Rosan sairastaessa. Näistä muutamista muistoonpanoistani tainnette
arvata ne seikat, jotka ovat tapahtuneet, ja joita en uudelleen saata
kertoa.
-- -- Tammikuun l päivänä -37. Oi väärää, sokeata oppia, hyljätä
viattomuuden maallista iloa! Mitäpä on tämä ilo muuta kuin sen
taivaallisuuden nautintoa, joka kaikessa vallitsee? Myrkkyä! Milloin
imeepi mehiläinen myrkkyä! --
Anna silmääni valoa, taitaakseni katsella ihmiskuntaa, niinkuin
silmäilen jonkun kasvoja, ja näytä minulle niissä yksiki paikka, jota
ei viattomuuden mahti voita ja joka ei enennä sen eläväistä suloa. Oi,
te jalouden puhuvat kuvat, valonenne ja pimentonenne, oi ylenkatsotut
kukkani, teistä toki olen oppinut, elämän luovan ihanuuttansa
pimeydestä ja valkeudesta. --
Täydellisyys. Turhaanpa sanotaan: täydellisyys on pysyvä.
Täydellisyyttä on ajan jokaisessa hetkessä, ja tähän täydellisyyteen
kuuluu itse se puuttuvainen silmäki, joka sitä ei näe.
Helmik. 7 p. -- Sydänyö. Rosa valvoo. Valkealla hangella näen
valon paistavan akkunastansa. Olen itseki sytyttänyt lamppuni unen
puutteessa. Ah te säteet hangella, jotka todistatte siitä valon
lähteestä, josta on syntynne, teissä olen yöllä mielinyt nähdä
kuvaelmia ihmiskunnasta, Jumalan pyhästä valovirrasta. Rosa, eksynyt
lapseni, elä soimaa sadetta siitä, ett'on mennyt niin kauvas valosta;
mitä kirkkaampi se on, sitä edemmä se ehtii, sitä kirkkaampaa syntyä
se osoittaa. Paistakaamme täällä rakkaudesta ja uskosta, niin yö
ympärillämme on päiväksi muuttuva, elkäämme vavisten heittäykö takaisin
lähteesemme, se on sen säteiden kieltoa, se on sen valon kieltämistä.
Helmik. 17 p. -- Ensimäinen kevätpäivä. Aurinko anastaa valtansa
jälleen. Ilma huokuu sulaa elävyyttä, se on herännyt pimeästä
talvi-unestansa ja maaki herääpi heti. Rosa on lähtenyt huoneestansa
ensi kerran isoon aikaan. On istunut hetkisen portahilla, kuullut
varpusen visertävän ja nähnyt kimeltäväin pisarten herahtelevan
katolta. Silmänsä näin loistavan, kuulin hänen syvältä janoten
henkeänsä vetävän, luulenpa hänen tuokion etsineen Jumalaa
huomenriemuisessaki maailmassansa. Ah itse riemu, joka nostattaa muiden
mielen pilviä kohti, on hänestä ylen raskas, pienin ryyppäys luonnon
terveysmaljasta sulattaa hänen olentonsa. Väsyneenä, miltei vaipuneena
saatettiin hän jälleen huoneesensa. Millainen loppu kaikesta tästä?
Huhtik. 17 p. -- Kukkia jo! Kirsikukkia on lasissa Rosan pöydällä.
Ihmeellistä, mitä enemmän itse kuihtuu, sitä paremmin näyttää hän taas
rupeevan rakastamaan pireyttä ja eloisuutta. Eron aikako lähestynee ja
tehnee hyljätyt armaiksi jälleen?
Huhtik. 25 p. -- Selkä on auvennut, jää on poissa. Päivän laskussa
näkyi kurkiparvi välkkyvän järvellä. He ovat jo kohottaneet lentimensä
ja muuttaneet. Mikä ihaninta on, se ei ole jokapäiväinen vieraamme, se
on matkamies, joka vaan käypi katsomassa.
