pauloja karttaa. Hänen älynsä tosin oli tarkka ja terävä ja hän näki
asiat selvästi niinkuin olivat. Mutta jos alusta olikin epäluuloinen
niinkuin kaikki Suomalaiset, hänen suopea sydämmensä pian vietteli
häntä uskomaan hyvää kaikista ihmisistä, ja lopuksi hän aina lohdutteli
epäileväistä mieltänsä sillä, että muka kuitenkin oli jumalassa onnen
ohjat. Niinkuin Ragvald oli toivonut, päätyi siis tämäkin keskustelemus
hänen ja Haraldin mieliin, jotta Maunu pispa, jos vastahakoisestikin,
myöntyi langettamaan panna-tuomion Pohjanmiesten yli. Ragvald tarjousi
tekemään tätä ikävää tointa, josta pispa sillä tavoin pääsi vapaaksi,
ja nyt päätettiin, että juhlallinen pannaan-paneminen oli tapahtuva
Pyhän Henrikin juhlana, joka vuosittain Kesäkuun 18 p. vietettiin Turun
kirkossa, kristin-uskon ensimäisen saarnaamisen muistoksi. Ainoastaan
sen varoituksen Maunu lisäsi, että kirous oli leppeässä muodossa
lausuttava. Sillä tavoin heikkous koki viihdyttää omantunnon soimauksia.
Vieraat olivat valmiit lähtemään ja jättivät Maunu pispan hyvästi.
Myöskin Ragvald ja ritari Harald erosivat toisistaan, sillä kaniikin
piti lähtemän maa-matkaa Turkuun, mutta ritari astui haahteensa. Kun
jättivät toisensa hyvästi, eivät sanaakaan vaihettaneet hankkeistansa,
mutta heidän silmän-luontinsa puhui niin paljon kuin: "hyvin käy".
Sill'aikaa seisoivat Hintsa Suurpää ja hänen nuori ystävänsä
sivultapäin keskustelemassa. Kun ritari jo oli rannalle tullut,
saavutti hänet asemies ja kysyi jyrkästi:
-- "Onko lupa kysyä, mihinkä nyt matka pitää?"
-- "Ruotsin puolelle, Hintsaseni", vastasi Harald ystävällisesti.
-- "Vai Ruotsin puolelle!" arveli Suurpää irveillään. "Mutta minun on
täällä Suomen puolella vähän asioimista ja jätän siis teidät hyvästi".
Ennenkuin Harald ennätti vastaamaan, oli Hintsa hänelle selkänsä
kääntänyt ja meni levollisilla askeleilla tiehensä polkua myöden.
Ritarin silmät häntä seurasivat kummastellen. Viimein hän jupisteli
itseksensä: "Ykspäinen kuin koko tämä kansa!" -- ja lähti haahteensa,
joka pian paisuvilla purjeilla kulki merelle päin.
Sampanlinnan-vuori.
Turun kaupunki! -- kuinka syvälle tämä nimi on piirretty Suomen
historiaan! Niinkuin "ikuinen Roma" on tuhannen vuotta ja enemmän
ollut koko sivistyneen maailman keskus, josta lähtien maallinen ja
hengellinen järjestys on levittänyt siunaustaan raaoille kansakunnille,
samate vanha Turku on ollut Suomen Roma, -- se paikka, jossa Suomenmaan
historia on alkanut ja kasvanut, se paikka, jossa Suomen heimokunnat
ensinnä ovat oppineet tuntemaan itsensä yhdeksi kansaksi, se paikka,
mistä sivistyksen valo on monessa muodossa levinnyt Suomen saloille.
Mutta siihen aikaan johon kertomuksemme kuuluu, oli Turun kaupunki
vielä vasta tekeillänsä. Tuomiokirkko Unikankahalla oli tosin jo aikaa
aloitettu ja sen verran saatu valmiiksikin, että juhlamenoja siinä
vuosittain vietettiin, varsinkin Pyhän Maarian ja muina juhlina.
