käskivät hänen matkustaa ulkomaille ja koko perheväki hajautui.
Kohtaloni oli kuitenkin vielä onnellinen. Kun jätin palvelukseni, sain
minä isäntäni anteliaisuuden kautta vuotuisen eläkerahan sen päivän
muistoksi, jolloin olin pelastanut isäntäni rouvan. Tästälähin oli
minulla vapaus, joko ottaa palvelus tahi olla ottamatta, kuinka vaan
halusin; pieni tuloni riitti äidilleni ja minulle elatukseksi.
Isäntäni ja emäntäni läksivät Englannista helmikuun lopulla. Muutamien
toimien vuoksi, joita he olivat jättäneet minun huostaani, täytyi minun
viipyä Lontoossa kuukauden viime päivään. Vasta iltajunassa pääsin
lähtemään kotia tavallisuuden mukaan viettääkseni syntymäpäivääni
äitini kanssa. Oli pyhä, kun pääsin kotia; minulle oli sangen ikävä
kuulla, että äitini oli sairaloinen. Vielä ikävämpi oli, että lääkkeet
olivat loppuneet juuri edellisenä päivänä, eikä äitini ollut tullut
hankkineeksi toisia rohtoja, kuten lääkäri oli määrännyt. Lääkäri itse
valmisti ja myi niitä lääkkeitä, joita hän määräsi potilailleen ja minä
tarjousin mennä lääkäriä herättämään. Mutta äitini ei tahtonut suostua
tähän ja saatuani illallista, käski hän mennä levolle.
Nukahdin hetken aikaa ja heräsin taasen. Äitini makuuhuone oli minun
makuuhuoneeni vieressä. Kuulin täti Chancen käyvän raskailla askelilla
edes takasin huoneessa; arvellen jotaki hätää olevan, koputin ovea.
Äitini tuskat olivat palanneet; oli aivan tarpeellista kiireimmän
kautta hankkia hänelle lievennystä tuskissaan. Panin vaatteet päälleni
ja kiiruhdin, rohtopullo kädessä, kylän toiseen päähän, jossa lääkäri
asui. Tornin kello löi neljännestä vaille kaksi syntymäpäivänäni, juuri
kun pääsin lääkärin asunnolle. Soitettuani yökelloa, tuli lääkäri
sänkykamarinsa ikkunan luo kuulustellakseen, mikä oli hätänä. Hän käski
minun odottaa ja sanoi päästävänsä minua sisään apteekin oven kautta.
Odottaessani tulin ajatelleeksi että tämä päivä oli tavattoman valoisa
ja lämmin vuoden aikaan katsoen. Tuo vanha talo, jossa tapaturma oli
vaunuille tapahtumaisillaan, oli näkyvissä. Kuu selkeällä taivaalla
valaisi sitä melkein yhtä kirkkaasti kuin päivälläkin.
Muutaman minuutin perästä päästi lääkäri minua sisään apteekiinsa.
Suljin oven ja ajattelin itsekseni, että hän kyllä vähillä vaatteilla
oli lähtenyt sänkykamaristaan. Lääkäri antoi ystävällisesti äidilleni
anteeksi, että hän oli ollut huoleton lääkärin antamien neuvojen
seuraamisessa ja alkoi kohta valmistella lääkkeitä. Me puuhasimme
kumpikin pullon ääressä, lääkäri kaasi lääkkeitä pulloon ja minä pidin
kynttilää, kun kuulimme oven kadulle päin äkkiä avattavan.
8.
Kukahan meidän rauhallisessa kylässä oli valveella ja liikkeellä näin
varhain aamulla?
Henkilö, joka oli oven aukaissut, astui esiin kynttilän valopiirin
sisälle. Hämmästykseksemme huomasimme hänen olevan naisen!
Nainen astui tiskin luo, seisahtui viereeni ja kohotti huntuansa.
Samassa silmänräpäyksessä kuin hän näytti kasvojansa, kuulin tornin
kellon lyövän kaksi. Minä yhtä vähän tunsin naista kuin lääkärikin. Hän
oli epäilemättä kaikkian kauniin nainen kuin olen koskaan nähnyt.
"Minä näin valoa oven raosta", sanoi nainen. "Tarvitsen vähän
lääkkeitä".