Toukok. l p. -- Hän tahtoo täältä, tahtoo eritä. Mitäpä etsii? Mihinpä
pakenee? Maan alla, pilvien takana, ylempänä maailmain maailmoja,
mitä siellä löytää muuta, kuin minkä täällä on hyljännyt: luoman ja
Jumalan? Olisiko minulla keinollinen mahti, istusin tautivuoteen
ääressä ja kuvaisin kuolevalle suloisia muistoja. Näyttäisin hänelle
maan juhlaloistossaan, panisin vuoden vaihtelevat ajat kiertelemään
kauniina silmäinsä ohi, johdattaisin mielensä kuviteltaviksi
lapsuutensa, nuoruutensa, miehuus-ikänsä riemut, kaikki kohtaamansa
lemmen silmäilykset, kaikki ne voitot, jotka on nähnyt hyvän voittavan,
ja tekisin niin ympärinsä kesämaailman sanoista. Siinä hän nukkuisi,
niinkuin pilvettömänä kesäiltana nukutaan, iloisena olleesta päivästä
ja odottaen auringon ja ilon koittoa aamulla.
Toukok. 28 p. -- Tulla tänne, pyrkiä hänen vuoteensa ääreen,
lohduttamaan! Pois, pois, mustat aaveet, lohdutuksenne tunnen! -- Mikä
on jalointa, tosinta, pyhintä, sepä välikappaleena viettelijän kädessä.
Ei pahalla, vaan parhaalla kahleitaan sydän. Kuvaan yhden niistä
teistä; tuhansia ovat. Majassa pyörii vanhempain ja siskosten seassa
viatoin tyttö, ja muistaa iloisissa vaivoissaan ainoastansa heidät.
Siitä välttyy sitte päivä ja ilta tulee, ja hiljaiselle tienoolle
nousee tähtiä loistavia. Uusi maailma, täynnänsä hartautta ja rauhaa,
kypsyypi ulkona. Tuossa lähenee viettelijä. -- Tule viatoin, sanelee
hän, ett'et hautauisi pienten huoltesi tomuun, vaan oppisit elämään
ylevämpää eloa. -- Ja hän menee myötä, ja majasta ulos tullessansa
kuu kohoaa vuorten takaa ja kaunistaa hänen seutunsa kaksi vertaa.
Tuntonsa taipuvat, sydämensä riemastuu. -- Katso, sanoo taluttaja,
eikö tämä ansaitse silmäystä? -- Hän näkee hänen puhuvan totta. Tuopa
sitte teroittaa äänensä ja nuhtelee entisestä tylyydestä, että on
maannut hartautensa, ett'ei ole useasti etsinyt hetkeä, jaloa kuin
nykyinen. Tyttö säikähtyy, sillä sydän on täynnä ihastusta, ja hän
näkee, minkä on hyljännyt. -- Ja elo, jotas elät, kuiskaa viettelijä,
ja ne tunnot, jotka sinussa liikkuvat, keilläpä osaa semmoisista?
Ylennä silmääsi ja katso, josko tuhansista olennoista ympärillämme
ainoakaan nostattaa itsensä jokapäiväisestä elämästään, elääksensä
kuin me. Näetkö ainoatakaan rinnallamme? -- Ja hän katselee, ketään ei
näe. Silloin häneltä mustenee maa, ja ihmiskunta on hänestä aaltoileva
meri sielutoin, ja hän nojaakse viettelijän rinnoille ja sanoo: me
seisomme kalliolla merellisellä, elä luovu minusta, sinutta olen yksin!
-- -- Mieletöin! miksi et sanonut: niin, pyhä on ja ihana minulle avaamasi
maailma, mutta onpa majanäki pyhä maailma, siskosteni silmät ovat myös
kirkkaat, suloiset tähdet, ja vanhempaini sylissä elän runsaudessa kuin
täälläki; opeta minua rakastamaan, eläkä hylkimään!
Kesäk. 1 p. -- Koko päivän vaan äidistänsä! Hehkuvin silmin, kuulaana,
melkeen kirkastuneena ainoastaan äidistänsä! Olipa vaan lapsi,
vakahainen lapsi, kadottaessansa äiti armaansa, ja muistaa kuitenki
kaikki. Eikö hän ollut semmoinen? Eikös rauhallisena ja vakaana
kävellyt kukkaistesi keskellä, hoitanut niitä, hoitanut sinua ja
minua? Kysymys kysymyksen perään! Ah, rakkaudella muistelee äitiänsä,
ja iloitsee elettyänsä, niinkuin eli. Onpa pelastettu! Voinko uskoa
hänen -- -- Minua käsketään luoksensa. -- --
Kärsiväisyyttä, malttavuutta, toivoa! Kohtaammehan jälleen toisemme!
