on Simalan talo; siellä on mettä koossa enemmin, kuin milloinkaan ennen
olette nähneet".
Mesikämmenen tuli nyt suu veden valtaan; "saata minua sinne", huusi
hän, "jos olisi vaikka kuinka vähän, niin tahdon ruveta sinulle
ikuiseksi ystäväksi, kun vaan toimitat minun siihen herkkupaikkaan".
-- "Tulkaa sitten", sanoi Repolainen, "ehkä olen kovin kipeä ja
raskas, en tahdo kuitenkaan voimiani sääliä, kun on minulla tilaisuutta
palvella teitä, kunnianarvoisa setäni". Kettu veitikällä ei ollut muuta
mielessä, kuin toimittaa vieraallensa hyvä selkäsauna.
Repolainen juoksi edellä ja Mesikämmen tulla lotkotteli perässä, kunnes
päästiin Simalan puutarhaan. Oli jo ilta lähestynyt. Repolainen tiesi
hyvin että isäntä tähän aikaan otti unta kammiossaan. -- Oli pihalla
vahva tammi, jonka isäntä oli ottanut halaistaksensa. Tähän oli hakattu
kaksi paksua vaajaa, jotka tekivät puussa leveän aukon.
"Tuossa puussa", sanoi Repolainen, "on enemmän mettä, kuin voitte
aavistaakkaan. Pistäkää kuononne tuosta aukosta sisälle, mutta älkää
olko aivan perso, sillä tiedätte hyvin, kuinka vaikeasti mesi sulaa
vatsassa".
"Oh, en minä mikään ahmaja ole", vastasi Karhu, tungeten päänsä
ja etujalkansa puun-aukkoon. Mutta Repolainen repi vaajat pois
ja Mesikämmen oli vangittu. Siinä hän nyt parkua möyrysi potkien
takajaloillansa, kunnes talon-isäntä juoksi ulos nuija kädessä
katsomaan, mikä nyt olisi.
"Miltä maistuu mesi, hyvä setäni?" huusi nyt Repolainen. "Syökää
kohtuullisesti, ettei tulisi kalliille terveydellenne mikään vamma.
Katsokaa isäntä hyväkin tulee teille seuraa pitämään. Hän ehkä antaa
teille vähän jälkiruokaa atrianne päätteeksi". -- Ja näin sanottua,
kettu juosta ketkutteli kotia linnaansa. Mutta isäntä, kun huomasi,
miten oli asiain laita, pani koko naapurikunnan liikkeelle. "Tulkaa",
huusi hän, "totta-tosiaan on puutarhassani karhu, se on puussa kiinni,
se ei pääse sieltä mihinkään." Pappi, kokki, haudankaivaja ja muut
kaikki tunkeusivat ulos tätä ihmettä katsomaan. Yhdellä oli heinähanko,
toisella lapio ja kaikki rupesivat aseillansa, mikä kullakin sattui
olemaan, karhu raukkaa ahdistamaan. Tämä nyt joutui huutavaan hätään.
Tuskassansa repi hän verestävän päänsä puusta, jotta nahka ja molemmat
korvat reväistiin pois; mutta vieläkin oli hän jaloistansa kiinni.
Päästäksensä niistä irti, menetti hän molemmat kyntensä. Nyt hän juosta
nilkutti vainoojiansa pakoon. Seppä koetti saavuttaa häntä suurella
vasarallansa, toiset taas lapioilla; Jusu renkimies ahdisti häntä
pitkällä varstallansa; Jusu ja Kyösti olivatkin vainoojista ilkeimmät.
