ystävyydessä kirkon-oven edessä. Sitten lähtivät kiireesti päivänvalon
koittaessa hajalle, Harald seuralaisineen Hämeenlinnaan, Matti Kurki
lainatulla hevosella kotiansa.
Auringon säteet löysivät kynttilät vielä palamassa Sastamalan kirkossa.
Suitsutus nousi kivistä kattoa kohden, ja kokoontui siinä pilven
näköiseksi, pyhän veden kasi pirskui runsaasti, ja pappi messueli
latinaksi, selittäen väliin muutamalla suomalaisella sanalla juhlan
merkitystä ja kehoittaen uskovaisia uhrailemaan alttarille. Sanalla
sanoen, katholilainen kirkonmeno, niin loistava kuin Suomen sydänmaissa
oli mahdollinen, pidettiin jouluaamuna Sastamalassa.
Totkijärvi ja Lapinkaivo.
Harald ritarin ja Matti Kurjen sovinto oli pian ollut rakennettu, kun
molempien erehdys oli ilmi tullut. Nyt oli heillä yhteinen vihollinen.
Heidän keskustelemuksensa Sastamalassa oli saattanut heidät siihen
päätökseen, että molemmat yhdessä vielä talvi-kelillä tekisivät
kosto-retken Pohjanmaalle. Tällä aikomuksella riensi Harald
Hämeenlinnaan tekemään tarpeellisia valmistuksia ja väkeä kokoilemaan.
Mutta Matti Kurki jo koti-matkallansa rupesi muuttamaan päätöstänsä.
Ennenkuin Harald olisi valmiina, saattaisi jo pian kuukausi kulua. Tämä
oli Kurjen mielestä aian-tuhlausta. Lapinkävijät jo muka ennättäisivät
lähteä talvi-matkoillensa Lappiin, ja koska arvattavasti sekä vanha
Pouttu että Pohjan-piltti ja Lyylikin sinne seuraisi, ei olisi Kurjen
ukolla koko retkestänsä suurta hyötyä. Tätä miettiessään oli Kurki jo
ennen kotiin-tultuansa päättänyt lähteä omin neuvoin matkalle, jollei
Harald ritari viikon perästä olisi valmiiksi tullut.
Juhlasalin rauniot vielä suitsivat, kun Kurki lähestyi kartanoansa.
Synkkä-mielisenä hän ajoi pihaan. Laukon palvelijat hääräsivät vielä
sammuneen palon ympäri, jonka he olivat leviämästä estäneet. Heidän
ilonsa oli silminnähtävä, kun isäntä, joka niin kummallisesti oli
hävinnyt, taas tuli näkyviin. Mutta kauhu tuli ilon sijaan, kun eivät
Lyyliä muassa nähneet. Kuitenkaan ei uskaltanut kukaan kysymyksiä tehdä.
Kellarin oven edessä makasi Totki, ikäänkuin jatkamassa
eilis-illallista virkaansa. Totkin isäntä ei kuitenkaan tuosta
leppynyt. Sanaakaan virkkamatta hän sitoi koiransa kahleilla kiinni
kellarin-oveen, ja ryhtyi sitten kohta matka-toimiin.
Ja nyt Kurjen ukko ei levännyt yötä, ei päivää. Joulupyhät läpitsensä
valmistettiin aseita, muonaa ja muita retken tarpeita. Muistakin
Kurjen tiluksista ko'ottiin miehiä ja sana lähetettiin Hämeenlinnaan
jouduttamaan Harald ritarin lähtöä. Kurki itse oli väsymätön taikka,
oikeammin sanoen, levoton ja rauhaton. Yön-aikana hän käveli palaneen
juhlasalinsa ympäri taikka istuskeli uuvuksissa sen raunioilla. Mutta
jos sattui lähestymään kellarinsa ovea, hän äkisti säikähtyen tuosta
takaisin kääntyi. Oliko se Totkin hiljainen ulvona, joka ajoi hänen
pakoon, vai oliko naistensa haahmot häntä peloittaneet? Sitä ei kukaan
voinut sanoa. Mutta Laukon palvelijat pudistivat päätänsä, ja vanhat
kamalat jutut Kurjen entisistä hirmutöistä kulkivat taas kuiskumalla
suusta suuhun.