Nainen puhui aivan tyynesti -- ikäänkuin se ei olisi mikään kumma, että
hän oli liikkeessä kello kaksi aamulla ja seurasi minua apteekiin
pyytääkseen lääkkeitä! Lääkäri katsoa tuijotti naiseen juuri kuin hän
epäilisi, että hänen omat silmänsä pettivät häntä.
"Kuka olette?" kysyi hän. "Kuinka te tähän aikaan aamulla olette
liikkeellä?"
Nainen ei pitänyt lukua lääkärin kysymyksistä. Hän sanoi vaan, mitä hän
oli vailla.
"Minulla on hammastauti. Pyydän saada pullon unettavia lääkkeitä".
Tohtori tointui, kun nainen pyysi unettavia lääkkeitä. Hän oli nyt
omassa piirissään; ja kääntyi tällä kertaa aivan vilkkaasti häneen.
"Vai niin, onko teillä hammastauti? Antakaa minun katsoa hammasta".
Nainen puisteli päätään ja laski kaksi killinkiä tiskille.
"En huoli vaivata teitä hampaillani. Tässä on rahoja. Olkaa niin hyvä
ja antakaa lääkkeet minulle".
Tohtori laski rahan takasin naisen käteen.
"Minä en myy unettavia lääkkeitä tuntemattomille", vastasi hän. "Jos te
olette sairas ruumiin tahi sielun puolesta, on se eri asia. Silloin
mielelläni autan teitä".
Nainen pisti rahan taskuunsa.
"Te ette voi minua auttaa", sanoi nainen yhtä tyynesti kuin ennen.
"Hyvästi!"
Sitten avasi hän apteekin oven mennäkseen ulos kadulle.
Tähän saakka en minä ollut puhunut sanaakaan.
Olin seisonut kynttilä kädessä (tietämättä, että pidin kynttilää) --
silmäni olivat kiinnitettyinä naiseen, koko sieluni riippui hänessä --
juurikuin olisin ollut lumottu. Naisen silmät osottivat vielä selvemmin
kuin hänen sanansa, että hän oli päättänyt surmata itsensä tavalla tai
toisella. Kun hän avasi oven, sain minä, levotonna mahdollisten
tapahtumain vuoksi, puhekykyni takasin.
"Seisahtakaa!" huusin minä. "Odottakaa minua. Tahdon puhua kanssanne,
ennenkun menette pois".
Nainen kohotti silmäripsensä väliäpitämättömällä kummastuksella ja
hymyili ilkkuen huulillaan.
"Mitä teillä voi olla minulle sanottavaa?"
Nainen seisahtui ja naurahti itsekseen.
"Mutta miksei?" jatkoi hän. "Minulla ei ole juuri mitään tekemistä,
eikä mihinkään menemistä".
Nainen astui askeleen taaksepäin ja nyykäytti päätänsä minulle.
"Te olette kummallinen mies. Minä melkein haluan tehdä teille mieliksi
-- odotan teitä pihalla".
Ovi suljettiin. Nainen oli kadonnut.
Minä oikein häpeän tunnustaa, mikä nyt tapahtui. Ainoa puolustukseni on
että tosiaan olin aivan lumottu, käännyin seuratakseni häntä, enkä
muistanut ollenkaan äitiäni. Lääkäri pidätti minua.
"Älkää unhottako lääkkeitä", sanoi hän. "Ja jos tahdotte seurata
neuvoani, älkää huoliko tuosta naisesta. Herättäkää poliisi. Poliisin
velvollisuus on pitää huolta hänestä -- eikä teidän".
Sanaakaan sanomatta otin lääkkeet käteeni; pelkäsin loukkaavani
lääkäriä, jos olisin yrittänyt vastata hänelle. Hän huomasi kaiketi
yhtä hyvin kuin minäkin, että nainen pyysi unijuomaa sillä
myrkyttääkseen itsensä. Lääkäri oli mielestäni liian väliäpitämätön
tässä asiassa. Minä siis vaan kiitin häntä, kun hän antoi minulle
lääkkeet ja kiirehdin ulos.
Nainen odotti minua pihalla, kuten hän oli luvannut; hän kulki
verkalleen edes takaisin kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi hänen
hienoa ihoansa, hänen vaaleita, kultaisia hiuksiansa, hänen suuria,
harmaita silmiänsä juuri sellaisella hohteella, joka niille paraite
soveltui. Hän oli tuskin kuolevaisen näköinen, kun hän ensin kääntyi
puhutellakseen minua.