* * * * *
Täkäläisen tilan näette tästä ilmoituksesta, jota pyydän teitä
hyväntahtoisesti panettamaan johonki sanomalehteen.
Hän lepää nyt järven toisella puolella. Kirkas selkä, joka ennen oli
ihastukseni, on nyt musta, kolkko hauta, jonka yli harvoin hirviän
luoda silmäystäkään.
Päivät ovat hitaita ja muuttelehtamattomia. Hämärää saan odotella
melkeen sydänyöstä sydänyöhön, se on vuoden ajan syy, ja hämärän ei aina
ole uni mukana.
Vuoden päivät olen yhä enemmän havainnut vanhenevani, ja vuosien kanssa
vähenevät voimat, herraseni, voimain kanssa mielilaatu, niin on luonnon
tapa.
Vanha palvelijani ijästyy niinkuin minäki. Joku päivä takaperin menin
puutarhaan. Hän kasteli kukkasarkaa, mutta huolimattomasti, äkäisesti,
että loukkailiki kukat vesikannulla. Nuhtelin siitä. "He niin", sanoi
hän, "kelle niitä hoidamme?" Ukko kääntyi katkeraan itkuun, minä jätin
hänen ja läksin pois.
Tunnetteko ketään hyvää, turvatointa tyttöä seitsentoista vuotiasta,
joka mielisi isää saada? Yhtäläisyys! Nuoruudessa ovat ihmiset toinen
toisensa kaltaisia, toisella tytöllä on aina jotakin toisen sielusta.
Antakaa anteeksi, herraseni, ett' on niin lyhyt kirjeeni. Minun
on kovin vaikea pitää ajatuksiani koossa. -- Vielä kerran: hellän
sydämenne tähden lähetän päiväkirjani, johon olen pannut yhtä ja toista
viime ajoin. Sen takaisin saapuessa odotan mielellistä kirjettä.
Hyvästi!
Suomennoksia Runebergin Runoelmista.
Kuoleva Sotilas.
Jo veri-päivä päätynyt
Oil Lemun rannalla,
Ja lyötyin huoku viihtynyt
Jo kuolo-kentalla;
Merellä, maalla pimeni.
Yö haudan tyyneen hiljeni.
Reunalla aallon pimiän.
Mi näki metelin.
Suursaaren aioilt äkiän
Havaitsi soturin;
Hän istu, käsi otsallaan,
Oil juossut veri povestaan.
Hyvästiäns ei lausua
Hän tainnut tutulle,
Isäins' ei ollut seutua.
Min vuoti verelle;
Kotins' oil Wolgan rannalla.
Hän täällä vihan alalla.
Silmänsä, vaikka sammuvan,
Loi välist' ylös hän.
Sannalla saman lakean,
Lähellä uron tän,
Mies nuori makas kuoltunut,
Hänt' ukko katsel' uupunut.
Kun kuula viuhui, sota soi,
Kun vert' oil povissaan,
Vihansa vastakkain he toi
Kalpaansa koittamaan;
Nyt vanh' ei riitaa hakenut,
Nuorenki miel' oil masennut.
Mut yö se yhä etenee.
Ja soutu kuullahaan.
Kuu pilven raost' antelee
Seudulle kuumettaan;
Jo saapuu venhe rannallen,
Siin' impi yksin soudellen.
Hän kuolon käypi jälkiä
Kuin haamu rauhatoin.
Käy vaiti ruumis-riviä.
Vaan itku-karpaloin;
On kulku kumma ukosta,
Hän havahtavi horrosta.
Vaan heltyin hetki helkettään,
Mink' impi eteni,
Ja miettivämpi entistään
Näkönsä lieveni;
Kai aave iski mielehen,
Hän ties', kut' etsi neitonen.
Se ootti; impi läheni
Kun sanan saanna ois.
Niin vakaan, vait, niin ääneti.
Kun häntä henki tois;
Hän tuil ja näki edessään
Jo ruotsalaisen pitkänään.