Leena emäntä juoksi hiilihanko kädessä vaimoväen päällikkönä. Naiset
olivat tässä takaa-ajossa erinomaisen innolliset. He riensivät hapset
hajalla huutaen ja purkaen ojien ja aitojen yli, itsiänsä vähintäkään
säästämättä. Leena emäntä oli aina etunenässä. Mutta yht'äkkiä kääntyi
Mesikämmen ja syöksi viisi naista jokeen. Niitten joukossa oli myöskin
urhea emäntämme. Tästäpä melske ja huuhu vielä pahempi. "Katsokaa",
huusi kylän pappi, "Siellä uppoo Leena emäntä veden alle, hyvä palkinto
sille, joka hänen pelastaa" No, miehet oieti karkasivat veteen, josta
Karhulle vähän heugen-vuoroa.
Vilvoitellaksensa saamia haavojansa, karkasi myös Mesikämmen raukka
jokeen. Nyt kulki hän virran viemänä jokea alaspäin, voivotellen korvia
ja jalkoja, ja kiroten Repolaista.
Repolainen, joka tällä aikaa oli ollut kanain pyynnössä, tuli nyt
jokeen saalistansa viruttamaan. Täällä hän näki Karhun hervotonna
kulkevan virtaa alaspäin. Repolainen ensin vähän hämmästyi nähdessänsä
karhun vielä olevan hengissä. Mutta kun näki hänen olevan korvia
paitsi, tuli hän tästä hyville mielin, jotta huusi: "hoi, Setäseni,
minkä tähden olette jättäneet korvanne Simalaan?" Karhu, päästäksensä
Ketun irvistelemisistä, sukelsi veden alle. Nyt ajoi virta hänen
rantaan, jossa makasi odottaen kuoleman lähestymistä. Vihdoin, kun ei
kuolemaa kuulunut, rupesi hän jälleen matkalle ja pääsi, vaellettuansa
neljä päivää suuressa tuskassa, vihdoin viimeinkin kuninkaan hoviin.
Kuningas kun näki, mimmoisena Mesikämmen palasi matkastaan, huusi:
"Jumala nähköön, Karhuseni, kuka on sinun tuohon kurjuuteen saattanut?"
"Repolainen heittiö", vastata murisi Karhu, Sitten Kuningas vannoi
juhlallisen valan, että semmoinen kuonon mies kuin Karhu ei olisi
suotta semmoista solvausta kärsinyt. Kunniansa ja vieläpä kruununsakin
pani hän pantiksi siitä, että olisi Repolainen ilkeyttänsä katuva;
muutoin hän ei tahtoisi muka ikinä miekkaa kantaa. Tämmöisen valan teki
kuningas.
Kuningas kutsutti sitten neuvoskuntaa kokoon. He päättivät taasen
kutsuttaa Repolaista töistänsä tiliä tekemään. Kissa Mirri piti
lähettilääksi rupeemaan. "Sano sille roistolle", lausui kuningas, "että
hänen on kuolema edessä, jos hän jää kolmannen kerran kutsuttavaksi".
"Mitä minä vaivainen voin tehdä", arveli Kissa alla päin, pahoilla
mielin. "Minä olen ainoastaan pieni kissa. Kuinka voin minä siinä
toimeen tulla, mihin ei karhukaan kyennyt? Älkää pahaksi panko, ett'en
voi ottaa tuota tehtäväkseni".
"No, vähänpä tuosta", vastasi kuningas; "moni pikkuinen mies on
käytöksistänsä sukkela, ymmärryksestänsä terävä. Sinä, Kissaseni, et
ole suuren suuri, etkä myöskään pienen pieni, vaan sinä olet tarkka ja
varova".
"Minä noudatan Teidän korkeata tahtoanne", sanoi Mirri aivan hyvillänsä
kuninkaan ylistyssanoista. "Jos matkallani näen jonkun aaveen tien
oikealla puolella, siitä tiedän onnistuvani."
Kolmas Luku.
No, Kissa oli astuskellut vähän matkaa, niin näki pääskyisen lentävän.
"Tule, kultalintuni", huuti hän, "tule, istu oikealle puolelleni". Vaan
lintu lensi vasemmalla puolella olevaan puuhun ja rupesi laulamaan.