Uuden-vuoden aattona olivat kaikki valmistukset suoritettuina. Hevoset
päristivät valjaissansa, ja miehet kokoilivat kaikki tarve-kalut
rekiinsä: joutset, keihäät ja miekat, muonat ja appeet, sukset ja
sommat. Lähes sataluku miehiä, joista isompi osa jo vanhastaan oli
tottunut seuraamaan Matti Kurkea palvelijoina hänen kaukaisilla
retkillänsä, seisoi nytkin valmiina hänen käskyjänsä tottelemaan.
Retken tarkoitus jo tiettiin; sillä vaikk'ei kukaan uskaltanut ukolta
kysyä, oli kuitenkin hänen katkonaisista lauseistansa huomattu, että
Lyyli oli varkain viety Pohjanmaalle ja että isän oli aikomus mennä
ottamaan tyttärensä takaisin. Tämä tieto oli Kurjen miehissä sytyttänyt
suuremman innon, kuin minkä yksistään isännän käsky olisi voinut. Se
oli heille kunnian asia, että Pohjamniehet eivät saisi saalistansa
pitää, ja melkein yhtä paljon sekin heidän kunniaansa koski, ett'ei
Harald ritari miehinensä ennättäisi jakailemaan tämän retken mainetta.
Siitäpä Laukkolaisten uutteruus valmistus-toimissa, siitäpä heidän
raikas riemunsa nyt, kun kaikki oli valmisna lähtöön.
Mutta vanhan Kurjen silmissä ei näkynyt muuta valoa, kuin synkän keston
kamalaa loistoa. Tukevalla kouralla hän nosti Totkin kahleinensa rekeen
ja istui ajamaan. Muut seurasivat. Ensimäisen selän jäitä ajettuansa
kulkijat tulivat metsä-taipaleelle, josta pian keskellä jylhää saloa
aukeni vähäisempi järvi. Se oli pohjaton Hiisijärvi, johon Lappalaiset,
asuessaan näillä mailla, olivat uhranneet Manalan hirmu-valtiaille
lepyttäjäisiä. Kurjen ukko pysähtyi keskelle tätä kolkkoa selkää ja
käski tehdä avennon jäähän. Pöyristys hyydytti miesten verta; kukaan ei
tiennyt mitä oli odotettavana, ainoastaan Totki ilmoitti hiljaisella
ulinalla pahoja aaveitansa. Ja oikein se aavisteli. Raskaat painot
sitoi isäntä vanhan toverinsa kaulaan ja päästi hänen aventoon.
-- "Kaitse Kalman kartanoa!" oli ukon viimeinen hyvästi-jättö,
rientäissään kuin vimmattu pois surma-paikalta. Mutta Totkin surkea
ulina seurasi häntä. Hän katsoi taaksensa ja näki, että kaikki
palvelijat seurasivat häntä, -- että Totki yksinänsä taisteli avennossa
kuolemaa vastaan. Vielä silmänräpäys ja Totki raukka oli vaipunut,
vajonnut Hiisijärven pohjattomiin vesiin. Hiisijärvi oli muuttunut
_Totkijärveksi_, joka nimi on tullut melkein yhtä kuuluisaksi kuin
nimet: Kurki ja Laukko.
Mutta Matti Kurjen korvissa soi lakkaamatta uskollisen Totkin surkea
ulina, milloin kaukaa, milloin ikäänkuin likemmältä häntä ahdistaen.
Tuskin uskalsi vanhus enää kääntää silmänsä ta'appäin.
Matka kulki maitten ja jäitten yli Kyrösselälle, jonka toisella
puolella alkoi 12-penikulmainen autio taipale, tunnettu Kyrön-metsän
eli Kyrön-kankaan nimellä, täynnänsä sora-harjuja, rämeitä ja keitaita.
Matka-joukko tätä korpi-maata myöden läheni Kauraharjua, kun yhtäkkiä
sen kukkulalla leimahteli palo. Pari kolme Lappalais-kotaa oli syttynyt
tuleen ja samassa liekissä paloi kasanen tervaksia kirkkaalla valolla.
Kummastellen Kurjen ukko sinne ajoi ja näki keitaan aukealla useita
ahkioita lentävän pohjaseen päin. Hänen silmänsä kohta tunsi ajajat
samaksi Lappalais-perheeksi, joka joulu-yönä oli Laukossa käynyt.
