merellä peninkulman päässä koillis-suuntaan Mikkelin saaristosta.
Muiden aluksien seasta eroitettiin helposti Pohjanpiltin suikea haaksi,
jonka vaskikiskoinen keula hohti ilta-päivän valossa. Etu-kannella
seisoi täydessä sota-asussa Pohjan Pirkkalaisten nuori päämies ja hänen
käsivartensa nojassa Lyyli, Pohjan neiti, sekin sotaisessa puvussa,
kädessään teräksinen joutsi ja selässä viini täynnänsä nuolia. Raitis
meren-tuuli oli poskille jälleen virittänyt punan ja silmissä paloi
innon hohde; mutta tämä valo ei ollut enää kirkas kuin päivän paiste,
vaan synkkä kuin talviset revon-tulet. Samate synkkä hänen mielensäkin
oli ja synkät ne sanatkin olivat, joilla hän sulhoansa puhutteli.
-- "Meitä painaa taivaan viha, Vitjakka. Perikatomme on lähellä, --
sen minä tunnen enkä säikähdä. Mutta voi minuani, joka olen tuottanut
perikadon tälle rakkaalle syntymä-seudulleni! -- -- Yksi ajatus minua
lohduttelee: kun meitä ei enää ole, silloin toivon rauhan uudesta
koittavan näille Pohjanmaille."
Hetken aikaa jäi Pohjan päämies näitä surun-alaisia sanoja miettimään.
Haikeat ajatukset taistelivat hänen sydämmessään, mutta miehuullisesti
hän hillitsi mielensä kuohuvia aaltoja.
-- "Te'et vääryyttä itsellesi, Lyyli", hän hellästi lausui; "sinunko
tähtesi tämä sota on syttynyt? -- ei vainen, se on ainoastaan
ulkonainen asian muoto. Pohjanmaan vapaus, Pirkkalaisten oikeudet, se
näiden taistelujen synty ja perustus on. -- Sinä ennustat perikatoamme,
ja totta tuo saattaa olla. Mutta usko minua, jos hukummekin, ei ole
tämä taistelemisemme turha ollut; sillä olemme Pohjanmaalle pelastaneet
mitä pelastettavissa oli. -- Ja miks'en sitten ilolla hukkuisi, --
sinun kanssasi ikuisesti yhdistettynä."
-- "Minä ennustan", vastasi Pohjan neiti juhlallisesti, -- "minä
tiedän, että on perikatomme lähellä. Vanhan Kurjen haahmo meitä
takaa ajaa. Mutta riemulla tahdon mennä Tuonelaan sinun seurassasi,
Pohjanpiltti. -- Kerran meidän vielä tulee taistella ja voittaa.
Katsos, Ruotsin laivasto lähenee."
Ja niinpä lähenivät Haraldin haahdet Mikkelin saariston kohdalta.
Etupäässä ritari itse purjehti laskien suoraa matkaa Pohjanpiltin
alusta kohden. Hänen silmänsä, missä hän seisoi haahtensa kokassa,
näyttivät ampuvan vihan nuolia kypärin alta. Kesäinen päivä oli
laskeumaisillansa. Se ikäänkuin peitti kasvojansa näiltä vihan nä'yiltä.
Mutta Pohjanpiltti likisti morsiamensa rintaansa ja alkoi valmistella
yöllistä tappelua. Lyylin asema oli nyt niinkuin aina kokassa ja hänen
ympärinsä seisoivat Pohjan etevimmät urohot. Perää taas hallitsi
Vitjakka itse ja kaikki laivan-väki noudatti hänen käskyjänsä.
Kirkas kesä-yö oli levittänyt hiilakan huntunsa Pohjan vesille. Saaret
nukkuivat ja Vellamon väki nosti ujostellen paitansa aalloista, jotta
ruohonpäiset hapset liehuivat leudossa länsi-tuulessa. Koko luonto
vietti juhlaa; -- mutta ihmisten täytyi vihan töitä toimitella. Jo
olivat laivastot lähellä toisiansa. Viuhuen nuolet lensivät jäntehiltä.
