Satajalkanen luokse mataa,
Mua haukkaisee -- minä peljästyin.
Karist' irti kätein jopa luikahtaa; --
Heti tempasi virta mun pois etähälle;
Se ol' onneksein, se mun vei ylähälle."
Tätä kuulevi kummastuin kuningas
Sekä lausuu: "Palkka on sun!
Tämän sormuksen pidän myös varallas
Kivin kallihin kirjavin kaunistetun.
Jos uudestaan menet tuomahan tiedot,
Mitä siin asunee meren pohjaset hiedat".
Kuningattaren sääli jo poikoa ois;
Sulosilmin hän anelee:
"Isä heitä jo leikkisi hirveä pois!
Hän on tehny min toinen ei tee.
Vaan jospa et mieltäsi hillitä voine.
Elä häntä enää, jo nyt käskeös toinen".
Kuningaspa jo kaappaa taas pikarin
Ja sen nakkaa pyörteesen.
"Sinust' arvoisan heti teen ritarin
Pikarin tään mulle kun tuot kätehen.
Hänen myös saat morsiameksesi vielä,
Joka hempeell' armoa pyytävi miellä".
Sydän poijan toivoen innostui!
Tuli säikkysi silmistään. --
Sulo neitonen poskiltaan punastui,
Vaan vaipuen vaaleni äkkiään.
Pojan tempaa toivo sen saalihin voittaa.
Hän kuollaksein eleäksehen koittaa.
Taas kuohuvi hyrsky, se taas palauu,
Ylös nousten nyt kohajaa --
Sulo neitinen katsoen kallistuu --
Vedet vaahdoten kaikki nyt taas kohoaa.
Alas pyörre ne vie, ylös taas kohouttaa --
Vaan poikoa sieltä ei tuo kadonnutta.
Runebergin Puutarhahoitajan kirjeet.
(Suomennos.)
Ensimäinen kirje.
20 p. kesäkuuta -36.
Vanhan palvelijani kastellessa kukkasarkoja ja harjatessa matoja
hedelmäpuista, minä kauniilla iltasella tartun kynään ja piirustan
tahtonne ja vuotisen tapani makaan sanan pari terveisiksi meiltä
ja puutarhalta. Vielä kerran sanon, mitä ennen olen sanonut, etten
ymmärrä, miksi te, herraseni, usein kirjotatte minulle ja pyydätte
vastausta, kun kaikki, mitä minulla on kerrottavaa, koskee ainoastansa
pientä maatilkkaa, jota hiellä ja lemmellä olen raatanut, ja kolmea
neljää ihmistä, joidenka päivät sen keskellä kuluvat, suuritta
vaiheitta ja muutoksitta, joita saattaisi olla hupaisa kuulla.
Kuitenki minä teihin luotan aina siitä asti kun sen vähän ajan olitte
luonani, jolloin usein silmistänne näin teidän lempivän kukkaisiani,
ja varmaanki mielestäni joku side meitä yhdistää toisiimme. Niin
taas alan ujostelematta ja pyydän vaan teitä olemaan paheksimatta,
jos ihastukseni pienimmistäki asioista täällä omassa maailmassani
houkuttelee minun pitkiin puheisin ja kyllästyttämään.
Kiitos Jumalan, kahteen kymmeneen vuoteen, tahi vuodesta ennen omakseni
päästyäni, en ole nähnyt kevättä nykyistä kauniimpaa. Huhtikuu tosin
oli sateinen ja myrskyinen ja toukokuu alkoi kylmillä, että täytyi
taimilavatki peittää sydänpäivällä; mutta sitte muuttui ilma lopulla
kuuta, ja ihmetellen katselee, miten kaikki nyt menestyy ja joutuu.
Nyt olisi aika meillä käydäksenne, te joka rakastatte kevättä ja
kaikkea kasvussa olevaa. Nyt viherjöitsevät puistoni täällä ja kaikki
saaret ja rannat järven ympärillä. Tulpanit ja narsissat ovat jo kauvan
kukkineet. Omena- ja pääronapnut vaahtasevat kukista ja kaikkia näitä
kiertelevät syrenihäkit sinivöinä. -- Miksi en suosittelisi syreniä?
