minua sääliväisyyteen, mutta en ole minä ensimäisiä enkä viimeisiä,
joka on katunut seuranneensa naisten neuvoja. Päättäkää te nyt,
korkea-sukuiset Paroonit, miten tuo konna on rangaistettava".
Tämä kuninkaan puhe oli varsinkin Suden ja Karhun mieliin, mutta he
eivät uskaltaneet mitään sanoa, kun näkivät kuninkaan olevan kovin
kiivastuneena. Mutta viimein kuninkaan puoliso lausui: "Älkää,
ystäväni, näin vallattomasti antauko vihan vimmoihin, jos tahdotte
sanojani tärkeinä pidettäviksi. Älkää ruvetko näin pikaisiin
kostohuutoihin. Eipä ole Repolaista itseäkään vielä kuultu. Minä tiedän
sen varmaan, että moni päällekantaja vaikenisi, jos Repolainen olisi
itse täällä asiatansa ajamassa. Minä luulen hänen ymmärtäväiseksi ja
nerokkaaksi, mutta hän vaikuttaa pahennusta elatuskeinollansa. Minä
olen ollut väärässä luulossa hänestä, -- minä tunnustan sen julkisesti,
mutta kuitenkaan en voi olla muistuttamatta, että hän on viisas
neuvonantaja ja että hänellä on paljon tärkeitä tuttavuuksia. Asiat
eivät kiirehtien parane. Te olette valtikas. Miettikää tarkasti asiata,
ennenkuin te'ette päätöksen. Sillä Teidän pitää vakaasti tekemän, mitä
kerran olette päättäneet tehtäväksi".
Kuningas sitten lausui: "pitäisikö minun istua täällä häntä
odottamassa? Minä käsken teidät kaikki, korkeasukuiset Paroonit,
valmistamaan teitänne sotaan, jotta kuuden päivän perästä voitte
minua seurata. Minä tahdon jo tästä leikistä loppua. Se on miekan
ratkaistava. Tuokaa kaikki mukaanne harniskoja, joutsia ja keihäitä
ynnä muita aseita. Meidän täytyy piirittää tuota Veitikkälä linnaa ja
hävittää se juuriltansa".
Tähän huusivat kaikki yksimielisesti: "me olemme valmiit noudattamaan
käskyjäsi, Suuri Kuningas!"
Mutta Mäyrä Metsäsika, kun kuuli tämän, riensi heti Repolaiselle tästä
sanaa viemään. "Se on kyllä totta", arveli hän, "että tuo heittiö
panetteli minua kuninkaan edessä. Mutta hän on kuitenkin sukumme
päämies ja vielä päälliseksi hyvin älykäs, jotta on pelättävä että koko
sukumme vaipuu vähäpätöiseksi, jos se jää tätä tukeansa vaille".
Näissä mietteissänsä joutui hän Veitikkälään, missä tapasi Repolaisen
istuvan linnan edustalla. Tämä oli juuri äsken saavuttanut kaksi
kyyhkyisen-poikaa, jotka puolihöyhenissä olivat ottaneet lentääksensä
ulos pesästä, mutta pudonneet maahan, missä olivat joutuneet Repolaisen
saaliiksi. Tästä olikin tämä nyt erinomaisen hyvällä tuulella ja otti
hyvin leppeästi Mäyrää vastaan, sanoen: "no, tervetultuasi! veli hopea,
ei olisi voinut minulle tulla sinua rakkaampi vieras. Mutta mitä vasten
sinä olet näin juossut? Sinä olet vallan hengestynyt! Mitä uutta nyt
tiedät?"
Mäyrä vastasi: "hyvin pahoja uutisia nyt tiedän sinulle jutella.
Kuningas on vannonut tappaaksensa teidän. Minä kuulin itse omin korvin
kuinka hänen julma vihansa puhkesi kostosanoihin. Kuuden päivän päästä
on hän tuleva koko sotavoimansa kanssa piirittämään tätä linnaa. Susi
Jolkka ja Karhu Mesikämmen ovat tähän aikaan parhaat mielitehtoisensa.