Arvellessaan, mitä tämä Lappalaisten pako tiesi, hän antoi silmänsä
heitä seurata pitkin lumista aukeata. Sitten tarkasteli taivaan
ranteita. Tuolla luotehessa oli Lauhan kukkula, niinkuin mahtava
pieli Kyrön-kankaan kannasten raja-pylvääksi. Mutta mitä kummia? Jo
senkin huipussa kirkas valo leimahtelee. Ja kauempanakin kaukaisella
Pyhävuorella kohta yhtäläinen loiste syttyy. Tuokiossa jo tämä kumma
selveni Kurjelle. Se oli Pohjalaisten sanoma-tulet, jotka tällä tavoin
kukkulasta kukkulaan lennättivät sanan vihollisten tulosta.
Kohta Kurjen ukko lähetti kolme suksi-miestä ottamaan Lappalaiset
kiinni. Itse hän muun seuransa kanssa kulki hiljakseen Karvianjoen
rannalle, jossa levähdettiin.
Tähän aikaan pitivät Pohjan Pirkkalaiset suuren kokouksen Pouttulassa.
Viljakka, joka aavisti Kurjen ukon kosto-tuumia, oli jo koti-matkallaan
järjestänyt sananlennätyksen Kauraharjulla, Lauhassa ja Pyhävuorella
ja tahtoi nyt Pohjan miesten kanssa neuvotella puolustuksesta sekä
heille ilmoittaa, mitenkä asiat olivat etelässä ja kuinka matka oli
menestynyt. Sitten piti juotaman Vitjakan ja Lyylin häitä, ja Pouttulan
emäntä askaroitsi Lyylin avulla valmistamassa näitten juhlien tarpeita.
Raikas talvi-ilma matkalla ja virvoittavainen pohja-tuuli oli tuonut
kaikki ruususet takasin Lyylin poskipäille ja jalompana entistänsä
hän liikkui tätinsä, tulevan anoppinsa, käskyillä uuden kotinsa
askareissa. Mutta kun Pohjan-piltti vei kokous-kapulan ympäri, levisi
samalla tieto, että Pohjan neiti oli Pohjanmaahan takaisin tullut. Ja
erittäinkin nuorissa tämä sanoma riemun sytytti. Miehissä he Pouttulaan
kokoontuivat viettämään ikäänkuin voitonjuhlaa.
Kuinka suloinen olisi minun kuvailla iloisia juhlakemuja, vanhojen
riemuja ja nuorten leikin-laskuja. Mutta minun täytyy seurata Pentti
Poutun sanoja, niinkuin hän asiat selitteli ystävällensä Hannu
Fordeel'ille, veneen perässä Kurkun laineilla.
Vanha Pouttu, joka täydellisesti ymmärsi mitä Pohjanmiesten nykyinen
tila vaati, oli katsonut tarpeelliseksi, että häät tapahtuisivat uuden
opin mukaan, jotta ei ainakaan kirkko ja pappeus, jonka valta nyt oli
maassa mahtavin, menisi muitten vihollisten puolelle, Pohjalaisten
perikadoksi.
Mutta tässä kohden oli äkki-arvaamaton este syntynyt. Pappi, joka
Kyrössä toimitti uskon-levittäjän virkaa näillä pohjanmailla, kielsi
antavansa kirkon siunausta avioliitolle, joka niin törkeästi rikkoisi
kanonisen la'in. Jos olisi kaukaisempaa sukua ollut, hän ehkä olisi
voinut muka saastaisuuden poistaa kirkon pyhyyden voimalla. Mutta
orpanusten väliseen avioon ei hänen mielestään muu voisi lupaa antaa
kuin itse pyhä isä Romassa.
Miehet Pouttulan käräjissä ottivat tämänkin asian keskusteltavaksi.
Nuori Vitjakka ja hänen kanssansa useat muut väittivät, että isät
ja isän-isät olivat kirkon luvatta naineet ja että ei nytkään ollut
papin pyhityksestä väliä. Toiset taas väittivät vastaan, mitkä peläten
kirkon maallista valtaa, mitkä sen hengellistä mahtia varoen. Monelta
pääsi ilmi hänen salaiset vihansa uuden opin valtaa vastaan ja moni
nuoremmista oli valmis nostamaan uskonsotaa koko maan vapahtamiseksi.
Mutta viisaammat, jotka tunsivat aian merkkejä, jähdyttivät heidän
intoansa.