Ne vievät paljon tilaa, sanotte te, eivätkä kanna hedelmiä! Näkyypä,
että kesä oli enemmän joutunut teidän täällä käydessänne. Tulkaa nyt,
toistapa puhutte. Minä puolestani rakastan syreniä lapsuudestani
asti. Niiden pireys ilahuttaa minua, niiden ihanuus, kukoistusaikana,
viehättää sieluani. Vaan heittäkäämme eri mielemme arvoonsa. Lausun
ennemmin pari sanaa niistä laitoksista, joita, täällä käymisenne
jälkeen, olen kyhäillyt, osaksi omain neuvoinne ja suunnitelmienne
mukaan. Halua minulla tosin ei paljon ole muutoksiin, mutta osaksi
olen tahtonut tehdä mieliksenne, osaksi ovat eräät seikat, jotka
tuonnemmalla osoitan, pakoittaneet minua tavoistani poikkeemaan.
Tietkää kun se pienen lystihuoneen suunnitus, jonka teitte
kirsikkasaarella, näyttää juuri somalta valmistettaissa, varsinki Rosan
ikkunasta, josta, pitkin vaahteritanhuaa, sen näkee kohoavan niinkuin
ison ulpukan järvestä. Pidin teistä pitämistäni, kuta enemmän työ
joutui. Kaunis alku on tehty tilan laajentamiseen kyökkikasvuille, niin
että hedelmäpuitten istuttamiseen olen saattanut ottaa koko alan aina
vanhasta kirsikkametsästä järveen saakka. Oksastuksista on hyvä toivo,
kun vaan voin pidätellä madot. Vanha Antti on näinä päivinä saanut
tätä toimitella. Vielä pilkahtelee siellä täällä turmeltuja lehtiä
taikka kääriyntyneitä lehtikerppuja, mutta kauhistuksella muistan ne
vuodet, jolloin ihan kukoistuksen ja lihavuuden ajalla hävitys tuli ja
tuhoi vihannuuden ja loisteen, peitti vaaleaan kuolopukuun paljastuneet
oksat. Hukkaan makasivat puut ihanimmat päivänsä ja säikähyttivät
jähmittyneiden aaveitten tavoin pois koko kesäisen riemun. Vasten
mieltäni muistelen tätä, sillä kaikesta luonnossa ei minusta mikään ole
niin kauheata, kuin nähdä elollisten, viattomain olentojen vähitellen
riutuvan ja ennen aikaansa kuolevan sen madon kalvamisesta, jota he
itse tietämättänsä suojelevat ja elättävät. Oi, mitäpä olisi elo
rakkaudetta tomuunsa, mitä on kasvu, jos ei se iloisesti ja hilpeästi
kanna katoovaisia kukkiaan ja lehtiään?
Sitä soreaa leppäistä lehtimajaa, jonka laitoitte rannalle, johon
asti nyt hedelmäpuita olen istutellut -- unohdin siitä sanoa teille
-- en ole hentonut liikuttaa. Se seisoo vielä keskellä omena- ja
pääronapuita, rakkaana muistona teistä. Rosa ompelee joskus siellä ja
kiittelee korkean kunnaksen ja kirkon näkyä toiselta puolen järveä.
Minäpä tästä paikasta vähemmän pidän sen pahan kivikarin vuoksi
ulkopuolella, ja kalalokkien alinomaisen porun tähden, jotka ovat
tottuneet siellä aina oleskelemaan. Oikein ihmettää, kuinka pieninki
melu minua vaivaa. Tullee tämä kärsimättömyyteni ehkä siitä, kun asun
koko ikäni näitten hiljaisten ja säveäin olennoitten joukossa, joiden
kovin melu on hiljainen kuiskutus, tuulen tuuvitellessa heidän notkuvia
oksiansa ja lehtiänsä.
