en muuta tahtonut kuin muistuttaa, millä väsymättömällä uutteruudella
olen tehtäväni tehnyt. Mutta jos luulette, että työni on helppo
ollut, niin kuulkaatte itse. Niinkuin tiedätte, lähdin viime vuonna
tätä aikaa Gotlantilaisessa laivassa matkalle. Mutta tuskin olin
Visbyyhyn tullut, ennenkuin sana levisi noista hirmuteoista, jotka
Tanskan kuningas Eerikki oli Lundissa harjoitellut, ja jotka ovat
kauhulla täyttäneet koko kristikunnan. Pohjoisten valtakuntain pyhä
'primas' ja arkkipispa, Johannes Grand, sekä hänen tuomioprovastinsa
olivat vangiksi otetut omassa hiippa-kaupungissaan ja Lundin kirkon
tavarat ja kalliit kirjoitukset olivat ryöstetyt ja hajoitetut. Minä en
säikähtänyt tästä, vaan lähdin Lundiin. Mutta siellä ei kukaan vielä
tiennyt, mihinkä arkkipispa oli vietykään. Teidän täytyy rohkeuttani
tunnustaa, koska nyt uskalsin lähteä häntä hakemaan keskellä kirottua
maata, jota Jumala pian on etsiskelevä tuon jumalattoman kuninkaan
rikosten tähden. Mutta minä tapasin hänen vihdoinkin. Söeporin linnassa
luoteisella Seelannilla se marttiira istui kovassa vankeudessa,
mutta hyvässä luottamuksessa Pyhän Romalaisen isän apuun. Hän oli
kohta taipuvainen pyyntööni, ja nyt on minulla muassa hänen vakainen
manaus-kirjeensä Maunu pispalle, joka käsketään estämään kaikkia
pakanallisia menoja ja tapoja Suomessa, eikä sallimaan mitään naimista,
joka rikkoisi kanonisen la'in, vaan säästämättä rankaisemaan niitä,
jotka semmoisiin synteihin ovat langenneet. Eikä siinä kyllä; kirje
nimen-omaan käskee pannaan laskea Pohjanmaan asukkaat, jotka semmoisia
syntiä harjoittavat ja suosittelevat".
Ritari katseli ihmetellen toveriaan.
-- "Se on hyvä, se on enemmän kuin olen voinut toivoa. Mutta luvallanne
sanottu, minä pelkään, että tuo pyhä marttiira, tuo arvoisa arkkipispa
ja primas on oikea hirtehinen".
-- "Jumala armahtakoon! mitä uskallatte sanoa"! katkaisi pappi.
-- "No, no", jatkoi Harald, "se on yleinen luulo hänestä Ruotsissa;
eikä tuo olekkaan paljas luulo. Onpa hän ollut niiden joukossa, jotka
murhasivat Eerikki Glippingin, tän-edellisen kuninkaan Tanskanmaalla,
eikäpä suotta siis häntä kurittele murhatun poika, tämä nykyinen
kuningas. Mutta tämäpä olisi yhtä-kaikki, jos ei siitä vain syntyisi
esteitä tuumillemme. Tiedätte itse, että nuoren kuninkaamme nuori
sisar, Ingeborg, on kihlattu Tanskan kuninkaalle, ja samate Tanskan
prinsessa Marketa meidän kuninkaalle. Tämän aiotun sukulaisuuden tähden
ovat molemmat kuninkaalliset huoneet jo niinkuin yhtä perhekuntaa,
ja Ruotsin hovissa on viha arkkipispa Grandia vastaan melkein yhtä
suuri kuin Tanskassa. Minä siis kovasti epäilen, että hänen kirjeensä
kelpaavat mihinkään tässä valtakunnassa. Mutta jos saammekin Maunu
pispamme tottelemaan arkkipispan käskyjä ja lausumaan omassa nimessään
panna-kirouksen Pohjanmiesten yli, ei ole sillä paljo voitettu. Torkel
Knuutinpoika ei ole papiston ystävä, vaan pelkää ja varoo kirkon
liikaa valtaa, ja tuskinpa hän siis taipunee käyttämään kirkon miekkaa
saati tämmöisessä asiassa. Hän on itse rakennellut naimis-kauppoja,
jotka ovat vastoin kanonista lakia; sillä molemmat kuninkaat ovat
morsiamillensa sukua neljännessä polvessa".