Tästä joutui Kissa pahoille mielin, kun nyt tiesi yrityksensä menevän
mitättömäksi. Mutta mitäs tästä? Hän astui vaan yhä eteenpäin, kunnes
pääsi Veitikkälään, jossa tapasi Ketun istuvan linnansa edustalla.
Kissa nyt sanoi asiansa, miten oli tullut kuninkaan lähettiläänä.
"Terve-tultuanne, armas orpanani!" vastasi Repolainen. "Toivon teille
Jumalan siunausta". -- Minkä siunauksen Repolainen mielessänsä
toivoi, sen lukija helposti arvaa. "Orpanani, mitä tahdotte ruuaksi?
Uni tuntuu aina makeammalta, kun vatsa on hyvin täynnä. Täksi yöksi
olette vieraani; huomenna tahdomme yhdessä lähteä matkoille. Minun
on erinomaisen hauska, kun saan teitä kumppanikseni. Sillä kaikista
sukulaisistani ei ole ketään, johonka semmoisella uskalluksella
luottaisin kuin teihin. Tuo Karhu on kovasti siistitön ja ahnas. Hän
kohteli minua törkeästi ja säädyttömästi. Minä en kuinkaan uskaltanut
lähteä maikoille kanssansa. Mutta teidän kanssanne on minun oikein
hupainen matkustella. Huomenna tahdomme oieti auringon nousulla lähteä
liikkeelle".
Mirri vastasi: "Mikäpä on kohta lähtiessämme? Nummella matkustaessamme
tulee meille kaunis kuunvalo".
"Äläs vielä", arveli Repolainen, "yö-matkustamiset ovat kovin
vaaralliset ja vaivaloiset. On, näethän, niitä, jotka päivänpaisteessa
ovat hyvinkin kohteliaat, vaan kuunvalossa pahimmat viholliset".
"Jos niin on", vastasi Mirri, "tahtoisin kernaasti tietää, mitä voin
saada ruuaksi, jos yöksi jään".
"Minulla on hyvää mettä", sanoi Repolainen.
"En syö semmoista", ärjäsi Kissa melkein sylkäisten. "Mutta eikö teillä
olisi hiiriä syötäväksi tarjota?"
"Mitä ma kuulen! syöttekö mieluisasti hiiriä?" sanoi Kettu, "Onko se
vaan todella sanottu? Oh, jos niin on, onpa naapuri-papilla aitta,
jossa on hiiriä niin että kihisee. Pappi on hyvin halukas pääsemään
niistä vapaaksi. Minä saan joka päivä kuulla hänen marittavan niistä".
"Viekää minä sinne", huusi varomaton Kissa.
"No, kyllä minä teille sitten toimitan oivaa ruokaa".
Mirri otti uskoaksensa Ketun sanoja ja seurasi jälkiänsä. Näin tulivat
papin aittaan. Repolainen oli entispäivänä kaaputtanut rei'än seinän
alle, josta sitten yön pimeydessä oli varastanut kanan. Martti, papin
vanhin poika, kohosi kanan kostajaksi. Hän asetti paulan Ketun tekemän
reiän eteen, jotta kanan-varas siihen puuttuisi. -- Tätä Repolainen
hyvin tiesi.
"Pistäytykää nyt tuosta lävestä sisälle, armas orpanani", sanoi
pahan-ilkeä Kettu. "Minä tahdon tässä vartioida, niin kauan kuin te
atrioitsette. Kuulkaa vaan kuinka hiiret vinkuvat siellä sisäpuolella.
Palatkaa sitten kun olette syöneet tarpeenne".
"Eihän täällä vaan mitään vaaraa lie?" kyseli Kissa tirkistellen
Repolaista. "Nuot papit ovat usein hyvin liukkaat, jos lihavatkin".
"Oh, jos olette pelkuri", vastasi Repolainen, "niin menkäämme kotio,
kyllä minä sielläkin voin tarjota teille jommoisenkin atrian, ehk'ei
hiiriä siellä ole saatavana".