Tietkääs, herraseni, harmiseikoista, joista emme edes mekään täällä
saa olla rauhassa, tapahtui joku päivä takaperin muuan erinomaisen
merkillinen. Koko aamun oli selkeää ja jää oli kaunis, vaan ilma
erinomaisen palava ja hikinen. Puolipäivän rinnassa alkoi pilviä
kokountua ja ukkoinen kuulua. Pian musteni taivas yli kaiken, vettä
satoi rajusti ja salamoita välkkyi tiheään, oikein erinomaisen
tiheään. Istuimme juuri ja söimme aamiaistamme, minä ja Rosa, kun
vanha palvelijani astui huoneesen. En milloinkaan unohda hänen
kamalaa muotoansa. Oli muka, niinkuin sittemmin sain kuolla, kauvan
jäykkämielisesti peitellyt taimilavoja ja, kun sade kävi rajummaksi,
hakenut suojaa muutaman ison pihlajan alla niemellä. Mutta mitä
suojaa siitä oli semmoista rajuilmaa vastaan? Vanha olkihattu roikkui
kostean rievun tavoin kädessä, sisään tullessansa, suvitakki niinkuin
kaalinlehti pitkin raajoja, hapset hajalla ja vettä vuotaen pitkin
naamaa, ja tervehdykseksi ei muuta kuin vohkasi. Ensi tuokiossa en
voinut naurua pidättää, vaan tämä häntä niin vihaksi pisti että
kielensä heltisi.
"Niin, niin", sanoi hän, "helppo on nauraa, vaan nyt on loput kädessä!"
"Ohoh, miekkoseni", arvelin minä ja pidäiten yksitotisena, "ota vaan
yllesi kuivat vaatteet, niin tuletpa taas toimeen."
"Ken minusta huolii", lausui hän enemmän närkästyen; "nyt on loppu
Rosa mamselin, sanon minä, Jumala minua auttakoon ukko raiskaa! Niin,
niin, tuossa hän nyt istuu nuorena ja punottaa, mutta lieneepä toista
tulevana vuonna."
"Mitä ennustusta se on, Antti", sanoin minä ja nousin seisaalleni, "mikä
sinun on?"
Ja nyt puhui hän viimeinki asian. Ukkoinen oli iskenyt Rosan jalavaan,
siihen kauniisen puuhun, jonka kai muistatte seisoneen juuri
asuin-rakennuksen nurkalla vasemmalla kädellä mannerpuolelta tultaessa,
oli pirstonut oksat ja murtanut rungon juurelta. Arvannettehan, miten
se minulle kävi harmiksi. Siinä oliki jotain erinomaista siinä puussa.
Niin nuori vielä, ja kuitenki niin tuuhea! Runko niin suora ja pitkä,
ja latva sitte -- muistatteko juuri sanoneemme, kuinka luonnikas
se oli? Anttia olen kokenut lohduttaa minkä olen voinut. Näyttääki
totisesti Rosa häntä enemmän huolestuttavan kuin puu. Rosa itse laskee
usein leikkiä hänen kanssansa tästä lystillisestä säikäyksestä; mutta
ukko pudistaa vielä aina arvelevaisesti päätänsä, kun tästä puheeksi
tulee. Paha vaan että on pannut ennustuksellensa niin pitkän ajan,
sillä nyt hän pysyy kai aina tulevaan kesään saakka erhetyksessänsä.