"No?" sanoi nainen. "Mitä te tahdotte?"
Tartuin hänen käsiinsä ja lausuin ajatukseni yhtä suoraan, kuin olisin
tuntenut häntä kaiken ikäni.
"Te aiotte tappaa itsenne", sanoin minä. "Mutta minä tahdon estää
teitä sitä tekemästä. Jos seuraan teitä kaiken yötä, voin estää
hankkeitanne".
Nainen naurahti.
"Tehän itse näitte, ettei lääkäri tahtonut myydä unijuomaa minulle.
Huolitteko te tosiaan siitä, elänkö vai kuolen?"
Nainen puristi ystävällisesti käsiäni kysyessään tätä; hänen silmänsä
katsoivat minuun ystävällisellä, hellällä silmäyksellä, joka tunki
läpitseni kuten tuli. Sanat sammuivat huulillani; en voinut vastata
hänelle.
Hän ymmärsi minua, vaikka en puhunut sanaakaan.
"Te olette antaneet minulle elämisen halua ystävällisellä
kohtelullanne", sanoi hän. "Ystävällisyys vaikuttaa kummallisesti
naisiin ja koiriin sekä muihin kotieläimiin. Miehet ovat ainoat, joihin
ystävällisyys ei vaikuta. Olkaa huoleti -- minä lupaan pitää yhtä
suurta huolta itsestäni, kuin olisin onnellisin nainen maailmassa;
mutta älkää antako minun viivytellä teitä täällä. Mihin aiotte mennä?"
Minä kurja, heikko raukka olin taasen unohtanut äitini -- vaikka pidin
lääkepulloa kädessäni!
"Menen kotia", sanoin minä. "Mihin aiotte te jäädä yöksi?
Ravintolaonko?"
Hän nauroi katkeralla äänellä ja viittasi latoa.
"Tuossa on minun ravintolani tänä yönä", sanoi hän. "Kun väsyin
ympärikiertelemisessä, lepäsin siellä".
Me lähdimme molemmat yhdessä kotiapäin. Minä rohkenin kysyä, oliko
hänellä ystäviä.
"Luulin minulla olevan yksi ainoa ystävä jälellä", sanoi nainen,
"muuten ette koskaan olisi tavanneet minua tässä paikassa. Näyttää
siltä kuin olisin ollut väärässä. Minun ystäväni ovi suljettiin
silmäini edessä muutama tunti sitten; ystäväni palvelia uhkasi minua
poliisilla. Minulla ei ollut mihinkään muualle menemistäkään, kun olin
koettanut onneani teidän naapurissanne; eikä minulla ollut mitään muuta
jälellä, paitsi nämä kaksi killinkiä ja nämä ryysyt. Kuka kunniallinen
ravintolanisäntä tahtoisikaan ottaa minua vastaan huoneisiinsa?
Kierreskelin ympäri, miettien miten pääsisin päiviltäni -- silpomatta
itseäni ja ilman suuritta tuskitta. Näillä seuduin ei ole jokea. En
voinut käsittää, miten surmaisin itseni, kun kuulin teidän soittelevan
lääkärin kelloa. Näin vilahdukselta pulloja apteekissa, kun lääkäri
päästi teidät sisään -- ja kohta juolahti unijuoma minulle mieleen.
Ketä varten ovat nämä lääkkeet? Vaimoanneko varten?"
"Olen naimaton".
Nainen naurahti taasen.
"Naimaton! Jos olisin hiukan paremmissa vaatteissa, olisi minulla ehkä
joku toivo. Missä asutte? Täällä?"
Me olimme nyt saapuneet äitini porstuan ovelle. Nainen ojensi kätensä
sanoakseen jäähyväiset minulle. Vaikka hän oli ihan ilman kotoa ja
suojaa, ei hän kuitenkaan pyytänyt minulta yösijaa. Esittelin, että hän
jäisi meille yöksi äitini ja tätini tietämättä. Meidän köökimme oli
jälestäpäin rakettu töllin viereen: nainen saattoi olla siellä
kenenkään huomaamatta, kunnes talonväki tulisi liikkeelle aamulla. Vein
hänen köökiin ja nostin tuolin hänelle takan hiiloksen viereen. Tämä
oli väärin tehty minulta -- oikein häpeällisesti, jos niin tahdotte.