Keulojen edessä kohisi valkea vaahto ja haahdet törmäsivät yhteen
jytinällä. Mutta Lyylin silmät salamoitsivat. Hän jännitti joutsensa;
ensimäinen nuoli lähti sirkuen Haraldin haahta kohden ja ritari itse
putosi hermottomana partaan yli mereen.
Molempien päämiesten haahdet makasivat jo vieretysten ja ankara
taistelu alkoi, jonka loppu oli Suomalaisten voitto ja Ruotsin haahden
valloitus. Muiden alusten välillä kesti tappelu vaihtelevaisella
onnella. Jalona ja vapaana Pohjanpiltti morsiamensa kanssa yksin
laineilla kiikkui. Heidän miehensä olivat menneet valloitettuun
haahteen. Ainoastaan kahden seisoivat Lyyli ja Vitjakka laivansa
perässä, katsellen muiden veristä leikkiä, joka jo kaikin paikoin alkoi
kallistua Suomen miesten eduksi.
Mutta mikä haahmo tuolla etelässä liikkuu veden kalvolla? -- -- -- Se
on alus, joka täysillä purjeilla kiidähtää Pohjaa kohden. Se tulee
lähemmäksi, aamu alkaa koillisessa ruskottaa ja tulevan haahden kokassa
eroitetaan rautapukuinen mies. Pohjanpiltti ja Pohjan neiti häntä
kammolla tarkastavat; nousevan auringon valossa tuntevat -- Kurjen ukon
muotoa.
Ei ole raskaampaa maailmassa mitään kuin oman vanhemman kirous. Se
saattaa aiaksi haihtua ja raukeavanansa olla, mutta vihdoinkin se
kokoilee musertavia ukon-pilviä syyllisen ja syyttömän pään yli.
Ikäänkuin suuri kallion kappale olisi laskeunut Pohjanpiltin
laivanperään, niin tämä perä painui veteen, ja keula nousi pystyyn,
välkkyen auringon säteissä. Vielä hetki, niin aallot löivät yhteen
vajonneen haahden yli ja Pohjanpiltti morsiameneen oli kadonnut.
Mutta Ruotsin haahdet, jotka nyt yli-ympäri olivat pakosalla, riensivät
vasta-tulleen aluksen luo, jonka johdolla toivoivat voivansa uudistaa
taistelua, Suomalaiset taas, kun havaitsivat päämiehensä hukkumista,
tulivat alamielisiksi, eivätkä tienneet, mitenkä asiansa asetella.
Tappelu oli hetkeksi seisahtunut.
Silloin kuului äsken tulleesta aluksesta rauhan sanoma. Se oli
marskin, Torkel Knuutinpoian käsky, että sota lakkaisi ja kukin eläisi
sovinnossa, pitäen mitä hänellä oli, unohtaen vihansa ja kärsimänsä
vääryydet. Ruotsalaisten niinkuin Suomalaistenkin piti muka yhdistämän
voimansa Venäjätä vastaan; sillä marski oli päättänyt ensi tilassa
tehdä suuren risti-retken Inkeriin.
Tämän rauha-sanoman tuoja oli -- nuori Kurki Laukon herra, joka
päästyänsä Venäjän vankeudesta oli rientänyt Ruotsiin hakemaan oikeutta
Harald ritaria vastaan sekä marskin armoa sisarellensa. Hänen muassaan
seurasi ystävänsä Hintsa Suurpää, joka monien vaivojen ja vastusten
perästä oli löytänyt haettavansa vihollisten maasta ja Hansalaisten
kauppiasten avulla saanut hänen lunastetuksi. Molemmat olivat Ruotsista
rientäneet Pohjaan, missä Kurki toivoi tapaavansa sekä ritari Haraldin
että Lyylin, Pohjan neiden, -- toisen mieli-haikeaksi, toisen sydämmen
suosioksi. Mutta edellinen oli kaatunut ja jälkimäinen sulhonensa oli
Ahtolaan vajonnut meren syvyyteen paeten isän haahmoa, joka tulijassa
veljessä häntä kauhistutti.