Mutta Suomen kirkon varat olivat vielä vähäiset ja vaikka useat
paavit olivat luvanneet milloin 40-päiväisen synti-aneen milloin
samat edut kokonaiseksi vuodeksi ja 40:ksi päiväksi kaikille niille,
jotka neitsyt Maarian juhlina kävisivät Turussa ja silloin hurskailla
lahjoillansa muistaisivat kirkon varoja lisätä, ei ollut vielä tämä
uusi komea rakennus saatu semmoiseen kuntoon, että Pyhän Henrikin luut
olisi voitu tänne muuttaa Nousiaisista. Itse kaupunki taas oli vielä
hajallansa tuolla täällä pitkin Aurajoen rannikoita Rantamäen ja linnan
välillä. Kuitenkin oli isoin osa asumuksista vielä yli-puolella uutta
tuomiokirkkoa. Ainoastaan saarnaaja-munkkien huoneet, joita oli ruvettu
rakentamaan Vartiavuoren ja joen välillä, sekä muutamien Hansalaisten
kauppiasten asumukset ja tavara-aitat nähtiin nykyisen kaupungin
asemilla. Vahvaa alku-peräistä hirsikköä kasvoi sekä Kerttulimäellä
että Vartiavuoren eteläisellä rinteellä, ja ulottui siitä pitkin joen
itäistä vartta merelle saakka. Samate läntinenkin joen-varsi oli
paikottain melkein jylhää metsää; ainoastaan huono raitti kulki sillä
puolella jokea meren-partaalle päin, missä Turunlinna Aniniemellä
vartioitsi joensuuta.
Monta sataa vuotta on siitä aiasta kulunut ja Turun kaupungin muoto on
sillä välin useita kertoja muuttunut. Mutta vielä meidänkin aikoina on
nykyisen kaupungin rajapiirissä paikkoja, jotka muistuttavat entistä
jylhyyttä. Niinpä sen paikan kohdalla, missä höyrylaivat nykyänsä
maalle laskevat, nousee Aurajoen itä-rannalla Sampanlinnan-vuori, jonka
eriskummainen nimi ikäänkuin viittailee syvään muinaisuuteen. Salainen
kammo on vuosisadat läpitsensä saanut yksinänsä tässä hallita, ja
vaikka metsä on hävinnyt, ei ole mikään asutus eikä viljelys täyttänyt
honkaen jättämää siaa.
Pispa Maunun aikana seisoi Sampanlinnan kukkulalla metsän keskellä
yksinäinen pirtti, jonka ikivanha asujain oli ikäänkuin pakanuuden
viimeisiä jäännöksiä näillä paikoin. Häntä nimitettiin Sampanlinnan
tietäjäksi, ja hänen apuansa yleensä haettiin sekä taudeissa että
muissa puutteissa; sillä kristillisyyden ohuen peiton alla asui vielä
yltä-ylitse vankka pakanuus sydänmaissa. Tämä yleinen taika-usko
elättikin vanhaa tietäjää; muuhun elatus-keinoon hänen ikänsä ei enää
kyennytkään ja nuori 18-vuotinen tyttären-tytär, joka oli vanhuksen
ainoa asuinkumppali, ei olisi voinut kahta henkeä elättää, jos
asuinseutu olisikin ollut höystöisempi, kuin Sampanlinnan kalliot
olivat.
Eräänä iltana kesäkuussa istui tietäjän tyttären-tytär vuoren
läntisellä äyräällä katselemassa sitä vilkasta liikettä, joka hyöri
jokea pitkin. Se oli kristillisyyden perustusjuhlan aatto ja väkeä oli
joukottaisin kokoontunut osaksi juhlan tähden, osaksi niitä markkinoita
varten, jotka jo aikaisin olivat liittyneet isompiin kirkollisiin
kokouksiin. Hansalaisia laivoja ja Suomalaisten veneitä makasi sekaisin
pitkin rannikoita ja humina niiden keskinäisestä kaupanteosta nousi
korkealle, vuoressa istujan tytön korviin saakka. Hänen silmänsä
eivät saattaneet luopua tästä viehättävästä näköalasta; uteliaisuus
houkutteli häntä astumaan alas markkinaväen joukkoon, ja pari kertaa
hän jo huomaamattansa oli sijaltansa noussut kulkien kepeillä
askeleilla rantaa kohden. Mutta ujous ajoi hänen takaisin, ja hän
palasi vuohiensa ty'ö, jotka kivien kolosta hakivat syömistänsä. Pitkät
keltaiset hapset olivat, tytön näin kirmatessa, päässeet valloilleen
ja varjostivat kaksi lapsellista sinisilmää, jotka vilkkuivat kuin
lähteen-hetteitä ahon reunalla. Mutta niiden kantaja oli pian taas
istunut alallensa ja päätänsä häilyttäen hän siirsi hiukset takaisin
sijoillensa.