-- "Minun ajatukseni", sanoi Ragvald, "on päinvastoin se, että hän
juuri tästä syystä mieluisemmin palvelee kirkkoa. Kuningas Birgerin
naimisiin on jo aikaa pyydetty ja saatu lupa Romasta. Mutta Ingeborgin
naiminen on vielä paavin vallassa, ja marski on liian viisas, että hän
tahtoisi tehdä asian vaikeaksi, niinkuin se epäilemättä tulisi, jos
sanoma leviäisi Romaan saakka, että Ruotsin valtakunnassa orpanukset
omin luvin naivat ja yhdessä elävät. -- Mutta mitenkä omat asianne
muuten ovat Ruotsissa luonnistuneet?"
-- "Minä en saata kehua enkä myös moittiakkaan", vastasi Harald;
"marski ei ollut taipuvainen kovuutta käyttämään Pohjanmiehiä
vastaan, eikä hän sitä juuri minään pitänyt, että olivat tappaneet
vanhan Kurjen. Kun ehdottelin, että tarvitsisi Ruotsalaisilla
uutis-asutuksilla tukea Ruotsin valta näillä Pohjanperillä, hän
vakuutti, että kaikki valtakunnan voima vaadittiin Karjalan puolelle ja
että Pohjan Pirkkalaisille piti sallittaman heidän oma valtansa; heistä
muka ei koskaan saattaisi vahinko tulla valtakunnalle. Kuitenkin hän
käski minun tehdä mitä taitaisin, mutta rauhallisesti ja sovinnolla.
Ja minäpä jo olen pannut asian alkuun, jotta ennen syksyä toivon
Ruotsin miehiä asuskelevan meren partaalla Kokemäenjoesta ylöspäin
pohjaseen". --
-- "Mutta muut toimenne?" kysäili Ragvald levottomasti.
-- "Niihin", vastasi Harald, äänensä alentaen, "niihin tarvitaan
aikaa ja kärsimystä. Se on totta, niitä on monta, jotka odottelevat
marskin kaatumista. Mutta niin kauan kuin hän pystyssä on ja kuningas
veljinensä ovat lapsia, täytyy jokaisen pysyä alallansa. Mutta annappas
kuninkaan ja herttuain tulla lailliseen ikään, silloin on aika käydä
toimiin. Nuori kuningas on yksinkertainen, mutta Eerikki herttua
vilkas, järkevä ja levoton. Usko minua, se poika ei tydy alamaisena
elämään. Pahasti vain, että nuorin veljes, Valdemar, jolle isä vainaja
on tämän Suomen määrännyt, näyttää kaikin puolin mitättömältä, jos
ei marski olisi pappeudelle mieltymätön, tulisi varmaankin tästä
kalpeasta lapsesta kuori-pappi taikka arkki-teini, niinkuin hänen setä
vainajansa, pispa Pentti Linköpingissä, oli ja Suomi saisi vieläkin
kerran kirkollisen herran herttuaksensa. -- -- Mutta eipä tiedä,
miksi tämäkin vielä miehistyy. Niinkuin sanoin, meidän täytyy malttaa
mieltämme".