Jolkka on nyt tehty sotamarsalkiksi. Kaniini ja Wares Waakkujainen
kävivät syyttämässä teitä petollisista juoneistanne. Jos kuningas taas
saa teidän vangiksensa, kyllä sitten on teiltä armon aika ohitse".
"Siihenkö nyt juteltavat loppui?" kysyi Kettu. "En tuosta huoli
hituistakaan. Jos kuninkaan parlamentti olisi vaikka kolme tuntia yhtä
mittaa vannonut kuolettaaksensa minua, en ottaisi tuosta ollenkaan
kamoksuakseni, sillä pääsisinhän kuitenkin vastoin kaikkia uhkauksia
kuolemaa pakoon pujahtamaan. He keskustelevat ja keskustelevat ja
vieläkin keskustelevat, -- eikä siitä tule sen enempää. Älä siis,
nepaseni, noista tuhmista toimista enään huoli, vaan käy sisälle vähän
suun-avauksia saamaan. Minä satuin juuri ennen tuloasi saamaan kaksi
aivan nuorta ja lihavaa kyyhkyistä. Ne ovat oikein mieliruokaani.
Sulaavat, näet, vatsassa hyvin helposti eikä niihin tarvitse
puremisella hampaitansa tärvennellä; ja nuot pienokaiset luut sitten!
he ovat niin herttasen makeat, että jo suussa sulavat; ovat puoleksi
verta, puoleksi maitoa. Herkät ruokalajit ovat minulle sopivat ja
vaimonikin on semmoisiin mieltynyt. Käy nyt sisälle vaan. Se on sinua
ystävyydellä vastaanottava. Mutta älä juttele sille, minkä tähden tulit
tänne. Se on aina vähäpätöisistäkin hyvin levoton. Vähätkin asiat
käyvät hänen niin sydämmelle. Huomenna minä lähden hoviin kanssasi;
ja sitten toivon, nepaseni, sinun parhaasta päästä auttavan minua,
niinkuin sukulaisen sopiikin".
"Tavarani ja henkeni panen teidän avuksenne", vastasi Mäyrä.
"Jos Jumala suo minulle ikää, olen varmaankin uskollisuuttasi
palkitseva", lausui hartaasti Kettu.
Näin menivät molemmat sisälle linnaan, missä heitä rouva Revotar
hyvin ystävällisesti kohteli. Se pani heille syötäväksi mitä vaan oli
parahinta talossa. Kyyhkyisistä ottivat kumpikin osansa. Näihin he
hyvin mielistyivät ja olisivat syöneet enemmänkin, jos vaan olisi ollut
saatavana.
Ruokailtuansa sanoi Kettu Mäyrälle: "etkö oikein ihastu lapsiani? Mitäs
arvelet Rusosta ja pikku Mikosta? He tekevät minulle iloa auringon
noususta aina laskuun saakka. Niin sukkelat kanojen perässä! ja jos
näkisit niitten ajavan nuoria ankkoja takaa! se on jotakin katseltavaa.
Minä lähettäisin niitä useimminkin semmoisiin pieniin yritysretkiin,
mutta en saa laiminlyödä heidän kasvatustansa perheessä. He ovat
taivutettavat älyyn ja varovaisuuteen ja erittäinkin opetettavat,
miten paraiten pääsisivät pauloista, metsästäjistä ja koirista. Kun
kasvatuksensa on lopetettu, heidän on lähteminen ulos maailmaan omin
neuvoin työskentelemään ja tuomaan kotiin jotakin vanhemmillensa
eläkkeeksi. Heidän hampaansa ovat jo varsin hyvissä voimissa ja
karkauksensa on erinomaisen tarkka."
"Se on suurin ilo vanhemmille", sanoi Mäyrä, "kun heille kasvaa
kelvollisia lapsia ja erittäinkin semmoisia, jotka oppivat
elatuskeinon, jolla voivat heitä auttaa toimissansa. Minä olen iloinen
siitä, että nämät kuuluvat minun sukuuni, jolle toivon heistä kunniaa".