Mutta Mirri riensi reikään ja tarttui paulaan. Tämmöisen
kohteliaisuuden osoitti Kettu Repolainen vieraallensa.
Mirri, kun tuskissansa pyrki irti päästä, joutui yhä ahtaampaan kiinni.
Repolainen kysyi: "Mirriseni, mimmoiset ovat hiiret syödä? hyvät,
luullakseni. Jos pikku Martti tietäisi sinun atrioitsevan täällä, niin
kylläpä hän tulisi tuomaan sinulle sinappia; hän on hyvin kohtelias
nuorukainen. Oh, onko hovissa otettu tavaksi veisata noin pitkiä
ruokavirsiä, kuin sinä, veli pyhä, vetelet?" Näin sanottua, Repolainen
läksi tiehensä, miettien jotakin toista konnantyötä.
Mutta Mirri vaikeroitsi surkeasti, niinkuin hädän-alainen kissa
ainakin, kunnes Martti heräsi unestansa ja hyppäsi ilomielin
vuoteeltansa. Hän herätti isänsä ja äitinsä ynnä koko perheen,
huutaen: "me olemme saaneet Ketun kiinni". Pappikin hät'hätää
pistäytyi pieneen yönuttuun. Kaikki juoksivat nuijia ja soittoja
käsissä, tappaaksensa varkaan. Mirri, joka luuli kuoleman lähestyvän,
rupesi nyt leiskumaan entistä pahemmin. Toisen silmän kadotti hän
nuijan-lyönnistä. Nyt kun oli melkein pääsemättömissä, kävi hän papin
reiteen kiinni ja rupesi hirmuisesti kostamaan. Pappi kävi pyörryksiin
ja tästä kaikki niin hämmästyivät, että Kissasta huolimatta menivät
viemään pappia vuoteelle. Kissa raukka jäi vielä elämään.
Haavoitettuna ja melkein puoli-kuolleena rupesi Mirri vielä henkensä
edestä taistelemaan, kunnes hänen viimein onnistui hampaillansa leikata
paksu köysi poikki. Nyt riensi riihistä ulos ja läksi aika vauhtia
hoviin juoksemaan. Koko matkan valitti hän itseksensä kadotettua
silmäänsä ja haavojansa sekä Ketun häpeällistä petosta.
Mutta nyt kuninkaan viha virisi ilmi-tuleen. Hän uhkasi surmaa ja
kuolemaa petturille. Taas kutsutti neuvoskunnan kokoon ja kysyi
kokoontuneilta ylimyksillä, mitä oli tehtävää.
Mäyrä Metsäsika vastasi: "Kutsuta häntä kolmas kerta, jos hän
silloinkaan ei tule, anna hänen mennä kuolemaan".
"Kuka tahtoo mennä kutsumaan häntä?" kysyi kuningas. "Kenellä on
semmoinen into minua palvelemaan?"
"Armollisin Kuningas", vastasi Mäyrä, "kyllä minä mieluisesti lähden
tälle kutsumustoimelle, jos niin hyväksi näette".
"Mene ystäväni", lausui kuningas, "mutta ole varoillasi, ett'et tule
tuhoon".
No, Mäyrä läksi astumaan tietä, joka vei Veitikkälään. Perille
päästyänsä tapasi hän Repolaisen kotona vaimonsa ja lastensa seurassa.
"Hyvää päivää, Kettu setä", huusi Mäyrä. "Kuinka te, jonka aina olen
luullut ymmärtäväksi mieheksi, olette voineet noin pahoin pilkata
kuninkaan lähettiläitä? Ettekö jo ole malttaneet mieltänne ja
päättäneet tulla kuninkaan oikeuteen? Kanteita teitä vastaan karttuu
päivä päivältä. Jos ette nyt tule hoviin, ankara tuomio lankee teidän
päällenne. Kuningas miehinensä voiminensa on varmaankin piirittävä
linnaanne. Silloin ette voi hävitystä paeta. Te olette perheenenne
päivinenne joutuva surman suuhun. Tulkaa siis minun kanssani hoviin.