Minä juuri kummastelen, mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani. Sano
minulle kunniasi nimessä, olisitko antanut tämän ihanan naisen palata
latoon juurikuin järjetön koira. Jumala olkoon sille naiselle
armollinen, joka olisi kyllin tyhmä uskoakseen ja rakastaakseen sinua
-- jos olisit tehnyt niin!
Jätin hänen seisomaan takan ääreen ja menin äitini luokse.
9.
Jos koskaan olette tunteneet sydämen tuskaa, voitte käsittää, mitä minä
salaa kärsin, kun äitini tarttui käteeni ja sanoi:
"Olen pahoillani, Francis, että yörauhasi on tullut häirityksi minun
kauttani".
Annoin hänelle lääkkeitä pullosta ja viivyin hänen luona, kunnes tuskat
helpottivat. Täti Chance meni levolle; äitini ja minä olimme yksinään
valvella. Huomasin, että äitini kirjoituslaatikko oli siirretty
tavalliselta paikaltansa ja nyt seisoi vuoteella hänen vieressänsä.
Äitini huomasi, että minä tarkastelin tätä.
"On tänään sinun syntymäpäiväsi, Francis", sanoi hän. "Onko sinulla
mitään sanomista minulle?"
Olin niin täydellisesti unohtanut unennäköni, ett'en hoksannut, mitä
äitini mietti lausuessaan näitä sanoja. Pelkäsin alussa, että hän piti
epäluuloa minua kohtaan. Minä käännyin poispäin ja sanoin:
"Minulla, äitini, ei ole mitään sanomista teille".
Hän antoi minulle merkin kumartua pään-aluksen yli ja suudella häntä.
"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni", sanoi äiti, "ja olkoon
sinulle suotu nähdä monta onnellista syntymäpäivää!"
Hän pusersi kättäni, ummisti väsyneet silmänsä ja vaipui pian
rauhalliseen, tyveneen uneen.
Hiivin taasen alas portaita. Äitini minuun tekemä vaikutus seurasi
kaiketi minua astuessani alas. Ainakin minä seisahduin laskiessani
käteni suljetun köökin oven lukolle ja sanoin itsekseni:
"Jos lähtisin pois talosta tahi kylästä puhumatta sanaakaan enää hänen
kanssansa?"
Olisinko tosiaan tällä tavoin välttänyt kiusauksen, jos itse olisin
päättänyt? Kuka voi sen sanoa? Nyt ei minulla itsellä ollut
päättämisvaltaa? Siinä vielä seisoessani ja epäillessäni, kuuli nainen
minun olevan oven takana ja aukasi köökin oven. Meidän silmämme
kohtasivat toisensa. Tämä ratkasi koko asian.
Me olimme toistemme seurassa pari tuntia, eikä kukaan voinut
aavistaakaan meidän olevan siellä, eikä liioin kukaan meitä häirinnyt.
Tämä oli kyllin pitkä aika naiselle kertoakseen minulle kuluneen
elämänsä salaisuuksia. Kyllin pitkä aika naiselle valloittaakseen minua
ja tehdäkseen kanssani, minkä hän halusi. On turha tässä kertoa
kaikista niistä onnettomuuksista, jotka olivat kohdanneet häntä; ne
olivat liian tavallisia voidakseen huvittaa ketään.
Naisen nimi oli Alicia Warlock. Hän oli syntynyt ja kasvatettu kuten
korkeasäätyinen nainen. -- Hän oli menettänyt asemansa yhteiskunnassa,
arvonsa ja ystävänsä. Siveys kauhistui katsoessaan häntä ja pahe oli
saanut häntä valtoihinsa kokonaan. Hän oli inhottava, mutta hän lumosi
minut. Onko tuo sitten niin kumma? Muistakaa, kuka minä olen. Missä
minä minun tilassani olisin kunniallisten naisten seassa löytänyt hänen
vertaisensa. Voivatko he kävellä kuten hän käveli tahi siten iskeä
silmää kuin hän iski? Oliko heillä hänen hieno ihonsa, hänen
hymyilynsä, hänen jalkansa, hänen kätensä? _Hänessä_ ei ollut
täplääkään; hän oli siro varreltaan. Kun hän syleili minua, laski hän
käsivartensa ympärilleni kuten enkelin siivet; ja hänen hymyilynsä
ympäröi minut hohteellaan, juurikuin aurinko. Naurakaa tahi itkekää
minun tähteni, miten hyvänsä haluatte. En tahdo puolustella itseäni --
vaan ainoastaan selittää käytöstäni. Te olette hienoa väkeä; mikä
hurmasi minut, on jokapäiväinen asia teille. Enkeli tahi piru, puhdas
tahi saastainen -- hän oli kuitenkin korkeasukuinen nainen ja minä
tallirenki.
