paremmin kuin olisin uskaltanut aavistaakaan. Äitini, joka kuitenkin
koki hillitä itsensä, ei huolinut katsoa vaimoani vasten silmiä
puhutellessaan häntä. Minusta tuntui helpommalta, kun Alicia alkoi
kattaa päivällispöytää.
Hän levitti pöytäliinan pöydälle, kantoi sisään leipäkorin ja leikkasi
meille muutaman leipäviipaleen. Sitten palasi hän köökkiin. Minä vielä
seisoin levotonna ja tarkastelin äitiäni, kun yhtäkkiä säpsähdin
nähdessäni hänen kasvojensa yli levenevän saman aaveentapaisen
vivahduksen, jonka olin huomannut sinä aamuna, kun Alicia ja äitini
tapasivat toisensa ensikerran. Ennenkun ehdin lausua sanaakaan, hypähti
äitini ylös säikähtyneillä kasvoilla.
"Vie minut takasin kotia! -- kotia, Francis! Tule kanssani, äläkä
koskaan enää palaa tänne takasin!"
Minä en rohjennut vaatia selitystä; saatoin ainoastaan viitata hänelle,
että hän olisi vaiti ja nopeasti saattaa hänet oven luo. Käydessämme
pöydällä olevan leipäkorin ohitse, seisahtui hän ja osotti sitä.
"Näitkö, millä aseella vaimosi leikkasi leipää?" kysyi hän.
"En, äitini, tullut sitä huomanneeksi. Millä hän sen teki?"
"Katso!"
Minä käänsin silmäni sinnepäin. Uusi puukko, pukinsarvisella päällä,
oli leipäviipaleiden seassa korissa. Minä ojensin käteni ottaakseni
puukon korista. Samassa kuulin köökistä jotakin hälinää ja äitini
tarttui käsivarteeni.
"Puukko, jonka näit unissa! Francis, minä kuolen pelosta -- vie minut
pois, ennenkuin hän palaa takasin".
Minä en voinut puhua sanaakaan häntä rauhoittaakseni tahi vastatakseni
hänelle. Vaikk'en luullut olevani lainkaan taika-uskoinen, hämmästyin
kuitenkin nähdessäni puukon, Saatoin hiljaa äitini talosta ja lähdin
kotia hänen kanssaan.
Annoin äidilleni kättä sanoakseni hänelle hyvää yötä. Hän koetti
pidättää minua.
"Älä palaa takasin, Francis! älä palaa takasin!"
"Minun täytyy saada puukko käsiini, äitini. Ensi junassa minun on
palaaminen".
Minä pysyin tässä päätöksessäni. Ensi junassa palasin kotia.
12.
Vaimoni oli tietysti huomannut, että me salavihkaa olimme lähteneet
pois. Hän oli päihtynyt. Hän oli raivoissaan. Köökissä oli
päivällisruoka nakattu tuhkalaatikkoon takkaan; pöytäliina oli siepattu
pöydältä. Missä oli puukko?
Olin tyhmä kyllä, kysyessäni puukkoa. Vaimoni kielsi sitä antamasta.
Meidän välillä syntyneessä riidassa sain tietää puukolla olevan kauhea
historiansa. Puukkoa oli käytetty useampia vuosia sitten eräässä
murhassa ja se oli niin taitavasti kätketty, etteivät asianomaiset
voineet saada sitä käsille tutkintoon. Muutamien entisten ystäviensä
kautta oli vaimollani ollut tilaisuus saada ostaa tämä murha-ase. Hänen
turmeltunut tunteensa piti äärettömän suuressa arvossa tätä puukkoa.
Kun huomasin olevan mahdotonta hyvillä saada puukkoa käsiini, päätin
myöhemmin päivällä salaa etsiä sitä. Etsin kuitenkin turhaan. Ilta tuli
ja minä lähdin kävelemään hetkeksi kaduille. On helppo ymmärtää, kuinka
alakuloinen olin, kun kerron teille peljänneeni nukkua samassa
huoneessa kuin vaimoni.
Kolme viikkoa kului. Vaimoni yhä kielsi antamasta puukkoa käsiini; ja
yhä minä suuresti pelkäsin maata samassa huoneessa kuin hän. Minä
kävelin ympäri öisin tahi istuin puoli nukuksissa tuvassamme tahi
valvoin äitini vuoteen ääressä. Ennenkun äsken alkaneen kuukauden
ensimäinen viikko oli päättynyt, kohtasi minua kova onnettomuus: äitini
kuoli. Tämä tapahtui vähää ennen syntymäpäivääni. Hän oli halunnut elää
siihen päivään saakka. Minä olin äitini luona hänen kuolinhetkellään.