Sukkeluutenne on ennenkin pelastanut teidät hädistä".
"Kiitoksia neuvoistasi, hyvä nepaseni", lausui Repolainen. "Minun
on aina ollut sinusta iloa. Tahdon lähteä kanssasi matkoille.
Kuninkaan toivon osoittavan minulle hyvää suosiota. Hän tietää minun
tarpeelliseksi itsellensä. Minutta ei hän voi toimeen tulla, vaikka
olisin tehnyt vielä kymmenen vertaa enemmän pahaa. Ylimykset katsovat
karsain silmin älyäni ja toimellisuuttani ja ovat sentähden salaisissa
hankkeissa minua vastaan. Meidän täytyy ottaa tarkasteltavaksi mitä on
tehtävää".
Sitten lausui Repolainen rakastetulle rouvallensa, Revottarelle,
näin: "pidä, herttaseni, tarkka huoli lapsistamme, erittäinkin Mikko
pojasta. Hänellä on terävät hampaat, niinkuin isälläkin. Minä toivon
siitä pojasta paljon. Vie myöskin Ruso poika pieniin harjoitusretkiin,
jotta luonnonlahjansa paremmin eteyisivät. -- Älä myöskään tuhlaa talon
varoja".
Näin sanottua, meni Repolainen tiehensä, jättäen perheensä, erittäinkin
Revottaren suureen kaipaukseen.
Eipä kauaksi päästykään, ennenkuin Repolainen lausui: "armas nepaseni,
pelkään pahoin kuolevani tällä matkallani; syntini kauhistavat minua
kovasti. Ei ole pappia toista saatavana. Anna minä tunnustan sinulle
rikokseni".
"Katuvaisuutenne ilahuttaa minua; tehkää tunnustuksenne ilman pelotta
ja varoisuutta".
Repolainen sitten kertoeli muutamia petoksia, joita oli tehnyt Susi
Jolkalle. Sen jälkeen lausui hän katuvaisella katsannolla: "semmoinen
on tunnustukseni, määrää mitä minun on tehtävää, saadakseni syntini
anteeksi. Sen vaan rukoilen nöyrimmästi, määrää nämät tehtäväni mitä
suuremmiksi, jotta tulisi sydämmelleni lepoa".
Mäyrä Metsäsika, kun oli tämmöisiin hyvin tottunut, otti vitsan ja
sanoi Ketulle: "lyökää tällä kolme kertaa selkäänne, laskekaa se sitten
maahan ja juoskaa kolmasti sen ylitse; kun tämän olette tehneet,
suudelkaa sitä siivosti, näyttääksenne katuvaista mieltänne. Tehkää
mitä olen käskenyt ja minä julistan teidän kaikista synnistänne
vapaaksi".
Kun oli Kettu tehtävänsä tehnyt, sanoi Mäyrä: "nyt pitää teidän myöskin
elämässä osoittaman, että teidän on aikomus vastapäin astua parempaa
polkua. Teidän pitää veisaaman virsiä, käymän kirkossa, antaman
almuja ja olletikkin ikäpäiviksi luopuman kaikesta ryöstämisestä ja
petollisuudesta".
Kettu nyt lausui juhlallisesti: "minä vannon täyttääkseni kaikkia, mitä
minulta vaatinut olet".
Mentiin siitä sitten eteenpäin. Kun tultiin hovin likelle, meni tie
erään luostarin sivutse, jonka ympäristöllä oli paljon kanoja, hyvin
puhlakat ja lihavat kaikki. Kettu, kun näki näin paljon herkkua, huusi
kiiltävin silmin: "suorin tie menee juuri muurin sivutse, kulkekaamme
sitä!" -- Kun tulivat kanoja likelle, Kettu veitikka rupesi salaa
niitä tirkistelemään. Mutta yksi kana, joka näytti hyvin tuoreelta ja
nuorenmaiselta, astui hänelle erittäinkin silmiin. Muistamatta valansa
riensi hän nyt takaa ja oli kohta höyhenissä kynsin kiinni.