"Ehkä nyt menemme levolle", sanoi Repolainen, "koska kaikki näkyvät
olevan väsyksissä ja sinä erittäinkin, veikkoseni, näin pitkän matkan
kuljettuasi."
Kaikki panivat maata linnan salin lattialle, joka oli peitetty heinillä
ja lehdillä.
Mutta Repolainen ei saanut unta silmiinsä, kun oli kovin murheissansa.
Asiansa olikin semmoinen, ett'ei ollut hyvä neuvo liikana. Kun aamu
valkeni, oli hän vielä syvissä mietteissä, miten pääsisi tästä pulasta.
Nyt nousi hän vuoteeltansa ja sanoi vaimollensa: "Älä nyt ole levoton,
mutta asia on semmoinen, että minun on Mäyrän kanssa meneminen hoviin.
Pysy sinä täällä kotona vaan alallasi. Jos joku hakee minua, sano
olevani jossakin muualla. Pidä nyt huolta talon toimista, niinkauan
kuin olen poissa".
Mutta rouva Revotar sanoi: "oudolta se kuuluu, että sinä taas lähdet
siihen hoviin, missä vähä aikaa sitten olit hengen vaarassa. Onko sinun
välttämätön pakko lähteä sinne? Muista entistä käymistäsi siellä." --
"Se ei ole todestakaan mikään hauska muisto", sanoi Repolainen. "En
muista milloinkaan olleeni semmoisessa tuskassa, sillä mulla oli
vihollisia koolta eikä ystäviä ensinkään. Mutta paljon tapahtuu
tässä maailmassa; ei ole mitään uutta auringon alla. Näinpä tulivat
viholliseni häpeään, vaikka luulivat minun jo joutuneen auttamattomiin.
-- Älä nyt siis, muijaseni, koeta estää minua menemästä. Kyllä minä
katson eteeni, missä varovaisuus on tarpeella. Ole siis levollasi vaan;
ei ole nyt mikään syy tuskitellaksesi. Jos suinkin mahdollista on,
tulen jo viiden tahi kuuden päivän päästä luoksesi. Siksi, kultaseni,
jää Jumalan haltuun!"
Näin sanottua, lähti Kettu Mäyrä Metsäsian kanssa hoviin matkaamaan.
Kahdeksas Luku.
Mäyrä ja Repolainen kulkivat suorinta tietä kuninkaalliseen hoviin.
Matkalla lausui Repolainen: "Tulkoon nyt mikä hyvänsä, sen minä vaan
tunnen, että menen hyvällä onnella. -- Mutta minun täytyy tunnustaa
sinulle, koska kerran olet ruvennut rippi-isäkseni, että olen viimeisen
tunnustukseni jälkeen tehnyt vielä muutamia syntiä lisäksi. Kuule
tunnustukseni."
Nyt kertoeli hän ilolla katsannolla, miten taas oli tehnyt Sudelle uutta
koiruutta.
-- "Armas rippi-isäni, minä olen taas tehnyt sinulle tunnustuksen;
neuvo nyt, millä saisin tästä synnistäni päästön."
Mäyrä lausui vakaalla äänellä: "haikealla mielellä näen teidän taas
uudestaan syntien vallassa. Te ette näy ymmärtävän mitä rauhaanne
tulee. Mutta kun pelkään teidän nyt olevan likellä kuolemaa, tahdon
teitä synnistänne päästää, jottette niihin hukkuisi. -- Mutta pelkään
pahoin, että olette saattaneet kuninkaan lepyttömyyteen. Sillä hän ei
varmaankaan anna teille anteeksi, mitä olette tehneet Wääräsäärelle
ja Waakkujaiselle. Minua ihmettää, kuinka käytitte itsenne niin
varottomasti ja hurjamielisesti."
