Hän oli yksinkertainen mies, ylpeili suuresta ulkomuodostaan eikä
käyttänyt itseään mitenkään siivosti naisia kohtaan. Hänen ainoa
ansionsa oli se, että hän osasi hyvästi hoitaa ja ruokkia niitä
hevosia, joita oli uskottu hänelle. Sanalla sanoen hän oli niin hyvä
tallirenki, että oli vaikea löytää hänen vertaistansa ja senpä vuoksi
hän niin kauan pysyi palveluksessani. Nytpä sattui hovimestarini tulla
luokseni kertomaan, että Rigobert oli ruvennut laiskaksi ja eli
huikentelevaista elämää. Pahin syytös häntä vastaan oli, että hän
samana päivänä oli nähty Metzin kaupungissa erään englantilaisen naisen
seurassa, jonka kanssa hän seurusteli muutamassa ravintolassa, vaikka
hänen olisi ollut palaaminen Maison Rougeen. Mies puolusti itseään
sillä, että "lady", kuten hän nimitti naista, oli vieras englantilainen
nainen, joka ei tuntenut kaupunkia ja että hän ainoastaan naisen
pyynnöstä oli näyttänyt hänelle, missä hän voisi saada jotakin
ravinnokseen. Minä nuhtelin miestä hänen käytöksestään, enkä huolinut
sen enemmän tutkia asiata. Tällä välinpitämättömyydellä astuin
umpimähkään kolmannen askeleeni "Tallirengin Uni" nimisen näytelmän
viimeistä näytöstä kohti.
Illalla 28 p. helmik. annoin minä käskyn tallirengeille, että joku
heistä valvoisi seuraavan yön englantilaisen vuoteen ääressä.
Joseppi Rigobert tarjoutui kohta tähän toimeen, arvatenkin siinä
tarkoituksessa, että hän jälleen pääsisi suosiooni. Minä puolestani
suostuin hänen ehdoitukseen.
Sinä päivänä söi lääkäri päivällistä meillä. Noin puoliyön tienoilla
hän ja minä lähdimme tupakkihuoneesta Francis Rawenin makuuhuoneesen.
Rigobert oli paikoillaan, eikä suinkaan näyttänyt tytyväiseltä.
Franskalainen ja englantilainen eivät nähtävästi olleet oikein hyvässä
sovussa. Francis Rawen makasi turvatonna vuoteellaan, äänetönnä
odottaen, että kello löisi kaksi aamulla sekä Naisen haamua.
"Olen tullut tänne sanomaan teille hyvää yötä, Francis", sanoin minä
ystävällisesti. "Huomenna käyn teitä katsomassa ennenkuin lähden
matkalle".
"Kiitoksia kaikesta hyvyydestänne, armollinen herra. Te ette näe minua
huomenna hengissä. Tällä kertaa nainen on tappava minut. Pankaa
mieleenne sanani -- nainen on tappava minut".
"Rakkahani, eipä tuo nainen voinut tappaa teidät Englannissa; mitenkä
hän sitten voisi tappaa teidät täällä Franskassa?"
"Minä olen, armollinen herra, aivan vakuutettu siitä, että hän on
etsivä minut täällä. Kello 2 aamulla syntymäpäivänäni olen minä hänen
jälleen näkevä ja silloin se on viimeinen kerta".
"Luuletteko siis tosiaan, että hän tappaa teidät?"
"Luulen kyllä, armollinen herra. Hän on tappava minut -- puukolla".
"Vaikkapa Rigobertkin on täällä sisällä puolustamassa teitä?"
"Minä olen tuomittu. Viisikymmentä Rigobertiä ei voisi suojella minua".
"Ja kuitenkin haluatte, että joku valvoisi täällä luonanne?"
"Tuo oli vaan pelkkää heikkoutta, armollinen herra. En tahdo mielelläni
olla yksinäni kuolinvuoteellani".
