tikapuita alaspäin vihollisillensa suureksi suuttumukseksi ja lähestyi
kuningasta ja kuninkaan puolisoa, jotka rupesivat häntä tarkasti
tutkistelemaan. Kettu nyt valmistaikse oikein ankariin valheisin. "Jos
nyt voin uudestaan voittaa kaninkaan mielisuosion, olen jo voitolla",
arveli hän. "Mutta minun täytyy nyt voimieni mukaan valheita laskea".
Kuninkaan puoliso, kun oli kovin hädillänsä, viskasi kysymyksiä
yhden toisensa perästä. Repolainen vaan vastasi: "minä tahdon teille
kaikki jutella. Kuolema on edessäni; minä en tahdo sieluani kärsimään
tunnustuksen laimin-lyömisestä. Parempi on tunnustaa, vaikka tämä
tunnustus on esiin tuova hirmuisia kanteita rakastetuita ystäviä ja
sukulaisia vastaan, kuin heittää sielunsa ijankaikkiseen kadotukseen".
Kuningas, kun kuuli nämät Ketun sanat, kävi oikein yksitotiseksi ja
lausui: "puhutkos totta, Repolaiseni?" Kettu vastasi tirkistellen
maata: "ah! armollisin kuningas, vaikka olen köyhä syntinen raukka,
on totuus kuitenkin aina ollut minulle kallis, ja mitä minä nyt enään
valheista hyötyisinkään? Te tiedätte itse, että minun pitää
kuoleman". --
"Oh poloinen raukka", sanoi kuninkaan puoliso, "minä surkuttelen
tuskitustansa".
Kuninkaan käskystä vaikeni nyt koko kokous. "Armollisin kuningas!"
sanoi Repolainen, "Teidän luvallanne tahdon minä puhua. Jos puhunkin
pikaisesti enkä joudu sanojani oikein sovittaa, olen kuitenkin oleva
kokonaan todenperäinen. Koko sala-liiton tahdon juuriltansa Teille
selitellä".
Viides Luku.
Repolainen nyt alkoi puhua näin: "minun isä vainajani sattui löytämään
erään muinaisen kuninkaan kätkemää aarretta. Tästä tuli hän kovin
ylpeäksi, rupesi ylenkatseella kohtelemaan kumppaniansa ja koki
päästäksensä ylhäisempiin yhteyksiin ja seuroihin. Hän lähetti Kissa
Mirrin Ardenni-vuorten jylhiin metsiin hakemaan Karhu Mesikämmenen.
Oli, näet, isäni aikomus tehdä Karhu kuninkaaksi ja vannoa hänelle
uskollisuuden-vala. Kun Karhu sai tämän sanoman, lähti hän kohdakkoon
isäni luoksi. Isäni tuli tästä varsin iloiseksi. Hän lähetti noutamaan
Susi Jolkan ja viisaan Mäyrä Metsäsian. Nämät neljä nyt aprikoitsivat
asiaa, vieläpä Kissakin viidentenä miehenä. He päättivät kuninkaan
tapettavaksi ja tekivät keskenänsä ikuisiksi päiviksi kestävän liiton,
jonka vahvistivat vahvalla valalla. -- Mutta eräänä aamuna tapahtui
että Mäyrä suurusta syödessänsä vähän juopui oluesta, jotta tuli
tavallista puheliaammaksi. Nyt tuo tyhmä ei enään voinut suutansa
tukkia, vaan jutella lörpötteli vaimollensa koko salaisuuden. Vaimonsa
kyllä sitoutui rikkomattomaan äänettömyyteen, vaan mitäs vielä! Ei
aikaakaan niin tapasi vaimoani, jonka käski juhlallisesti vannoa,
sielunsa, kunniansa ja kalliin autuutensa uhalla, ett'ei tahtoisi
hiiskua sanaakaan siitä, mitä nyt muka tahtoi sille jutella. Tämä oli,
niinkuin kyllä arvaatte, tähän valaan kohta valmis. Nyt kertoeli hän
sille koko asian. Vaimoni taas, kielevä niinkuin naiset ainakin, ei
voinut olla tätä kummaa minulle juttelematta. Näin sain minä asiasta
tiedon. Jopa nyt peräti! arvelin minä itsekseni, mikä hurjaus on
nyt päihinsä puuttunut! Kuninkaamme on korkeasukuinen, mahtava ja
armollinen, se olisi meille aivan huono muutos, jos ylentäisimme
kuninkaan-istuimelle semmoisen tyhmän hölmön, kuin tuo Karhu on. Näin
ajattelin minä monta viikkoa tuota salaliittoa, miettien mielessäni,
millä voisin sitä estää.