Hänen viimeiset sanansa täällä mailmassa olivat lausutut minulle:
"Älä palaa sinne, poikani -- älä palaa".
Minun täytyi kuitenkin palata, vaikkapa vaan valvoakseni vaimoni
hankkeita. Äitini sairauden viime päivinä oli vaimoni pahuudessaan
tehnyt minun hyvin surulliseksi, selittäessään että hän tahtoi käyttää
oikeuttaan olla saapuvilla äitini maahanpaniaisissa. Vaikka kovasti
vastustelin, pysyi hän kuitenkin aikomuksessaan. Maahanpaniaisia varten
määrättynä päivänä hän, yllytettynä ja hävytönnä väkevien juomien
nauttimisesta, tunkeusi luokseni ja vannoi kävelevänsä ruumissaatossa
äitini haudalle.
Entisten kärsimysten lisäksi tämä viimeinen solvaus oli suurempi, kuin
että olisin voinut sitä kärsiä. Se teki minun melkein mielipuoleksi.
Minä löin vaimoani.
Kohta lyötyäni, kaduin. Vaimoni ryömi sanaakaan hiiskumatta huoneen
loukkoon ja katseli minuun tuimalla silmäyksellä. Tästä silmäyksestä
veri kohta suonissani hyytyi. Ei ollut nyt aikaa miettiä mitään
sovintoa. Minun täytyi etsiä itselleni turvallista paikkaa, kunnes
maahanpaniaiset olivat olleet. Minä salpasin vaimoni hänen
makuukamariin.
Kun minä laskettuani äitini hautaan palasin kotia, huomasin Alician
istuvan vuoteen vieressä pitäen myttyä polvillaan ja suuresti
muuttuneena sekä kasvojensa että olentonsa puolesta. Hän katsoi
tyynesti minuun; hän puhui erinomaisen tyynellä äänellä -- kaikki
hänessä näytti olevan teeskenneltyä.
"Ei kukaan ihminen vielä koskaan ole minua lyönyt", sanoi hän.
"Puolisollani ei tule olemaan syytä lyödä minua toistamiseen. Aukase
ovet ja anna minun mennä matkoihini".
Hän kävi ohitseni ja lähti pois talosta. Minä näin hänen kävelevän
pitkin katua ylöspäin.
Oliko hän lähtenyt pois hyvässä tarkoituksessa? Valvoin koko yön ja
odotin. En kuullut askeltakaan, joka olisi ilmottanut kenenkään
lähestyvän. Seuraavana yönä laskeusin levolle väsyneenä uupumukseen
saakka, vaan en riisunut vaatteita yltäni, enkä sammuttanut kynttilää.
Untani et mikään häirinnyt. Kolmas, neljäs, viides, kuudes yö kului,
eikä mitään tapahtunut. Vielä seitsemäntenä yönä minä levolle
mennessäni pelkäsin jotakin tapahtuvan; nytkin oli minulla vaatteet
päälläni, ovi oli suljettu, avain pöydällä, kynttilä paloi.
Uneni oli levoton. Heräsin pari kertaa tuntematta mitään mielipahaa.
Herätessäni kolmannen kerran palasi tuo kauhea väristys, joka minulla
yöllä oli tullut yksinäisessä ravintolassa ja herätti minun heti.
Silmäni aukenivat ja katsoivat vuoteen vasemmalle puolelle. Tuossa
seisoi silmät käännettyinä minuun -- --
Naisen haamu taasen? Ei. Vaimoni. Elävä nainen, jolla oli samanlaiset
kasvot, samallainen ryhti, kuin sillä naisella, jonka olin nähnyt
unissa. Hän piti kauniin kätensä kohossa ja hieno, valkoinen käsi
puristeli puukon päätä.
Silmänräpäyksessä minä hyökkäsin hänen kimppuun; vaan en kuitenkaan
niin rohkeasti, että olisin estänyt häntä kätkemästä puukkoa. Sanaakaan
hiiskumatta huulillani, naisen ääntäkään päästämättä painoin minä hänet
alas tuolille. Toisella kädellä vedin ylös hänen hihansa; ja samaan
paikkaan, johon Naisen haamu oli kätkenyt puukkonsa, siihen oli
vaimonikin piilottanut -- puukkonsa pukinsarvesta tehdyllä päällä, joka
näytti uuden uutukaiselta.