Minä silmäilin tohtoria. Jos hän olisi kehoittanut minua, olisin minä
varmaan pelkästä sääliväisyydestä tunnustanut Francis Rawenille, minkä
ilveen olimme hänelle tehneet. Mutta tohtori tahtoi pysyä kokeessaan;
hänen kasvonsa selvään osoittivat että pitäisin suuni kiini.
Seuraavana päivänä, 29 p. helmikuuta, olivat hopeahäät. Ensimäinen
työni aamulla oli, että kävin Francis Rawenin luokse. Rigobert tapasi
minut ovella.
"Kuinka Rawen on viettänyt yönsä?" kysyin minä.
"Hän on lukenut rukouksiaan ja tähtäillyt haamuja", vastasi Rigobert.
"Hulluinhuone on ainoa sopiva paikka hänelle."
Lähestyin vuodetta.
"Huomenta, Francis, täällähän te makaatte raittiina ja terveenä, vaikka
puhuitte niin kummia eilen illalla".
Hänen silmänsä katsoivat minuun epäilevällä, ihmettelevällä katseella.
"En ymmärrä tuota", sanoi hän.
"Näittekö vaimoanne, kun kello löi kaksi?"
"En nähnyt, armollinen herra".
"Tapahtuiko mitään?"
"Ei mitään, armollinen herra".
"Ettekö nyt ole vakuutettuina, että olitte väärässä?"
Hänen silmänsä yhä vaan katselivat epäilevällä, ihmettelevällä
katseellaan. Hän ainoastaan lausui uudelleen ne sanat, joita hän jo oli
sanonut:
"En ymmärrä tuota".
Minä tein viimeisen yrityksen saattaakseni hänet iloiselle tuulelle.
"Olkaa huoletta, Francis! Neljäntoista päivän sisään te olette nouseva
ylös terveenä".
Hän pudisteli päänaluksella lepäävää päätään.
"Tässä on jotakin nurin", sanoi hän. "Minun ei sovi vaatia, että
uskositte minua, armollinen herra. Minä ainoastaan väitän, että tässä
on jotakin nurin -- ja aika on sen osoittava".
Lähdin pois huoneesta. Puolen tuntia myöhemmin matkustin Beldheimerin
luokse ja jätin tohtorin ja vaimoni toimeksi järjestää huomispäivän
asioita.
16.
Yksi ainoa seikka, joka oikein kummastutti minua tavatessani vieraat
hopeahäissä, on tässä vain mainittava. Eräs etevä nainen oli tässä
iloisessa juhlassa hiukan alakuloinen. Tämä nainen oli juuri juhlan
kuningatar, itse talon emäntä.
Illan kuluessa huomautin herra Beldheimerin vanhimmalle pojalle tätä
asiaa. Koska olin perheen vanha ystävä, saatoin puhua hänelle, kuten
vanhalle tutulle ainakin.
