusta hän aikoi tehdä jotain.'
Wagner muistaa kauan ajatelleensa, että hänestä 'tulee jotain'." Geyer
siis oli huomannut, mihin suuntaan pojan taipumukset vetivät, mutta ei
saanut niitten kehittämisestä huolehtia.
Isällisen huoltajan sai perhe sitten eräästä Geyerin veljestä. Tämä
vei 8-vuotiaan Richardin Eislebeniin, jossa poika sai olla vuoden
päivät. Eisleben näyttää tehneen poikaan voimakkaan vaikutuksen, sillä
hän sanoi eräälle tuttavalleen myöhemmin: "Kaupunki herätti minussa
erikoista mielenkiintoa; tiesin, että suuri Luther oli syntynyt tässä
kaupungissa; hän oli yksi lapsuuteni sankareita." Eislebenistä hän
palasi Dresdeniin, jossa hänet v. 1823 pantiin Kreuz-kouluun, sillä
äiti tahtoi hänestä lukumiestä, koska ei toivonut, että Richardista
tulisi näyttelijä kuten neljästä toisesta sisaruksesta oli tullut.
Kreuz-koulua kävi Richard vuoteen 1827 ja kertoo tästä opiskelustaan:
"Minua pidettiin koulussa hyvänä kirjallisuuspäänä; jo kolmannella
luokalla olin kääntänyt runomittaan Odysseian kaksitoista ensimmäistä
kirjaa." Hänen mieliaineitaan olivat kreikka ja latina, historia
ja mytologia. Mutta antiikin sankarien ja nerojen rinnalla oppi
hän ihailemaan myös William Shakespearea. Voidakseen alkukielellä
tutustua suuren englantilaisen näytelmäneron teoksiin hän ryhtyi
opiskelemaan englanninkieltä. Shakespearea lukiessa heräsi hänessä
myös ajatus suuren murhenäytelmän sepittämisestä. Näytelmän nimeksi
oli aiottu "Leubold". Wagner itse kertoo: "Minä suunnittelin suurta
murhenäytelmää, joka oli suunnilleen yhdistelmä Hamletista ja 'Kuningas
Learista’; suunnitelma oli kerrassaan suurenmoinen: kaksiviidettä
henkilöä kuoli näytelmän kuluessa, ja minä huomasin näytelmää
kirjoittaessani olevani pakotettu antamaan useimpien kuolleitten
palata takaisin haamuina, koska viimeisessä näytöksessä näyttelijät
muuten olisivat olleet tyystin lopussa." Kaksi vuotta tämä näytelmä
askarrutti hänen mieltään. — Erään luokkatoverinsa kuoleman johdosta
kirjoittamastaan runosta hän sai koulussa palkinnon, mikä herätti
12-vuotiaassa pojassa ajatuksen, että hänestä voisi tulla suuri
runoilija.
Vuoden 1827 lopulla muuttaa rouva Wagner-Geyer lapsineen takaisin
Leipzigiin. Siellä Richard vasta tulee huomaamaan oikean kutsumuksensa,
mutta kerrottakoon tässä sitä ennen Dresdenissä saadusta
soitonopetuksesta Wagnerin omilla sanoilla: "Muuan kotiopettaja, joka
opetti minulle Cornelius Neposta, sai tehtäväkseen myös pianonsoiton
opetuksen; tuskin olin ensimmäisistä sormiharjoituksista päässyt,
kun salaa, aluksi ilman nuotteja, opettelin itsekseni soittamaan
'Taika-ampujan' alkusoiton; opettajani kuuli sen kerran ja sanoi, ettei
minusta tule mitään. Hän oli oikeassa, sillä en ole koko elinaikanani
oppinut soittamaan pianoa."
Huomattava merkitys Richard Wagnerin kehityksessä on Carl Maria von
Weberillä, "Taika-ampujan" säveltäjällä, joka v. 1817 oli saapunut
Dresdeniin, italialaisen oopperataiteen tyyssijaan. Weberin ihanteena
oli saksalainen kansallinen ooppera, ja kun "Taika-ampuja", jossa
hän oli osittain toteuttanut ajatuksiaan ja ihanteitaan, esitettiin
näyttämöltä, teki sen ehyt, viehättävä, melodinen, tanakka ja
tervehenkinen musiikki valtavan vaikutuksen. Wagnerin tehtäväksi tuli
sitten myöhemmin kehittää Weberin istuttaman kansallisen oopperan
taimi, josta kasvanut valtavan suuri puu tunki kukkeat lehvänsä yli
koko musiikkimaailman.