Jo näki, huusi nimenkin, --
Vastett' ei kuulunut --
Jo varsin vaipui sylihin --
Se hänt' ei sulkenut;
Kylm' oli rinta rikkunut.
Ja kaikk' oil vaiti, riutunut.
Nyt kyynel -- sanoo runotar --
Juoks' ukon poskelle;
Hän sanan sanoi -- Ilmatar
Sen korjas tuulelle;
Nyt nousi hän, käv' askelen
Ja näänty neidon etehen.
Mi miel' oil suru-näkönsä,
Sanainsa salaisten?
Tuo kyynel hellän silmänsä --
Ken selittävi sen?
Hän kun käv' immen etehen
Ja kuoli -- mi tuil mielehen?
Tunnollenkohan lepoa
Viel' ano äänensä?
Rukoillakohan rauhoa
Viel' oli mielensä?
Vain osoako ihmisen
Hän itki ilkeen, vaivaisen?
Hän vihan maalt' oil lähteinyt,
Sen kalpaa kantaen;
Vaan, veikko, vihas heitä nyt.
Käy käteen leppyen.
Ah! eloon kosto katsovi.
Sen himot kuolo katkovi.
Poika ja Lähde.
Lähtehelle vihoin virkki poika!
Lähde, niityn silmä, lemmen lähde!
Tuhannesti muotoons' armahani
Sini-povessas on silmäillynnä.
Vaan sa sen et sulo-kuvaa vaali,
Säilytä et muotoo impyeni.
Hän kun poistuu, pois on kuvansakin.
Ja ma etsin suotta sitä sitten,
Rankaisenko sua, lemmon lähde,
Sekoanko, kaivanko sun kuiviin,
Talloanko kauniit kukka-reunas?
Lähde taasen rukoili ja lausui:
Poika, miksi rankaisisit mua,
Aaltoin sekaisit ja loisit kuiviin.
Tallaisit mun kauniit kukka-reunain?
Minä veen on vieno tytär vainen,
Lämmint' ei oo veri-suonta mulla,
Lempee mull' ei muille, muill' ei mulle;
Pahempipa kun ei sun povessas,
Oman poves lämpö-lähtehessä
Kultas kuva viikompahan viivy,
Kuin hän kukkan' ompi silmäis eessä.
Yhtyminen.
Impi kesä-illan' istui
Kuvaans' ihaellen veessä:
"Kaspa, ah! kuin oon ma kaunis!
Vaan mit' onpi siitä mulle:
Nuorukainen, lemmittyni
Nää ei mua eikä kuule!
Ruusu, vieressäin ku kukit,
Puna ota huulillani!
Ilman purpurainen pilvi,
Purpur' ota poskiltani!
Tähti kalpee pilven päällä,
Kirkkaus sa silmäin ota!
Loput ota sa, o hauta!"
Tänp' on kuullut kulta kiltti
Lähimmästä lehdiköstä.
Ja hän tytön tykö rientää,
Hän tuo etsitty, tuo löytty.
Vaan hän suuta sille suikkas:
"Ruusu vei nyt huulen punan!"
Ja hän posken liitti poskeen:
"Posken purpuran vei pilvi!"
Ja hän tytön katso silmään:
"Silmän kirkkaun vei tähti!"
Ja hän syliin tytön sulki:
"Loput hauta vei nyt viimen,
Sill', o! tyttö, tää on hauta,
Kust' ei kukaan poies pääse."
Lähtehellä.
Ma katson, lähde, reunallais,
Kuin pilvet kulkevat;
Kun taika jokin johdattais,
Ne veessäs vaihtuvat.
Tuil tuossa pilvi puna-suu
Kuin ruusu tupessaan;
Hyvästi, ah! se poiestuu;
Ei pyörrä polvenaan.
Kas, tuossa toinen selkeemmin
Jo eessäin loistelee;
Ah! rientäin vielä vireemmin
Pois sekin pakenee.
Jo toinen taas; se jämiä.
Ei käy se joutuhun;
Vaan, lähde, tää on pimiä.
Se pimentävi sun.
Mä mietin, kun sun näin mä nään,
Mun mieltäin muuttuvaa;
Kuin monta kulta-pilveään
Silt' yhä katoaa;
Kuin moni pilvi pimiä
Loi yön sen poveheen.