"Meillä on ollut hyvin ikävä tapaus täällä", sanoi nuori Beldheimer;
"eikä äitini vieläkään ole voinut mielestään poistaa tuota ikävää
juttua. Useita vuosia sitten, kun sisareni vielä olivat lapsia, oli
meidän talossamme muuan englantilainen lastenhoitaja. Hän lähti meiltä
pois mennäkseen naimisiin, kuten meille silloin kerrottiin. Emme ole
sen kovemmin kuulleet puhuttavan hänestä, ennenkun 8 eli 10 päivää
sitten, jolloin äitini sai kirjeen, jossa entinen lastenhoitaja sanoi
olevansa suuressa kurjuudessa ja hädässä. Monen arvelun perästä oli hän
erään ystävällisen rouvan kehoituksesta rohjennut kirjoittaa entiselle
isännälleen ja muistuttaa heitä menneistä ajoista. Te tunnette äitiäni;
hän on sekä hyväsydämmisin että kaikesta pahasta tietämättömin nainen
mailmassa: on mahdotonta saada häntä uskomaan, että mailmassa löytyy
niin paljon pahaa. Äitini vastasi kirjeelle ensi postissa, käski
englantilaisen naisen tulemaan luoksemme ja lähetti myöskin hänelle
rahoja matkakustannuksia varten. Kun isäni tuli kotia ja sai kuulla,
mitä oli tapahtunut, kirjoitti hän kohta asiamiehelleen Lontoossa,
pyytäen että tämä kuulustelisi lastenhoitajan elämänvaiheita ja
ilmoitti, missä hän oli asunut. Ennenkun asiamiehen vastaus ehti
saapuakaan, tuli lastenhoitaja luoksemme. Isääni hän teki inhottavan
vaikutuksen. Asiamiehen kirje, joka saapui muutamia päiviä myöhemmin,
herätti isässäni epäluuloja. Lähdettyänsä luotamme oli lastenhoitaja
elänyt mitä häpiällisimmällä tavalla. Isäni puhutteli häntä
kahdenkesken: hän tarjosi naiselle, jos hän lähtisi pois talostamme,
rahasumman, jotta hän voisi palata Englantiin. Jos hän ei suostuisi
lähtemään, uhkasi isäni valittaa asiasta asianomaisille ja
nostaa hälinän. Nainen otti rahat vastaan ja lähti pois meiltä.
Paluumatkallaan Englantiin näkyy nainen jääneen Metziin. Helposti
voitte huomata, mimmoinen nainen hän on, saatuanne tietää, että tämä
nainen toissa päivänä seurusteli muutamassa kapakassa kauniin
tallirenkinne, Joseppi Rigobertin kanssa".
Nuoren Beldheimerin kertoessa näitä tapauksia, rupesin asioita
muistelemaan. Mieleeni johtui, mitä Francis Rawen oli kertonut vaimonsa
olosta Saksassa lastenopettajana. Hämärä aavistus asiain todellisesta
laadusta tunki sieluni läpi.
"Mikä oli hänen nimensä?" kysyin minä.
"Alicia Warlock", vastasi nuori Beldheimer.
Kuultuani tätä nimeä mainittavan, oli minulla vaan yksi ainoa ajatus:
kiireimmän kautta palata kotia. Kello oli silloin kymmenen ehtoolla;
viimeinen rautatiejuna Metziin oli jo aikoja sitten mennyt.
Ilmotettuani sopivalla tavalla nuorelle ystävälleni asianhaaroja, sovin
hänen kanssaan siten, että lähtisin ensimäisessä aamujunassa, enkä
odottaisi aamiaista, kuten muut vieraat, jotka aikovat olla siellä
yötä.
Yön kuluessa mietin monta kertaa, miten lienee asiain laita Maison
Rougessa. Tuon tuostaki johtui sama ajatus mieleeni palatessani kotia
varhain aamulla -- maaliskuun 1 päivänä. Kuten tapauksista tuli
selville, oli ainoastaan yksi henkilö talossa, joka tiesi, mitä todella
oli tapahtunut tallissa Francis Rawenin syntymäpäivänä. Kertokoon nyt
Joseppi Rigobert itse teille vuorossaan kertomuksen lopun -- sillä
tapaa kuin hän ennen oli kertonut lakimiehelleen ja minulle.
Neljäs kertomus.
Joseppi Rigobertin kertomus, jonka hän kertoi puollustajalleen
oikeudessa.
17.
Kunnioitettava herra!