Tytön tässä istuessa, kuului astunta rannan puolelta. Tuovi -- se oli
neidon nimi -- nousi kuuntelemaan, eikä aikaakaan, niin tunsi askeleet
ja riensi edellensä, hypäten notkeasti kivien ja kantojen yli ja siitä
suoraa menoa tulijan kaulaan. Tämä tulija ei ollut mikään muu kuin
tuttavamme Hintsa Suurpää, joka tukevilla käsivarsilla nosti otuksen
korkealle ilmaan, missä sen pienet jalat vallattomasti ponnistivat,
kunnes vihdoin mokoma käsi pääsi ottamaan Hintsan parrasta kiinni ja
pakoitti häntä päästämään saaliinsa maahan.
-- "Puoleton", torua leikitteli tyttö, "tahdotkos myydä minun Saksalle,
koska näin nostelet mun kaikkien nähtäväksi. -- -- Ja sitten, kuka
lupasi sun tulla niin pian takaisin. Etkös sanonut viipyväsi vähintäkin
kolmen kuukauden päivät poissa. Kuules, Hintsa, sinä söit sanasi".
Hintsa Suurpään ahvettuneet posket kävivät tuli-punaisiksi ja
partakarvatkin nousivat pystyyn mielipahasta.
-- "Älä piloillasi semmoista puhu. Nyt minä taas lähden -- ehkä
iäksi-päiväksi".
-- "Hui, kuinka näytät julmalta, suuttuessasi", lausui Tuovi
levottomana ja silitteli ystävänsä partaa. "Mutta totta puhuen, mihin
olet sitten lähdössäkään".
-- "Se on pian sanottu", vastasi Hintsa; "näetkös tuota punaista
laivaa, jonka kokka hohtaa tuolla honkien välissä. Se on Gotlannista
kotoisin ja lähtee huomenaamuna Nougorodiin. Minä seuraan Karjalaan".
-- "Kauppaako tekemään?" kysyi tyttö, joka ei voinut heittää
leikki-puheitansa.
-- "Niin kauppaa kyllä, miks'ei! kauppoja on monta lajia:
naimis-kauppaa, -- Tuonen kauppaa --".
-- "No mutta, ethän toki sotaan lähde?" kysyi tyttö vielä
levottomampana.
-- "Sitä en itsekään vielä tiedä", arveli Suurpää. "Miks'en sotaan
lähtisi? Sehän juuri virkani on, sotia pakanoita ja uskottomia vastaan.
Muutoin on nyt matkani totinen tarkoitus oikeastansa toinen; mutta
tuota et sinä ymmärrä, Tuoviseni".
-- "Vai en ymmärrä?" matki tyttö närkästyneenä: "entä jos tietäisin
kertoa sinun viimeistä retkeäsi alusta loppuun. Ensiksi olet käynyt
Kuusluodolla pappien parissa, sitten olet Ruotsissa ollut, tiesi millä
asialla. -- -- Mutta kuules, mitä vasten sinä tuota Pohjanpilttiä
väijyt. Älä vielä! minä annan hänelle sanan, niin hän vielä tänä
yönä puikahtaa hyppysistäsi ja sinun hyvä Harald ritari saapi jäädä
korvan-taustaansa kynsimään. -- Mutta, mitä olette noita Ruotsalaisia
tänne tuonut?"
Hintsa seisoi hämmästyksissänsä.