Ja tulless', ah! oil' viriä.
Vaan meni verkalleen.
Mut mennessään kun tullessani
Nuo tyynni tunsin mä;
Ne pelkät pilvet olit vain
Mun mielein peilissä.
Ja peilin varjo, valoisuus
Niin niist' on rippuva! --
O! lähde, kosk' on lepoisuus
Aalloissas asuva?!
Soturi-vanhus.
Nousi vanhus vankka loukostansa,
Miss' oil maannut pimennossa pirtin.
Ikä, ennen raskas hartioilla.
Kevenneeksi näytti nyt. Hän seisoi
Mittavana, paljon muuttununna.
Varsi suora kuni sotamiehen. --
Ruoti-vaivaiseksi vanhoillansa
Utaunut oli uljas ukko.
Muiston' oli hällä muinosista
Tappeluista -- arvet ainoasti.
Koditoinna kauan käveltyä,
Matkattua viikon, pääty viimen
Tiensä Röikön tölliin Alavuuteen.
Niinkuin horroksista herännynnä
Pystyälle hän nyt pyrähtihen,
Ryhtyi arkipuvun riisuntahan
Kulunehen, mutta päälleen puki
Pyhä-vaattehensa ukko vanhat,
Hopee-hapset korjas korvain taakse.
Valmis lähtöön pirtist' oli tuossa
Soturimme, arvosana asuin
Keltasinisessä puvussansa,
Hattu vaski-päärmehinen päässä,
Laen koskeen, pyöreen partahalla.
Kuolon vaka tyyni katsannossa,
Kädessänsä sauva käypäläisen.
Ulkon' armas paistoi aurinkoinen,
Kauan pilviin piiltyänsä, taasen;
Elokuun oil päivä seitsentoistas
Selvä, sulo, kesä-heltehinen;
Kentän, järven pintaa puhalteli
Kevein löyhäyksin vieno tuuli.
Mihin piti vanhan sotamiehen?
Mihin säällä sulosella tällä?
Minne ohjas ukko askeleitaan?
Minne meni tällä kertaa tiensä?
Tokko kolkoks' oli käynyt kolo,
Ahtahaksi loukoss' asuntonsa?
Ja nuo pyhävaattehensa vanhat
Miks' oil päällens' ukko pukenunna?
Kirkkohonko käkes hän nyt käydä,
Templihinkö Herran piti matka?
Kuulunut ei soitantoa sieltä,
Kaikumist' ei kimeen kirkonkellon;
Kiinni oli kivimuurin portti,
Kiinni kirkko, väestäkin tyhjä.
Ja mit' oiskaan tänäpänä ollut
Huonehessa tekemistä Herran;
Seitsentoistas päivä elokuuta
Sunnuntai ei tänä vuonna ollut.
Vaanpa niinkin vanhan mielest' oli
Parhaillansa kiihkun kirkonmeno,
Kirkon sisäss' ei se tosin ollut,
Lähistöllä toki likimmällä;
Sillä siinä seuduin kunnahalla,
Kankaalt' asti järven partahalle
Soti juuri Suomen sotajoukko
Edest' isänmaan ja kuninkaansa.
Elokuun oil päivä seitsentoistas
Selvä, sulo, kesäheltehinen,
Ja se sotur, vanhukselle oli
Juhlapäivä, jalo, kaunis, suuri.
Hänpä suoraan kävi kukkulalle,
Minn oil pystytetty Suomen sotalippu.
Tahtoi tänään Adlercreuts'in nähdä
Jumalata julki palvelevan.
Miekkain kitinätä teki mieli
Ukon vanhan vielä kerran kuulla.
Kuulla kanuunien laulantaa.
Säveleitä tuiki tunnetuita,
Juohutella muistiin muinosia,
Noita nuoruutensa urotöitä.
Katsastella, kuin tuo nuori suku
Kiistat kesti veritantereella.
Näin on ukon mieltä selitetty,
Ehkäp' oikeahan osattukin;
Tuumiansa tok' ei nähnyt kukaan.
Kävelynsä, sen vaan nähdä saatti.
Vakavia astuin askeleita
Hänen näki yhä etenevän.