Minä en voi selittää, minkä tunteen tunsin huomatessani tätä, enkä
liioin nytkään voi selittää. Pitäen puukkoa kädessäni katselin tuimasti
vaimoani.
"Tahdoitko tappaa minun?" kysyin.
"Tahdoin", vastasi vaimoni, "tahdoin tappaa sinun".
Hän laski kätensä ristiin rinnoilleen ja tuijotti kylmästi minuun.
"Minä sinun tapan tavalla tai toisella", sanoi hän, "ja vieläpä tällä
puukolla".
Enpä tiedä, mikä minua vaivasi. Vakuutan, etten ole mikään pelkuri ja
kuitenkin käytin itseni kuten pelkuri. Minä kauhistuin. En voinut
katsella häntä -- en voinut puhutella häntä. Jätin hänet puukko käteen
ja kiiruhdin ulos yön selkään.
Tuuli huokaili ulkona ja ilma tuntui sateiselta. Torninkellot löivät
neljänneslyöntiänsä, kun kuljin kaupungin äärimmäisten talojen ohitse.
Ensimäiseltä poliisilta, jonka tapasin, kysyin, mitä kello oli.
Hän katsoi kelloansa ja vastasi:
"Kello on kaksi".
Kaksi aamulla. Mikä kuukauden päivä oli, joka äsken oli alkanut.
Rupesin laskemaan äitini hautajaisista. Unen ja olevaisuuden kauhistava
yhtäläisyys tuli täydelliseksi -- oli syntymäpäiväni!
Olinko välttänyt tätä hengenvaaraa, jota uni oli ennustanut? Vai oliko
tämä ainoastaan toinen varoitus?
Kun tämä epäilevä ajatus risteili sielussani, seisahduin jonkun matkan
päässä kaupungin ulkopuolella. Raikas ilma oli taasen virvoittanut
mieltäni -- tunsin jossain määrin olevani sama mies kuin ennenkin.
Hetkisen mietittyäni huomasin selvään, kuinka tyhmästi olin tehnyt, kun
annoin vaimoni vapaasti käydä, mihin hän halusi ja tehdä, mikä hänelle
oli mieleen.
Heti palasin ja läksin asunnolleni.
Vielä oli pimeä. Palavan kynttilän olin jättänyt makuuhuoneesen. Kun
nyt katsoin ylös ikkunaan, ei ollut kynttilää huoneessa. Astuin
porstuan ovelle. Vallan hyvin muistelin, että olin sen lukinnut kiinni
lähtiessäni ulos; nyt se oli auki.
Pihalla odottelin aina päivän koittoon saakka pitäen taloa yhä vaan
silmällä. Vihdoin uskalsin astua sisään -- kuuntelin, vaan ei mitään
kuulunut -- katsoin köökkiin, kotaan, arkihuoneesen, vaan en löytänyt
mitään. Vihdoin kävin makuuhuoneesen. Se oli tyhjä.
Tiirikka oli lattialla; tästä sain selville, miten vaimoni oli päässyt
sisään yöllä. Tämä oli ainoa jälki, jonka löysin Naisen haamusta.
13.
Minä viivyin kotona, kunnes liike alkoi kaupungissa -- ja sitten lähdin
erään lakimiehen luo. Vaikka silloin olin jotenkin hurmautunut, oli
minulla kuitenkin selvillä, mitä minun on tekeminen: tahdoin myydä
taloni ja lähteä pois paikkakunnasta. Mutta odottamattomia esteitä
alkoi ilmaantua. Minulla sanottiin olevan velkojia, joita oli
tyydyttäminen, ennenkun pääsisin muuttamaan. Kuitenkin olin minä
säännöllisesti joka viikko jättänyt vaimolleni rahoja, jotta hän saisi
maksaa rätinkeitäni. Tarkemman tutkinnon tapahtuessa huomattiin, että
vaimoni oli tuhlannut joka-ikisen äyrin, jonka olin antanut hänelle. Ei
mikään muu auttanut, kuin minun täytyi ruveta uudelleen niitä
maksamaan.