Mutta vielä yksi paha kohta. Heti en tiedä muuta neuvoa kun muuttaa
aidan, joka eroittaa pienen saarekkeeni muusta maailmasta, tuonnemmaksi
saaren puolelle kannasta, kun valtamaantie, joka nyt kulkee ihan sen
vieritse mannerpuolella, vaivaa ja häiritsee minua pölyllänsä ja
alituisella melullansa. En tiedä, vaan minusta tuntuu kun matkustavien
luku enenisi vuosi vuodelta. Joka aamu täytyy minun tomuttaa ja ruokota
aidan läheiset kasvut, ja pitää viipymän tällä paikkaa kauvemmin
kuin missään muualla puutarhassa. Usein sattuu silloin, että joku
tuntematoin seisattaa hevosensa, nähdessään minut, ja pyytää sisään
päästäksensä katselemaan laitelmiani; ja vaikka minä kernaasti suon
jokaiselle sen pienen huvin, joka niistä lienee, sattuvat toki nämät
vieraiset ei harvoinkaan sopimattomalla ajalla. Tämä ei kuitenkaan
ole, mikä minulle enin on vaivaksi. Paljon enemmän on minulla
tuskaa nähdessäni joitakuita naapureistani, jotka päivittäin juuri
huomeneksella kävelevät tästä ohitse. Olisin luulla saman madon,
joka viime vuosina on hedelmäpuita säästänyt, muuttaneen ihmisiin.
Herraseni, täällä elelee lahko jumalisia, äänettömiä, kolkkoja
olennoita, jotka lukevat voitoksensa maallisten riemujen hylkäämisen ja
ovat poskiensa kastehiviällä ja silmänsä tulella maksaneet sen, minkä
pitävät ylevämpänä omaisuutenansa. Mikä eroitus luoda silmäni pireistä,
ilosista kukistani näihin kalveoihin! Tämmöisistä kohdannoista tulen
aina alla päin, raskaalla tunnolla, joka pitää minua koko päivän, ja
vastentahtoisesti lepää ajatuksissani se huoli, jonka minä tuntisin,
jos olisin yksi näiden ihmiskukkain ylempi veikko ja ne minun hoitoni
alla, niinkuin tässä tomukukat ovat puutarhassani.
Ja nyt lopetan pitkän kirjeeni lämpimimmillä tervehdyksillä Rosalta.
Hän käskee kysymään, kuinka kynsilaukat, jotka viimein lähetti
tyttärellenne, menestyvät ja kasvavat. Syksyksi hän lupaa joukon toisia
laukkoja. Ehkä silloin itse seuraa niitä, jos sen suvaitsette. Hänen
on tarve vähän nähdä maailmaa; hän on jo kuudentoista vuotias. Ah,
herraseni, teidän täällä käydessänne oli hän ainoastansa lapsi; nyt on
täysikasvuinen, ja miksikä peljännen ilolla sanoa, kuinka kaunis hän
on? Mitä olen kuitenki itse tainnut tehdä hänen sivistykseksensä, minä
täällä pölyisissä helmoissani, kädet tomusta mustana ja pää täynnä
huolta kukistani ja puistani! Äitinsä on aikaa haudassa levännyt, minä
olen vaan osannut nähdä hänen kostumistansa ja iloita siitä. Itse on
hän kasvanut, mittäkään ihmiskäden johdotta, taivas sininen isänä,
äitinä kodin tyyven kukkamaailma. En tiedä, miksi ajatukseni nyt
semmoisella hartaudella viipyvät hänessä. Ehkä ikävyys enentää lempeäni
häntä kohtaan, sillä nykyjään on hän muutama päivä sitte kodista
poissa. Hän tulee nyt olemaan yhtä mittaa erään sukulaisen luona,
kunnes valmistuu ensimäiseen ehtoolliselle käymiseensä. Kolmen viikon
perästä häntä odotan takaisin.
En saata häpeemättä lukea päästä päähän pitkää kirjettäni, jossa on
niin vähän sisältöä. Anteeksi antakaa herraseni vanhalle ystävällenne,
hän antaa, mitä on, ja puolustelekse sillä, että täyttää teidän oman
pyyntönne. Olen aina j.n.e.
Toinen kirje.
Elokuun 16 p. -36.
Nähnyt olen heidät, nähnyt tuskalla, ehkä kolkolla aavistuksellaki.