"Mitä joutavia!" huusi Kettu, "kunkin pitää raivaaman tiensä tässä
maailmassa. Emme täällä taida elää niinkuin luostarissa. Se joka
simaa myy, nuolee silloin tällöin sormiansa. Mielenkuvittelukseni
kiihtyi tuon Jäneksen kauniista vartalosta. Yöt päivät näen minä hänen
mielessäni juosta harppaavan silmäini edessä. Pieni lihava ruumiinsa
kutkutti ruokahaluani. Ja tuo Oinas sitten, kuinka usein olen ollut
suutuksissa tyhmyydestänsä! No, kuollut on kuollut, ei sitä enään voi
mikään auttaa. Ottakaamme jotakin toista puheeksi".
Repolainen sitten rupesi laveasti osoittamaan, kuinka oli kuningas
itse rosvo, vieläpä ylimyksensäkin rosvoja. "No, olenko minä näitä
valtikkaita pahempi", lausui hän. "En suinkaan, mutta katso, ystäväni,
minä olen ryöstämisen etu-oikeutta vailla, ja sitä varten saan minä
vainoa kärsiä. -- Ja nuot papit sitten, kyllä he yöt päivät saarnaavat
meille korvat täyteen tämän maailman turhuudesta, mutta ovat kuitenkin
valinneet lihavimman osan sen hyvyydestä."
Tästä närkästyi Mäyrä ja sanoi: "minusta se on hyvin sopimatonta,
setäseni, että otatte jaaritellaksenne muitten syntiä, kun teillä on
kylläksi omia ajateltavia."
Kun pääsivät hovin likitienoille, tuli heitä vastaan Martti Apinja,
joka kulki pyhissä-matkustajana. He seisahtuivat tervehtimään häntä
ja Repolainen rupesi kanssansa juttelemaan. Kertoeli, näet, kuinka
oli joutunut vihollistensa vainon alaiseksi ja vielä lisäksi pannaan
pannuksi. Hän olisi muka tahtonut lähteä Roomaan päästöä hakemaan,
mutta ei tohtinut jättää perhettänsä, peläten sen joutuvan Mesikämmenen
mielivaltaan.
Martti Apinja selitti nyt hänelle kaikenlaisen Rooman Kirkon asioita
ja kun oli muka paljon voiva Paavin tykönä, lupasi toimittaa hänelle
pannasta päästön, jopa niinkin ajaa asiansa, että Paavi julistaisi
kirkon-kirouksen kuninkaan ja koko kansansa päälle, elleivät nämät
lakkaisi muka syyttömästi vainoomasta Kettu ystäväänsä. Ketut ja
Apinjat olivat muka aina olleet hyvät ystävät, jonka tähden olisi
hänelle mieluinen velvollisuus auttaa vanhaa veikkoansa, semminkin
kun oli syntien anteeksiantamus ja semmoiset asiat paremmin ajettavat
luotettavan välimiehen avulla.
Kettu Repolainen kiitti Martti ystäväänsä hänen lupaamasta avustansa ja
lähti Mäyrän kanssa hoviin astumaan, missä par'aikaa sotaa tuumailtiin
häntä vastaan.
Yhdeksäs Luku.
Perille päästyänsä, lankesi Repolainen polvillensa valtaistuimen
edessä, tervehtien kuningasta tavallisella kunnioituksella ja
liehakoiten parhaasta päästä kuninkaattaren edessä. Kaikki hovilaiset,
jotka tunkeusivat katsomaan valtiokiroukseen heitettyä, ihmettelivät
surutonta käytöstänsä. Mutta kuninkaassa paloi ankara viha eikä ollut
hän niin helposti lepytettävä.
"Orpanasi, Martti Apinja", lausui Kettu, "otti toimittaaksensa
Paavilta minulle pannasta-päästön, jott'en itse tarvinnut lähteä sille
pitkälle matkalle". -- Sitten koki hän sukkelilla valheilla kumota
Kaniinin ja Vareksen kanteita. Viimein lupasi hän heittää oikean
asiansa Jumalan-tuomion ratkaistavaksi, vaatien päällekantajansa
kahden-taistelukseen. Kaniini ja Wares Waakkujainen, kun tämän
kuulivat, lähtivät heti matkoihinsa. Mutta kuningas huusi: "missä
ovat päällekantajat?" Vaan kaikki pelkäsivät kovin suu-taistelusta
Repolaisen kanssa ja tästäpä oli Kettu hyvillä mielin. Kuningas nyt
nousi kovin vihoissansa valtaistuimelta ja puhui ankaria sanoja Jänes
Wääräsäären murhasta ja Oinas Ollikan kuolemanrangaistuksesta.