Siis ei muuta jälillä ollut kuin sovittaa rauha eläväisten välillä.
Tästä sovinnosta päätettiin lähteä Mikkelin-saarille keskustelemaan
ja paikalle tultua valittiin kahden puolen uskotuita miehiä, jotka
ehdoista sopisivat. Ruotsalaiset vaativat itsellensä asunto-paikkoja
pitkin rannikkoa Merenkurkusta pohjaseen, mutta Suomalaiset eivät
tahtoneet luopua meren-partaasta ja saaristosta. Vihdoin taipuivat
Suurpään ja Kurjen kehoituksiin ja varoituksiin, antaen siirtolaisille
muutamia määrätyitä rantaseutuja, joista Vöyrin ja Pietarsaaren
pitäjät syntyivät. Myöskin niille Ruotsalaisille, jotka etelämpänä
olivat edellisinä vuosina asettuneet, vakuutettiin rauha. Sitä
vastoin Suomalaiset pysyttivät itsellensä Kyröjoen lasku-paikat
sekä kalastus-oikeuden muutamissa Merenkurkun saarissa. Mitä olivat
kadottaneet, toivoivat runsaassa mitassa takaisinsaavansa Perä-pohjassa,
johon nyt iso joukko päätti siirtyä ja jossa Pirkkalais-seura sittemmin
virkeni uuteen eloon. Tälle seuralle nuori Kurki vakuutti marskin
nimessä vanhat oikeudet, joihin lisäksi nyt tuli selvä oikeus asettaa
seuran sisällinen hallitus oman edun ja mielen mukaan.
Tämä oli Pietarin päivän sovinnot. Muutamat Pohjan Pirkkalaisista
lähtivät Kurjen kanssa Ruotsiin, saamaan täyttä vahvistusta näihin
ehtoihin. Muut hajosivat omille toimilleen, ja rauha oli taas Pohjan
vesillä ja Pohjan mailla. Mutta koston-halu vielä salaisesti paloi
monen sydämmessä. Sovinnon ehdot usein rikottiin kahden puolen ja monta
kähäkkää syntyi, jotka ensi aikoina vetivät hallituksenkin silmät
puoleensa. Vuosisatoja piti tämän rauhattomuuden jälkiä kestämän. -- --
Yksi oli, joka ei alustakaan suostunut Pietarin päivän sovintoihin. Se
oli Pohjanpiltti. -- Kun osa Ruotsinväestä seuraavana päivänä purjehti
Pietarsaarta kohden, asettaaksensa siellä asumuksiaan, niin paikalla,
missä äskettäin tappelu oli seisonut, iso joukko heidän aluksiaan
törmäsi veden-alaista karia vastaan ja hukkui. Se oli Pohjanpiltti,
joka yksinään pitkitti sodan, ja vaskisella keulallaan halkaisi
vihollistensa haaksia.
Kuudennen-toista sata-luvun alku.
Pentti Pouttu, Kyröläinen, ei ollut se mies, joka paljaaksi huviksensa
olisi muinaisia tapauksia muistossaan säilyttänyt. Päin-vastoin hän
ne sovitteli oman aikansa oloihin ja tapauksiin. Tiedämme kaikki mitä
suuria melskeitä näinä seuraavina vuosina jälkeen Söderköpingin
valtiopäiväin tapahtui, yleensä Suomessa, mutta erittäisin
Pohjanmaalla. Tiedämme myöskin kuinka Pentti Poutun kävi, kuinka hän
jouluna 1594 seurasi sitä nuijajoukkoa, joka ranta-tietä myöden kulki
Ulvilaan päin, kuinka Aksel Kurki tämän joukon hajoitti, ja kuinka
Pouttu vankeudessa kuoli. Se on tuttu asia, että nuijamiehet toivoivat
saavansa Aksel Kurjesta hyvää toveria kapina-tuumiinsa, ja Pentti
Pouttu oli tämän luulon levittäjä. Eiköhän tämä Aksel Kurki muka ollut
sukua kaikille Pohjanmiehille ja erittäisin Pouttulaisille? Eikö hän
muutoinkin ollut kunnon mies ja saattaisiko semmoisena sotia omaa
sukuansa vastaan? -- Aksel Kurki oli kunnon mies, mutta Pentti Pouttu
oli tehnyt väärät päätökset muinaisten muistojensa johdosta. Tämä ei
ollut näiden muistojen vika. -- -- --
Keväällä 1600 olivat asiat monien vaihetten perästä asettuneet.