Mutta Mäyrä tästä kovin pelästyen, huusi: "niinkö käytätte itseänne,
saatuanne synnit anteeksi?"
Repolainen luopui yrityksestänsä ja sanoi hyvin siivosti: "minä olen
niin kovasti hajamielinen, Jumala armahtakoon, jos minä välistä
epähuomiosta harhailen!"
Sitten kuljettiin kaidan sillan ylitse. Mutta Kettu parka käänsi aina
silmänsä ta'appäin kanain puoleen. Sitä ei hän kuinkaan voinut olla
tekemättä. Vaikka olisi päänsä leikattu vartalosta pois, olisi se
kuitenkin juossut kananpoikien perässä. Näin vallaton oli hänessä tuo
paha halu.
Mäyrä Metsäsika, kun tätä huomasi, lausui varoittaen, kuin rippi-isä
ainakin: "setäni, minkätähden kiertää silmänne aina ta'appäin?
Minä pelkään teissä pahoja himoja syntyneen. Katsokaa vaan, ettei
ahmustamisen halu vie teitä kadotukseen".
Repolainen vastasi: "ole minusta huoleton; varoituksillasi häiritset
minua rukouksissani. Minä luen nyt juuri muutamia Pater-nosteria
niitten kanain hyväksi, jotka tapoin tuolta kanan-perheeltä".
Tästä Mäyrä vaikeni ja Repolainen katseli ta'appäin kanoja, niin kauan
kuin silmä sinne kannatti.
Neljäs Luku.
Kun hovissa kuultiin, että Repolainen nyt vihdoin viimeinkin oli
tulossa, kokoontuivat kaikki häntä katselemaan. Kaikki odottivat
ilomielin Ketun tutkistelemusta. Repolainen tästä huolimatta tuli
hyvin reippaasti hoviin. Niin astui hän vakailla askeleilla kuninkaan
eteen ja otti näin puhuaksensa: "Armolisin, Armollisin ja kuuluisin
kuningas! Ottakaatte kuullaksenne mitä minä teille esittelen. Te
tunnette uskollisuuteni -- hovilaisenne tuntevat sen myös ja sentähden
he vainoovat minua."
"Suus' kiinni!" ärjähti kuningas, "se on vallan turhaa, että sinä nyt
koetat lorutella ja liehakoitella. Katsele tuota kukkoa, -- ehk'et
tunnekkaan sitä? -- mihinkä sinä olet hävittänyt hänen lapsiansa?
selitä minulle se. -- Katsele Kissaa ja Karhua. Kysynet ehkä, mitä
vasten minä sinua soimaan. Katsele ympärillesi. Koko maakunta on
täynnänsä valituksia sinua vastaan. Nyt et ole täältä niin pian
pääsevä."
"Armollisin herra", vastasi Kettu, "jos tuo Mesikämmen hurja on
joutunut korvattomaksi siitä että kävi ryöstämässä mettä toisen
puutarhasta, olenko minä siitä edesvastaukseen vedettävä. Ja olenko
minä rangaistuksen alainen sitä vasten että Kissa, jonka minä otin
kaikella kunnioituksella vastaan, ei voinut hillitä kynsiänsä vaan meni
huolimatta varoituksistani pappilaan varkaisiin? Tehkäätte kuitenkin,
mitä tahdotte. Polttakaa minua, korventakaa taikka hirttäkää, jos
mielenne laatii. Minä olen Teidän valloissanne. Te olette väkevä ja
mahtava, minä olen heikko ja vähäpätöinen. Mutta tapahtukoon, mitä
tahansa, minä vaan pysyn oikeuden tiellä."
Sitten lausui Oinas Ollikka: "ah, nyt on meidän aikamme tullut;
esitelkäämme nyt kanteemme."