Repolainen sitten huusi: "mitä mä kuulen? onko Jänes jo kuollut ja tuo
Ollikka kadonnut näiltä ilmoilta? No, sitten on minulta suuri aarre
hukkunut; kaikki nuot kalliit tavarat, jotka heidän oli määrä viedä
kuninkaalle ja puolisollensa, ovat kaiketi menneet palaamattomiin. Kuka
olisi voinut uskoa että tuo Ollikka olisi tahtonut murhata Wääräsäärtä,
ryöstääksensä kuninkaalle aiottua omaisuutta. Oh, tämä maailma on
täynnänsä ilkeyttä ja petollisuutta!"
Mutta Kuningas ei ottanut kuullaksensa Repolaisen valituksia maailman
pahuudesta, vaan lähti vihastuneena kammioonsa, missä puolisonsa
piti keskustelemuksen Apinjan vaimon, rouva Ryppynaaman kanssa.
Rouva Ryppynaama puolusteli kaikin voimin Repolaista, muistuttaen
Heidän Majesteettiansa hänen ky'ystänsä monenmoisiin toimiin, mainiten
esimerkiksi, kuinka hän eräässä taisteluksessa käärmeen ja talonpoian
välillä oli näyttänyt erinomaista viisauttansa. Kuningas tästä vähän
leppynyt palasi oikeushuoneesen, vieläkin uhaten Ketulle kuolemaa.
Mutta tämä valitti haikeasti aarteen hukuttamista, ollen muka vakaa
päätöksensä, elää ainoastaan sen löytämiseksi, jos pääsisi vapaaksi.
Kymmenes Luku.
Repolainen rupesi nyt semmoisella tarkkuudella, jotta sanansa kuuluivat
hyvinkin todenmukaisilta, luettelemaan kaikkia, mitä tuo kuninkaalle
lähetettävä aarre sisälti. Siellä oli muka sormus, johon oli
kirjoitettu taikakirjaimia, joita ei voinut kukaan muu kuin Juutalainen
Abryon Trevesistä selitellä. Joka tämän sormuksen kantoi, se ei muka
ikinä voinut nälkää eikä janoa nähdä; ei missään taisteluksessa
joutua ahdinkoon, ei koskaan joutua sen vihoihin, jonka näkyvillä
oli, eikä milloinkaan vahingoittua vedestä tahi tulesta. Vielä monta
muuta taikallista ansiota oli tällä sormuksella. -- Siellä oli
myöskin kuninkaan puolisolle yksi erinomainen kampa ynnä merkillinen
pitkä-silmä. Nämät olivat Repolaisen kertomuksen mukaan vielä
kummallisemmat kuin tuo sormus. Vielä lisäksi oli kummankin päälle
kuvia piirrelty, joista Repolainen jutteli aivan merkillisiä satuja.
Näin puheensa venyi kovin pitkäksi. -- Viimein muistutti hän kuningasta
isä vainajansa tekemistä ansiotöistä, kotilääkärinä ollessaan. --
"Mitä isä vainajasi ansiotöihin tulee", vastasi Hänen Majesteettinsa,
"ovat he jo muistostani kadonneet. Mutta mitä hyötyä on minulla ollut
sinusta?"
Repolaisella oli kohta vastaus valmiina. Hän jutteli toisen
kertomuksen, missä parhaasta päästä koetti sortaa Susi Jolkan kunniaa.
Tässä puheessansa keskeytti häntä kuningas, sanoen: "Oikeuden-tutkinto
on aljettava; päällekantajat astukoot eteen."