Helmikuun 27 päivänä minua lähetettiin Metziin eräässä asiassa, joka
koski Maison Rougen tallia. Julkisella kävelypaikalla tapasin komean
naisen. Valkoverisen. Syntyänsä englantilaisen. Me miellyimme toisiimme
ja juttelimme keskenämme. Hän puhui franskan kieltä erinomaisen
hyvästi, vaikkapa murre oli englantilainen. Tarjosin hänelle muutamia
virvoitus-aineita ja hän suostui ehdoitukseeni. Meillä oli hauska ja
pitkä keskustelu -- me huomasimme olevamme ikäänkuin luodut
toisillemme. Ketä sopii tästä moittia? Onko se minun syyni, että olen
kaunis mies ja että kaunis sukupuoli yleensä mielellään tahtoo minua
seuraansa? Onkohan tuo mitenkään rikollista, että joku on taipuva
rakkaus-seikkoihin? Kysyn uudelleen: Ketä voidaan tästä syystä moittia?
Tietysti luontoa. Ei tuo ole kauniin naisen syy -- eikä liioin omakaan
syyni.
Sanalla sanoen, kovasydämisen ihmisenkin täytyy myöntää, ettei kaksi
henkilöä, jotka ovat ikäänkuin luodut toisiaan varten, voi eritä
toisistaan, sopimatta, millä ajalla he vasta tapaavat toisiaan.
Minä hankin naiselle asunnon eräässä kylässä, joka oli lähellä Maison
Rougea. Suureksi huvikseni hän seurusteli kanssani muutamassa pienessä
illallisessa, jonka minä pidin tallikamarissani yöllä vasten helmikuun
29 päivää. Me päätimme tavata toisiamme siihen aikaan kuin muut
palvelijat tavallisesti menivät levolle eli kello 11 illalla.
Tallirenkien joukossa oli muuan englantilainen, joka makasi katkenneen
jalkansa vuoksi. Hänen nimensä oli Francis. Hän oli ikävä mies eikä
osannut puhua Franskan kieltä. Köökissä häntä haukuttiin nimellä:
"Englantilainen karhu". Kumma kyllä oli hän isäntäväkeni suuressa
suosiossa. Isäntäväkeni sääli häntä erään taikauskoisen kauhun vuoksi,
joka tällä ikävällä miehellä oli -- kauhu, jonka laatua minä suurena
vapaa-uskojana en huolinut ruveta tutkimaan.
Illalla 28 päivä helmikuuta pyysi englantilainen, jota äsken mainittu
kauhu vaivasi, että joku hänen tovereistaan valvoisi hänen luonaan
ainoastaan sinä yönä. Herra Fairbank vaati tätä samaa isäntävaltansa
nojassa. Isäntäni oli suuttunut minuun -- arvollisuuteni tunto estää
minua kertomasta mistä syystä -- ja tarjousin sen vuoksi valvomaan
englantilaisen karhun vuoteen ääressä. Aikomukseni oli vakuuttaa herra
Fairbankille, etten minä puolestani ollut pahoillani siitä, joka oli
tapahtunut välillämme. Englantilais-raukka houraili kaiken yötä. Koska
en ymmärtänyt hänen kieltänsä, voin ainoastaan hänen liikkeistään
päättää, että hän kauheasti pelkäsi jotakin luuloteltua olentoa
vuoteensa vieressä. Kerta toisensa perästä sain tuota houkkiota, joka
häiritsi untani, asettumaan kirouksillani. Tämä on yksinkertainen ja
paras keino kohdella ihmisiä, jotka ovat tällaisessa mielentilassa.
Aamulla 29 päivä helmikuuta lähti herra Fairbank matkalle.
Illemmalla samana päivänä huomasin suureksi harmikseni, että
englantilainen vieläkin tulisi tekemään minulle vaivaa. Herra
Fairbankin poissa-ollessa piti hänen rouvansa äärettömän suurta huolta
hourailevan toverini yölevosta. Taasen piti jonkun meistä valvoa hänen
luonaan ja heti ilmottaa, jos jotakin tapahtui. Koska minä odotin
kaunista naistani, täytyi minun saada varma tieto siitä, että muut
palvelijat tallissa rauhallisesti makasivat sängyissään sinä yönä. Minä
tarjousin siis vieläkin valvomaan miehen luona. Rouva Fairbank kiitteli
minua hyväntahtoisuudestani. Minulla on suuri mielenmaltti.