Linköpingin valtiopäivät olivat langettaneet verisen tuomion
"herrojen" yli, joiden joukossa nyt Aksel Kurkikin oli seisonut, --
ja tuomiokunnassa oli istunut kaksi miestä Pohjanmaaltakin, toinen
Hannu Hannunpoika Fordeel, nuijamiesten uskollinen ystävä ja kostaja,
-- toinen Pekka Pietarinpoika, jalkaväen päällikkö, joka milloin
oli avullinen ollut Pohjan Suomalaisia mestaamassa, milloin oli
ollut vainottu, Pohjan Suomalaisten muka ystävänä ja suosittelijana.
Muutamana keväisenä yönä, kohta jäiden lähdettyä, kulkivat nämä
molemmat, kukin eri haahdessaan, Merenkurkun vesiä kotia päin. Hannu
Hannunpoika istui äänetönnä perässä, ajatellen viime kuluneiden vuosien
kummallisia tapauksia. Hänen mieleensä selvästi muistui, mitä Pentti
Pouttu kerran näillä vesillä oli jutellut, ja kamoksuen hän katsoi
ympärinsä pitkin veden pintaa. Äkisti välkkyi outo valo keulan edestä,
ja Fordeel kohta käänsi aluksensa toiselle suunnalle. Seuraavana
aamuna, kun taas uskalsi entiselle urallensa palata, hän tapasi
jäännökset Pekka Pietarinpoian hajonneesta haahdesta aaltojen ajona. --
Pohjanpiltti oli aloittanut kuudennen-toista sata-luvun.
Kettu Repolainen.
Arvataksemme tuntee moni lukijoistamme ennaltaan ainakin nimeksi
vanhan saksalaisen sadun: Reineke Fuchs, jolle olemme tässä antaneet
suomalaisen nimen: Kettu Repolainen. Emme voi tässä laveammin selittää
tämän sadun syntyä, kun tämmöinen asia on kirjallisuushistorian oma.
Tässä tahdomme vaan jutella sen, samalla tavalla kuin sen Göthe
kertoelee, sillä erotuksella kuitenkin, että seuraten englantilaista
mukailemista, teemme pitkän saksalaisen runoelman lyhykäiseksi
suorakieliseksi jutuksi, ottaen kertomukseemme ainoastaan sadun
pää-asialliset tapaukset.
Ensimäinen Luku.
Oli Helluntai, tuo ihana kevätjuhla. Vuoret, metsät ja niitut olivat
kukkien ja viheriäisten lehtien peitossa; linnut pitivät iloa puitten
latvoissa ja aurinkoinen vietti juhlaa maan päällä.
Kuningas Jalo kutsutti läänitysmiehensä kokoon ja nämät nyt tulla
heijahtelivat joka haaralta. Sinne tuli Kurki Kurerikko ja Ruisrääkkä
Tapinvääntäjä ja kaikki mitä isoista ja suurisukuisia löytyi. Sillä
Kuninkaan oli aikomus, läänitysmiestensä kanssa pitää juhlallinen
hovikokous, ja sinne nyt oli kaikkien tuleminen, suurten sekä pienten.
Mutta kuitenkin oli yksi, joka ei tullut, se oli tuo petturi Kettu
Repolainen. Ketulla oli, näet, paha omatunto ja sentähden vältti hän
kokoontuneita ylimyksiä. Kaikilla oli kanteita häntä vastaan, kaikki
olivat häneltä vääryyttä kärsineet. Ei hän ollut säästänyt muita, kuin
veljensä poikaa, Mäyrä Metsäsikaa.