"Minä sen hyvin ymmärsin, että niinkauan kuin isäni hallussa oli tuo
aarre, olisi hänen helppo milloinka hyvänsä kokoilla sotajoukkoa.
Sentähden oli ensiksi tarkka huoleni löytää se paikka, johon oli aarre
kätketty, ja salaa viedä tämä pois. Jos joskus isäni lähti kotoa pois,
seurasin minä kohta jälkiänsä, nähdäkseni, menisikö aarre-paikalle.
"Kerran havaitsin hänen pistäytyvän erääsen rotkoon. Täällä hän luuli
olevansa yksin. Ensin katseli tarkasti ympärillensä, mutta kun ei
nähnyt mitään ei likellä eikä kaukana, tukki hän rotkon läven sannalla
ja poisti hännällänsä jalkainsa tekemät jäljet. Sitten meni hän muille
toimille, mutta minä heti aarretta katsomaan. Kohta jälkeenpäin
läksin vaimoni kanssa sitä noutamaan. Monet yöt päivät läpitsensä
kanniskelimme ja laahasimme tuota, ollen meillä suuri vastus siitä,
kun ei ollut meillä rattaita eikä vankkuria, millä olisimme voineet
saaliimme pois vetää. Sillä aikaa piti isäni joka päivä kokouksia
salaliittolaisten kanssa. Mesikämmen ja Susi Jolkka lähettivät avoimen
kirjeen pitkin maakuntaa, houkutellaksensa itselleen lahkolaisia.
Tämmöisiä olisi muka joukottain karttuminen. Karhu lupasi maksaa hyvän
palkan kaikille, joitten oli halu mennä hänelle sotapalvelukseen.
Luottaen aarteesensa, jonka luuli olevan vallankin hyvässä säilyssä,
matkusti isäni maakunnan läpitse, näyttäen tätä kirjettä.
"Uudestaan oli kesä tulossa. Nyt palasi isäni kumppaniensa luoksi.
Ilomielin näytteli hän heille pitkän luettelon niistä, jotka rahan
viettelyksestä olivat sitouneet valtakumouksen tekemiseen. Kävipä
Mesikämmen tästä kovin iloiseksi. Nuot viisi toveria lukivat nyt
yhdessä tuota ilahuttavaa luetteloa. Ei paremmista lupauksista
apuakaan, kuin mitkä siinä oli; kaksitoista sataa Suden sukulaista
olisi tuleva pitkillä kynsillään ja terävillä hampaillansa; myöskin
olivat kaikki kissat ja karhut ilmoittaneet itsensä Mesikämmenen
liittolaisiksi; kukin metsäsika oli valmis kohta marssimaan sotaan.
Mutta yksi ehto oli tässä kuitenkin; oli, näet, kuukauden palkkaraha
edeltäkäsin maksettava kullekkin soturille. Jumalan kiitosi olen minä
saattanut pahat aikomuksensa häpeään.
"No, isäni lähti nyt aarrettansa katsomaan. Mutta tässä oli kummaa
kummempaa. Hän haki kaikki paikat, kaappi kaikki luolan seinukset ja
haiskeli joka nurkassa, vaan aarteesta ei voinut löytää äyriäkään.
Sitten riensi hän tuskan ja häpeän alaisena luolasta ulos ja -- oh,
kuinka tuo muisto kauhistuttaa minua, -- hirtti itsensä.