Molemmat keskustelijat vaipuivat ajatuksiinsa. Avarat tuumat ja
tulevaisuuden hankkeet, joita vallan-himo ohjasi, tuimistelivat heidän
mielissänsä. Kummallakin oli erityinen tarkoitus-peränsä, mutta
keskinäisellä avulla toivoivat pikemmin siihen pääsevänsä. Jos Ragvald
kerran olisi Suomen pispa ja Harald tämän maan mahtavin maallinen
mies, olkoonpa millä virka-nimellä hyvänsä, niin heidän yhdistetty
valtansa ei olisi muka halpa pohjoisen maailman asioissa. Haraldin
silmä jo tarkasteli Vironmaata, jonka veron-saaliit nyt menivät Tanskan
kuninkaan veljelle, tuolle kavala-mieliselle Kristopherille. Kuitenkin
hänen ajatuksensa purjehtelivat mahdollisuutten aavalla merellä, jossa
lukemattomat sattumukset saattaisi ajaa hänen tuumansa haaksi-rikkoon,
ellei äly ja tarkka varovaisuus perää pitäisi. Sen hän tiesi, ja päätti
siis olla varoillansa.
Hänen kumppaninsa taas nosti puheen:
-- "Tiedättekö viimeiset uutiset Karjalan puolelta?"
Ritari nosti silmänsä, mutta ei puhunut mitään. Kaniikki jatkoi:
"Lyybekiläinen laiva palasi eilen Viipurin uuden linnan paikoilta. Sen
tuomat tiedot ovat luotettavat, jos mitkään. Taidatte jo entiseltä
tietää, että Nougorodilaiset, nyt vuosi sitten, tiistaina viidennellä
viikolla paastossa karkasivat uutta linnaa vastaan, mutta lyötiin
takaisin. Suvella lähtivät linnan soturit syvemmälle Karjalaan ja
valloittivat siellä Karjalaisilta linnoituksen, joka on suuren joen
suussa ja kutsuttiin Käkisalmeksi. Mutta Karjalan miehet ovat pyytäneet
Venäjästä apua vanhoilta ystäviltänsä Nougorodissa, ja aikaisin
tänä keväänä ovat Nougorodilaiset tulleet. Sigge Lake, urhokas mies,
on ollut Ruotsalaisten päämies, mutta nälkä ja puute ovat sotineet
Venäläisten apuna. Käkisalmi on valloitettu, ja -- kaikki Ruotsalaiset
ovat kaatuneet".
-- "Ne uutiset", ritari puhkesi, "eivät kenenkään mieltä ilahuta, saati
minun. Karjala tarvitsee siis Ruotsin kaikki voimat. Marski ehkä tekee
uuden retken sinne puolen ja -- Pohjan asiat jäävät syrjälle". -- --
-- "En ole vielä", katkaisi Ragvald, "kaikkia maininnut. Sigge Laken
seurassa oli nuori Kurki. Hänkin siis on kaatunut. Ja kaikki Kurjen
suvun tilukset -- mihinkä ne joutuvat? Jos Kurjen ainoa tytär lankee
pannakirouksen alle, niin ainoa perillinen -- la'illinen tai laiton --
on Kurjen ukon aiottu vävy, se joka nykyäänkin jo nämä tilukset pitää
hoidossansa, -- Harald ritari, Hämeenlinnan haltia. Tämä Harald on
tällä perinnöllä noussut maan rikkahimmaksi mieheksi. Hänen onnensa
aurinko on ylenemässä. Kohtapa jo on hänessä miehenvastus itse Ruotsin
valtakunnan valtikkaille. -- Mutta yksi ehto on tässä asiassa tärkeä;
panna on julistettava Pohjanmiesten yli, ennenkuin sana leviää nuoren
Kurjen kaatumisesta. Muutoin vanhan Kurjen tytär sulhonensa tulee
oikeudella Laukossa hallitsemaan".
Haraldin silmät iskivät tulta. Nostetulla nyrkällä hän puhui äkisti ja
jyrkästi:
-- "Jos ei Maunu pispa suosiolla taivu pyyntöömme, niin tämä käsi häntä
neuvoo".