Punehtumatta kuulin itseäni kiiteltävän.
Kahdesti yön kuluessa kävivät emäntäni ja lääkäri, joka jäi taloon
herra Fairbankin poissa-ollessa, kuulustamassa, kuinka Rawen voipi.
Ensi kerralla, kun kävivät, ei ollut vielä ihana naisystäväni tullut
luokseni, vaan kun tulivat toistamiseen oli hän jo saapunut. Koska
kamarini oli englantilaisen huoneen vieressä, täytyi minun silloin
piilottaa viehättävän vieraani siihen huoneesen, jossa siloja
säilytettiin. Enkelintapaisella taipuvaisuudella suostui hän
palvelija-virkani vuoksi luopumaan arvollisuudestansa. En ole koskaan
nähnyt rakastettavampaa naista -- sellaisessa tilassa.
Kun olivat käyneet kahdesti sairasta katsomassa, sain olla rauhassa.
Silloin oli lähes keski-yön aika. Hullun englantilaisen käytöksessä ei
ollut silloin mitään erinomaista, joka olisi voinut rouva Fairbankille
ja tohtorille korvata heidän hänen vuoksi näkemiä vaivojaan. Hän makasi
puolittain valveella, puolittain nukuksissa ja hänen kasvoissaan oli
kummallinen mielenilmaus. Emäntäni varoitti minua käydessään pois, että
pitäisin Rawenia erittäin silmällä kello kahden aikana aamulla. Jos
jotakin sattuisi tapahtumaan, jätti tohtori minulle suuren
soittokellon, jonka ääni helposti kuului huoneisiin, jossa herrasväki
asui.
Kun nyt sain palata kauniin ystäväni luokse, järjestin illallispöytää.
Piirakka, lihamakkaraa ja muutamia pulloja oivaa moselviiniä oli
yksinkertainen ateriamme. Kun kaksi henkeä on rakastunut toisiinsa, on
rakkauden hurmaavassa valossa yksinkertaisin ateria komeimpien pitojen
vertainen. Me istuimme pöytään hyvin nälkäisinä. Kohta kuin suloinen
pöytävieraani istahti tuolille, alkoi tuo kirottu englantilainen
viereisessä huoneessa käydä levottomaksi ja rähistä. Hän löi kepillään
lattiaan; hän huusi houreissaan kauhusta pelästyneellä äänellä:
"Rigobert! Rigobert!"
Ihana ystäväni säikähti kuullessaan äkkiä tuon valittavan äänen. Naisen
kasvot vaalenivat silmänräpäyksessä.
"Taivaan Jumala!" huudahti nainen. "Kuka on tuossa huoneessa?"
"Mielipuoli englantilainen".
"Englantilainen?"
"Rauhoittukaa, enkelini. Kyllä minä saan hänen pysymään alallaan".
Tuo ilkeä ääni huusi jälleen minua:
"Rigobert! Rigobert!"
Kaunis ystäväni tarttui käsivarteeni.
"Kuka hän on? Mikä on hänen nimensä?"
Naisen kasvoissa näkyi joku kummallinen vivahdus, kun hän teki nämät
kysymykset. Minä tunsin sydämessäni mustasukkaisuuden pistoksen.
"Tunnetteko häntä?" kysyin minä.
"Mikä on hänen nimensä?" kysyi nainen uudelleen kiivaasti; "mikä on
hänen nimensä?"
"Francis", vastasin minä.
"Francis -- ja sukunimi?"
En voinut muistaa, enkä lausua tuota muukalaista, englantilaista
sukunimeä. Saatoin ainoastaan sanoa naiselle, että Francis'en sukunimi
alkoi kirjaimella "R".
Nainen vaipui tuolille istumaan. Pyörtyisikö hän? Ei; nainen punehtui
uudelleen. Hänen silmänsä kiiltivät kauniisti. Minkä vuoksi? Vaikka
kyllä hyvästi tunsin naisen luonteita, kummastelin kuitenkin nähdessäni
tätä naista.