Mutta nämät eivät uskaltaneet kanteitansa esitellä, kun tiesivät
selvän totuuden ei voivan paljon Repolaisen kavaluutta vastaan. Jo
olisi Repolainen päästetty vapaaksi, aarretta muka hakemaan, ellei
samassa Susi olisi tulla astunut esiin Ketun taistelus-vaatimusta
vastaanottamaan.
Yhdestoista Luku.
Susi Jolkka antoi nyt lavean ja surkean kertomuksen siitä, mitä hän
ja rakas vaimonsa Hukatar oli kärsinyt Repolaiselta. Ketun vastaukset
olivat heti valmiit; hän väänsi taas kaikki Suden kertomat ilkityönsä
omaksi ansioksensa. -- Hukatar jutteli vielä toisen kertomuksen;
Repolainen teki tästä vallan toisenmoisen selityksen.
Nyt huusi Susi Jolkka: "emme täällä voita sanoilla mitään. Oikeus on
aina oikeus ja on aina vakaana pysyvä. Sinä, Kettu, olet valhettelija,
sinä olet murhaaja, petturi ja varas. Minä vaadin sinua mies miestä
vastaan taistelemaan. Heitän asiani Jumalan ratkaistavaksi."
Kuningas otti nyt takaus-miehet molempain saapumisesta
oikeus-taistelukseen, joka oli tulevana päivänä pidettävä, ja määräsi
laipioita asetettavaksi tappelupaikalle.
Yöllä kokoontuivat kaikki Repolaisen ystävät hänen ympärillensä ja
rouva Ryppynaama puhui lohduttavaisia sanoja ja antoi hyviä neuvoja.
Sitten ajeli hän Ketulta kaikki karvat pois ja voiteli ruumistansa
öljyllä ja rasvalla. Aamulla tuli Saukko ja Mäyrä kiihoittamaan
sukulaistansa, tuoden hänelle kyyhkyisen-poikaa eine-ruuaksi.
Repolainen suurusti suruttomasti ja lähti sitten laipioille,
sukulaisensa ja ystävänsä ympärillään.
Kahdestoista Luku.
Kuningas nauroi ylimäärin, kun näki Repolaisen voideltua ruumista. Nyt
tuli Susi Jolkka ystävinensä, jotka uhkauksilla ja herjaus-sanoilla
toivottivat Ketulle kuolemaa. Sitten lähestyi pappi ottamaan valan
taistelusmiehiltä. Kukin vannoi että hänellä oli oikeus kaikissa ja
että vastustajansa oli väärässä. Sitten jätettiin molemmat laipioin
sisäpuolelle, johonka nyt kaikkien silmät kääntyivät.
Susi ahdisti ankarasti. Repolainen asetti itsensä niin, että oli
hänellä myötä-tuuli, ja rupesi maasta kaaputtamaan santaa Suden
silmiin. Kaikin neuvoin koetti hän vimmata vastustajaansa. Niinpä
hätyytti hän sitä pahimmasti, kun sen silmät olivat täynnänsä santaa
ja tomua. Viimein onnistui Repolaiselle kuokaista Suden toinen silmä
pois. Mutta nyt kallistui taas onni Suden puolelle. Repolainen
rupesi sitten huutamaan ja vanhan-aikaisten urosten tavan mukaan
herjaamaan vihollistansa, jotta tämä vihan vimmoissa heittäisi kaiken
varovaisuuden. Mutta Susi pani hurjistuneena kaiken voimansa liikkeelle
ja sai viimein Ketun toisen etu-jalan hampainsa väliin. -- "Tunnusta,
Tunnusta itsesi voitetuksi, konna!" kiljui nyt Jolkka. --
No, Repolainen, kun ei tiennyt, miten tästä pulasta olisi pääseminen,
lupasi hiljaa tunnustaa Suden voittajaksi, ruveta orjaksensa ja tuoda
perheensä Sudelle kunnioitusta osoittamaan, jos vaan tästä pääsisi.