-- "Mitä kaikkia tämä nyt oli", hän puhkesi, "mistä näitä juttuja olet
kuullut?"
-- "En ma huoli huudella", häikisteli tyttö: "tuota et sinä,
Hintsaseni, kuitenkaan ymmärrä".
Hintsa kokosi ajatuksiaan ja kysyi viimein:
-- "Tunnetkos Pohjanpiltin?"
-- "Mikä tuntiessani! En ole niin sorjaa, pulskeata miestä ikinäni
nähnyt". -- -- --
-- "No, no", katkaisi Suurpää, joka huomasi, että tyttö tahtoi häntä
ärsyttää; "onko siis Pohjanpiltti täällä, näillä seuduin?"
-- "On kyllä; sen haaksi on tuolla rannassa, ja itse hän on pari
kertaa käynyt tulevaisuuden tietoja isältäni. Minä olen häneen vallan
ihastunut".
-- "Ja sinä tiedät, että Harald ritari on Ruotsinmiesten kanssa
väijyksissä?" Hintsa kysyä jatkoi.
-- "Tiedän niinkin; enhän suotta ole tietäjän tyttären-tytär".
-- "Hyvästi jää, Tuoviseni; minun täytyy rientää. Enhän kuitenkaan saa
sinusta oikeutta, ja aika on kallis". Näin sanoen hän riensi ahdetta
alas, katsomatta taaksensa.
Puoli-tiehensä hän kuitenkin pysähtyi, arvellen mikä nyt oli tekemistä.
Ylhäältä, mihin hän oli morsiamensa jättänyt, kuului melua ja äkkiä hän
eroitti Tuovin ääntä: "Hintsa hoi! apu hoi!" -- Niinkuin ilves Hintsa
samassa tuokiossa kapusi ahdetta ylös. Tuovista hän ei nähnyt kuin
vilahduksen, kun tämä paeten katosi pimeään luolaan kallioiden väliin.
Mutta luolan suussa seisoi vähän ällistyneenä mies, joka kohta, vaikka
muuksi puettuna, oli helppo tuntea kaniiki Ragvaldiksi.
-- "Tekisi mieleni koettaa", virkki vihoissansa asemies, miekkaansa
tarttuen, -- "tekis' mieleni koettaa, eikö perkele käy ajaa ulos
kylmällä raudalla".
Kaniiki ei juuri näyttänyt pelästyneeltä, mutta hyvinkin kummastuneelta.
-- "Kuka olette? Ettekö ole Ritari Haraldin miehiä? Mikä teillä
mielessä on?" -- Nämä kysymykset pääsivät perätysten hänen suustaan.
-- "Minun on mielessäni", vastasi Hintsa jyrkästi, "pitää tutkinto
teidän kanssanne, millä asialla te näillä seuduilla ja tuommoisessa
pukuimessa kiertelette. -- -- Tuo tyttö parka, joka oli langeta pyhiin
käsiinne, on minun morsiameni; se muistakaatte, jos useammin tulette
tässä käymään".
-- "Nonoh", arveli hymyellen pappi, joka nyt oli vallan entisellensä
tullut, "kyllä muistan, eikä ollutkaan asiani juuri muu, kuin
kuulustella tuolta tyttö hattaralta, onko Sampanlinnan ukolla
tieto-lakki päässä. Tosin hän jo kerran minulle lupasi, että toverit
Ruotsin puolelta ehtisivät paikalle, ennen kuin nuo Pohjan veitikat
ennettävät täältä luunsa korjata. Mutta ukon laulussa on monta säveltä,
enkä ole saattanut olla oikein levollani asiasta. Olen lähettänyt
teille sanan toisensa perästä jouduttamaan tuloanne, ja olin jo taas
menossa tietoja onkimaan. Mutta nytpä teissä paras tietäjä on. -- --
Terve tuloanne! Onko Harald ritari valmis ja varusteilla?"