Weber siis oli Dresdenissä antanut alkusysäyksen Wagnerin
musikaalisille harrastuksille. Ja Leipzigissä sai Wagner kuuluisissa
Gewandhaus-konserteissa tutustua uuteen maailmaan, jonka kirkkaimpana
nimenä loisti Ludwig van Beethoven. Koulunkäynti Leipzigin
Nikolaikimnaasissa "maistui puulle" — Beethoven valtasi hänen
ajatuksensa kokonaan. Eräässä novellissaan on hän tästä elämänsä
käänneajasta kertonut seuraavaa:
"En tiedä, mille uralle minut oikeastaan oli aiottu; mutta sen
muistan, että kun eräänä iltana kuulin esitettävän muuatta Beethovenin
sinfoniaa, sain kuumeen ja tulin sairaaksi; ja kun sitten jälleen
paranin, oli minusta tullut musiikkimies. Tästä seikasta johtuu kai,
että minä, vaikka aikojen kuluessa olen tullut tuntemaan paljon
kaunista musiikkia, kuitenkin eniten rakastin, kunnioitin ja jumaloin
Beethovenia". "Beethovenin kuva sulautui mielessäni yhteen Shakespearen
kanssa: unessa näin heidät molemmat ja puhuttelin heitä; herätessäni
kylvin kyynelissä."
Lähimpiä seurauksia siitä suuresta ihastuksesta, jonka Beethoven
oli hänessä herättänyt, oli, että hän päätti varustaa aikaisemman
"Leubold"-murhenäytelmänsä musiikilla, kuten suuri mestari sävelin
oli lisännyt Goethen "Egmontin" tehoa ja vaikuttavuutta. Näin oli
Wagner jo tietämättään antautunut sen ajatuksen lumoihin, joka teki
hänestä myöhemmin varsinaisen saksalaisen musiikkidraaman luojan.
Uskoen pystyvänsä luomaan "Leuboldin" musiikin menee hän erääseen
musiikkilainakirjastoon ja ottaa sieltä lainaksi Logierin oppikirjan
kenraalibassosta, ryhtyen mitä suurimmalla innolla tätä tutkimaan.
Vaikeudet, joita näyttää nousevan tielle, vain lisäävät hänen intoaan.
Perheen vastustuksesta huolimatta — äiti toivoi yhä vielä pojastaan
"leipätyön" tekijää! — jatkoi Richard syventymistään musiikin ja
sävellystaidon salaisuuksiin. Harmoniaopissa oli hänen opettajanaan
muuan orkesterinsoittaja, mutta tämä opetus ei oikein tahtonut kantaa
hedelmiä: se oli Richardista liian kuivaa! Hän tutki innokkaasti
Beethovenin sinfonioita, joitten _partituurit kopioi_ itselleen,
laatipa 9:nnestä sinfoniasta pianosovitelmankin, (kaksikätisesti
soitettavan!), jonka lähetti Mainziin Schottille, pyytäen tätä
ryhtymään kustantajaksi. Schott vastasi kuitenkin pojan suureksi
suruksi kieltävästi, mutta suorittamastaan työstä hän sai kuitenkin
lahjaksi ja "vaivan palkaksi" Beethovenin "Missa solemnis"-sävellyksen
partituurin.
Wagner kävi ahkerasti teatterissa tutustuen näin sen ajan
muotinäytelmiin ja -oopperoihin. Auberin ooppera "Porticin mykkä" teki
häneen valtavan vaikutuksen. Kesällä v. 1829 — siis 16-vuotiaana —
käväisi hän Magdeburgissa näyttämässä sävellyksiään musiikkitirehtööri
Kühnleinille, saaden niistä arvostelun, ettei "niissä ole hiventäkään
hyvää!" Tällainen tuomio tuntui nuoresta säveltäjästä ensi hetkenä
varmaan hyvinkin lamauttavalta, mutta mitäpä siitä: mieli paloi
eteenpäin, eteenpäin voittoihin musiikin ohdakkeisella polulla.
Huhtikuussa v. 1830 siirtyi Wagner Nikolai-koulusta Tuomas-kouluun.
Hänen ahkeruutensa ei tässäkään opinahjossa ollut erikoisen suuri,
sillä into säveltämistyöhön vei voiton kaikesta muusta. Jouluna
v. 1830 hänen suuri orkesterialkusoittonsa (B-duuri) esitettiin
Leipzigissä musiikkitirehtööri H. Dornin johdolla. Wagner itse sanoo
tätä myöhemmin tietymättömiin kadonnutta alkusoittoa "typeryyksiensä
huippusaavutukseksi". Tutkijain työtä helpottaakseen oli hän
kirjoittanut partituurin kolmea eriväristä mustetta käyttäen:
jouhisoittimien äänet oli merkitty punaisella, puupuhallus-soittimien
vihreällä ja vaskisoittimien mustalla musteella! "Beethovenin sinfonian
piti olla pelkkä Pleyelin sonaatti tämän ihmeellisesti sommitellun
alkusoiton rinnalla", sanoo Wagner, ollen itse siihen aikaan tietenkin
vakuutettu sävellyksenä tavattomasta arvosta. Mutta yhtä vakuutettu ei
ollut orkesteri: se asettui jyrkästi vastustamaan sellaisen sävellyksen
esittämistä, jossa kaiken muun hyvän lisäksi rumpu joka neljännen
tahdin jälkeen paukahti fortissimossa! Dorn kertoo, että hämmästynyt
kuulijakunta ei tiennyt, miten orkesteri lavalla oikeastaan oli asiat,
kun soittajat pitkällisen "sekamelskan" jälkeen laskivat soittimet
käsistään ja alkusoitto oli päättynyt: "yleisö luuli vielä tulevan
jotain miellyttävämpää kuultavaa".