Kaikki kyyhkyset, hanhet ja kalat, mitä tästä lähin saisi valtoihinsa,
tahtoisi muka tuoda Sudelle. Paljon muuta vielä lupasi; mutta ei
tahtonut Susi enään ruveta hänen pilkattavaksi, vaan olisi tehnyt koko
taisteluksesta lopun, ellei Repolainen juuri samassa silmän-räpäyksessä
olisi kiinnittänyt toisen kyntensä arkaan paikkaan Suden nahassa.
Tästä Susi kauheasti huutamaan, jotta Kettu sai jalkansa vastustajansa
suusta. Kettu, joka nyt oli saanut toisen jalkansa irti, rupesi
molemmin kynsin repimään sitä Suden arkaa paikkaa. Molemmat vierivät
maahan ja veri purskahti Suden päästä. Nyt nostivat Jolkan ystävät
valitushuudon ja pyysivät kuningasta lopettamaan taisteluksen. Näin
loppui kahden-taistelus ja Kettu jäi voittajaksi.
Kaikki Repolaisen ystävät riensivät nyt tykönsä onnen toivotuksia
sanomaan ja eiliset päällekantajatkin soittivat nyt huiluilla ja
torveilla hänen kunniaksensa. Kuningas julisti, että Repolainen oli
kaikkiin syytöksiin viaton ja teki hänen paikalla Korkea-kansleriksensa.
Suuressa kunniassa palasi Repolainen nyt Veitikkälään ja suuri joukko
suosion-hakijoita tuli mukaansa Rouva Revottarelle kunnioitustaan
osoittamaan. Mutta pimeään huoneesen jäi Hukatar voitelemaan
unohduksiin joutuneen Suden haavoja.
Näin pääsi Kettu Repolainen suureen kunniaan. Ja ompi moni hänen
vertaisensa samaa tietä kulkenut kunnian kukkuloille.
Sukeltaja.
(Schiller'in mukaan.)
"Ken tohtisi knaappinen tai ritari
Sukeltaa tähän pyörteesen?
Kädestäin putos kultainen pikari --
Kita musta jo niellyt on sen. --
Pikarin ken mulle sen saattavi jälleen
Pitäköön omanaan, mä sen lahjotan hällen!"
Kuningas näin lausuen vuorelta,
Joka jyrkkänä longottaa
Meren uhkaten aaltoja valkeita.
Pikarinsa Karybdihin langettaa.
Ja virkkavi taas: "ken tohtivi teistä
Mullen pikarin tämän noutoa veistä?"
Ritarit sen kuulevat knaappinehen.
Sen ääneti kuuntelevat,
Ja katsovat hurjahan pyörteesen
Ja päätään kaikki he puistelevat;
Kuningaspa nyt mielessänsä jo suuttuu:
"Vai niinkös miehiä joukkoni puuttuu?"
He ääneti kuuntelit moitetta.
Vaan poikapa miehuinen
Edes astuvi pelkurijoukosta;
Vyön päästää, riisuvi nuttuisen --
Ja miehet kaikki ja neitoset poikaa
Nyt ihmehin katsovat nuorta ja hoikkaa.
Hän kallion reunahan astuvi
Ja katsovi pyörteesen:
Karybdi nyt kaikki min nielaisi
Ulos syöksevi jällehen mylväillen --
Kuni ukkonen paukkoava etähällä
Veet vaahdoten kumpuavat jyrinällä.
Kas kuohuen nyt kohisee kihisee. --
Tuli kuin sekauu vetehen --
Yhä aaltonen aaltoa toist' ajelee
Ja höyrynä roiskuvi taivahasen.
Vesist' ei näy yhtään loppua noista,
Kuni siittää pitäis meren mertä nyt toista.
Vaan hyöky jo viihtyvi vihdoinkin --
Ja mustana vaahdoistaan
Kita haukkoo pohjaton hirmuisin.
Manalaan kuni viepä ois suorastaan.
Ja lainehet kuohuen vyöryvät taasen
Nyt pyörtehen kurkkuhun vaahdokkaasen.
Nyt ennen kuin vesi taas palajaa
Alas poika jo syöstäiksee --
Väki säikähtäin kovin parkahtaa --
Hänen pyörre jo nielaisee;
Kita salpaus: hänt' ei enää näe silmin,
Ei tulle hän kuuna, ei päivänä ilmi.