Susi Jolkka aloitti kanteet. Heimolaisensa ja ystävänsä ympärillään hän
astuskeli kuninkaan eteen ja piti pitkän paheen, jonka lopetti näin:
"Hyvä kuninkaani, jospa kaikki liinakangas, joka Gentin kaupungissa
valmistetaan, tehtäisiin paperiksi, niin tulisi kuitenkin paperista
paha puute, jos tekisin luettelon niistä konnantöistä, joita tämä
riiviö on minulle tehnyt".
Ta'empana seisoi pieni koira, nimeltä Silkki, joka ranskaksi selitti
kuninkaalle, kuinka oli köyhä ja vähävarainen, ollen hänellä ainoastaan
palanen lihamakkaraa omaisuutenansa. Tämän vähän omansa oli nyt Kettu
häneltä ryöstänyt. -- Mutta kissa Mirri nyt astua hiivutteli eteen.
"Joutavia", kiljusi hän, "Silkillä ei ole mitään valiteltavaa. Asia on
jo kolmen vuoden vanha jo oikeastaan olikin tuo makkara minun, sillä
minä sen varastin eräältä mylläriltä".
Pantteri sitä vastoin lausui: "me menetämme aikaa turhiin valituksiin;
kuninkaallinen valta on antava meille kostoa. Annappas minä juttelen,
kuinka tuo hävitön junkkari eilen kohteli Jänes Wääräsäärtä, tuota
hyvänsuopeata miestä, jota ei kukaan meistä tahtoisi loukata. Kettu
oli olevanansa pyhä ja rupesi Wääräsäärelle papiksi. He istuivat nyt
yhdessä levolla ruvetaksensa uskontunnustusta lukemaan; mutta kettu
ei voinut hillitä pahaa luonnettansa, vaan karkasi jäneksen niskaan
ja rupesi häntä kynsillänsä repimään. Minä tulin paikalle ja tunsin
kohta ketun ja myöskin Wääräsääri paran, jota hän piti kurkusta
kiinni. Tuloni pelasti hurskaan miehen; katsokaa! haavojansa, kuinka
niistä on vuotanut syytön veri. Ohoh, Jänes parkaa, jota ei kukaan
raskitsisi sormella koskea. Sallivatko kuningas ja hänen korkeasukuiset
ylimyksensä semmoisen konnan pilkata lakia ja oikeutta." "Oh, jos olisi
tuo ilkeä jo Manalan majoissa", arveli susi vihoissaan.
Mutta Ketun veljenpoika, Mäyrä Metsäsika, rupesi poissaolevan ystävänsä
asiaa ajamaan. "Harvoin", sanoi hän, "toivovat viholliset toisillensa
hyvää; ja niin on teidänkin laita, Susi Jolkkaseni, Me tiedämme kyllä,
mitä arvelette sedästäni. Ah, jos olisi setäni täällä itse asiansa
ajamassa, kylläpä myrkyllinen kielenne vähän kangistuisi suussanne.
Mitä taas tuohon Jänestä koskevaan juoru-juttuun tulee, ettekö voi
ymmärtää, että opettajan välistä täytyy rangaista oppilaistaan,
kun hän kangertaa lukemisessa? Mitä tulisi nuorisosta nousevasta,
jos jäisi erhetyksensä rankaisematta? Ja entäs tuo Silkki sitten,
joka aidan takana kadotti lihamakkaransa. Mitä helposti saadaan, se
helposti menetetään. Olisi senkin ollut paras hillitä liehakoitseva
kielensä! Kuka voi moittia setääni siitä että hän ottaa varkailta
heidän varastamiansa? Korkeasukuisten miesten pitää ainakin kohteleman
varkaita kovuudella. Mutta vähänpä näkyy sedälleni vilpittömyydestä ja
hurskaudesta kiitoksia tulevan. Sitten kuin kuninkaan yleinen rauha on
julistettu, ei ole kukaan itseänsä käyttänyt niin siivosti kuin hän.