Ennenkuin aamulla herättiin talossa, lähti nainen suureen, läheiseen
tehdaskaupunkiin.
Täällä hän saattoi pienillä säästöillään hankkia itselleen sopivia
vaatteita ja kortteerin vierasten kesken, jotka eivät vaivanneet häntä
kysymyksillä, niinkauan kuin saivat rahansa hänen asumuksestaan. Täällä
minä saatoin käydä hänen luonaan milloin minkin tekosyyn varjossa ja me
saimme molemmat yhdessä tuumitella tulevaisuutemme asioista. Minun ei
kaiketi tarvitse sanoa teille, että olin luvannut ottaa hänet
vaimokseni. Mies minun tilassani naipi aina semmoisen naisen kuin hän.
Kummasteletteko, että olin onnellinen siihen aikaan? Olisin ollut
täydellisesti onnellinen, ellei eräs seikka olisi ollut: en nimittäin
morsiameni läsnä-ollessa ollut koskaan oikein hyvällä tuulella.
Minä en tahdo sanoa, että tunsin olevani arka tahi epäluuloinen hänen
suhteen tahi että olisin hävennyt häntä. Mielipaha, jonka tunsin, tuli
siitä, että olin kahdella päällä, olinko nähnyt tämän naisen, ennenkuin
varhain aamulla tapasimme toisemme lääkärin luona. Tuon tuostakin
kummastelin, kenenkä kasvoista naisen kasvot muistuttivat enkä voinut
sitä muistella. Tämä kummallinen tunne, tämä ainoa kysymys, johon en
voinut vastata, vaivasi minua niin suuresti, ett'ette voi sitä
aavistaakaan. Enimmiten tämä ajatus tuli mieleeni iltasilla, kun
kynttilät olivat sytytetyt. Te olette kyllä huomanneet, kuinka vaikeata
välistä on muistella unohtunutta nimeä -- eikä saada sitä selville,
vaikka ajattelisi kuinka kauan hyvänsä. Niin oli minunkin laitani. En
voinut muistella, kenenkä näköinen tämä nainen oli.
Kolme viikkoa olimme tuumailleet asioista ja vihdoin saaneet selville,
miten kertoisin kotona hankkeitani. Alicia oli ollut palvelustoverini
siihen aikaan, kun palvelin ystävällistä isäntääni Lontoossa. Meidän ei
nyt enään tarvinnut pelätä, että jonkun odottamattoman tapauksen
kertominen olisi äidilleni vahingoksi. Hänen terveytensä oli parantunut
huomattavasti kolmen viikon ajalla. Ensi iltana, kun äitini kykeni
istumaan tavalliselle paikallensa teepöydän ääreen, rohkaisin mieltäni
ja kerroin aikomani ruveta naimaan. Äitini syleili minua ja huudahti
ilosta:
"Voi Francis!" sanoi hän, "iloitsen sydämeni pohjasta, että sinulla
tulee olemaan joku joka huvittaa ja hoitaa sinua minun kuoltuani!"
Mitä täti Chanceen tulee, voitte minun sanomattakin helposti käsittää,
mitä hän teki. Voi, jos tosiaan kortit voisivat jotakin ennustaa,
kuinka kammottavasti ne sinä iltana ennustivat!
Päätettiin, että toisin morsiameni mukanani päivällisille seuraavana
päivänä.
10.
Minä tunnustan ylpeilleeni Aliciasta, kun määräaikana toin hänen
pieneen, yhteiseen huoneesemme. Alicia ei ollut koskaan ennen
silmissäni ollut niin kaunis kuin sinä päivänä. Minulla ei koskaan
ollut tapana pitää lukua naisten vaatteista; hänen vaatteitansa minä
kuitenkin tarkastelin yhtä tarkkaan kuin itse olisin ollut nainen!