Riita, joka tästä asiasta syttyi, tyyntyi kohta kun Lyyli astui heidän
keskeensä.
-- "Minä en ole riidan sytyttäjäksi tänne tullut, en myöskään naimista
varten. Minä seuraan Pohjan-pilttiä, minä elän täällä keskellänne; --
mutta minä olen ja tahdon vasta olla 'Pohjan neiti'." Huulensa hymyili
ihmeellisellä tavalla, joka pani miesten sydämmet vavahtamaan. Hän
lisäsi korkeammalla äänellä ja ikäänkuin käskemällä: "Pyhävuorella,
Kyrön kankaan puolella, palaa jo sanomatuli. Viholliset ovat tulossa.
Sinne, miehet, kankahalle, torjumaan heidät Pohjan rajoilta!"
Hän läksi itse pukeumaan sotaiseen pukuun, ja miehet yhdellä mielellä
päättivät kiirehtiä Kankaalle.
Mutta Kyrönkankaalla syntyi tällä hetkellä myrsky. Kinokset kohosivat
niinkuin meren aallot pitkin keitaitten avaruutta, ja sakea lumi-tuisku
täytti ilman. Tämä rajuilma nousi Lappalaisten ahkioitten jäljistä
ja tukehdutti pian palon liekit Kauraharjulla. Vanha Lappalainen oli
vielä kerrankin tahtonut näyttää, että hänen vanha liittonsa luonnon
voimain kanssa oli eheänä. Hänen suvullensa olivat Pohjan päämiehet
luvanneet Kyrönkankaan keitaat ja metsät verottomaksi omaisuudeksi,
jos hän sanoma-tulella Kauraharjulta heille ilmoittaisi vaaran tuloa.
Hän oli tehtävänsä tehnyt, mutta nyt surma läheni häntä ja koko hänen
sukuaan; sillä Kurjen suksimiehet ajoivat kuin tuuliaispäät häntä
takaa. Hän puhutteli myrskyn henkiä, mutta nämä vaativat uhrin. Silloin
Lappalais-vanhus oli päättänyt pelastaa sikiönsä, mutta itse astua
Tuonelan tupiin, Manalan majoihin. Hän oli käskenyt seuransa lähteä
edelleen ja oli itse poikennut kankaan harjulle.
Keskellä harjua istuu ukko ahkiossaan, pitäen vasemmalla kädellä peuran
sarvet, sill'aikaa kuin oikea käsi ilmaa haparoitsee etelää kohden.
Hänen silmänsä palavat ja suusta soipi voimalliset sanat, joita tuulet,
vihurit ja viuhut tottelevat. Se on vanhan Lappalaisen kuolemavirttä,
ja tuulispäät tanssivat ilosta hänen ympärinsä. Hän viittailee etelään
ja kirmaten myrskyn-henget lähtevät lentämällä päivän alle. Mutta
loihtija on väsymätön; yhä uusia myrskyn henkiä hänen loihto-laulunsa
käskee kokoon ja uusia pyry-pilviä hän lähettää etelän-maille.
Karvianjoen autiot varret ovat vajonneet lumi-tuoksun sekaan, Hämeen
metsissä hongat taittuvat, ja Hansalaisten kauppahaahdet Itämerellä
ajetaan haaksirikkoon Liivin ja Preussin matalia rantoja vastaan.
Kaksi vuorokautta soivat loihto-runot Kyrönkankaalla ja kaksi
vuorokautta viivytti lumi-tuisku Matti Kurjen ja hänen seuransa
matkaa. Mutta vanhan Lappalaisen voimat riutuivat ja myrsky vähitellen
helpoitti. Matkalaiset lähtivät liikkeelle Karvianjoen rannoilta ja
löysivät pian vanhuksen, missä vielä istui, peuran sarvet kämmenissään.
Hänen päänsä oli hervotonna vaipunut rintaa vastaan, silmien tuli
oli sammunut ja ainoastaan tuskalliset vavahdukset ilmoittivat, että
vanhus oli hengissä. Kaikki Kurjen seuraajat pysähtyivät kauhistuksella
eivätkä uskaltaneet lähestyä tätä Kalman kuvaa. Mutta Matti Kurki meni
ahkion luoksi ja nosti väkevällä kädellään vanhuksen ilmaan.