Kaniikin ääni, käytös ja puheen-parsi, tätä puhuessansa, oli niin
mukaantunut asemiehen omaan luonteesen, että tämä ihmetellen ei tienyt
mitä miehestä uskoa. Jos oli paha henki, olisi sen muka pitänyt
paremmin tietämän, että Hintsan korvat eivät olleet ystävän korvat.
Vai olisiko piru niin typerä. Sepä kummalta näytti Hintsan mielestä.
Kuitenkin hän tahtoi vielä, miten mahdollista, "pettää perkelettä".
-- "Jos Harald ritari on valmis ja varusteillaan, -- mitä sitten?" -- --
Asemiehen suora-sukuiset kasvot, jotka eivät osanneet teeskennellä,
osoittivat aivan selvästi, että jotakin sukkeluutta mielessä oli. Mutta
kaniiki, pahaksi onnekseen, ymmärsi väärin tämän viekastelemisen
oikeata laatua. Hänen oma muotonsa muuttui saman-näköiseksi ja
alhaisella varovalla äänellä hän lausui:
-- "Sitten pitää pysymänne hiljassa, ett'ette karkoita otustamme.
Meidän ei auta käydä häneen käsiksi, ennenkuin panna-kirous on
julistettu; se olisi Ruotsin la'in rikkomista. Mutta kun tämä on
tapahtunut, -- kun hänen nimensä on pyhitty pois elämän kirjasta,
-- kun soihdut maassa makaavat suitsemassa, silloin hän on rauhaton
taivaissa ja maan päällä, ja jos tehtävänne oikein te'ette, hän ei
kauas pääse Aurajoen vesiä edemmäksi. Sitten purjehditte yhtä suoraan
Pohjanmaan rannoille. Kuinka Harald siellä toimittaa asiansa, hän
itse paraiten ymmärtää. Mutta aluksi tarvitaan varovaisuutta. Jokos
ymmärrätte?"
-- "Jo ymmärrän!" vastasi Hintsa Suurpää lujasti ja käänsi papille
selkänsä, lähtien tiehensä alas vuoren kuvetta.
Kaniiki jäi vähän aikaa tätä äkki menoa kummastelemaan. Hän ei
kuitenkaan tullut käsittäneeksi, että Hintsa oli ruvennut omia teitänsä
astumaan, vaan piti hänen eriskummaisena jörönä, joka ei ollut muka
ihmisten tapoja oppinut. Jotenkin levollisena hän siis alkoi astua
tiehensä kaupunkiin päin. Vähän matkaa tultuansa käänsi silmänsä
takaisin. Siinä istui entisellä paikallaan Tuovi laulamassa, ja Ragvald
selvästi eroitti sanat:
"Susi suotta kiertelevi,
Missä karhu kaartelevi".
Se oli kaniikille häikistystä ja tämä kiirehti poies näkyviltä.
Mutta Hintsa oli suoraa tietä rientänyt rannalle, jossa hänen oli
helppo löytää ketä haki. Kaikki tunsivat Pirkkalais-haahden, josta
äskettäin niin paljon kalliita nahkoja oli myyty laiva-saksoille.
Itse haaksi olikin helppo muista eroittaa punaisilla purjeillansa
ja vasken-karvaisella keulallaan, joka ilta-auringon säteissä
kimalteli. Asemiehen täytyi ihmetellä, ett'ei tuo jo ennen astunut
hänen silmiinsä. Mutta markkina-tohinassa oli Hintsa ainoastaan omia
asioitansa ajatellut. Nyt olivat markkinat melkein lopulla, kirkon
ainoa kello alkoi pyhää soida ja väkijoukko vähitellen hajosi,
valmistumaan huomenista juhlaa varten. Pirkkalais-haahden kannella
näkyi ainoa mies, joka ajatuksiinsa vaipuneena katseli päivän laskua.
Hänen uljaasta varresta ja muodostaan Hintsa kohta hänen arvasi Pohjan
Pirkkalaisten päämieheksi ja kiirehti hänen puheillensa. Mitä Pohjan
mies lienee mielessänsä miettinyt, mennyttäkö aikaa, jolloin ei vielä
päämiehyyden mureet häntä painaneet, vaiko kultaista tulevaisuutta,
milloin nykyiset myrsky-pilvet olisivat ohitse menneet ja Lyyli olisi
hänellä vakaana omaisuutena rauhallisessa kodissa? -- -- hän ei
mietteistänsä havahtanut, ennenkuin roteva ääni hänen takanansa soi:
-- "Olette Pohjanpiltti?"