Kunnes kirkon kunnahalle pääsi.
Missä sodan rajuin liekki riehui.
Varteen tien hän siinä sioittihen.
Oppimahan istaht' ottelua,
Silmäns' iski siitä Suomalaisiin,
Venäläisiin samon, vuorotellen.
Missä vainen raivos vastatusten
Joukkoin viha, vanhan silmä viipyi,
Kuultip' usein kuni kirkastettu
Muoto ukon ani mieltynehen.
Vihaisina vihisivät kuulat
Sokeoina yhä ympärillään,
Viljoin kaatui kuolon jalo touko
Likell' uron utelevan siinä.
Hänpä tok' ei tuosta liikahtanna.
Mielens' yht' oil iloinen ja tyyni;
Ja nuo kuulat kaikki ohi kuljit.
Ukkoon yksikään ei kajonnunna.
Vaihetellen yhtä yhtenänsä,
Mukaan onnen oikullisen aina,
Saarti häntä parvi sotilaita,
Päalle-käypä tahi pakeneva.
Vaan kuin kävivätkin sodan vaiheet.
Rikkonut ei ukon rauhaa kukaan,
Kunnioittain kulki ohitsensa,
Suomalainen, samoin Venäläinen.
Mutta ehtoo ehti; aurinkoinen
Lännen veräjillä väjyin seisoi.
Silloin miehuus Suomen sotilasten
Heille voiton tuotti vihdoin viimen.
Silloin sorretuksi näkyi vastus,
Vihollinen poies pakenevan.
Ja tuon urheen ukon ympärillä
Kaikki taas oil tyyntä turvallista,
Koska sitten joukko jälkimäinen
Kunnaan kukkulalta töytäis alas,
Ja se sotilasta sivuutteli.
Kookas kohos tämä seisaallensa,
Vakaisella virkkoi lausehella:
"Nuoret, urheet, somat Suomen poiat.
Onko joukossanne, kuka kuulis
Harmaahapsen sanaa sotilahan?
Kiitos suuri -- se on lausehensa --
Teille päivän kunniasta tämän?
Ilmoiss' ikänäns' ei oo hän nähnyt
Tappelua tätä loistavampaa.
Jumalalle kiitos, kunnioitus!
Vielä viepi voitot Suomen kansa,
Isäin henki viel' on hereillänsä,
Vielä miehi' ompi maalla meidän."
Kirkko.
Vaikeet vaiheet, koetukset kovat
Oiva tilalt' olit Onnelaisen
Syvään sysännehet köyhyytehen.
Min kov' onni säästi, sen vei aika.
Talvee viisi kahdeksatt' oil tuonut.
Päähän lumen, jot' ei sulaa suvi.
Yks vaan hätiä kaikest' oil, mi muinen
llons' oli, yks vaan, luja luotto
Jumalaan, ku onnens' ohjann' oli;
Ja hän oven loukossa nyt asui
Toisen taloss' ylenkatsottuna,
Armo-leipää syöden pitäjäänsä.
Mutta Juhannuksen juhla koitti.
Väki heräsi ja vanhat, nuoret
Juhla-pukuun pakenivat, kaikki
Herran huoneesen nyt rientelivät.
Sama halu heräs ukollenkin
Ja hän haluns' isännällen haasti:
"Veli armas, suoppa seuraan sua
Templiin tänään, koko kevät-kauden
Kivun tuskiss' oon ma taistellunna
Sopessani; vuotta puoli sitten,
Jumalan kun sanaa kuullut olen."
Järveen viittas isäntä. Se vielä
Vahvan sumu-vaipan vallass' oli.
Saart' ei näkyviss', ei vett', ei rantaa.
"Ootko itse osoava, lähde",
Sanoi hän, "muut venein eivät mene;
Vaan on matka pitkä maata myöten,
Eik' oo varsoja sun varaksesi."
Kovan kuultuansa lauseen läksi
Vaiti vanhus rantaan, veneen työnsi
Vesille ja soudun sumuss' alko.
"Joka kalain retket veessä johtaa,
Lintuin ilmass', että ennättävät
Kunne kutsuu lakinsa, Hän suopi
Minun myöskin templinsä nyt löytää."
Aika kului, vettä vaan ja usmaa
Näki ukko, uralt' eksynynnä.