Nyt astuikin sitten Susi Jolkka kanteinensa eteen, vieläpä Kissa Mirri
ja Karhu Mesikämmenkin, kaikki tulivat nyt oikein miehissä kuninkaan
eteen. Ei kaikkia niitä voi mainitakkaan, jotka nyt tulivat Kettu
riiviöstä valittamaan. Kanne seurasi kannetta. Kertomukset heittiön
ilkitöistä olivat lukemattomat. Vaan Kettu tästä ei ollut millänsäkään,
hän seisoi siellä niinkuin totuuden marttira. Kun vaan sopi, pisti
hän jonkun sanan väliin ja välistä tulvasi puolustus-puheensa
niinkuin kirkas virtavesi. Kaikki kuulijat ihmettelivät. Sillä hän
ei ainoastaan väittänyt itsensä syyttömäksi, vaan ajoi asiansa
niin hartaasti, että usein näytti siltä, kuin olisi hän ollut
päälle-kantaja eikä kanteen-alainen. Mutta todistuksia häntä vastaan
karttui yhä uusia vaan. Kanteetkin jo rupesivat käydä yhä selvemmiksi.
Yksimielisesti julistettiin Repolainen syynalaiseksi ja päätettiin
kuoleman-rangaistukseen velkapääksi. Hän olisi muka kahleisin pantava ja
hirsipuuhun nostettava.
Repolainen itsekin luuli nyt tuhon tulevan. Hänen sukkela puheensa
oli rauennut tyhjään. Kuningas itse julisti tuomion. Nyt pahantekijä
pantiin kahleisin ja kuolema kauhistavaisessa muodossansa kuvastui
silmäinsä edessä.
Kettu Repolaisen ystävät nyt tulivat kovin murheellisiksi. Erittäinkin
oli Martti Apinja ja Mäyrä Metsäsika suruissansa. He surivat enemmin
kuin olisi voitu uskoakkaan, sillä Repolainen oli mahtava ylimys,
jonka kamala onnettomuus kovin pelästytti kumppaniansa. Niin pyysivät
kuninkaalta lupaa lähteäksensä hovista ja menivät tiehensä.
Mutta Susi, Karhu ja Kissa olivat hyvin mielistyneet näihin
mestaus-askareisin.
"Muistatteko, Susi orpana", lausui Kissa, irvistellen ilosta, "kuinka
Kettu oli apumiehenä veljeänne hirtettäessä. Ja te, Mesikämmen,
helposti muistatte käymistänne Simalan puutarhassa. Jos tuon heittiön
kavaluus taas vapahtaa hänen, ei tule meille enään ikinä koston aika".
"Älä semmoisia puhukkaan, että hän täältä pääsisi" jyrisi Susi. "Anna
tänne köysi vaan".
Ja nyt tuli kuningas koko hovinensa katselemaan, miten tuomion
täyttäminen olisi tapahtuva. Myöskin tuli kuninkaan puoliso kaikkine
hovi-naisinensa. Vieläpä tuli suuri joukko katsojaisväkeä, sekä
köyhiä että rikkaita, kaikki toivoen Repolaisen kuolemaa ja halukkaat
omin silmin näkemään sitä. Susi varoitti ystävänsä erittäinkin
vaimonsa pitämään Repolaisesta tarkkaa vaaria. Karhua käski hän
muistamaan kärsimisiänsä. Koetteli, näet, saada tuon vakaa-luonteisen
miehen hyvään intoon.
"Mirri on sukkela kiipeemään", sanoi hän, "hänen pitää kiinnittämän
köysi hirsipuuhun. Pidä sinä Kettu kiinni niin kauan kuin minä asetan
tikapuut".
"Oh, pane vaan tikapuut paikallensa", vastasi Karhu, "kyllä minä pidän
tästä heittiöstä huolta."
"Oh, kuinka nyt olette toimeliaat", lausui Kettu alakuloisena.