Olen nähnyt heidät, ne pimeät hahmut kalpein poskin, puoleksi
sammunein silmin. Oi, herraseni, ukonpilviä on kauvan hiljakseen
kulkenut säilysuojani vieritse; nyt on heistä heittäynyt ukkoisen
nuoli, elämäni parhain onnellisuus on lyöty ja murrettu. Kentiesi
ikuisesti? -- Minä -- toivon vielä.
Oli aamu. Rosa tuli kotia päivää ennen. Aamu on minun iloni. Päivän
kanssa nousin ylös, työ kävi ripeästi, ja mielessäni, samate kuin
kukissaki, oli vielä aamukaste. Oletteko havainnut, mitä silloin
mielessä on, kun sydän mehiläisen tavoin imee mettä joka paikasta?
Muutamat panin-oksat siivottuani, kävin rantaan leppämajalle, siellä
istui Rosa.
"Rosa, kah Rosa!" -- Hän nousi seisaalleen ja teki hyvän huomenen.
Aivoin häntä jollaki työllä huvittaa. "Tule, Rosa", sanoin minä, "mennään
ja kastellaan kukkasarat; näyttää tulevan lämmin päivä." Olin samassa
mennä, vaan huomasin Rosan viivyttelevän. Kääntyessäni kohtasi silmäni
hänen silmänsä. Sanomatoin lempi kuvailihe katsannossansa, joka oli
synkeä, säikähyttävä, vaivaava, sillä ilo ei sitä nyt sulostanut. Mutta
silmämme pysyivät kauvan toisissansa, minä katsoin, kauhistuin ja olin
ääneti. Niin alkoivat hänen silmänsä itkua vastustella, ja kyyneleet
voittivat ja murtivat sulkunsa, ja hän kävi kaulaani ja huokaavan
kuulin hänen: "Oi, isäni, isäni, kun toki pitää olemanne niin hukassa!"
Minussa vavahteli aavistus, pidätin kumminki itseni ja koin olla
tyyven. "Oletpa kipeä, lapsi hyvä", sanoin hänelle, "tule, saatan sinua
levolle!"
Mutta Rosa otti askeleen taaksepäin. "Kipeä?" lausui hän jalolla vaan
suruisella äänellä, "kipeä olen ollut, terve olen jälleen. Olen samate
kuin teki painanut paremman eloni tomuun, joka tänäpänä välkkyy,
huomenna katoaa; elämään olen nyt oppinut sitä eloa, joka ei vaiheista
tiedä. Isäni, oletteko milloinkaan ajatellut Jumalata?"
Nyt näin, minkä olin kadottanut, mieleni musteni, minä vihastuin.
"Lymyite päivältä, madon panema kukkainen", sanoin minä, "ruttoa sä
hengit viattomiin lapsiini ja peloitat aamun enkelit puistosta."
Leppyä en ehtinyt, kun Rosa totteli ja meni. Mutta sivutse mennessänsä
näin hänen silmin tarttuvan minuun, kuin olisi mielinyt temmata minua
sydämeensä. Astui harvaan pitkää käytävää myöten alas ja katosi
vaahteriston taakse. Minä notkistin polveni, anoin lastani Jumalalta
jälleen ja itkin. Herraseni, rauha tuli takaisin ja tyyven mieli,
ja minä noudatin Rosan jälkiä. Päästyäni kammionsa ovelle kuulin
äänensä. Se oli rukoilijan ääni, vaan hiljainen, ja tuulen henki
suhahteli jalavan latvassa huoneen seinuksella. Kului hetkinen, tuuli
herkeni hengittämästä, kuulin sanoja; "Hänessä, hänessä on sinulle
välikappale; minä olen ainoastansa nainen heikko. Ota häntä ylös
valkeuteesi, jospa vaikka heittäisitki minun takaisin yöhöni."
Sydämeni oli sulaa lemmestä ja huolesta. Avasin oven hiljaa, aivan
hiljaa, ja astuin kynnyksestä. Sen havaitsi Rosa, ja tuli vastaani,
naurusuin kuin enkeli. "Olen rukoillut edestäsi, isäni", kuuluivat
sanansa, "ja rukoukseni on kuultu, kun tulet tänne tyköni ja olet
leppeä." Minä suljin hänen syliini ja suutelin otsaansa. Mutta en
tahtonut meitä sanoilla häiritä, olin vaiti vaan ja kävin työhöni
etsimään lohdutusta.