"Tämä hirmuinen tapaus oli vaikuttamani. Minun täytyykin kärsiä siitä,
matta en kuitenkaan kadu tekoani. Susi Jolkka ja Mesikämmen, ehkä ovat
valtion petturia, istuvat neuvoskunnassa kuningasta likinnä. Mutta
Kettu poloinen, mitä kiitollisuutta hänelle osoitetaan? Hän on antanut
oman isänsä hengen alttiiksi kuninkaansa edestä".
Nyt tuli kuninkaalle ja puolisollensa suuri halu saada tuo aarre
käsiinsä. No, kutsuivat Repolaisen erillensä, jotta saisivat muitten
kuulematta asiasta keskustella. Kun muista erille oli päästy, sanoivat
kohdakkoon: "kertoele meille missä tuo aarre on, sillä meidän tekisi
mieli tietää se".
Repolainen vastasi: "miksi minä antaisin tuon rikkauden kuninkaalle,
joka on minun kuolemaan tuominnut? Te olette luottaneet vihollisteni
puheisin, vaikka he ovat murhaajia ja varkaita".
"Älä ole milläskään", sanoi kuninkaan puoliso armollisesti, "puolisoni
tahtoo heittää kaikki entiset unohduksiin. Hän on leppynyt sinua
kohtaan ja lupaa sinulle armonsa. Mutta käytä itsesi siivommin toisten,
muista se".
Kettu nyt lausui: "Armollisin kuninkaatar! jos kuningas Teidän läsnä
ollessa tahtoo luvata minulle armonsa, olen minä tekevä hänen niin
rikkaaksi, jottei maalla mointa".
"Älä usko häntä", ärjäsi kuningas vieläkin vihoissansa. "Häneen ei
ole luottamista. Hänestä ei ole lähtenyt muuta, kuin valheita ja
konnankoukkuja".
Kuninkaatar vastasi: "se on kyllä totta, että elämänsä tähän saakka
ei ole voinut antaa hänelle meidän luottamustamme, mutta minä luulen
nämät rikoksensa paremmin vallattomuuden kuin minkään pahan luonteen
vaikuttamiksi. Arvele vaan, kuinka jalosti hän on parastamme valvonut ja
kuinka hän nyt meidän parhaaksi kantaa snkulaisiensa päälle. Luultava
on myöskin että huikenteleva mielensä on kuoleman likeisyydestä
muuttunut jäykemmäksi".
"No, jos sinä uskot häntä", sanoi kuningas, "tahdon minä antaa hänelle
rikoksensa anteeksi. Mutta tämä on viimeinen armon aika. Olkoon tästä
lähin käytöksessänsä varova".
Repolainen sitten lausui: "nyt tahdon teille jutella, missä tuo aarre
on, enkä tahdo teiltä salata mitään".
"Flanderin itäpuolessa on, näette, autio erämaa, jossa on pieni
metsikkö nimeltä Hysterlo, -- pankaa nimi muistoonne. Siellä on
Krekelborn niminen lähde, jossa ei oleskele muita eläviä kuin pöllöjä.
Sinne minä kätkin aarteen. Menkää sinne itse puolisonne kanssa ja älkää
millekkään lähettiläälle uskoko semmoisen suuren saaliin tuomista.
Kyllä minä tien neuvon. Kun tulette Krekelborniin, näette kaksi nuorta
koivua; yksi niistä on juuri lähteen reunalla. Menkää suorastaan koivun
juurelle, sinne koivuin alle kätkin minä aarteen".
Mutta kuningas vastasi: "sinun täytyy tulla kanssamme. Kuinka minä
yksin neuvoin sinne löytäisin? Olen eläessäni kuullut puhuttavan
Lybeckistä ja Kölnistä jopa Pariisistakin, mutta Hyslerlosta en ole
sinä ilmoisna ikänä kuullut hiiskuttavankaan. Yhtä outo, ystäväni, on
mulle tuo Krekelborn".