"Tunnetteko häntä?" kysyin minä uudelleen.
Nainen naurahti kysymykselleni.
"Mitä joutavia puhutte! Kuinka minä voisin tuntea tuota miestä? Käy
häntä rauhoittamassa!"
Peilini oli lähellä. Silmäys peiliin vakuutti minua siitä, ettei kukaan
ymmärtäväinen nainen voinut pitää englantilaista minua parempana.
Itseeni luottamus palasi. Kiiruhdin englantilaisen luo.
Kohta kun astuin huoneesen, osotti hän innokkaasti sormellaan
huonettani. Muukalaisia sanoja virtasi tulvanaan hänen suustaan. Hänen
liikkeistään ja silmäyksistään arvasin, että hän jollain
käsittämättömällä tavalla oli huomannut vieraani läsnä-olon -- ja vielä
kummallisempaa oli, että hän suuresti pelkäsi jotakin henkilöä
huoneessani. Minä koetin rauhoittaa häntä samalla tapaa, kuin jo ennen
olen kertonut: se on, minä kirosin häntä omalla kielimurteellani. Kun
tämä kirous ei näkynyt vaikuttavan sanottavia, puistelin nyrkkiäni
hänen silmäinsä edessä ja lähdin pois sänkykamarista.
Palattuani kauniin ystäväni luokse huomasin hänen kävelevän
edestakaisin kummallisesti kiihottuneessa tilassa. Ystäväni ei
odottanut, kunnes minä olisin täyttänyt hänen lasinsa -- hän oli minun
poissa-ollessani maistellut jaloa moselviiniäni. Vaivoin houkuttelin
minä häntä istumaan pöytään. Häntä ei millään kurin voitu saada
syömään.
"Minulle ei ruoka enää maista", sanoi nainen. "Anna minulle viiniä".
Jalo moselviini on kuuluisa siitä, että se maistuu hyvältä ja on
erinomaisen väkevää. Tämän oivallisen viinin väkevyys ei kuitenkaan
huumannut kummallista vierastani. Viini näkyi päinvastoin vahvistavan
ja virkistävän häntä, ei mitenkään päihdyttävän. Hän puhui alinomaa
yhtä matalalla äänellä ja vaikka kuinka paljo hyvänsä yrittelin
kääntääkseni keskusteluamme toisaalle, palasi nainen kuitenkin aina
puheissaan viereisessä huoneessa olevaan englantilaiseen. Jokaisen muun
naisen itsepintaisuus olisi suututtanut minua. Mutta kaunis vieraani
oli vastustamaton. Lapsellisella sävyisyydellä vastasin minä hänen
kysymyksiinsä. Naisella oli kaikki nuo eriskummaiset omituisuudet,
jotka ovat niin tavallisia hänen kansassaan. Puhuessani siitä
tapaturmasta, joka piti englantilaista vuoteen omana, hypähti hän
seisoalle. Omituinen hymyily näkyi hänen kasvoissansa.
"Näytä minulle hevonen, joka potkaisi hänen sääriluunsa poikki", sanoi
nainen. "Minun täytyy, minä tahdon nähdä tuon hevosen!"
Saatoin naista talliin. Nainen suuteli hevosta, kunniani nimessä hän
suuteli hevosta! Tämä kummastutti minua. Minä sanoin:
"Te tunnette tuon miehen; ja hän on jollain tavoin loukannut teitä."
Ei nainen silloinkaan tahtonut sitä myöntää.
"Minä suutelen kaikkia kauniita eläimiä" sanoi hän. "Enkö ole suudellut
teitä?"
Näin viehättävästi selitettyään käytöstään riensi nainen takasin ylös
rappusia. Minä jäin jälkeenpäin nähdäkseni, oliko tallin ovi lukittuna.