Puolisen aikaan tapasimme toisemme tavallisuuden mukaan. Pöydässä ei
hiiskuttu sanaakaan aamun seikasta. Karttaa tahdoin ja unhottaa. Rosa
haasteli paljon sakulaisestansa ja olostansa siellä: millä helleydellä
hän häntä oli kohdellut, kuinka paljon oli oppinut häneltä ja niiltä
hyviltä ihmisiltä, jotka hänen luonansa oli nähnyt ja tullut tuntemaan,
miten tähdellistä olisi minunki -- tässä vaikeni hän ja keskeytti
lauseensa. Voi, voi, herraseni, että niin vähän olen silmäillyt
ulos kukkatarhastani ja niin vähän oppinut ihmisiä ja maailmaa!
Ymmärrättehän kaikki. Pois lähetin kukkaiseni valossa vaalittavaksi,
ja tuleen hän istutettiin. Ei kuitenkaan kovuutta; maltoin mieleni, ja
Rosan sanat jäivät selittämättä. Koko muun ajan oli hän tyyvenneempi
ja naurahti joskus, joka muistutti entistä. Mutta kasvojensa helevien
vivahduksien seassa näin nyt kuvan, joka vaan harvoin haihtui, kadonnut
ei koskaan, vaivan ja kuihtumisen kuvan, sen varjon tapaisen, joka ensi
kerran pimentää valkean lemmenkukan lehdellä, eikä edes päivänkään
kimeltäessä ole ilmaisematta kukkimisen loppuansa lähenevän.
Jälkeen puolipäivän en Rosaa nähnyt, mutta iltapuoleen hänen käsketin
alas puutarhaan. Tulikin, otin kätensä käteeni, ja yhdessä kävelimme
lehtokujia, parhaastaan ääneti. Olipa aikomukseni puhua, mutta ilta
oli ylen ihana ja sydämeni ylen täysi. Viimein tulimme rantaan. Vuosi
takaperin olin yhdenlaisena iltana seisonut Rosan kanssa samalla
paikalla. Kaikki oli yhtä kuin silloinki; hän vaan -- -- mutta näinpä
nytki silmästänsä ilon vilahtavan, tullessaan pimennoiselta käytävältä,
kun laaja kirkas järvi rantoineen, saarineen ja aleneva aurinko, ja
kullastava taivaan kansi aukenivat hänen silmäinsä eteen. "Tässäpä",
sanoin Rosalle, "kerran minulle teit kysymyksen, joka vieläki minua
iloittaa, vaikka paljon sitte on muuttunut."
"Mitä silloin kysyin?" sanoi hän ja silmäili minua kummastellen.
"Vähän, aivan vähän; tuskin olikaan se kysymys, oli vaan huokaus,
oli lyhyt rukous. Sinä levähdit tässä, työskenneltyäsi kaiken
päivää kukkien keralla puutarhassa. Itse istuin lähellä ja katsoin
milloin seutua milloin sinuun, sillä silloin olitte yhdennäköisemmät
nykyistänne, ja se yhdenkaltaisuus teki minun onnelliseksi. Kun joka
tuulen vilakka oli levolla, ja järvessä kuvasti maa ja taivas, ja
taivas kuvastimen tavalla heijasti maan monenkarvaiset kukkaiset, ja
aurinko valosyliinsä sulki kaiken tämän, niin naurusuin kysyit minulta,
kumpi oli kauniimpi, maako vai taivas? Se oli sinun taivaallinen ja
viatoin kysymyksesi, lapseni, ja sen vielä muistan." -- Mieleni heltyi,
luulin jo kohdanneeni Rosan sydämen; mutta hän kävi käteeni ja sanoi
vakaasti: "ne olivat sanani unessa, isä hyvä, unohda ne herättyäni."