Repolainen vastasi tähän: "jos epäilette sanomiani, kysykää keltä
hyvänsä. -- Hysterlo ja Krekelborn ovat mainittuin paikkain oikeat
nimet".
Sitten hän kutsutti Jänes Wääräsäären ja sanoi hänelle: "selitä
kuninkaalle, niin hyvin kuin tiedät, missä ovat Hysterlo ja Krekelborn.
Pane juttusi alkuun".
"Siitä voin tarkat tiedot antaa", vastasi Wääräsääri. "Hysterlo on tuo
metsikkö, jonka likellä Simo kyttyräselkä toverinensa oleskeli, kun
tekivät väärää rahaa. Tämän paikan likitienoilla olen usein kärsinyt
paljon vainoa Musti koirastansa".
Kuningas nyt sanoi Repolaiselle: "anna anteeksi että minä ensin vähän
epäilin sanojesi totuutta. Katso nyt vaan, miten paraiten voisit viedä
minun tuohon aarrepaikkaan".
Kettu nyt lausui kiiltävin silmin: "minä katsosin itseni oikein
onnelliseksi, kun pääsisin kuninkaan seuralaisena kulkemaan Flanderiin.
Minä olisin tuosta kunniasta vähän ylpeäkin. Mutta nyt on asian laita
semmoinen, -- en tahdo Teiltä mitään salata -- Te tekisitte syntiä,
jos ottaisitte minun mukaanne. Vaikka olen tästä asiasta kovin
häpeilläni, tahdon sen Teille tunnustaa. Susi Jolkka, näette, rupesi
muutamia viikkoja sitten munkiksi, jotta pääsisi vapaasti kulkemaan
luostarin viinikellarissa, sillä hän ei mennyt Herraa palvelemaan,
vaan omaa vatsaansa. Täällä hän nyt syödä ahmi yksin yhtä paljon kun
kuusi muuta ja kuitenkin valitti minulle kuolevansa nälkään. Tästä
minun tuli häntä sääli. Viimein autoin häntä pakoon, erittäinkin kun
oli minulle läheinen sukulainen. Mutta kun tuli asia ilmi, Paavi pani
minun pannaan. Teidän luvallanne täytyy minun sieluni hyväksi kiiruhtaa
huomenna auringon nousulla hakemaan synnistäni päästön. Minun täytyy
tehdä pyhissä-vaellus Romaan ja sittemmin pyhään hautaan, ennenkuin
kunnialla voin olla seurassanne. Ja muutoinkin, jos nyt lähtisin Teidän
kanssanne, ruvettaisiin kohta sanomaan: 'oh! kuinka ystävällinen
kuningas nyt on tuolle Kettu veitikalle, jonka nykyään oli tuominnut
kuolemaan ja joka muutoinkin on pannaan pantu kulkuri'. Itse sen
näette, herraseni, että tuo olisi kovin sopimatonta".
"Oikein puhuttu", vastasi kuningas. "Kun olet pannaan panta, en
voi ottaa sinua mukaani. Wääräsääri tahi joku muu tulkoon minulle
seuralaiseksi. Mutta sinä, Repolainen et saa viivyttää menemistäsi
päästöä pyytämään. Sinun on jo huomenna lähteminen. Mene, ystäväni,
Jumalan nimeen!"
Kuudes Luku.
Näin Kettu Repolainen uudestaan sai kuninkaan suosion. Toisena päivänä
lähti hän matkalle, ottaen päällensä hurskaan muodon. Käytöksensä
olivat vakaat ja koko olonsa näytti harrasmieliseltä, niinkuin
pyhissä-matkustajan ainakin. Kuningas ja ko'ossa olevat eläimet
palasivat hoviin. Moni helläsydämmellinen eläin oli säälinyt Ketun
tekomurheita. Mutta Jänes Wääräsääri surkutteli häntä enimmiten.