Hän on ruvennut vallan toiseen elämänlaatuun; syö ainoastaan kerran
päiväänsä, elää niinkuin erokas, käy röttikankaisissa vaatteissa ja
on kokonaan luopunut liharuuasta, niinkuin eilen sain kuulla eräältä
tykönänsä käyneeltä. Hän on jättänyt Veitikkälä nimisen linnansa ja
ottanut luostarikammion asumasiaksi. Kuinka hän on käynyt ohueksi ja
vaaleaksi paastoomisesta ja ruumiin kurituksista, joita hän kärsii
lihansa kuolettamiseksi, sen voitte itsekin havaita, jos menette
häntä katsomaan. Jos olisi täällä vaan, niin kylläpä hän saattaisi
päällekantajansa häpeään."
Kun Mäyrä Metsäsika, oli lopettanut puheensa, tulla pöyhisteli Kukko
Kotkottaja ynnä koko hänen sukunsa. Mustalla murhepaarilla kannettiin
kananen, nimeltä Kuoppukenkä, etevin munivien sisarten joukossa.
Tämä nyt makasi kuoliaana, pää ja niska poiskatkaistuna. Oh, verensä
juoksi vielä juoksemistaan ja Kettu Repolainen oli sen vuodattanut!
Kaikki pitää kuninkaalle kerrottaman. Kukko isännän seurassa kävi
kaksi muuta kukkoa, nimeltä, Kukkuluurus ja Kekkalaarus, jotka nyt
murheesen vaipuneina painuivat silmänsä maata kohden. Molemmat olivat
murhatun naisen veljekset, ja huusivat yhtä ääntä kostoa murhaajalle.
Kumpikin kantoi kynttilää. Kaksi nuorempaa kukkoa kantoi paaria;
haikeat valituksensa kuuluivat yli ympärin. Sitten kukko isäntä otti
näin puhuaksensa: "Armollisin Herra ja kuningas, ole laupias minulle
ja lapsilleni. -- Katso Repolaisen tekoa! Kun kevät kukoisti, niin
minäkin raukka iloitsin, nähdessäni onnellista ja rakasta perhettäni,
kymmenen nuorta poikaa ja neljätoista tytärtä. Emäntäni, joka on
kanoista paras, oli synnyttänyt ne minulle yhtenä kesänä. Me olla
oleskelimme rauhassa ja rakkaudessa; kartanomme oli rikasten munkkien
hallussa, vahva muuri suojeli meidät vaaroista ja kuusi rotevaa
koiraa vartioitsi lasteni turvaa. Repolainen kadehti hyvää rauhaamme,
oli ehtimiseen väijyksissä ovemme takana, jossa koirat hänen kerran
tavoittivat ja ryöpyttivät niin että luut kolisi. Nyt jätti hän
meidät rauhaan vähäksi aikaa. Vaan mitäs tästä, hän palasi jälleen
-- kuulkaa semmoista ilkeyttä -- erokkaan vaatteissa kantaen kirjeen
sinettinensä, jonka tunsin teidän omaksenne. Tässä lu'in kirjoitettuna,
että olitte julistaneet rauhaa kaikkien petojen ja lintuin välille.