-- "Hiljaa, hiljaa!" muistutti pappi, "jos ette mieltänne malta, niin
pilaatte pian koko asian. Ette oikein tunne Maunu pispaa. Hän on
hyvän-sävyinen ja suopea, hän on helppo taivuttaa suosiolla; mutta
jos väkinäisyyttä hänelle osoitetaan, silloin hänen suomen-sukuinen
kiinteytensä herää, ja pelkoa se mies ei tunne laisinkaan, niin
hiljainen kuin hän muutoin onkin. Ja erittäisin on tämä asia hänelle
arka. Hänen koko huolensa ja rakkautensa on kääntynyt näiden
Suomalaisten puolelle. Niitä hän suosittelee, niitä hän hyväilee,
eikä siinä pidä suurta lukua Ruotsin vallasta, eikä pyhän kirkon
eduista. Antoipa pari vuotta sitten Hämäläisillenkin anteeksi neljännen
nahan omista pispansaatavistansa, siitäpä ainoasta syystä että nämä
puoli-pakanat olivat jotain kärsineet Venäläisten hävityksestä. Hänen
alinomainen lauseensa on, että tämä kansa tarvitsee leppeydellä ja
hellyydellä johdattaa kristillisyyteen, ja että tässä maassa ei vielä
sovi vaatia täydellistä katholista vanhurskautta. Mutta erinomattain
hän pelkää ja kammoo Ruotsin-väen muuttamista tähän maahan; siitä hän
pelkää tämän kansan muka sortuvan. Hän on salaisesti Ruotsin vallan
vihollinen, mutta paavillisen istuimen läheisyydessä on hänellä
puollustajia, jotka ajavat hänen asiaansa. Hän on Romassa tehnyt
muistutuksia Liivin papiston ja ritariston menetyksestä sen maan
asukkaita kohtaan, ja Liivin herrat eivät kiitä hänen tointansa, vaikka
hän ei vielä viittä vuotta ole Turun hiippaa kantanut. Jos hänelle
näyttäisimme oikeat tarkoituksemme, hän tuosta vain tulisi entistänsä
vaikeammaksi taivuttaa. Uskokaa minua, ritari Harald, minä ymmärrän
nämä seikat parahiten, ja lupaan teille kuin mies, että ajan asiat
perille".
Hetken aikaa molemmat olivat ääneti sitten Harald virkkoi:
-- "Entä jos nuori Kurki ei olekkaan kaatunut? Jos vielä elävänä palaa?"
-- "Tilukset", vastasi pappi, "ovat kerran hallussanne". Naurahtaen hän
lisäsi: "harvoin härkä linnasta palaa".
Näissä keskustelemuksissa matkustajat kulkivat Nummen ja Piikkiön
rannikkoa myöden Kuus'luodolle, missä pispa Maunu oli alkanut
rakennuttaa Kuusiston linnan. Päivä oli nousemaisillaan, kun haaksi
pysähtyi syvään salmi-paikkaan. Ritari ja kaniikki kahden palvelijan
kanssa nousivat maalle ja menivät Kuusiston kartanon luoksi, missä
pispa Maunu, ensimäinen suomensukuinen pispa, tavallisesti loma-aikoina
nautitsi lepoansa maanviljelyksen askareissa ja tieteellisissä
harjoituksissa.
Kuusisto.
Vähän matkaa satama-paikasta sorjan kuusimetsän takana oli kunnaan
rinteelle rakennettu Kuusiston hovi, jonka Maunu pispa oli omilla
varoillansa ostanut, mutta lahjaksi antanut Pyhälle Henrikille, s.t.s.
Turun uudelle tuomiokirkolle ja Suomen pispan-istuimelle. Tämän hovin
asuinhuoneet eivät tähän aikaan vielä olleet mitään loistavia, vaikka
monessa kohden tarpeen mukaisia. Avara sali eli pirtti, joka pidettiin
palvelijain olopaikkana sekä kokoussalina juhla-tiloissa, oli vahvoista
honka-hirsistä salvattu eri kehänä, josta ovi vei korkeaan esikkoon
eli porstuaan. Toisella puolella porstuata oli jotenkin yhtäläinen
kehä, mutta sisu-seinillä jaettu neljään kammioon, joissa arvollisemmat
vieraat saivat yö-siansa. Pispan omat huoneet olivat eri kehässä,
jonka etu-seinä pisti vähän matkaa sisään muiden kehien väliseen
porstuaan, jotta tämä salvos käänsi päätynsä porstuan perään ja siitä
ulkoni rannan puolelle. Kaikki kolme kehää teki yhteensä ikäänkuin
linnun muotoa, jonka vartalo olisi ollut tuo keskellä oleva porstua,
johon pispan huoneet liittyivät nokkana ja muut salvokset siipinä.