Dorn lohdutti Wagneria tappion johdosta sanoen löytäneensä
sävellyksessä "jotain kunnioitusta herättävää". Tämä tunnustus
kannusti jälleen Wagneria antautumaan musiikkiuralle. Erotutkintoa
suorittamatta hän erosi Tuomas koulusta ja kirjoittautui helmik. 23
p:na 1831 yliopistoon, opiskellakseen filosofiaa ja estetiikkaa.
Nimensä hän kirjoitti "_Musiikki_"-sarekkeeseen. "Humussa ja sumussa"
kului alkuaika yliopistossa, luvut ja musiikinharrastuskin saivat
jäädä syrjään. Pian hän kuitenkin kyllästyi ylioppilashurjistelujen
tyhjyyteen, ja ryhtyi entistäkin innokkaammin jälleen jatkamaan
musiikkiopintojaan.
Wagner sai opettajakseen Tuomas-kirkon kanttorin Theodor Weinligin
(synt. 1780, kuollut 1842). Tätä opettajaansa hän saa kiittää
varsinaisesta kehityksestään ja mitä perinpohjaisimmista teoreettisista
tiedoistaan. Weinligilla ei — Wagnerin kertoman mukaan — ollut mitään
erikoista metodia, mutta hän osasi opettaa niin että siitä oli
oppilaalle hyötyä. "Hän valitsi jonkun kappaleen, useimmiten Mozartin
sävellyksen, kiinnitti huomiota sen yleisrakenteeseen, yksityisten
osien laajuuteen ja suhteeseen, huomattavimpiin modulatsioneihin,
teemojen lukumäärään ja laatuun sekä rytmin ja esittämisen
yleiskulkuun", kertoo Wagner. "Sitten asetti hän tehtävän: 'Teidän on
nyt kirjoitettava niin ja niin monta tahtia, jaettava ne niin ja niin
moneen osaan vastaavine modulatsioneineen; tulee olla niin ja min monta
sen ja sen lajista teemaa'." Kuten näkyy, oli Weinlig aitosaksalainen
opetuksen perusteellisuudessa, joka muistutti miltei pikkumaisuutta.
Mutta Wagnerin ei tarvinnut katua, että hän oli saanut Weinligin
opettajakseen. Kun tämä oli kaikki tietonsa tyhjentänyt, sanoi hän
oppilaalleen: "Te olette nyt oppinut seisomaan omilla jaloillanne.
Todennäköisesti ette milloinkaan opi kirjoittamaan fuugaa; mutta jos
osaisitte sen kirjoittaa, saisitte siitä teknillistä itsenäisyyttä,
ja kaikki muu olisi teille helppoa. — Päästän nyt teidät opista,
niinkuin mestari oppipoikansa, kun tämä on oppinut kaiken, mitä mestari
voi hänelle opettaa." — Mitähän Weinlig myöhemmin olisi mahtanut
"oppipojastaan" sanoa!
Richard Wagnerin ensimmäiset, Breitkopf & Härtelin kustannuksella v.
1832 ilmestyneet sävellykset, pianosonaatti, poloneesi ja fantasia,
olivat Weinligin opetusaikana syntyneet, ja niistä sai varsinkin
viimeksimainittu hyvän arvostelun. V. 1832 esitettiin Gewandhausissa
konserttialkusoitto (d- molli), joka otettiin suosiollisesti vastaan
samoin kuin hieman myöhemmin esitetty suuri konserttialkusoitto
(C-duuu) ja Raupachin "Kuningas Enzio"-nimiseen näytelmään sävelletty
alkusoitto. Goethen "Faust" oli aiheena 7 sävellykseen, joita ei ole
julkaistu. Nuoren ylioppilaan mestarituote oli C-duuri-sinfonia,
joka syntyi v. 1832. Se sisälsi paljon omaperäistä sekä teemojen
käsittelyyn että harmoniaan nähden antaen jo aavistuksen säveltäjänsä
nerokkuudesta. Tammik. 10 p:nä 1833 tämä sinfonia — ainoa, mikä hänen
kynästään on lähtenyt — esitettiin sangen hyvällä menestyksellä.
V. 1832 pistäysi Wagner Wienissä ja Pragissa, oppiakseen jotain
uutta; varsinkin olisi Wien tässä suhteessa voinut tarjota paljon,
ellei musiikki, jota siellä esitettiin, olisi ollut laadultaan
perin ala-arvoista tai keskinkertaista. Matka Wieniin tuotti siis
pettymyksen. Pragissa hän sensijaan tutustui useaan aikansa etevään
musiikkimieheen, ja sikäläisen konservatorion oppilaat esittivät hänen
sinfoniansa.
Kun vielä mainitsemme, että Wagner yritti oopperan säveltämistä ensi
kerran v. 1832, joka yritys kuitenkin raukesi — hän oli laatinut
librettonsa kerrassaan mahdottomaksi —, olemme luoneet katsauksen
säveltäjän lapsuus- ja nuoruusvuosiin ja tulleet n.s. vaellusvuosiin,
jotka vaativat oman lukunsa.