Jopa viihtyvi pyörre nyt päältäpäin.
Se pohjass' ulvovi vaan.
Vavisten väki miettivi mielessään:
"Jalon poijan pyörre nyt vei Manalaan."
Yhä pohjass' ulvovan kuuluvi vielä --
Vaan kansapa raskaall' oottavi miellä.
"Jospa kruununki heittäisit rakohon.
Luvaten: ken tuosta sen saa,
Kuningasna sen päässähän kantakohon! --
En palkkoas sittenkään halaja,
Mitä tuo sisältää pahast' ulvova nielu,
Ei kertoa voi eläväinen sielu."
Moni laiva mi virtahan erhettyi.
Katos pohjaan sen sujahtain;
Ulos pirstoja jällehen ilmestyi
Suust' aaltojen kaikkea lainoavain. --
Jopa pauhaten taas kuni ankara myrsky
Nyt pyörtehen suust' ylös nousevi hyrsky.
Ja kuohuen taas kohisee kihisee,
Tuli kuin sekauu vetehen;
Yhä aaltonen aaltoa toist' ajelee
Ja höyrynä roiskuvi taivahasen,
Kuni ukkonen paukkaava etähällä
Veet vaahdoten kumpuavat jyrinällä.
Kah -- jossa on mustana pyörtehen suu,
Mikä välkkyvi valkoinen?
Käsi tuossa ja niskaki paljastuu,
Joka pyrkisi rantahan soudellen.
Se on hän! Se on hän! Kädellään kohotellen
Pikarin hän näyttävi riemuitellen.
Hän huokasi kauvan ja riemuiten
Kun taas näki auringon;
Ja toinen huusi sen toisellen:
"Hän elää, hän on tullu, hän säilynyt on!
Hän vallasta vihasen vesinielun
Ylös ilmahan taas elävän toi sielun."
Väki saattavi hänt' ilohuudoillaan
Hän tulee kuninkaan etehen,
Pikarin hänell' antavi polvillaan --
Kuningasp' oman tyttären kaunoisen
Pikarilla nyt käskevi viinoa kantaa;
Vaan poikapa juotua tietonsa antaa:
"Eläköön kuningas ja se riemuitkoon,
Ihaella ken päiveä saa!
Sillä kauheita minä nähnyt oon!
Ei ihmisen koittaa piä Jumalaa!
Ijäkseen pitäis syntinen pois halu heittää
Se nähdä min Luoja syvyyksihin peittää!"
"Minä nuolena pohjahan vierähdin;
Vaan kallion luolasta
Tuli vastahan virta nyt toinenkin --
Niin tempasi pyörre mun kahtaalta
Ja kuin kiekkoa alkoi pyörrähytellä;
Mä vierin, en taitanut vastustella."
"Jumala, jota aukseni huuvahdin
Tähän hirveähän hätähäin,
Mun saattoi korkeahan karihin;
Siihen tartuin henkeni säilyttäin, --
Tähän virta se myös pikarin oli tuonut;
Se muuten pohjattomiin olis puonnut."
"Alahallani purpurankarvaista
Syvyytt' oli vuorittain,
Siell' ääntä ei milloinkaan kajaha.
Vaan hirmuksein sen nähdä sain;
Lohikäärmeillä sisiliskojen kanssa
Se helvetin kattila ol' majanansa."
"Ja vilskuvan siellä ma näin, sekasin
Mytyss' yhdess' uiksellen,
Monipiikkisen rohkan ja tursaankin
Sekä moukkuripään ison venkalehen.
Mull' irvisti hirveät hampahat siellä
Meren kauhistus haj, mua pyytäen niellä."
"Siinä riipuin miettien hirmuksein
Apu kuin oli kaukaisna;
Minä ihminen vaan ypöyksiksein
Meren mittaamattoman pohjassa,
Johon ei voi kuulua ihmisen kieli, --
Petojoukoss' ainoa järkevä mieli!"