Tässä hankalassa tilassa oli ensimäinen velvollisuuteni ruveta
lakimieheni avulla asioitani järjestämään. Viipyessäni kaupungissa tein
kaksi tyhmyyttä. Tästäpä syystä sain vielä viimeisen kerran tietoa
vaimostani.
Ensinnäkin olin niin tyhmä, että yhä säilytin puukkoa taskussani, kun
olin kerran saanut sen käsiini. Vielä lisäksi lähdin ypö-yksin jalkasin
eräänä pilkkopimeänä iltana myöhään lakimieheni luokse, koska minulla
oli muuan tähellinen asia hänelle kerrottavana. Ilman mitään vaaratta
pääsin kyllä perille, mutta palatessani kotia tarttui pari miestä
minuun kiinni takaapäin ja raahasivat minun erääsen pimeään käytävään
ja ryöstivät minulta sekä sen vähäisen rahasumman, joka oli taskussani,
että myöskin puukon. Niin lakimies kuin minäkin arvelimme rosvojen
olleen vaimoni hyviä tuttavia ja hänen kehoituksestaan käyneet
kimppuuni. Tämän arvelun todenperäisyyttä huomasin seuraavana päivänä,
kun sain nimettömän kirjeen, joka oli kirjoitettu Alician käsi-alalla.
Jo ensi rivistä huomasin, että puukko oli jälleen tullut Alician
käsiin. Toinen rivi muistutti minua siitä, että olin lyönyt Aliciaa.
Kolmas rivi ilmotti minulle, että hän tulisi verelläni kostamaan tätä
lyöntiä ja kahdesti olivat kirjotettuina nämät sanat: "Minä olen sen
tekevä puukolla".
Tämä tapahtui vuosi sitten. Molemmat miehet, jotka olivat ryöstäneet
minun, joutuivat oikeuden käsiin -- mutta tästä ajasta saakka en ole
onnistunut saada minkäänlaista vihiä vaimostani.
Elämäkertani on kerrottu. Maksettuani velkojani ja lailliset veroni,
oli minulla taloni myyntihinnasta jälellä ainoastaan viisi puntaa ja
taasen oli uudestaan alkaminen. Vaeltaessani siellä täällä saavuin
muutama kuukausi sitten Underbridgeen. Ravintolan isäntä oli ennestään
tuttu isäni perheen kanssa. Hän antoi minulle -- ja tuo oli ainoa,
minkä hän voi antaa -- ruokaa ja asunnon muutamassa rakennuksessa.
Minulla ei ole siellä mitään tekemistä paitsi toripäivinä. Tulevana
talvena ravintola suljetaan ja silloin minun on tuleminen toimeen omin
neuvoin. Entinen isäntäni kyllä auttaisi minua, jos häneltä pyytäisin
apua -- mutta tuo ei ole minulle mieleen; hän on jo auttanut minua
enemmän kuin ansaitsenkaan. Kukapa muuten tietää, vaikka kaikki
vastoinkäymiseni olisivat loppuneet tulevana vuonna? Ensi talvena on
taasen syntymäpäiväni lähestyvä -- ja voihan tuleva syntymäpäiväni olla
kuolinpäivänikin. Niin! on kyllä tosi, että valvoin viime yönä ja
kuulin torninkellon lyövän kaksi ilman että mitään tapahtui. Mutta en
kuitenkaan uskalla luottaa tulevaisuuteen. Vaimoni käsissä on puukko --
vaimoni vainoo minua. En ole taika-uskoinen, en laisinkaan. En liioin
usko unia; sanon vaan että Alicia Warlock vainoo minua. Saatan kyllä
olla väärässä. Saatan olla oikeassakin. Kukapa voi sen seikan
ratkaista?
Kolmas kertomus.
Jatkoa Fairbankin kertomukselle.
14.
Me sanoimme jäähyväiset Francis Rawenille Fairleigh Hallin portilla ja
lupasimme, että hän pian saisi tietoa meistä.
Samana iltana mrs Fairbank ja minä puhuimme kahden kesken huoneessamme.
Puheemme aine oli tallirengin elämäkerta; olimme erimieliset siitä,
minkä verran ihmisrakkautta olimme velvolliset osottamaan
tallirengille.
Minun ajatukseni miehen kertomuksesta oli aivan käytännöllistä laatua.