-- "Matti Kurki!" lausui Lappalainen riutuvalla äänellä, "anna peurani
seurata Kalman maille. Jos sen te'et, tahdon sielläkin sinulle vuotisen
veron maksaa, jahka itsekin olet maan alle muuttanut. Usko minua,
Kurki, jo tämän päivän paistaessa lähdet sinäkin näiltä ilmoilta
Tuonelaan".
Kurki päästi uhrattavansa takasin ahkioon ja vaipui ajatuksiinsa.
-- "Oikein sinä puhut, oikein", hän vihdoin hiljaa puhui ikäänkuin
itseksensä, "niin pitää Lappalaisen lähtemän Kalman maille, peuransa
seurassa, ahkiossa ajain". Hän tarttui peuran ohjakseen ja alkoi sitä
talutella.
Harjun syrjässä oli avara syvennys, jonka penkereet äkki-jyrkkinä
kaatuivat mustaan pohjattomaan kitaan. Se oli tuttu paikka Kurjelle ja
vakaisilla askeleilla hän astui sitä kohden. Äyräälle tultua, peura
pysähtyi hämmästyneenä; mutta Kurki päästi ohjaksen ja viskasi, sarviin
tarttuen, helpolla lykkäyksellä uhrit syvyyteen. Tuokion päästä nousi
hiljainen loiske niinkuin huokaus ylös maanalaisesta kidasta, ja Kurjen
ukko palasi _Lapinkaivon_ reunalta.
Hän palasi matka-kumppaniensa ty'ö; mutta kummallinen ulina hänen
korvissansa soi. Oliko tuo Totkin ääntä Totkijärvestä? Vai oliko
Tuonen hallit haukkumassa tuota äsken tullutta vierasta? Kauhu oli
käsittänyt kaikkia ja ukon askeleet horjuivat. Kuitenkin hän tointui
lujan tahtonsa voimalla. Jopa olikin tointuminen: metsän reunalta
läheni Pohjanmiesten joukko, suksilla lentäen valkoisen lumi-hangen
yli. Heidän sompansa välkkyivät, kuin virran laineet päivän-paisteessa.
Niinkuin väkevä virta he lähenivät Kurkea. Heidän etupäässä hiihti
kaksi miestä, joitten punaset lakit kohosivat muiden yli. Se oli vanha
Viljakka Pouttu ja Pohjanpiltti.
-- "Matti Kurki", lausui päämies kaikuvalla äänellä, -- "Pohjan
Pirkkalaisten nimessä minä sinulta kysyn, mitä asioita sinä uskallat
heidän rajoillansa käydä. Jos häävieraaksi tulet Pohjanpiltin häihin,
niin miksikä ei? Mutta soveliaampi se minusta olisi, että Lyylin isä
pitäisi tyttärensä häät Laukossa. Me olemme kaikki valmiit sinua sinne
seuraamaan. Ja Lyylikin, Pohjan neiti, on kohta täällä; hän ainoastaan
poikkesi Lauhan kukkulalle, katsomaan hää-valkeitansa".
-- "Sen hää-valkeat viritetään toisella puolen Tuonen jokea", ärjähti
Matti Kurki vastaan. "Sinne tekin kurjat, pääsette häitä juomaan.
Minä olen sanansaattajanne sinne lähettänyt tuloanne ilmoittamaan".
-- Hän veti rajusti miekkansa ja jatkoi: "Niinkuin veltot varkaat
olette ryöstäneet tyttäreni. Sinua, Vitjakka, pitäisi minun kurittaman,
niinkuin lapsia kuritetaan. Mutta vitsani on teräksinen, ja viimeisen
kerran sinä hyppäsit naisten teillä. -- -- Sitten sinun tulee vuorosi,
Viljakka Pouttu".
Pohjanpiltti oli siepannut miekkansa vyöltä, mutta vanha Pouttu astui
hänen eteensä.
-- "Sinä olet nuoruuden voimissa ja Matti Kurki on haudan reunalla.
Jos hänen kaadat, kuinka tahdot hänen tyttärensä naida. Mutta minä
olen Kurjen ikäinen, minä olen Pohjan päämies ja minä tahdon hänen
askeleensa pidättää Pohjan rajoilta".