Hänellä oli musta silkkihame, sileä, valkoinen raji ja ranne-hihat, ja
päässä yksinkertainen myssy valkoisella ruusulla. Äitini, joka oli
pukeutunut parhaimpiin juhlavaatteisin, nousi hämmästyneenä ylös
tervehtääkseen vastaista miniäänsä. Äitini astui muutaman askeleen
eteenpäin, osaksi hymyillen, osaksi itkien -- hän katsoi Aliciaa
suoraan silmiin -- ja seisahtui äkkiä. Silmänräpäyksessä äitini posket
kalpenivat; hänen silmänsä tuijottivat säikähtyneenä eteenpäin; hänen
kätensä vaipuivat hermottomina alas. Hän horjui ja kaatui tätini
syliin, joka seisoi hänen takanansa. Hän ei pyörtynyt; hän oli
tunnoillansa. Hän katseli vuorotellen Aliciaa ja minua.
"Francis", sanoi hän, "eivätkö tämän naisen kasvot muistuta
kenestäkään?"
Ennenkun minä ehdin vastata, osotti hän pöydällä takan vieressä olevaa
kirjelaatikkoansa.
"Anna laatikko tänne!" huudahti hän, "anna tänne!"
Samassa tunsin, kuinka Alicia laski kätensä olkapäälleni ja huomasin,
kuinka hän punehtui vihasta eikä tuo ollut kummakaan!
"Mitä tuo merkitsee?" kysyi Alicia. "Onko äitisi tarkoitus loukata
minua?"
Sanoin muutaman sanan rauhoittaakseni häntä, en muista, mitä sanoin --
niin hämmästynyt ja säikähtynyt olin. Ennen kun olin lakannut
puhumasta, kuulin äitini olevan takanani.
Täti oli käynyt noutamaan kirjelaatikkoa. Äitini oli sen aukaissut ja
ottanut käsille erään paperin sieltä. Hiljakseen, nojaten seinää vasten
lähestyi äitini minua -- pitäen paperia kädessään. Hän katseli sitä --
hän tarkasteli Alician kasvoja -- hän nosti ylös läningin leveitä
hihoja -- ja tarkasteli hänen käsiänsä ja käsivarsiansa. Huomasin
harmin Alician silmissä äkkiä muuttuvan peloksi. Alicia tempasi itsensä
irti äitini käsistä.
"Mielipuoli!" sanoi Alicia itsekseen, "eikä Francis ole koskaan
kertonut tuota minulle!"
Näin puhuttua lähti Alicia huoneesta.
Tahdoin rientää hänen jälkeensä, kun äitini viittauksella käski minun
jäämään. Hän luki paperille kirjotettuja sanoja. Ääntäessään sanoja
hiljaa ja verkalleen, osotti hän ovea, jonka Alicia oli jättänyt
raolleen.
"Vaaleanharmaat silmät, joiden vasen silmälauta on hiukan alemmaksi
painunut. Hiukset kellahtavat. Valkoiset käsivarret ohuella
ihokarvalla. Pienet, sievät kädet. Kynsien ympärystä vivahtaa
veripunaiselle. Naisen haamu, Francis! Naisen haamu!"
Varjo lankesi ikkunalle, äitini lausuessa näitä sanoja. Minä silmäilin
varjoa. Alicia Warlock oli palannut! Hän vakoili meitä matalan
ikkuna-varjostimen yläpuolelta. Ne olivat samat onnettomat kasvot,
jotka olivat ravintolan makuuhuoneessa tarkastaneet minua! Sama pieni,
sievä käsi, joka oli pitänyt murha-aseen, puukon. Olin siis nähnyt
häntä, ennenkun tapasimme toisemme kylässä. Naisen haamu! Naisen haamu!
11.
En toivo kenenkään hyväksyvän, mitä nyt olen kertova itsestäni.
Kolme viikkoa siitä päivästä, jona äitini oli selvästi osottanut
Alician olleen sen naisen, jonka minä unissa näin, vein Alician
kirkkoon, jossa meitä vihittiin. Olin vallan hurmautunut. Sanon sen
vieläkin kerran, olin ihan lumottu.
Juuri vähää ennen häitäni hajauntui pieni perheemme. Äitini oli
riitautunut sisareni kanssa. Äitini, joka uskoi unen olevan totta,
vaati kiihkeästi, että rikkoisin liittoani. Tätini, joka luotti
korttiinsa, kehotti minua naimaan.