"Armas Wääräsääreni", sanoi Kettu, "täytyykö meidän nyt toisistamme
eritä? Jos sinä ja Oinas Ollikka, te jotka molemmat olette hyvänsuopeat
ja hurskaat, tahtoisitte saattaa minua vähän matkaa, olisi se aivan
otollista särjetylle mielelleni".
No, nämät, kun juuri jäähyväisissä oltiin, eivät raskinneet tuota
ystävyyden osoitusta häneltä kieltää. Kun aikaa vähäisen oli kuljettu,
näkivät Veitikkälä linnaansa. Kun sinne oli päästy, sanoi Repolainen
Ollikalle: "jää tänne ulkopuolelle vähäksi aikaa odottamaan. Maista
sillä aikaa näitä tuoreita ruohoja. Minä otan Jänes ystävämme mukaani
sisälle. Pyydän hänen lohdutella vaimoani matkastani". Näin meni hän
sisälle Wääräsäären kanssa. Täällä hän näki Revotar rouvan makaavan
murheellisena lastensa vieressä. Sillä hän epäili jo miehensä palaavan
kuninkaan hovista. Nyt kun näki Repolaisen astuvan sisälle, laukku
selässä ja sauva kynnessä, hyppäsi hän ylös ja huusi ilomielin: "Kettu,
omenani ainoiseni, missä olet sinä näin kauan viipynyt? kuinka sinun
nyt on laita?"
Kettu sanoi: "minä olin juuri Manalan majoihin menemäisilläni, mutta
kuningas osoitti minulle laupeutta ja minä jätin hänen, lähteäkseni
pyhissä-vaellukseen. Susi Jolkka ja Karhu Mesikämmen jäivät hoviin
takausmiehikseni. Kuningas antoi minulle tuon Jäneksen sovintojaisiksi.
Me saamme tehdä sen kanssa mitä tahdomme. Sillä kuningas sanoi
eritessämme: 'se oli Jänes, joka petti sinun, Repolaiseni'".
Nämät sanat kuultuansa, pelästyi Jänes kovin ja koetti paeta. Mutta
Repolainen astui oven eteen ja tarttui häntä niskaan kiinni, jotta hän
rupesi kauheasti kiljumaan: "ystäväni, tule auttamaan! minua surmataan!
pyhissä-vaeltaja murhaa minun!" -- Mutta Jänes raukka ei ennättänyt
pitkälle parkua, ennenkuin Kettu puri kurkkunsa poikki. Näin kohteli
Kettu Repolainen vieraitansa. "Tule nyt ruualle", sanoi hän vaimollensa.
"Harvoin näin lihavaa paistia saadaan. Ensi kerran maailmaan tultuansa,
on tuo Jänes huono johonkin kelpaava." Repolainen istui nyt ruualle
vaimonsa ja lastensa kanssa. Nahan nyljettyänsä, rupesivat he kaikki
hyvillä mielin syömään.
Nyt sanoi rouva Revotar: "kuinka pääsit tuosta pulasta vapaaksi?"
"Oh, se on pitkä juttu", lausui Kettu irvistellen. "Mutta minun täytyy
myöntää, että minun ja Hänen Majesteettinsa välisellä ystävyydellä ei
ole juuri monta päivää varttuaksensa. Kun hän saa totuuden tietää, ei
ole minulla armoa toivottavanakaan".
Oinas, jolle kävi pitkäksi näin kauan kumppaniansa odottaa, huusi
levottomasti ovensuussa; "Wääräsääri hoi! etkö tule jo? Meidän on jo
aika lähteä".
Repolainen, kun tämän kuuli, meni ulos ja lausui hyvin kohteliaasti:
"armas ystäväni, Wääräsääri pyytää sinulta anteeksi, että on
viivyttänyt sinun näin kauan. Mutta katso, asia on semmoinen, että on
joutunut puheisin vaimoni kanssa, joka on hyvin suulas. Ja arvaathan
itse, miten paljon sukulaisilla on puhumisia, toistansa tavatessa. Hän
pyytää siis sinun yksin mennä hiljalleen kotiapäin."