Porstuan-peräinen rakennus oli oikeastaan tehty kahteen kertaan, josta
alinen ja matalampi oli hovin kellari, missä oluet ja viinivarat
talletettiin maan-alaisessa kalvessa. Ainoastaan ylinen kerta oli
asuttavana ja muutamat porras-asteet veivät porstuasta pirtin-seinusta
myöten ylös tämän ylisen kerran tasalle; missä vähäinen käsipuilla
varustettu sola oli oven edustana. Ovesta sisään mentyä tultiin ensinnä
isompaan huoneesen, jonka perässä soukka kammio löytyi salvoksen
ulommaisessa päädyssä. Nämä huoneet olivat varustetut pienillä
lyijyn-liitteisillä lasi-ikkunoilla. Mutta muissa asuin-huoneissa oli
ainoastaan tavalliset akkunat, jotka laudalla tai ohuella nahalla
peitettiin.
Tämmöisessä asunnossa Maunu-pispa piti tyyssijansa, kun ei
virka-toimet vaatineet häntä Rantamäellä tai Turussa olemaan; mutta
jälki-pispoillensa hän oli alkanut rakennuttaa komeamman ja vahvemman
kivisen asumuksen, jonka perustukset ja aliset kivikerrokset jo nähtiin
vähän matkan päässä, itse mäen kukkulassa. Tämän nousevan linnan
perusteilla nähtiin vanha pispa usein istuvan yksin ajatuksissansa,
hengissänsä arvellen isänmaansa ja kansansa tulevaisuutta ja
sivistyksen voiton-toiveita tässä syrjäisessä maassa. Silloin hän
tavallisesti äkkiä nousi pystyyn korkeimman muuri-kiven päälle,
ikäänkuin avarampaa näkö-alaa etsien tulevaisuuden aavalla merellä, ja
antoi silmänsä kulkea niemien nenitse salmien ja selkien yli. Mutta
tulevaisuus makaa sumujen ja hämärien peitossa, joissa ainoastaan
ihmisen omat toiveet kangastavat, ja pispa Maunu taas istuutui levolle,
jättäen isänmaansa asiat Kaikkivaltiaan huomaan.
Tänä aamuna varhain näemme taaskin vanhan pispan kävelevän linnan
asemilla, ei kuitenkaan yksinänsä, vaan nuoren nepaimensa, Lauri
nimisen koululaisen eli "Scholarin" seurassa. Pispa itse oli vanhahko
harmaapäinen mies, jonka pienet siniset silmät leppeästi pilkistelivät
siniharmaan pata-lakin alta. Musta kauhtana, jonka rintaan valkoinen
risti oli ommeltu, löyhyeli hartioista alas hänen vartensa ympäri ja
hänen kädessään oli pitkä valkoiseksi maalattu sauva, jota hän piteli
melkein keskeltä, nojaten sillä askeleitansa, jotka kuitenkin olivat
jokseenkin vilkkaat ja voimalliset. Hänen nepaimensa oli 18-vuotinen
nuorukainen, jonka keskeltä jaetut keltaiset hapset käherinä vierivät
olkapäillen. Hänen pukunsa muutoin oli melkein yhtäläinen kuin
sedälläkin ja ilmoitti kylläksi, että hengellinen sääty oli hänelle
elämän-toimeksi aiottu.
-- "Omatuntoni minua vaivaa", lausui pispa alakuloisesti, "kun olen
tähän linnan-rakennukseen ruvennut, ennenkuin Pyhän Henrikin temppeli
Unikankaalla valmiina on. Antakoon Jumala ja Pyhä Henrikki laupiaasti,
ett'ei tätä tekoani luettaisi minulle kuoleman-synniksi".