Pohjalainen kääntyi kummastuneena puhujan puoleen ja näki vieraan
soturin lähellänsä haahden kannella.
-- "Olen Vitjakka Pouttu, Pohjan Pirkkalaisten päämies. Mitä minusta?"
-- "Aiotteko tänne jäädä juhlan yli?" jatkoi asemies, joka ei ollenkaan
hämmästynyt Pohjalaisen tylymäistä vastausta.
-- "Aion kun aionkin", vastasi Pohjanpiltti.
-- "Minun neuvoni on, että vielä tänä iltana lähdette koti-matkalle".
Pohjanmies ei tuohon muuta vastanut, kuin: "Ei neuvo väärään vie, oppi
ei kaada kankahalle". Se pilkallinen levollisuus, jolla nämä sanat
lausuttiin, suututti Hintsa Suurpäätä, joka äkeissänsä "murti suuta,
väänti päätä". Mutta mieltänsä malttaen, hän päätti puhua suunsa
puhtaaksi.
-- "Teidän päällenne ja koko Pohjanmaan yli lasketaan huomis-päivänä
julkinen panna-kirous. Jos tahdotte tuon herkku-palan oikein kuumana
suuhunne, niin jääkäätte tänne".
-- "Panna-kirous?" matki Vitjakka; "se ei ole mahdollista. -- Ja
mistä syystä?" hän jatkoi, ikäänkuin tutkiaksensa tämän sanoman oikeata
perää.
-- "Syynne itse tiedätte", vastasi Hintsa: "luulen minä, että olette
jollakin naimisellanne rikkoneet kirkon sääntöjä; ja muutoin taidatte
tietää, että susi kyllä syitä saa."
Pohjanpiltti seisoi äänetönnä, arvellen asiata. Viimein lausui
rauhallisesti:
-- "Luotan pispa Maunun vilpittömään, suopeaan mielen-laatuun, jään
tänne ja menen vielä tänä iltana häntä hakemaan. Hänelle minun onkin
asia. Hänen avullansa toivon kaikkien seikkain selvenevän. -- -- Mutta
kiitos kuitenkin neuvostanne".
-- "Ei kestäisi kiittää", vastasi toinen, "jos antaisin teidän pysyä
noissa tuumissanne. Pispaa ette täällä tapaa tänä eikä huomis-päivänä.
Hän on kunnon mies, mutta nyt hän päästi ohjakset käsistä. Jos lähdette
Kuusluodolle, taidatte tosin pispan tavata. Mutta tärkeämpi teidän on
päästä kotia; sillä ritari Harald haaksinensa on täällä saaristossa
valmiina ja aikoo Ruotsin miesten kanssa tulla Pohjaan. Hän ainoastaan
odottelee huomis-päivää saadaksensa teidät onkeensa".
Joka suoni Pohjalaisen kasvoissa oli paisunut ja silmät iskivät tulta.
Hän antoi kätensä Hintsalle, lausuen:
-- "Nyt tahdon seurata neuvoanne. Kuka olette".
Asemies lyhyesti mainitsi nimensä ja olonsa sekä mitä hän tiesi
Haraldin hankkeista, ja ilmoitti myöskin lähtevänsä Karjalan maille
hakemaan nuorta Kurkea, jos tämä enää elävissä olisi. Sitten miehet
kohta ystävyydellä erisivät ja Pohjanpiltti kokoili toverinsa
valmistamaan lähtöä kotiin päin. Ennen kuin ilta-rusko vielä oli
kokonansa himmentynyt, nähtiin heidän punaiset purjeensa Aurajoen
suussa ja auringon noustessa heidän haahtensa kynti Raumanmerta.