Sitten sanoi Oinas: "minä kuulin pahan parkumisen. Korviini kuului
melkein siltä, kuin olisi Wääräsääri huutanut apua. Teittekö vaan sille
mitään pahaa"?
Kettu vastasi: "Minä puhuin pyhissä-vaelluksestani, josta vaimoni tuli
semmoiseen pelästykseen ja tuskaan että pyörtyi. Se vaivanen on, näet,
murheista poissa-olostani käynyt kovin heikoksi." Wääräsääri, kun näki
tämän, joutui kovaan hätään, jotta huusi: "Ollikka, Ollikka! tule pian
auttamaan, taikka hyvä tätini kuolee".
"Minä pelkään vaan", jupisi Ollikka, "että sille on jotakin pahaa
tapahtunut".
Kettu nyt vannoi oikein juhlallisesti, ett'ei Jänekseen ollut kukaan
sormellakaan koskenut. "Kuule mitä minä sanon", lausui hän. "Kuningas
on käskenyt minun kirjallisesti selittää muutamia tärkeitä asioita.
Tämä nyt on valmiiksi kirjoitettu. Ehkä sinä, hyvä orpanani, tahtoisit
ottaa paperit mukaasi. Niissä on kuninkaalle hyviä neuvoja".
"Ystäväni", sanoi Ollikka, "teidän pitää paneman ne hyvään kääreesen,
sillä minulla ei ole lakkaria. Jos sinetti rikkoisi, tulisi minulle
siitä ehkä harmia".
"Oh", vastasi Repolainen, "kyllä minä käärimisestä muretta pidän.
Täällä on karhunnahkainen laukku, joka on hyvin paksu ja mukava. Sinne
sopii pistää tuo paperitukku. Kuningas on varmaankin antava sinulle
hyvän palkinnon ja sinä olet kolme kertaa enemmin tervetultu".
Tämän kaiken uskoi Oinas Ollikka.
Mutta Kettu Repolainen juoksi sisälle huoneesen ja pisti Jäneksen pään
laukkuun. Kun tuli ulos, sanoi Ollikalle: "ripusta nyt, orpanaseni,
laukku kaulaan, mutta älä vaan millään muotoa tirkistele paperiin.
Älä aukaise edes laukkua, sillä minä olen sen sisäpuolelta sitonut
semmoisella solmulla, jota kuningas ja minä käytämme, kun lähetämme
tärkeitä kaluja toisillemme. -- Mutta jos sinä tahdot voittaa kuninkaan
erinomaista suosiota, niin sano ilosella katsannolla, kun tulet hänen
saapuvillensa, että tuot hänelle suuri-arvoiset paperit ja että sinä
olet auttanut minua kirjoittamaan niitä. Siitä olet saava suuren
kunnian".
No, Ollikka tästä kävi varsin ilomieliseksi, jotta kiireesti lähti
matkalle ja pääsi puolipäivän-aikana hoviin.
Kuningas, kun näki hänen laukkunensa astuvan sisälle, huusi: "mitä
tuo on merkitsevänänsä? missä on Repolainen?" -- Oinas Ollikka vastasi
simasuin ja varsin ilosella katsannolla: "armollisin kuningas! hän
käski minun tuoda teille tämän laukun, jossa tulee teille arvoisia
kirjoituksia. Niistä olette löytävä hyvin tärkeitä asioita erinomaisen
älykkäästi selitettynä. Minäkin olen ollut Repolaiselle avullinen
näitten kirjoittamisessa. Tässä laukussa ovat. Repolainen itse sitoi
solmun".
No, mitäs tästä? Kuningas kävi hyvin uuteliaaksi tietää, mitä nuot
tärkeät paperit sisältäisivät. Laukku avattiin ja solmu revittiin
poikki. Mutta kun murhatun Jäneksen pää otettiin ulos laukusta,
julmistui hän ja huusi: "oh sinä Repolainen konna, jos vielä olisit
käsissäni!"