Hän kääntyi Kurjen kumppanien puoleen, lausuen:
-- "Näette, Hämeen veljet, että Pohjalaiset ovat varoillansa. Meidän
joukkomme on paljoa suurempi kuin teidän ja turha oli toivonne päästä
äkki-luulematta päällemme. Mutta teidän ei tämä riita olekkaan, ja jos
minä tasapäässä tappelussa Kurjen kaadan, saatte palata, kenenkään
hätyyttämättä. Se mies on kaksi naistansa murhannut, se mies on
tahtonut tyttärensä onnen murhata; hän murhaisi vielä tyttärenkin,
jos se hänen valtoihinsa joutuisi. Mutta nyt on hänelle koston hetki
tullut".
Vanhat toverit astuivat miekka kädessä toisiansa vastaan ja heidän
seuraajansa asettuivat äänettöminä heidän ympärinsä. Matti Kurjen
suu oli vihan vaahdossa. Hänen korviinsa soi uudesta Totkin ulina ja
kauhulla hän katsoi taaksensa.
-- "Hornan haukkuja, enkö saa suutasi tukituksi", hän jupisteli,
"malta, malta!" -- -- --
Miekan terät leimahtelivat ja rauta-renkaat sotapaidoissa helisivät.
Taistelu oli alkanut.
Mutta Lauhan kukkulassa syttyi äkkiä kirkas tuli joka paistoi Kurjen
ukon silmiin. Ja liekin loisteessa seisoi vaimoinen haahmo, miekka
kädessä. Matti Kurjen silmät kiintyivät tähän kummalliseen näkyyn.
Haahmo jakaantui hänen mielestänsä kahtia ja muuttui hänen kahden
surmatun naisensa muotoiseksi. Hänen käsivartensa puutuivat ja
heikommin hän alkoi vivuttaa miekkaansa.
-- "Surma ja kuolema!" hän ärjähti. "Kaikki Tuonen vallat minua
kiusaavat".
-- "Niinpä kuole, sinä murhamies", huusi Pouttu ja tapasi vihamiestänsä
vasempaan olkapäähän, jotta punainen veren-soilu parskui miekan
jäljestä.
Haavan tuska tuntui Kurjen sydämmeen. Hän kokosi vimmattuna viimeiset
voimansa ja haavoitti vihamiehen päätä. Mutta itse hän jo horjahti ja
kaatui hervottomana. Hän käänsi silmät Lauhaa kohden; tulen liekki
siinä vielä leimahti, mutta haahmo oli hävinnyt. Pian alkoivat kaikki
Tuonen kauhut liikkua hänen himmentyneitten silmäin edessä. Murhatut
naiset astuivat likemmäksi ja pudistivat verisiä huntujansa. Hän luuli
olevansa Laukon kellarissa näitten vainajien seurassa, kahleissa
ja vaivattuna. Eikä aikaakaan, niin tunsi vajoovansa Lapinkaivon
äärettömään syvyyteen. Katkonaiset sanat tunkeutuivat huulien raosta,
ilmoittaen hänen tuskiaan. Hänen seurastansa muutamat kokivat tukkia
veren-juoksun; mutta elämän hetteet heruivat taukoomatta.
Eikä kaukana tuosta istui Viljakka Pouttu tainiossaan lumi-hangen
päällä ja Pohjanmiehet seisoivat hänen ympärillänsä. Hänen haavojansa
korjattiin ja päämies kannettiin ystäväinsä toimesta paikalta.
Yö on tullut, tähdet tuikkivat ja pohjaisella taivaan rannalla
revon-tulet välkkyvät, soilehtivat. Lauhan tulet ovat sammuneet, mutta
pohjonen palaa ja valkoisella lumella hohtaa taivaan loiste.
Mikä varjo tuolla lentää aukealla keitaalla? Se lähenee. -- Se on
Lyyli, Pohjan neiti, hirveä ajamassa. Hän tulee lennossa Lauhasta
tappotanterelle; ja juoksijan sorkat tuskin koskevat maata. Kankaan
harjulle päästyänsä hirvi kompastuu ja kaatuu; se on viimeisen
juoksunsa juossut.
Pohjanpiltti menee morsiantansa kohtaan:
-- "Matti Kurki on kaatunut, Viljakka Pouttu pahoin haavoitettu".
Hiiskumatta tyttö riensi kaatuneen luoksi. Hän lankesi polvilleen ja
pani kätensä Kurjen otsalle, josta kylmä kuoleman-hiki vuoti. Lämpimät
kyyneleet neiden silmistä valuivat sijaan ja ukko vielä kerran aukaisi
silmiänsä.