"Mikä into teissä on murhata minua, vaikka minä aina olen ollut
teille hyvän-suopea!" Mutta itseksensä arveli hän vaan, millä olisi
tästä pahasta pakeneminen. "Jos nyt vaan saisin kuninkaan armon,
kyllä minä näille kolmelle toverille toimistansa hyvän palkkarahan
toimittaisin. Olisin valmis myöntymään kaikkiin, päästäkseni eheänä
täältä". Näin miettien täytyi Kettu raukan astua tikapuita ylöspäin
ja tässä viimeisessä tuskassansa rupesi hän päätänsä vääntämään yli
ympärin ja surkealla äänellä huutamaan: "kuolema jo vilajaa silmäini
edessä. Suokaa, että minä ensin te'en tunnustukseni, jotten kuolemani
jälkeen tulisi vielä pahemman rangaistuksen alaiseksi jostakin salassa
pidetystä synnistä".
Säälien häntä, sanoivat muutamat: "tämä on aivan kohtuullinen pyyntö".
Kuningaskin, kuultuansa Ketun sielun-ahdistusta, myöntyi hänen
anomukseensa. Nyt Repolainen tunsi mielensä keveämmäksi ja alkoi
kohta hartaalla äänellä: "Spiritus Domine, auta minua! Ei ole koko
tämän avaruuden alla olentoa semmoista, jolle en olisi minä poloinen
vääryyttä tehnyt. Olen ollut viattomain lammasten murhaaja. Olen
ilomielin soaissut kynteni rauhallisten vuohten vereen. En ole minä
murha-vimmassani säästänyt lintuja, en kanoja, en ankkoja enkä hanhia
ensinkään. Missä vaan tapasin surmasin niitä, ja monta, jota en voinut
syödä, kaivoin santaan. Eräänä talvena ollessani Reinin tienoilla
pääsin suden tuttavuuteen. Me rupesimme osamiehiksi. Kaikki saalis,
mitä saisimme, olisi keskenämme jaettava. Mutta aina varasti hän
petoksella minulta osani. Jos yhdessä olimme tavoittaneet härän taikka
lehmän, toi hän vaimonsa ja seitsemän lapsensa atriaan, jotta minulle
jäi ainoastaan luut nuuskittaviksi. Kuitenkaan en Jumalan kiitos!
kuollut nälkään. Sillä minä elin salaisesta aarteestani, joka oli
tarpeitani paljoa suurempi. Ei ole semmoisia vaunuja, joilla voisi tätä
seitsemään päivään pois-vedettää".
Kuningas, kun kuuli aarteesta puhuttavan, astui Kettua likemmäksi ja
kysyi uutterasti: "millä olet sinä aarteen käsiisi saanut?"
Repolainen vastasi: "en tahdo nyt kuoleman hetkellä mitään salana
pitää; tahdon kaikki Teille tunnustaa. Tämä aarre, josta puhuin --
sydäntäni puree sitä sanoa -- on varastettua omaisuutta. Oli, näette,
suuri joukko yhtynyt liittoon tappaaksensa Teitä. Tähän olivat he
valalla sitouneet ja olisivatkin ilkeän aikomuksensa täyttäneet, ell'en
olisi minä heiltä kaikki rahansa varastanut. Voimakas kuningas! kallis
henkenne rippui tästä aarteesta ja vaikka tiesin tällä varkaudella
saattavani isäni hautaan, en voinut Teidän tähtenne olla sitä
tekemättä".
Kuninkaan puoliso kuuli hämmästyksellä näitä salaisuuksia. "Minä käsken
sinun, Repolainen", huusi hän, "johdata kaikki tämän asian kohdat
mieleesi. Tunnusta nyt kuoleman hetkellä uskollisesti kaikki seikat".
Kuningas lausui: "kukin pitäköön suunsa kiinni. Tämä asia on tärkeä.
Selitä sinä Repolainen se minulle perin pohjin. Astu likemmäksi ja puhu
suusi puhtaaksi".