Mutta sitten kävi kuningas puolisonensa hyvin alakuloiseksi ja
sanoi: "se vala-patturi on pettänyt minun. Oh, jos en olisi uskonut
valheitansa!" Kuningas muuttui melkein riivatuksi ja kaikki eläimet
hänen kanssansa joutuivat vihan vimmoihin.
Mutta Leoparti, kuninkaan likeinen sukulainen, lausui: "mitä varten
tuosta otatte näin kovin suuttuaksenne? Ettekö ole herra? Eikö kaikkien
ole teitä totteleminen?"
"Se on juuri se seikka", vastasi kuningas, "joka minussa murheen
vaikuttaa. Minä olen väärin käyttänyt valtaani. Olen, näet, tuon
heittiön tähden heittänyt suosiottomuuteen Susi Jolkan ja Karhu
Mesikämmenen, hovini parhaat ylimykset. Minä seurasin aivan pikaisesti
puolisoni neuvoja. Katumus tulee nyt liian myöhään".
Leoparti sanoi: "Älä ota tuota surraksesi, vaan uhraa tuo Oinas Ollikka
synti-uhrina Sudelle ja Karhulle lepyttäjäisiksi. Sillä hän julkisesti
tunnusti kehoittaneensa Repolaista Wääräsäären tappamiseen. Rankaise
häntä tästä. Sitten tahdomme kaikki miehissä marssia Repolaista vastaan
ottamaan hänen kiinni ja sitten kohta paikalla hirttää hänen. Sillä jos
hän taas pääsee puhetta pitämään, sekoittaa hän niin kaikkien päät,
että pääsee taas vapaaksi".
Kuningas vastasi Leopardille: "minä hyväksyn neuvojasi. Tuo takasin
nuot suosiottomuuteen heitetyt ylimykset. Heidän on jällensä
asettaminen istuimensa minun viereeni. Kutsu kaikki eläimet hoviin.
Kaikkien pitää osoittaman kunnioitusta Jolkalle ja Mesikämmenelle.
Näille herroille sovintojaisiksi tahdon antaa valtaansa Oinas Ollikan
ja kaikki hänen jälkeisensä ikuisiksi aioiksi."
Näin nyt tapahtuikin. Oinas Ollikka rangaistiin kuolemalla ja kaikki
hänen sukulaisensa ja jälkeisensä tulevissa polvissa laskettiin
ikuisiksi päiviksi suden vainon alaisiksi. Mutta Suden ja Karhun
kunniaksi kuningas pitkitti hovinsa istunnot kaksitoista päivää yli
määrättyä aikaa, että muka koko maailma näkisi, mikä täydellinen oikeus
heille tehtiin.
Seitsemäs Luku.
Nyt seurasi loistavia pitoja toinen toisensa perästä. Näihin
kokoontuivat kaikki eläimet, mutta Kettn Repolainen yksin ei tullut
tätä loistoa katsomaan; hän vaan pysyi linnassansa. Jo oli syöty ja
juotu, laulettu ja tanssittu kahdeksan päivää yhtä päätä eikä vielä
hetkeen aiottu tästä ilosta loppua tehdä, kun taas tuli Repolaisesta
pahoja sanomia.
Oli, näet, puolipäivän aika. Kuningas istui puolisoinensa hovinensa
ruualla, kun tuli Kaniini eteensä kokonansa veren ja tuskan omana.
"Armollisin Majesteetti ja kaikki te arvoiset herrat"! huusi hän,
"armahtakaa minua! Harvoin olette kuulleet semmoisesta ilkeydestä
puhuttavan, kuin minä Kettu Repolaiselta olen kärsinyt. Eilen aamulla
kävin minä, matkustellessani tänne hoviin, linnansa sivutse. Siellä
istui hän pyhissä-matkustajan puvussa, näyttäen minulle ikäänkuin
hartaisin rukouksiin uupuneelta. Hän, kun näki minun, nousi hyvin
kohteliaasti ylös ja lähestyi minua tervehtimään. Mutta yhtäkkiä
kävi hän kynsillänsä minuun kiinni ja rupesi repimään minua korvien
ta'a niin pahoin, että pelkäsin pääni katkeevan. Jumalan kiitos!