Francis Rawen oli mielestäni niin kauan miettinyt tuon kummallisen
unennäön ja huonon vaimonsa keskinäistä suhdetta toisiinsa, että hänen
sielunsa vihdoin oli joutunut jonkunmoiseen itsensä pettämisen tilaan
tässä asiassa. Vallan mielelläni tahdoin auttaa häntä pienemmällä
rahasummalla ja puoltaa häntä lakimieheni luona, jos hän tosiaankin oli
jossakin vaarassa ja tarvitsi neuvoa. Tähän päättyivät mietteeni niistä
velvollisuuksista, joita minun oli suorittaminen tämän henkisesti
kivuloisen miehen suhteen.
Mrs Fairbankin romantillinen luonne ei tytynyt tähän järkevään tuumaan,
vaan meni mahdottomiin.
"Yhtä vähän minä voisin luopua Francis Rawenista, kun hänen vastainen
syntymäpäivänsä tulee", sanoi vaimoni, "kuin voisin laskea luotani
hauskan kertomuksen lukematta viimeisiä lukuja. Olen varmaan päättänyt,
Percy, viedä hänen tallirenkinä mukanamme, kun palaamme Franskanmaalle.
Mitäpä yksi mies enemmän tahi vähemmän hevosia varten maksaa niin
varakkaille ihmisille kuin me olemme?"
Ilojeni ja surujeni toveri jatkoi tällä tavoin puhettansa, eikä pitänyt
lainkaan lukua kaikista niistä syistä, joita minä väitteideni
puolustukseksi esiin toin. Tarvitseeko minun sanoa naineille
veljilleni, kuinka tämä väittely päättyi? Vaimoni tietysti hiukan
suututti minua ja minä lausuin muutamia ankaria sanoja. Suuresti
loukattuna vaimoni tietysti kääntyi toiselle kyljelleen
aviovuoteellamme ja purskahti itkuun. Tietysti "herra" sitten pyysi
anteeksi ja "rouva" sai asian käymään mieltänsä myöten.
Ennenkun viikko oli loppunut, ratsastimme Underbridgeen ja tarjosimme
Francis Rawenille palveluksen luonamme ylimääräisenä tallirenkinä.
Aluksi miesparka tuskin voi käsittää erinomaista onneansa. Kun hän
hiukan tyyntyi, kiitti hän yksinkertaisella, kohteliaalla tavalla. Mrs
Fairbankin herkkä myötätuntoisuus puhkesi kuten tavallisesti sanoihin.
Hän puhui Rawenin kanssa kodostamme Franskanmaalla, juuri kuin
harmaapäinen, henkisesti väsynyt mies olisi ollut lapsi.
"Te, Francis, ette voi ajatellakaan, kuinka sievä tuo vanhanaikainen
asuntomme on; kuinka ihana on puutarhamme! Talli on kymmenen kertaa
suurempi kuin tämä: erinomainen asunto teille. Meidän talomme nimi on:
Maison Rouge. Metz on lähin kaupunki. Kaunis Moselvirta on lyhyen
matkan päässä. Kun haluamme jotakin muutosta oloissamme, tarvitsee
meidän ainoastaan ajaa rajalle ja niin tulemme Saksaan".
Francis, joka tähän saakka jotenkin väliäpitämättömästi oli kuunnellut
vaimoni kertomuksia, säpsähti ja punehtui vaimoni lausuessa viimeisiä
sanoja.
"Saksaan?" uudisti Francis.
"Niin. Muistuttaako Saksa teitä jostakin?"
Tallirengin silmät synkästi tuijottivat maahan päin.
"Saksa muistuttaa minua vaimostani", vastasi hän.
"Kuinka niin?"
"Vaimoni kertoi kerta minulle asuneensa Saksassa, paljoa varemmin kuin
minä tutustuin hänen kanssa, kun hän vielä oli nuori tyttö".
"Oliko hän siellä sukulaisten vai ystävien luona?"
"Hän oli siellä jonkulaisena koti-opettajattarena muutamassa vieraassa
perheessä".
"Missä osassa Saksanmaata?"
"Enpä muista enää, rouvaseni. En liioin muista, mainitsiko vaimoni
tuota koskaankaan".
"Sanoiko hän teille perheen nimeä?"
"Niin. Nimi oli minulle aivan vieras ja olen jo aikoja sitten unohtanut
koko asian. Perheen isällä oli suuria viiniviljelyksiä, sen minä
muistan!"