Voima oil jo vaipumassa, soutu
Työläämpi ja hervotoin jo käsi.
Aamu-tyynessä kun selän yli
Korviins' ensi kerran soitto kaikui,
Hiljaist' oil se huminaa ja vienoo.
Ja hän kaukan' oivals' olevansa
Kirkosta, jo kotoo kauempana.
Kaikui toiste, kaikui kolmannesti
Soitto, vaanpa kaukaa sekin.
Ja hän silmäns' iski taivahalle,
Katsoi ylös pilvihin, kuin kysyin,
Voimaa vailla, neuvoa ja toivoo.
Vaan samassa vene, verkan kulkein,
Päätyi paadellen, ja himiästi
Paaden yli sumun suusta siinti
Silmiin tanner, lepoo tarjoava.
Rannall' astui ukko, uteleva.
Tunsi paikan, tunsi tyynni saaren.
Miss' oil nuorna monet kerrat käynyt.
Ja hän kalliollen istui, syvään
Miettien, ja kolkkoo oil nyt kaikki,
Pimee mieli, pimee maa ja taivas.
Mutta yhteen-soitto kaiku. -- Oilko
Korkeimman turvissa nyt vanhus? --
Hän kun taivolle loi toivotoinna
Silmät, sini-juova selvä näkyi
Pilvein rakoloista, valon aave.
Kirkossa nyt veisuu al'ettaman
Piti; saarell' autiolla saman
Ensi-kerran tuuli henkee veti
Lehtein lomissa, ja kiuru kiiti,
Valon herättämä, ylös ilmaan.
Luonnon horto pian haihtui. Sävel
Säveltä nyt seuras, ääntä lisäs
Mäkein, laaksoin linnut. Riemu raikui
Sumuiss' ilman, raikui rannan puissa
Ukon ympärillä, ja hän laulun
Viehäyksessä huolet poies heitti
Ja sai sanat säveleille. Kesän
Virsi ihana "Jo joutuu armas
Aika" hiljasena hyrinänä
Huulilt' ukon hartahasti sointui.
Ja jo joutunn' oli armas aika.
Suvee, josta lauloi, muuri mikään
Häneltä ei sulkenunna. Sulo
Kukka-kenttä eessä oil ja lintuin
Liverrykset kuuli hän; ja Kristus,
Kuta Saaronin kukaksi kutsui,
Laakson lemmityksi viherjäisen,
Tuli kukkana ja lempen', aivan
Niinkuin rukoillut hän oli, mieltään
Joka löyhäyksessä lämmittäen.
Kun hän virren päätti, sekehessä
Oil jo taivas, alhalla vain asui
Sumu vielä. Silloin päivyt nousi
Idän pilvi-vuotehelta, valain
Sädet-virran usmiin maan ja veden.
Vaikeni nyt ilma, ja sen parvet
Lepoo etsit, jok' olento näytti
Katsella vain tahtovan, ei laulaa;
Myöskin vanhus silmillänsä seuras
Hartaulla, vaiti valon teitä. --
Sumeaa mi äsken oil, se seestyi
Tuossa tuokiossa. Niemi niemen
Perään usmast' ui nyt ylös, saari
Saaren viereen syntyi; mailma täynnä
Kauneutta kasvoi hiljallehen
Varjon tyhjyydestä, rajautui.
Värin sai ja kirkkauden.
Mennyt
Aikoja jo aamu-hetki oli,
Kuinpa vanhus, kirkas katsannolta,
Otsa pilvetöinnä, liikutettu
Mielessään ja kiitollinen nousi
Paikaltaan ja palas venehelle.
Mutta hyvästiksi loi hän vielä
Silmäyksen rannalle. "Nyt Herran
Rauha teille", lausuvan hän kuului.
"Linnut kaikki, veikot, siskot nuoret.
Herran seurakunta, jotka kanssain
Kirkoss' yhdess' tänä-pän' olette
Hänen kunniaansa veisannehet.
Ja nyt kiitos sulle, kirkas päivyt,
Tulkki opin taivahisen, joka
Saarnan meille pidit, sydämmemme
Taivuttelit Hänen hyvyyttänsä
Tuntemaan ja silmin näkemähän."