pääsin kuitenkin kynsistänsä irti ja lähdin nyt kaikin voimin pakoon
pötkimään. Mutta tässä kamalassa taisteluksessa oli minulta toinen
korva katkennut. Katsokaa kuinka pääni on veressä. Katsokaa näitä
neljää läpeä kaulassani. Tästä voitte itsekin päättää kuinka likellä
olin kuolemaa. Kuka nyt enään uskaltaa matkustaa hoviinnekaan, kun
rosvot näin saavat väijyä alamaisianne?"
Ennenkuin vielä oli joutunut oikein puhua kaikki sanottavansa, Wares
Waakkujainen tulla rapisteli ja otti näin puhuaksensa: "Mahtava
kuningas! Minun on teille kamala tapaus kerrottava, jos paljaasta
kauhistuksesta ja tuskistuksesta voin sen Teille selitellä. En voi
minä lavealta puhua, sillä sydämmeni on murtunut. Kohtalo kovinta
kovempi on tapahtunut minulle tänään. -- Minä ja vaimoni Teränokka
lähdimme aamulla varhain yhdessä ulos. Vähän matkaa käveltyämme
tapasimme Repolaisen makaavan ikäänkuin kuolleena kedolla. Silmät
olivat ummella ja kieli roikkui suusta. Tätä outoa näköä kamoksuen,
rupesin hämmästyksestä huutamaan. Mutta hän ei tuosta tointunut, vaan
makasi yhä hengetönnä vaan. Säälien häntä rupesin parkumaan: 'Jumala
armahtakoon häntä! Mikä häneen on tullut! Hän on oikein todestakin
kuollut! Kuinka minä olen suruissani! Ei tiedä kukaan milloinka se
kuoleman hetki tulee!' -- Tämmöisiä lauseita vieri suustani toinen
toisensa perästä. Myöskin vaimoni suri Kettu katalan kohtaloa; molemmat
surkuttelimme häntä haikealla äänellä. Minä koettelin vatsaa ja
päätä ja vaimoni lähestyi suutansa tutkistellaksensa, eikö kuuluisi
enään vähintäkään hengitystä. Mutta ei mitään kuulunut. Me olisimme
molemmat voineet vannoa, että hän oli hengen-pisaraton. Mutta nyt
seurasi onnettomuus. Teränokka, kun seisoi siellä suruissansa,
sattui huomaamatta nokallansa koskea Repolaisen suuta. Tämä hirviö,
tunnettuansa vaimoni koskemasta, aukasi kohta suunsa ja sieppasi
kultaiseni pään poikki. En tarvitse mainitakkaan, miten tästä jouduin
kauhistuksiin. Kieli kangistui suussani, en voinut huutaa muuta kuin:
'Teränokkaseni! Teränokkaseni!' -- Mutta tuo julma ei pysähtynyt
tähän, vaan koetti myöskin saavuttaa minua hirvittävillä hampaillansa.
Mutta pääsin kuitenkin likellä olevaiseen puuhun häntä pakoon. Ah, mitä
vasten lähdin minä surman suusta? -- Minä näin rakkaan vaimoni tuon
heittiön julmissa kynsissä. Pian oli hän syönyt sen kokonaan suuhunsa.
Hän näytti sitten katselevan enempää vaan, eikä jättänyt kultasestani
ainoata luutakaan minulle korjattavaksi. -- Kun tuo syöpäläinen,
ilkityön tehtyään, oli mennyt pois, lensin minä surmapaikalle, mutta
sieltä en löytänyt muuta kuin verta ja muutamia höyheniä, jotka tuon
Teille todistukseksi sanomastani. -- Oh, Suuri Kuningas! osoita minulle
laupeutta! Jos päästät murhaajan rankaisematta, niin sanottaisiin: 'ei
ole enään lakia, kun ei ole rikoksista rangaistusta'".