"Sanoiko hän teille, minkälaisia viiniä siinä talossa valmistettiin?
Meidänkin seuduillamme löytyy viiniviljelyksiä. Oliko Moselviiniä?"
"Enpä voi tuota sanoa, rouvaseni. En muista, sanoiko hän viinin nimeä".
Tähän päättyi keskustelu. Me lupasimme ilmottaa Francis Rawenille,
ennenkun lähtisimme Englannista matkoillemme.
Minä olin hankkeessa käydä tervehtimässä englantilaisia ystäviämme ja
kesällä palata Maison Rougeen. Vähän ennen määrättyä lähtöpäivää täytyi
minun kuitenkin luopua tästä hankkeesta erään rettelön vuoksi, joka
tapahtui irlantilaisten maatilojen hoitamisessa. Sen sijaan että olisin
palannut kartanoomme Franskassa kesän aikana, lähdimme sinne vasta pari
viikkoa ennen joulua. Francis Rawen seurasi muassa ja tuli
jonkulaiseksi apumieheksi Maison Rougen tallissa.
Ennen pitkää toteutuivat ikävällä tavalla ne muistutukset, joita olin
tehnyt vaimolleni, kun tämä esitti että Rawen otettaisiin meidän
palvelukseen. Francis Rawenille ei onnistunut, kuten ennakolta olin
peljännyt, elää hyvässä sovussa tovereinsa kanssa. He olivat kaikki
franskalaisia, eikä yksikään niistä ymmärtänyt Englannin kieltä.
Francis taasen ei ollut laisinkaan perehtynyt Franskan kieleen. Hänen
ujo luonteensa, surullinen mielensä ja halu olla itseksensä -- kaikki
nämä seikat eivät olleet hänelle eduksi. Meidän muut palveliamme
kutsuivat häntä "englantilaiseksi karhuksi". Tällä haukkumanimellä hän
oli tunnettu koko seudussa. Riitoja syntyi, jotka pari kertaa loppuivat
tappeluun. Mrs Fairbankille itsellekin kävi selväksi, että joku mielevä
muutos oli tapahtuva. Meidän vielä miettiessämme keskenämme, mikä keino
olisi paras, tapahtui onnettomalle tallirengille eräs tapaturma
tallissa, joka pakotti meitä vielä jonkun aikaa pitämään hänet
palveluksessamme. Tuolle raukalle tapahtui se onnettomuus, että hevonen
potkasi poikki hänen sääriluunsa.
Meidän lääkärimme hoiti häntä ja hän sai maata omassa sievässä
huoneessaan tallirakennuksessa. Kun hänen syntymäpäivänsä lähestyi, oli
hän vielä sängyn omana.
Muuten hän oli ruumiinvoimiensa puolesta sangen reipas. Mutta
henkisessä suhteessa lääkäri ei ollut tytyväinen häneen.
Francis Rawenia vaivasi joku tuntematon mielensairaus, joka häiritsi
hänen yöllistä lepoansa. Kuultuani tämän, pidin velvollisuutenani
ilmottaa lääkärille, mikä seikka se oli, joka vaivasi sairaan mieltä.
Lääkäri, joka oli käytännöllinen mies, arveli kuten minäkin, että Rawen
oli jonkunmoisessa itsensä pettämisen tilassa ja että joku kummallinen
hänen vaimoansa ja unta koskeva ajatus oli pöllähtänyt hänen päähänsä.
"Hän voi parantua tästä taudista", lisäsi lääkäri, "jos vaan aivan
yksinkertaisella tavalla tehtäisiin pieni koe".
"Kuinka se tapahtuisi?" kysäsin minä.
Lääkäri ei vastannut kysymykseeni, vaan teki itse puolestaan
kysymyksen.
"Muistatteko sattumalta, että tänä vuonna on karkausvuosi?" kysyi
lääkäri.
"Mrs Fairbank muistutti minua siitä eilen", vastasin minä. "Muuten en
olisi tiennyt sitä".
"Luuletteko Francis Rawenin tietävän, että on karkausvuosi tänä
vuonna?"
Nyt aloin minä hämärästi käsittää, mitä ystäväni tarkoitti.
"Se riippuu siitä, onko hän saanut englantilaisen almanakan", sanoin
minä. "Mutta jollei hänellä satu olemaan almanakkaa -- mitä sitten?"