Ritari Harald, joka ei tiennyt olla varoillansa, vaan oli levollisesti
pysynyt Rymättylän selällä, sai liian myöhään tiedon Pohjanmiesten
lähdöstä. Vasta joku päivä myöhemmin nähtiin koko hänen laivastonsa
purjehtivan Rauman merta myöten Pohjan Kurkkua kohden.
Mutta Turun kirkossa oli juhla vietetty tavallisilla menoilla ja suuren
väkijoukon läsnä-ollessa. Kesken juhlaa oli ylä-alttarille astunut
kaniiki Ragvald ja muut papit, palava soihtu kunkin kädessä. Kun
panna-kirous oli lausuttu Pohjanmaan yli, viskattiin soihdut maahan
sammumaan ja kunkin papin suusta soivat sanat: "Niin heidän sielunsa
hukkukoot helvetissä".
Pohjan vesillä.
Se oli äkki-arvaamatonta Pohjan miehille tämä kahdenkertainen
isku, jolla nyt hengellinen ja maallinen valta yhdistettynä heitä
tavoitteli. Jos olisi ritari Harald suoraa tietä vienyt laivastonsa
Pohjanmaalle, hän arvattavasti olisi tullut niinkuin äkillinen
raju-ilma Pohjanmiesten päälle, joista iso joukko tätä nykyä asui
kalastus-paikoillaan Merenkurkun saarilla ja luodoilla. Mutta nyt
oli Pohjanpiltti tovereinensa päässyt häntä pakoon Turusta ja ryhtyi
kohta suurella innolla puollustus-keinoihin. Kiireisellä sanalla
käskettiin kaikki Pohjalaisten kala-veneet kokoon Mikkelin saaristoon,
eikä monta päivää kulunut, ennenkuin tieto oli levinnyt mannermaalle
ja isommat haahdet Kyrönsuun satamoista riensivät kokous-paikalle.
Näitten joukossa oli Lyylin pursi, joka niinkuin pääskynen kiiti meren
pintaa myöden. Tuuli oli kääntynyt koilliseen, josta Ruotsalaisten
tulijain matka vähän vitkastui. Kun vihdoin tuuli oli siirtynyt
luoteiselle ja Haraldin haahdet Valassaarten niemiltä käänsivät
kokkansa Mikkelin-saaristoa ja Suomen-puolista mannermaata kohden, niin
Pohjalaistenkin laivasto oli valmis heitä kohtaamaan Mikkelinsaarten
edustalla. Etupäässä hohti Pohjanpiltin oma haaksi, jonka vaskinen
rinta uhkasi painaa allensa ja musertaa jokaisen, joka sen tielle
sattuisi. Sen kokassa seisoi Lyyli, joutsi kädessä, ja perää pitämässä
oli Vitjakka Pouttu itse tukevilla käsivarsilla. Kun Harald ritari
näki Pohjanmiehet näin varusteilla, hän epäili ruveta heidän kanssansa
kähäkkään ja lähetti ainoastaan kaksi haahta lähemmäksi tiedustelemaan.
Niinkuin haukka syöksyy saaliinsa päälle, lasketteli Pohjanpiltti
haahtensa näitä tulijoita vastaan. Äkkinäisellä käännöksellä hän
ryntäsi toisen vihollisensa kylkeä kohden, jotta alus väkinensä
päivinensä meni upoksiin. Toinen alus, joka varosi samaa kohtaloa,
kääntyi kohta pakomatkaansa Haraldin laivaston luoksi.
Tämä ensimäinen onnettomuus katsottiin Ruotsinmiehillä pahaksi aaveeksi
ja hämmästys oli sitä suurempi, koska olivat toivoneet pääsevänsä ilman
vaivatta voitolle. Nyt kun tämä toivo petti, luultiin Pohjalaisten
olevan oikein ankarilla varusteilla, ja Haraldin laivasto, joka
enemmin oli varusteltu uutis-asutusta varten kuin sotaan, ei luultu
kelpaavan tätä väkivoimaa vastaan rinnustelemaan. Näistäpä syistä
se kumma tapahtui, että Pohjanmiehet, jotka Mikkelin-saarten
edustalla yhä vartosivat vihollistensa tuloa, pian näkivät näiden
katoavan täysillä purjeilla etelää kohden. Varovaisuus pidätti heidät
lähtemästä niitä takaa ajamaan, ja Harald siis sai, vähäistä etelämpänä
Merenkurkusta, täyttää rauhassa retkensä varsinaista aikomusta,
asettaen uutis-asujaimia pitkin rannikkoa Närpiön ja Ulvilan välille.