-- "Anteeksi, isä", kuiskutti rukoilevalla äänellä tytär.
Ukkoa pöyristytti; hän ei oikein tiennyt, oliko tuo joku vainajista.
-- "Minä olen Lyyli", jatkoi tytär, "minä olen onneton tyttärenne".
Kurjen silmät tarkastivat puhujaa, hänen katsantonsa muuttui julman
julmaksi ja ainoa sana soi tuskallisesti hänen suustaan:
-- "Kirottu!"
Lyyli lankesi selällensä pyörryksiin ja kannettiin pois sulhonsa
käsivarsilla. -- --
Kun aamu valkeni, oli taistelu-paikka tyhjä; ainoastaan veriset merkit
lumessa osoittivat, että surma oli tässä töitänsä tehnyt. Pohjalaiset
olivat palanneet kotihinsa, missä haavoitettu päämies pian henkensä
heitti, -- ja Kurjen ruumis kuljetettiin Laukkoon. Ennenkuin Hämeen
miehet perille pääsivät, tuli Harald ritari seuranensa vastaan. Hänen
matkansa oli jo liian myöhäinen; ja kuultuansa, että Pohjanmiehet
olivat varusteilla rajojansa varjelemaan, hän päätti palata matkaltaan.
Uusia keinoja oli hänen yrittäminen, joilla kosto muka vihdoinkin oli
saatava. Koko Pirkkalais-vallan tahtoi Harald ritari kerrallaan särkeä.
Salaisia juonia.
Muutamana kauniina kevät-yönä v. 1295 nähtiin kuutamon valossa pienempi
haaksi kulkevan Hirviluodon ja mannermaan välisessä salmessa Turusta
tullen. Lauhkea luoteis-tuuli täytti purjeet, ja laineet kimaltelivat
hopean karvalla. Purjehtijain matka kulki Kakskerran pohjoisia niemiä
kohden, jotka tumman-viheriöinä uiskentelivat veden-kalvossa.
Haahden kannella oli kaikki hiljaista oloa. Perämies ja muu väki istui
äänetönnä paikoillaan torkuksissa; ainoastaan etukannella keulan
partaalla seisoi kaksi miestä puhumassa vilkkaalla, vaikka alhaisella
äänellä. Toinen näistä, joka avaran kappansa alla kantoi ritarillisen
puvun ja puhuessansa innollisesti kouristeli miekkansa tuppea, on
meille vanha tuttava, Hämeenlinnan isäntä, ritari Harald. Hänen
kumppaniansa emme ole ennen nähneet; mutta pitkä hiallinen kauhtanansa,
jonka päähine oli vedetty otsan yli, osoitti, että kauhtanan kantaja
oli hengellinen mies, joka päinensä päivinensä pyrki piiloon tämän
maailman metelistä ja turhista menoista. Kuitenkin hänen silmänsä,
jotka levottomina päässä paloivat, näyttivät todistavan toista, kuin
kirkollinen takki. Hänen avarat sieramensa ja ryppyyn vedetyt huulensa
puhuivat kopeutta ja vallan-himoa. Hän oli nähtävästi niitä miehiä,
jotka harniskan ja kypärin sijasta olivat pukeuneet pyhän kirkon
sota-asuun, koska toivoivat paremmin hengen miekalla hallitsevansa
maailmaa kuin maallisilla aseilla. Hänen nimensä oli Ragvald, kanonikus
eli kaniikki Turun tuomiokirkossa ja syntyänsä Ruotsalainen Ahvenan
saaristosta.
-- "Minä en epäilekkään, että tuumamme vihdoin menestyvät; mutta sen
saatte lukeakkin minun ansiokseni", -- lausui vähän pistävällä äänellä
pappi ritarille.
-- "Saattaa se niin olla, vaikk'ette sillä ansiolla vielä kauas lennä",
vastasi ritari närkästyneenä. "Sillä totta puhuen saapi se panna-kirous
olla hyvin tulinen, joka ei jähtyisi, ennenkuin Kyrönkankaan yli on
päässyt Pohjan nevoille. Mutta jos koko Pohjanmaa palaisikin helvetin
liekeissä, ettepä te kuitenkaan ole tulleet Turun hiippaa lähemmäksi,
ellen minä ole mies täyttämään lupaustani". -- --