"Silloin ei Francis Rawenilla ole mitään aavistustakaan siitä, että
helmikuussa on 29 päivää tänä vuonna", alkoi tohtori puhua. "Mitä hän
siis on tekevä? Hän odottaa vaimon tulevan puukkoineen kello 2 aamulla
29 päivä helmikuuta. Antakaa hänen kärsiä kaikki kummalliset kauhunsa
vääränä päivänä. Antakaa hänen sitävastoin sinä päivänä, joka on hänen
todellinen syntymäpäivänsä, levätä kaiken yönsä hyvässä rauhassa ja
nukkua yhtä sikeästi kuin muutkin ihmiset kello 2 aamulla. Ja kun hän
sitte herää iloisena tavallisella aamiaistunnillaan, tehkää pilkkaa
hänestä, sanoen hänelle asian todellista laitaa ja kantaa".
Minä lupasin tehdä, kuten oli neuvottu. Lääkäri lähti luotani kertomaan
asiata mrs Fairbankille ja minä lähdin talliin katsomaan Francis
Rawenia.
15.
Miesraukkaa vaivasi niiden kohtaloiden aaveet, jotka odottivat häntä
merkillisenä maaliskuun ensi päivänä.
Hän pyysi hartaasti, että minä käskisin jonkun rengeistä valvoa hänen
luonaan hänen syntymäpäivänsä aamuna. Minä lupasin noudattaa hänen
tahtoansa ja käskin hänen sanoa minulle, minä viikon päivänä hänen
syntymäpäivänsä oli. Hän luki päivät sormillaan ja tästä huomasin,
ett'ei hän tiennytkään nyt olevan karkausvuosi, koska hän ilmotti 29
päivä helmikuuta olevan syntymäpäivänsä, vaikka se olikin vasta 1 päivä
maaliskuuta. Koska olin luvannut lääkärille tehdä sen kokeen, jonka hän
oli esitellyt, en huolinut huomauttaa Rawenia hänen erehdyksestänsä.
Täten minä myöskin aivan umpimähkään astuin ensi askeleen "Tallirengin
Uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.
Seuraavana päivänä sattui pieni taloudellinen pula, joka välillisesti
ja kummallisella tavalla oli yhteydessä lähestyvän lopun kanssa.
Vaimoni sai kirjeen, jossa meitä käskettiin olemaan läsnä kahden
arvokkaan saksalaisen naapurin, herra ja rouva Beldheimerin,
hopeahäissä. Herra Beldheimer omisti suuria viinitarhoja Moselle virran
rannoilla. Hänen kartanonsa oli rajan toisella puolen ja meidän
maatilamme olivat niin etäällä toisistaan, että meidän oli viipyminen
yötä isäntämme luona. Jos noudattaisimme kutsua, tulisi meidän siis
olla poissa kotoa maaliskuun ensimäisen päivän aamuna. Mrs Fairbank
pysyi jäykästi luonnottomassa päätöksessään omin silmin nähdä, mitä
mahdollisesti tapahtuisi Francis Rawenille hänen syntymäpäivänään eikä
suostunut lähtemään Maison Rougesta.
"On helppo keksiä esteitä", sanoi hän tavallisella vilkkaudellaan.
Minä sitä vastoin en voinut huomata, että oli niinkään helppo
päästä pulasta. Kun hopeahäät vietetään Saksassa, vietetään
viidenkolmattavuoden onnellisen avioliiton juhlaa; ja kun isäntä pyytää
ystäviään tulemaan tällaiseen tilaisuuteen, on hänen kutsunsa melkein
kuninkaallisen käskyn veroinen. Tuumailtuamme hetken aikaa, jolloin
huomasin olevan mahdotonta saada vaimoni taipumaan ehdoitukseeni, jätin
mrs Fairbankin; mutta kun selvään huomasin, että ystävämme pitäisivät
pahana, jos molemmat jäisimme pois juhlasta, pyysin minä mrs Fairbankia
itse ilmottamaan esteitänsä, ja lupasin puolestani tulla ystäväni
juhlaan. Täten minä umpimähkään astuin toisen askeleen "Tallirengin
Uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.
Viikon päivät kuluivat; helmikuun viime päivät olivat käsissä. Uusi
perheellinen pula syntyi ja tämäkin tapaus näkyi olevan kummallisessa
yhteydessä lähestyvän lopun kanssa.