Nämä rantamaat olivat silloin enimmältään autiota erämaata; ainoastaan
muutamat kalastuskodat ja kesä-pirtit seisoivat tuolla täällä lahtien
perissä ja näiden omistajat ajettiin väki-voimalla pakoon ylimaahan.
Se on vanha pakina nykyisten Suomalaisten seassa Pohjanmaalla, että
valloittajat Ruotsalaiset hurraa-huudoilla viettivät voittoansa ja
että Hurrin-nimi, jolla Suomalaiset meidänkin aikana näitä Pohjan
Ruotsalaisia mainitsevat, on siitä alkunsa saanut. Kuinka lieneekään,
niin ensimäiset Ruotsin-miehet nyt olivat Pohjan rannoille asettuneet
Kokemäen-joen suusta pohjaseen päin Närpiön ja Maanlahden paikoille
saakka. Heitä oli miehiä ja vaimoja, enimmältään nuorta urheata väkeä,
eikä aikaakaan, niin olivat jo kodistuneet tässä uudessa maassa, jonka
olivat väkevämmän oikeudella tehneet omaksensa.
Mutta Suomalaiset taas eivät mielineet antaa näiden käskemättömäin
vierasten tässä rauhallisesti sijaantua. Tuskin oli talvi tullut, niin
Suomalaisia parvikuntia tuli Teuvan takamaiden yli ranta-seudulle,
missä hätyyttivät uutis-asukkaita, polttivat heiltä talot ja monesta
paikasta tappoivat asujaimet suku-puuttoon. Eikä tämä kuitenkaan
ollut kuin yksityisten kostoa. Itse Pirkkalais-seura oli käräjissään
päättänyt rajoittaa puolustuksensa Merenkurkun saaristoon ja Kyröjoen
laskupaikoille eikä olla lukevanansa noita etelämpää rannikoita Pohjan
piirikuntaan.
Sitä innokkaammin Pohjan Pirkkalaiset varustelivat tulevan kesän
puolustusta ja Harald ritari puolestansa ei myöskään levännyt. Uuden
väkevämmän voiman kanssa hän seuraavana keväänä ilmaantui Pohjan
vesille, mutta veristen taistelujen perästä hän ei muuta voittanut,
kuin että eteläinen Kurkku ja lähin rannikko asutettiin Ruotsalaisilla.
Missä ikinä nämä pyrkivät pohjoisemmaksi päästä, lyötiin heitä
voitollisesti takaisin ja nimet: Riitakari ja Riita-luoto y.m.,
muistuttelevat vielä näistä taisteluista. Mutta Suomalaiset rupesivat
väsymään näihin pitkällisiin sotiin ja eripuraisuus alkoi syttyä heidän
keskenänsä. Kuitenkin vielä seuraavaksikin kesäksi tekivät vahvoja
valmistuksia ja toiselta puolen ritari Harald oli päättänyt silloin
käyttää isomman voiman kuin milloinkaan ennen. Siinä toimessa häntä
vihdoinkin autteli itse marski Torkel Knuutinpoika, jonka mielestä
tämä Pohjalaisten kiinteä uppiniskaisuus Ruotsin hallitusmiestä
vastaan alkoi näyttää vaaralliselta. Eikä kaniiki Ragvald myöskään
ollut joutilaana. Useissa Ruotsin maakunnissa hän saarnasi ristiretkeä
näitä Pohjan pakanoita vastaan, luvaten maalliset ja iankaikkiset
edut kaikille, jotka lähtisivät hätääntyneen kristin-uskon avuksi
Pohjanmaalle.
Näin nyt molemmilla puolin oli valmistettu ratkaiseva taistelu.