Hän ilmoitti minulle ruvenneensa munkiksi ja tehneensä tarkat
lupaukset hyvillä töillä palkitsemaan muinaisia syntiänsä. No, siis
ei ollut minulla mitään hänestä pelättävää. Hän oli muka iki päiviksi
hyljännyt liharuuan. Päälliseksi näytti hän minulle papillisen pukunsa
ynnä luostarin esimieheltä saamansa todistuksen uudesta arvostaan,
jopa repi vaatteensakin auki, näyttääksensä jouhipaidan, jonka piti
vasten ihoa. Tähän oli hän pukeutunut, kurittaaksensa muka kaikki
maalliset ja lihalliset himot. Sitten jätti hän minun, lausuen muutamia
hurskaita sanoja; hänen oli muka vielä sinä päivänä monta rukousta ja
esirukousta pitäminen jopa kiitosvirsiäkin veisaaminen. Mennessänsäkin
hän rukousta lukea jupisiteli. Minä läksin ilomielin lapsilleni
ilmoittamaan Repolaisen hyvät sanomat ja heidän kanssa iloitsemaan
tästä merkillisestä mielen muutoksesta. Nyt kun oli Kettu munkki,
ei ollut meillä maailmassa enään mitään pelättävää. Me hääräsimme
suruttomina muurien toisella puolella. Mutta eipä aikaakaan, niin
seurasi pahinta pahempi. Kettu, kavaluutta täynnänsä, oli asettainnut
pensasten alle piiloon. Täältä hän nyt yht'äkkiä ryöpsähti ylös ja
saavutti meitä portin suussa. Nyt seurasi surman töitä. Kauniimman
pojistani ryösti hän minulta ja kun kerran oli maistanut vertamme, niin
tästäpä hänessä pysyväinen himo siihen. Varasti, näet, kunakin päiväni
pojistani jonkun, jotta kahdesta kolmatta ei ole jäljellä muuta kuin
viisi. Nämätkin joutuvat kohdakkoon surman suuhun. Oh, Kuninkaiseni,
ole armollinen meille! Eilen tuo julma löi tyttäreni, mutta koirat
pelastivat kuolleen ruumiinsa. Täällä se nyt makaa! Repolainen on
ilkeän työn tekijä".
Sitten Kuningas lausui: -- "Tule tänne Mäyrä Metsäsika; katseleppas,
miten tuo erokas paastoo ja ruumistansa kurittaa. Mutta sen minä sanon,
jos vielä elän tulevana vuonna, pitää hänen oikein todenteolla katuman
syntiänsä. Luota minuun, armas Kukkoseni, sinulle on oikeus tapahtuva.
Haudata nyt vaan tyttäresi juhlallisesti, niin kuin korkeasukuinen
ainakin. Anua soittaa sanoma-kellot ja kätke kaikella kunnioituksella
kuollut maan povehen, Minä tahdon sen jälkeen neuvoitella näitten
ylimysteni kanssa, kuinka kuninkaallinen oikeutemme on pahantekijätä
rankaiseva."
Näin Kuningas määräsi juhlallista hautausta pidettäväksi, Kansa alkoi
veisata juhlallisella nuotilla hautaus-virttä: Domine placebo, kaikki
värsyt järjestänsä. Voisin mainita kuka piti ruumissaarnanki, mutta
vähäpä tuosta. Ruumis laskettiin hautaan ja haudan suulle pantiin paksu
kiillotettu marmorikivi johon hakattiin seuraavat sanat:
Tässä lepää Kuoppukenkä, Kukko Kolkottajan tytär. Se oli eläessään
kanoista kaikista etevin, koko suuren sukunsa kunnia; munimisessa ei
sille kukaan vertoja vetänyt eikä ollut sitä kanaa, joka olisi voinut
niin tarkasti kuin tämä vaipunut vainajamme jyviä maasta kuoputella.
Ehkä Luoja oli hyvillä avuilla hänen kaunistanut, ei ollut sille
pitkä ikä sallittu. Kettu Repolainen hurja, pahantekijöistä pahin,
kaunokaisen kauheest tappoi, piian pikkaraisen surmas.
Tämmöinen päällekirjoitus oli kiveen hakattu. -- Nyt kuningas kutsui
viisaimmat neuvottelijat kokoon, jotta keskusteltaisiin tästä lakien ja
asetusten julkisesta häväistyksestä. Nämät esittelivät, että kuninkaan
piti lähettämän sanansaattaja käskemään Repolaisen hengen uhalla tulla
kuninkaan eteen. Karhu Mesikämmen valittiin lähettilääksi. Kuningas
puhutellen Mesikämmentä, muistutti häntä olemaan tarkka ja varova.