Tultuani ylös huomasin kummallisesti kyllä naisen juuri samassa astuvan
ulos englantilaisen kamarista.
"Aivoin juuri tulla alas taasen huutaakseni teille", sanoi nainen.
"Mies tuossa huoneessa rupee taasen mellastamaan".
Hullun englantilaisen ääni kohtasi taasen korviamme.
"Rigobert! Rigobert!"
Tällä kertaa hän oli hirveä nähdä. Hänen silmänsä tuijottivat hurjasti
eteenpäin. Kylmä hiki valui hänen kasvojensa yli. Kauheassa pelvossaan
väänteli hän käsiään ja osotteli taivasta. Kaikilla niillä merkeillä ja
liikenteillä, joita ihminen mahdollisesti saattaa käyttää, rukoili
englantilainen minua, etten jättäisi häntä yksinänsä. En voinut tosin
olla nauramatta. Mikä aate tuo oli, että minä jäisin hänen luokseen ja
jättäisin ihanan ystäväni yksinänsä toiseen huoneesen!
Käännyin oveen päin. Kun tuo mielenviassa oleva raukka huomasi, että
olin hankkeessa lähteä pois, huusi hän epätoivossaan niin kimeällä
äänellä, että pelkäsin nukkuvien tallirenkien heräävän tuosta huudosta.
Kaikki ihmiset, jotka minun tuntevat, tietävät, kuinka suuri mieleni
tyyneys on tärkeissä tapauksissa. Aukasin arkun, jossa englantilaisen
liinavaatteet olivat, otin suuren tukon nenäliinoja ja panin muutamia
kapulaksi hänen suuhunsa ja toisilla taasen sidoin hänen kätensä kiini.
Ei enää ollut mitään pelkoa, että hän herättäisi renkejä. Sidottuani
viimeisen solmun, katsahdin ylös.
Ovi englantilaisen ja minun huoneeni välillä oli avoinna. Kaunis
ystäväni seisoi kynnyksellä ja katseli häntä, joka makasi aivan
voimatonna vuoteellaan sekä minua, joka juuri sidoin kiini viimeisen
solmun.
"Mitä siellä toimitte?" kysyin minä. "Minkä vuoksi aukasitte oven?"
Nainen astui luokseni ja kuissasi vastauksensa korvaani, kaiken aikaa
kiinteästi katsellen sängyssä makaavaa miestä.
"Kuulin hänen huutavan".
"Entä sitten?"
"Luulin, että olitte hänen tappaneet".
Säikähtyneenä astuin askeleen taaksepäin. Epäluulo minua kohtaan, jota
hänen sanansa osottivat, oli jo itsessään kylliksi kauhistava. Minä
säikähdin niin suuresti, että vetäysin pois ihanasta immestäni,
ikäänkuin hän olisi ollut ruumiini yli mateleva sisilisko.
Ennenkuin olin kyllin tointunut vastatakseni, saivat hermoni uuden
iskun. Kuulin äkkiä emäntäni äänen, joka huusi minua pihalla.
Ei ollut aikaa ajattelemiseen, ainoastaan toimimiseen. Minun täytyi
estää rouva Fairbankia nousemasta ylös portaita, jottei hän näkisi
naisystävääni, eikä liioin että englantilainen makasi sidottuna
vuoteellaan kapula suussa. Riensin kohta alas pihalle. Juostessani
portaita alas kuulin tallinkellon lyövän kolme neljännestä vaille kaksi
aamulla.
Emäntäni oli innoissaan ja mielenliikutuksessaan. Tohtori, joka oli
hänen seurassaan, seisoi naurahtaen itsekseen, ikäänkuin hän nauraisi
omille ajatuksilleen.
"Onko Francis valveella vai nukkuuko hän?" kysyi rouva Fairbank.