Vielä kerran ratkesin puhumaan ja sanoin:
"Eipähän sanoja unenpäissä, Rosa; ylistysvirsihän se oli, enkelein
laulaman tapainen, sillä enkelein jumalanpalvelus on riemu jostaki
ihanasta ja totisesta. Silloin taisi tuntosi käsittää ihanuuden vielä,
ja totuus oli selvä silmissäsi, sillä se paistoi sinulle Luojan koko
maailmasta, ja maa oli sinusta silloin suloinen kuin taivas. Mitä on
sinulla nyt sen sijassa, jonkas kadotit ja hylkäsit?" --
Mutta minun lapseni vastasi minua tällä haikealla kysymyksellä:
"Langenneen maanko ihanuuden sijassa, ja katoovan tomun totuuden?" --
"Sielusi rauhan", lisäsin kiivaudetta, "sydämesi viattomuuden, ja
rakkauden lempeätä luontoa kohtaan?"
"Murhe", sanoi hän, "siitä mikä silloin olin, ja toivo ett'en kuitenkaan
tule kadotukseen."
"Sano", lausuin minä tulistuen, "valhekuvitus oman mielesi siittämästä
epäjumalasta, joka on sortanut nuoruutesi kukoistuksen ja kummituksena
osoittaa tulevaisuuttasi haudan hahmussa, epäjumalasta, joka
sormellansa osoittaa ijankaikkisen kirkasta maailmaa, hänen viheriöivää
maatansa, hänen leppeätä taivastansa, kaikkea pyhää ja armasta, omia
kukkajäseniäsi, sydämesi rauhaa ja isäsi harmaita hapenia, ja sanoo
uhaten ja kolkosti: katso, tuo on mitätöntä kaikki, kiellä, hylkää,
kiroo se, jos tahdot omani olla, minun, jolle kaikki, mikä hehkuu,
rakastaa, henkii, elää, on kauhistus, ja jonka valtakuntana on se
ikuinen tyhjyys, kussa ei ainoakaan olento elähytä tomuansa, yksikään
voima riemuitse voitosta, heikkous itke rakkauden armossa."
Puheeni oli tulla, sillä totuus syttyi liekiksi sielussani, ja lapseni
harhaili yön synkeydessä ja oli valkealla saatettava takaisin.
Oi, armaani, mitä piti minun tehdä? Rosa itki ja pyysi laupeuden herraa
olemaan kuulematta sanojani. --
Ei ole koskaan minun niin vaikea ollut saada voittoa itsestäni, kuin
silloin oli. Rakkaus oli apunani ja voitto oli minun. Masensin vihani
-- en vihaani -- tuskani, ja totuuden kirkkaus tuli rauhallisesti
sieluhuni jälleen.
Sen puun juurella, jonka siimeksessä seisoimme, kasvoi viatonna ihana,
heikko, valkea lemmenkukka, hiljan kasvinhuoneesta ulos tuotu, raittiin
kesälämpimen vaalittavaksi, ja elinkauden vapaasti kukoistaaksensa.
Yhden päivän oli kukka kaunoinen vasta katsellut kuorestansa,
ja muodollansa kantoi vielä sitä hohdetta, joka näyttää olevan
epätiedossa, kuuluneeko maahan vai taivaasen, ja joka tekee, että
silmän on mahdotoin eroittaa, missä lehti loppuu, ja missä väri, koste,
ilma, päivä alkaa. Sen uhrasin lapseni tähden, tempasin ylös mullasta
ja siimeksestä, puhalsin tomun sen juuresta ja panin puun oksalle,
hennon kupunsa vasten auringon seisahtumattomia säteitä. Otin Rosaa
kädestä, kävelimme ääneti puistoa ja palasimme entiselle sijallemme.