-- "Isä", arveli nuorukainen nöyrästi, "eikö Jumala ja kaikki Pyhät
tunne sydämmenne puhdasta tarkoitusta?"
-- "Siitäpä tarkoituksesta", vastasi pispa, päätänsä pudistaen, "olen
juuri itsekin väliin epäilyksissä. Tämän linnan olen tosin Pyhälle
Henrikille aikonut, hänen seuraajoillensa ja maalliselle tavaralleen
turva-paikaksi. Mutta tällä lahjallani on toinenkin salainen tarkoitus,
jota sieluni vapisee ajatellakkaan. Minä tahtoisin lepyttää P. Henrikin
vihaa murhaajaansa kohtaan, -- minä tahtoisin P. Henrikkimme omilla
esirukouksilla lunastaa Lallin sielun helvetistä. Minä olen aikonut
-- Jumalan minua armahtakoon -- asettaa tässä syrjäisessä paikassa
jokapäiväiset messut Lallin sielua varten". -- --
-- "Lallia varten sielun-messuja?" virkkoi säikähtyen nuorukainen;
"Lalli oli murhamies, marttiiran surmaaja!"
-- "Hän oli syntinen, niinkuin me kaikki", vastasi leppeällä
vakavaisuudella vanhus. "Kaikki olemme synnillämme Kristuksen
surmanneet ristin hirsipuussa. -- -- Eikä Lallikaan ollut muuta kuin
ihminen: hän oli omaa vertasi, -- -- minun ja sinun sukua. -- -- Hänen
sydämmensä tosin oli sokea, mutta juuri siitä syystä lienee syntinsä
vähempi, ja mekin kaikki olisimme hänenä saattaneet saman tehdä. Vieras
valta ja vieras usko oli kaksi asiaa, jota eivät esi-isämme silloin
vielä eduksensa ymmärtäneet".
Pispan puhuessa, olivat molemmat kääntäneet silmänsä rannalle päin,
missä nyt äkkiä havaitsivat haahden makaavan päästetyillä purjeilla.
Eivätkä kauan aikaa vielä tuota katselleet, niin kaksi miestä
viidakosta heitä lähestyi. Maunu pispan silmät kohta erotti, keitä
tulijat olivat, toinen kaniikki Ragvald, toinen Hämeenlinnan isäntä,
ritari Harald. Joku mielipahan sumu ensin varjosteli vanhuksen otsaa,
johon kuitenkin pian taas entinen suopea valo palasi.
-- "Se on oikein, arvoisa isä", lausui Ragvald tervehdykseksi, --
"se on oikein, että rakennatte teille turvapaikan. Aiat ovat pahat;
minä olen omin silmin nähnyt, kuinka pohjoisten valtakuntain Primasta
rääkätään. Häneltä minä tuon teille hellimmät terveiset iankaikkisesti
Jumalan kanssa. Ja itse puolestani toivotan, että Herran siunaus aina
kanssanne olkoon".
-- "Suustanne Jumalan korviin!" vastasi ystävällisesti pispa. "Mutta
Jumala varjelkoon, että mun tarvitsisi maallisissa linnoissa hakea
suojaani omaa esivaltaani vastaan, taikka että mun käteni sekaantuisi
semmoisiin asioihin kuin arkkipispa Grandin. Kun kirkon omat miehet
vastoin Jumalan lakia ylentävät kätensä Herran voideltua vastaan,
silloin ei ihmettä ole, jos koko maailma muuttuu ryövärien luolaksi,
missä ainoastaan väkevämpi nyrkkä vallitsee".
-- "Sitä ei kukaan ole vielä voinut todistaa, että Lundin arkkipispa
on kuningas Glippingin murhaajia", lausui kiivaasti kaniikki.