"Hän on ollut hiukan levoton, rouvaseni. Mutta nyt taasen on hän
tyytynyt. Jollei häntä häiritä", lisäsin minä estääkseni rouvaa
nousemasta ylös portaita, "on hän kohta vaipuva sikeään uneen".
"Eikö mitään ole tapahtunut, sittenkuin viimein kävin täällä?"
"Ei, ei mitään, mutta..."
Tohtori nosteli kulmakarvojaan jonkunmoisella komillisella epätoivon
katseella.
"Vahinko, vahinko, rouva Fairbank!" sanoi tohtori. "Ei mitään ole
tapahtunut. Romantisuuden päivät ovat olleet ja menneet".
"Kello ei ole vielä kaksi", vastasi emäntäni hiukan kiukkuisesti.
Tallista tuli aamulla väkevä haju. Rouva Fairbank piti liinaa nenänsä
edessä ja kävi pois pihasta pohjoisen portin kautta, jonka kautta
kuljettiin puutarhaan ja asuinhuoneisin. Minä sain käskyn seurata
häntä ja tohtoria. Kun paraiksi oli päästy jonkun matkan päähän
talli-löyhkästä, alkoi rouva Fairbank taasen kysellä minulta.
Hän ei ottanut uskoakseen, ettei mitään ollut tapahtunut hänen
poissa-ollessaan. Minä vastasin hänelle mitä paraimmasti tuota pikaa
voin ja tohtori seisoi nauraen vieressämme. Sillä tavoin kuluivat
minuutit, kunnes kello löi kaksi. Nyt sanoi rouva Fairbank tahtovansa
käydä englantilaista katsomassa hänen kamarissaan. Suureksi
mielihyväkseni tohtori yritti saada häntä luopumaan tästä aikeestansa.
"Olettehan kuulleet, että Francis on juuri nukkumaisillaan", sanoi hän.
"Jos käytte hänen kamariinsa, saatatte häiritä häntä. Kokeeni
menestymiselle on aivan tärkeätä, että hän saapi hyvän yörauhan sekä
että hän sen itsekin myöntää ennenkuin kerron hänelle asian todellista
laitaa. Minun täytyy, rouvaseni, lääkärinä pyytää, että annatte hänen
olla rauhassa".
Emäntäni vastahakoisesti luopui aikeestaan. Vilkas keskustelu syntyi
niiden välillä, joka kesti ainakin viisi minuutia. Vihdoin täytyi rouva
Fairbankin myöntyä -- sillä kertaa.
"Puolen tunnin perästä", sanoi hän, "Francis joko nukkuu sikeästi tahi
on hän taasen valveella. Puolen tunnin perästä palaan tänne taasen."
Rouva Fairbank tarttui lääkärin käsivarteen. He palasivat takasin
asunhuoneisin.
Jäätyäni yksin, päätin minä, koska minulla oli puolen tunnin aikaa,
saattaa englantilaista naista takasin kylään ja sitten palata talliin
ottamaan pois kapulan sekä siteen Francis'elta ja antaa hänen huutaa
täyttä kurkkua. En pitänyt lukua, vaikka hän olisi herättänyt koko
talon, kunhan vaan olin päässyt vapaaksi ystävästäni, joka tulisi
saattamaan minulle harmia.
Palattuani pihaan kuulin ritinän juuri kuin olisi aukaistu porttia,
joka ritisi ja ratisi saranoillaan. Pohjoisen portin olin itse
sulkenut. Menin vasemmalle portille tallin takana. Tämän kautta tultiin
tantereelle, jossa pari polkua risteili. Toinen polku vei kylään,
toinen taasen maantielle ja joen varrelle.
Tultuani vasemmalle portille, oli portti auki ja raikas aamutuuli
heilutti porttia edes takasin. Olin itse sulkenut ja pannut teljen
tälle portille, kun kello 11 laskin kauniin ystäväni sisään. Mieleeni
juolahti joku hämärä pelko, että asiat olivat hullusti. Riensin takasin
talliin.