Kukka oli jo alkanut kellastua; poissa oli ihana loiste iholtansa, ja
lehdet olivat kuolleina päivän valossa. "Katso", sanoin Rosalle, "äsken
kasvoi tuo kukka matalana, ja juurensa oli maassa, ja varjo peitti
hänen elämänsä, ja tomunsa oli tomussa. Mutta eikö hänen olentonsa
silloin ollut enemmän taivahinen kuin nyt, ja eikö hän silloin
ollut iloni, murheeni nyt? Oisiko nyt omin valloin temmainnut siitä
paikasta, mihin lempeni hänen sai, ja oisiko, heti puhdistuaksensa
sulaksi kirkkaudeksi, erkaunut tomusta ja kohoinnut auringon tuleen,
rakastaisinko häntä siitä? Enköpä sanoisi: kuole, kukkainen typerä,
sillä siten et elää voi!"
"Kuolla", sanoi Rosa naurahtaen, "onkos kuolemisessa pahuutta?"
"Kuolema", sanoin hänelle, "on syntyminen elämään, kuolema on myös
syntyminen hävitykseen. Ah, Rosaseni, kuolla niinkuin tämä kukka eilen
kuoli kuori-elon kuoleman, tänään avataksensa hopeanvalkeata kehäänsä,
se on kuolla eloksi runsaammassa ihanuudessa ja iloksi valoisemmassa
maailmassa. Senlaisen kuolon kuoli lemmenkukka, murtaessaan kätkönsä,
ja hän ei sitä sen vuoksi kuollut, kun olisi ollut lakastunut
kuoressaan, vaan sen tähden, että oli pimeässä kodissansa terveenä
ja uskollisena hoitanut lehtiänsä, kunnes luonto ne näki valmiiksi
kohtaamaan päivää. Niin se kuolee, joka kuolee elääksensä. Hän ei
hätäile ulos kuorestansa, vaan täyttää sen kauneudella ja elolla, ja
sitte ei hän varista lehtiänsä, vaan levittää ne iloon ja valkeuteen."
Näin puhuin. Hetki kului äänettä. Kaikki oli hiljaa, juhlallisena,
odottavana. Minulla oli toivo. -- On hirmuista, herraseni, ja minua
kauhistuttaa sitä sanoa. Lapseni rukoili ja manasi minun isänsydäntäni
viettelemästä hänen heikkoa, turvatonta sieluansa.
Päiviä, viikkoja on kulunut siitä kun tämä tapahtui. Rosa kuihtuu.
Selvenemistänsä selvenee minusta se oppi; jonka myrkkyä hän on imenyt,
tämä helläin sydänten murhaava harhaus, hyljätä hiljaisuuden rauha
ja sydelle polttaa itsensä, ollaksensa kykenemättömät tykyttämään
heikkoudessa. Eiköstä kaikki kauneus kirkastu ja elä heikkoudessa ja
tomussa, niinkuin aurinkoki elää tuhansin hohtein kasvujen katoovassa
suvussa? Miksi siis hävittää asuntoa, kussa ihanuus saattaa elää
loistossa ja rauhassa? Kuolemattomuudenpa elämää he etsivätki, ja
maallista elämäänsä he sanovat kuolemaksi. Ah, herraseni, koska olette
odotellut sen kasvun kukkimista, joka siemenessänsä lakastui? Te
uskotte kuolemattomuuden! Senkö vuoksi, että maa on niin synkeä ja elo
täällä mitätöin? Ei, ei, sen vuoksi odotan minä taivaallista maailmaa,
ylevämpää eloa, kun tämä maa on niin ihana, tämä elämä, kaikkine
huolineen, niin pyhä ja niin suloinen.
Lopetan nyt. Mitä saatan toivoa lapselleni? Onko teillä neuvoa antaa,
niin älkää viipykö. Syksyn tulevan, ja hedelmäin kypsyvän, olen
sivumennen havainnut. Lähettäkää minulle jokin kirja, jossa rauhalla on
mietitty hiukkainenki elämän ihmeellisyydestä. Hyvästi.
Kolmas kirje.
Kesäk. 20 p. -37.