Mieltänsä malttaen hän lisäsi: "Jättäkäämme se siksensä, kutka ne
olivat, jotka Vilkuttaja kuninkaan tappoivat. [Tanskan kuningas
Eerikki, jonka muutamat liittäytyneet Tanskalaiset v. 1286 murhasivat
Finnerupin maja-ladossa, oli saanut 'Glipping' nimen siitä, että
hänellä oli omituinen tapa silmiänsä vilkuttaa.] Hän on kuitenkin
primas, vaikka vankeudessakin istuu, ja Pyhä isä Bonifacio VIII hänelle
kyllä oikeutta toimittaa. Hellät silmänsä vielä Söeporin linnastakin
huolen-pidolla tarkastavat pohjaisten hiippakuntain hengellistä oloa,
ja minun hän käski viedä tämän kirjeen teille sydämmellisten terveisten
kanssa". Näin sanoen Ragvald otti kirjeen kauhtanansa alta ja jätti sen
pispalle. Mutta Maunu pispa viittasi kädellänsä:
-- "Käykäämme sisälle edes levähtämään, niin siellä saamme rauhassa
tutkia arvosan arkkipispan mietteet ja niistä keskustella".
Kaikki neljä nyt astuivat kartanoa kohden ja pispa vei vieraansa
porstuan-peräisiin huoneisinsa, mutta nuori koululainen lähti setänsä
käskystä toimittamaan vieraille "suun-avausta". Myös pidettiin
huolta, että haahden väen ei tarvinnut nälkää eikä janoa nähdä, ja
muutamat heistä tulivatkin ylös kartanolle, jossa heitä eri huoneissa
hyväiltiin. Näiden joukossa näemme myöskin Hintsa Suurpään, jonka
ennen tapasimme Haraldin seurassa Sastamalassa. Hänen ja koululaisen
välillä näytti olevan entisellä tuttavuus ja pian he olivat joutuneet
ystävällisiin juttuihin keskenänsä.
-- "Tuo pappi, jonka olemme seuraamme saaneet, kantaa ketun-nahkaa
kauhtanansa alla", puhkesi Hintsa, kun kahden istui Laurin kanssa
oluen ääressä. "Tuli mieleeni, että oli itse ilmetty piru, nähdessäni
silmäinsä hiilinä palavan päässä. Mutta älä vielä, että se manaustani
totteli, vaikka te'in ristinmerkit ja lu'in 'ave-marjat' ja muut
rukoukset, mitä muistin".
-- "Ohho!" sanoi naurahtaen Lauri, joka sillä välin oli ihmetellen
katsellut ystävänsä avarata kurkun-laskua, "sepä nyt oli turha vaiva,
jollet oman sielusi hyödyksi tahdo rukoilla: ave Maria. Pappi ei ole
mikään muu, kun Turun kaniiki Ragvald, kuuluisa pyhyydestä ja uskon
innosta".
-- "Olkoon mikä hyvänsä", vastasi Suurpää, "mutta lempo hänessä asuu ja
sen minä sanon, pitäköön nyt pispa ja joka mies silmänsä auki; sillä
täällä on joku koirankuri tekeillä. Minä olen jo hetken aikaa jotain
haistellut, enkä ymmärrä, mitä tuo Harald herra liehuilee Ruotsin
puolella. Mutta sitten kuin tuo pappi seuraamme yhtyi, voin vaikka
vannoa, ett'ei oikeita asioita käydä".
Näin Hintsa purkasi rehellisen sydämmensä. Mutta Lauri viittasi hänelle
vaikenemaan ja puikahti pispan etuhuoneesen, joka olikin hänen oma
olo-siansa, missä hän aina oli setänsä käsillä, kun kirjoittamista
varten tai muussa toimessa tarvittiin. Sisämäisen kammion ovi oli
jäänyt raolle ja puhujain äänet selvästi kuuluivat.