"Kettu", lausui hän, "on viekas ja täynnänsä kavaluutta; hän varmaankin
koettaa silmäsi lumoa valheilla ja liehakoitsemisilla ja viettelee
sinun pauloihinsa, jos vaan suinkin voipi." -- "Älkää millännekään
olko, hyvä kuningas", vastasi Mesikämmen; "onpa minussa mies häntä
kurissa pitämään".
Toinen Luku.
Nyt Karhu lähti matkoille. Ensin hän käydä katkutteli kankaisen
korven läpitse, josta tuli vuoriloille, joissa Ketun oli tapa
metsästää ja muutakin vilpitöntä elatuskeinoa viljellä, kuten vaan
sopi. Tänne matkamiehemme ei pysähtynyt, vaan pyrki uutterasti Ketun
linnaan, Veitikkälään. Tämä oli linnoistansa paras ja vahvin, jonka
tähden siellä myöskin oleskeli, kun pelkäsi jonkun vaaran uhkaavan.
Mesikämmen, matkansa perille tultuaan, tapasi linnan portit tarkasti
suljettuna, vieläpä erinomaisen hyvissä lukuissakin. Nyt kun ei voinut
kuinkaan omin neuvoin sisälle päästä, rupesi huutamaan ulkopuolella:
"Kettu orpanani, oletko kotona? Minä, Karhu Mesikämmen, tulen kuninkaan
lähettiläänä tänne. Kuningas on valalla vannonut, että sinun on
tuleminen oikeuteen ja on nyt lähettänyt minun tuomaan sinun sinne. Jos
et tule, on sinulla hirsipuu ja kiristyspenkki edessä. Valitse nyt
parempi puoli ja seuraa minua."
Repolainen, kun kuuli vieraan äänen puhuvan, oli ensin juosta linnansa
piilopaikkoihin. Oli, näet, asumuksensa täynnä luolia, rotkoja ja
käytäviä, sekä auastavia että suljettavia sen mukaan, kuten kulloinkin
tarvittaisiin. Moni elävä raiska oli tietämittänsä tullut näihin
sokkeloihin, joista ei enään voinut ulos päästä, vaan oli jäänyt
ketulle saaliiksi. Näihin turvapaikkoihin ei hän kuitenkaan nähnyt
tarpeelliseksi paeta, kun huomasi Karhun olevan yksin, vaan läksi
ulos sanoen: "tervetultuanne, arvoisa setäni; suokaa anteeksi, jos
olen antanut teidän odottaa ylimäärin, mutta olin par'aikaa lukemassa
ehtoorukoustani. Kiitoksia tulemastanne tänne; minun on oikein hauska
nähdä teitä hyvässä terveydessä. Huomenna tahdon lähteä kanssanne
kaninkaan hoviin, jossa toivon teidän parhaasta päästä auttavanne
asiatani. Tahtoisin vielä tänäänkin matkaan ruveta, päästäksemme
pikemmin perille, vaan olen ruumiiltani kovin raskas. Olen syönyt
liiaksi yhtä ruokaa, joka ei ole minulle oikein terveellinen."
-- "Mitä ruokaa se oli?" keskeytti Mesikämmen.
Repolainen vastasi: "mitä mä aikaanne kulutan juttelemalla semmoisia
turhanpäiväisiä. Niinkuin kyllä tiedätte, hyvä setäni, on elämäni aivan
vaivaloinen ja hankala. Semmoisen köyhän raukan, kuin minä, täytyy
usein syödä mitä vaan sattuu olemaan, olkoon sitten terveellistä tai
terveydelle vahingollista. En milloinkaan syö mettä, paitsi kun ei
minulla ole muuta syötäviä. Köyhyyteni nytkin pakoitti minun tuohon
ruokaan."
-- "Hoi mitä ma kuulen, ystäväni?" huusi Mesikämmen kummastellen. "Vai
sinä halveksit mettä! Sepä nyt oikein on mieliruokani. Jos minusta
tahdot hyvän ystävän, niin tuo minulle vähän sitä lajia."
-- "Oh, laskette leikkiä, armas setäni", sanoi Repolainen.
"En totisesti", vastasi Mesikämmen.