-- "Jumala sen nähköön", lausui pispa Maunu juhlallisella äänellä,
syvästi huoahtain, -- "Jumala sen nähköön, kuinka näitä Suomalaisia
kansoja on käännytetty rakkauden uskoon. Liiviläiset ovat tässä
kaupassa kaiken maallisen onnensa kadottaneet, Virolaisten on
melkein samoin käynyt ja täällä Suomessa ajettiin Hämeen miehet
meren-syrjästä takamaihinsa. Onko tämä rakkauden töitä? tahdotaanko
sillä tavoin perustaa rakkauden oppi sydämmiin? Tämä kansa on harras
ja sydämmellinen, siveä, vakava ja uskollinen; mutta hellästi sitä on
kohteleminen, muutoin se muuttuu julmaksi ja taipumattomaksi. Tätä
pitäisi valtikasten muistaman. Mutta -- -- oi, milloinka on heikon
hätähuuto päässyt mahtavan sydämmelle!"
-- "Oikein puhutte, arvoisa isä", keskeytti Ragvald, "tämä kansa on
vääryyttä kärsinyt; minä olen ensimäinen ja valmiin sitä tunnustamaan.
Ja parhain minä senkin tiedän, että heikkoa vanhurskasta poljetaan
tässä maailmassa; sillä uskokaa minua, meidän hurskas isämme Lundin
arkkipispa, jolta kirjeen teillen toin, on totinen marttiira
jumalattoman pöyhkeän Ahabin tähden. Mutta jos ette pahaksi ota nöyrää
neuvoani, on se juuri teidän vallassanne, mikä onni ja olo tälle
kansalle osaksi tulee. Jos annatte törkeiden syntien päästä vallalle
tässä maassa, niin olette samalla antaneet aseet käteen niille, jotka
eivät tälle kansalle hyvää suo. Mutta jos isällisellä kädellä itse
kuritatte, niin tämä kansanne pian voi kasvaa Jumalan pelossa ja
kaikessa siunauksessa".
-- "Mutta", arveli pispa, jonka taipuvainen mieli jo oli huomaamattansa
ruvennut myöntymään, "eipä olekkaan tässä vielä syntiä tapahtunut;
Pohjalainen Vitjakka ja hänen orpanansa Lyyli eivät olekkaan naimisiin
menneet ja jos heissä olisikin syytä, ei käy heidän tähtensä kaikkia
Pohjanmiehiä rankaista".
-- "Suokaatte anteeksi", vastasi Ragvald, "tämä asia on kaikkien
Pohjalaisten; sillä Vitjakka Pouttu on valittu heidän päämiehekseen
ja hän, samatekkuin isänsä, joka Matti Kurjen tappoi ja itse kuoli
saamista haavoistansa, ovat kaikkien Pohjalaisten avulla ruvenneet
näihin turmiotöihin, jotka kyllä tunnette. Mutta mitä siihen tulee,
ett'ei syntiä ole tapahtunut, että naiminen on siksensä jäänyt, niin se
on totta, että kirkollinen siunaus ei ole tätä luonnotonta yhdistystä
pyhittänyt, mutta -- -- minä sanon: sen pahempi! Koko kristin-usko
tässä onnettomassa maassa on kallistumaisillaan, jos jätätte asiat
sillensä".
-- "Minun pelkoni", sanoi Maunu pispa, "on suuri tässä asiassa. Ruotsin
hallitus pian sekaantuu näihin toimiin ja asian viimeiset tulee
pahemmiksi kuin ensimäiset".
-- "Ruotsin hallituksella", virkkoi tähän ritari Harald, "on tätä
aikaa kylläksi tekemistä Karjalan puolella. Ette taida tietää, että
Venäläiset siellä ovat suuren turmio-työn tehneet. Paljon Ruotsalaisia
ritareita on kaatunut, niiden joukossa myöskin nuori Kurki. Minä suren
hänen kuolemaansa niinkuin veljen, ja Laukon maalla tahdon hänen
sielunsa pelastukseksi rakennuttaa kappelin".
Pispa oli vaipunut ajatuksiinsa ja puhui niinkuin itsekseen: "Vai
onko Nougorodin valta taas paisumassa; se on toinen vaara, joka tätä
onnetonta maata uhkailee".