Tämä eriäväisyys mielipiteissä synnytti riitaa heidän kesken, jonka
kestäessä täti Chance -- joka ei lainkaan tietänyt olevansa
taika-uskoinen -- laski kortit pöytään ja nämä ennustivat minulle onnea
aviollisessa elämässäni. Sitten täti kysyi äidiltäni, kuinka kukaan muu
kuin "sokea pakana voi olla niin jumalaton, että hän uskoo unia
nähtyään näitä korttia!" Tätä puhetta ei äitini voinut kärsiä; kiivaita
sanoja lausuttiin kummaltakin puolen; täti Chance palasi vihoissaan
ystävänsä luo Skotlantiin. Hän jätti minulle kirjeen, jossa
tulevaisuuteni kuvailtiin korttien antamien tietojen mukaan -- sekä sen
ohessa osoitteen, mihinkä voisin lähettää postissa rahoja hänelle.
"Lähellä oli se päivä", kirjotti täti, "jolloin Francis'en tulisi
muistaa, mitä hän oli velkaa täti Chancelle, joka rehellisesti eli
leskenä kolmella kymmenellä punnalla vuodessa".
Äiti oli kieltänyt suostumuksen antamista naimiseeni; niinikään kielsi
hän tulemasta häihin ja käymästä Alician luona. Tähän hänen
päätökseensä ei ollut viha syynä. Koska äitini varmaan uskoi unen
ennustaneen totta, pelkäsi hän suuresti vaimoani. Huomasin tämän -- ja
annoin hänelle anteeksi. Ei pahaa sanaakaan lausuttu meidän välillämme.
Ainoa onnellinen muistoni -- vaikk'en noudattanut äitini mieltä
naimisen suhteen -- on, että aina rakastin ja kunnioitin hyvää äitiäni.
Mitä vaimooni tulee, hän ei ollut pahoillaan siitä, että hänen ja hänen
anoppinsa keskinäinen väli oli huono. Yhteisestä suostumuksesta emme
koskaan puhuneet keskenämme tästä asiasta. Me asetuimme asumaan
edellämainittuun tehdaskaupunkiin ja pidimme huoneita matkustavaisia
varten. Ystävällinen isäntäni antoi minulle omasta pyynnöstäni
vuotuisen apurahan sijaan yhtä haavaa suuremman rahasumman. Tällä
rahalla pääsimme hyvään alkuun ja hankimme tarpeitamme. Alussa toimi
menestyi hyvin. Olin silloin onnellinen ihminen.
Vastoinkäymiseni alkoivat, kun äitini uudelleen sairastui. Lääkäri
tunnusti, kun kysyin häneltä äitini tilaa, että tällä kertaa oli vaara
tarjona. Kuultuani tämän, olin tietysti paljo äitini luona. Vaimoni
toimeksi jäi tälläaikaa liikkeemme hoitaminen. Vähitellen huomasin,
että hän rupesi kohtelemaan minua toisin kuin ennen. Kohta kun käänsin
selkäni, teki hän tuttavuutta epäluulon-alaisten ja irstasten
henkilöiden kanssa. Eräänä päivänä huomasin hänen olennossaan jotakin,
joka herätti minussa luulon, että hän oli maistellut väkeviä juomia.
Ennenkun viikko oli loppunut, olin vakuutettu hänen taipumuksestaan.
Ennen hän oli seurustellut päihtyneiden kanssa, nyt oli hän alkanut
itse päihtyä.
Minä tein kaikki, mitä ihminen voi, hillitäkseen hänen himojansa. Vaan
turhaan! Hän ei ollut koskaan rakastanut minua niinkuin minä häntä; en
voinut vaikuttaa mitenkään häneen, enkä saanut mitään aikaan. Kun
äitini sai tietää tämän, koki hän puolestaan vaikuttaa vaimooni. Vaikka
äitini oli hyvin sairas, oli hän eräänä päivänä pukeutunut mennäkseen
ulos.
"Minun elämäni päivät ovat pian päättyneet, Francis", sanoi hän. "En
voi kuolinvuoteellani olla levollinen, jollen ole tehnyt kaikki, minkä
olen voinut, valmistaakseni onneasi. En pidä lukua pelostani ja
tunteistani ja aion mennä kanssasi vaimosi luokse ja koettaa, minkä
voin, palauttaakseni hänet himojensa vallasta. Ota minun mukanasi,
Francis, kotia. Anna minun tehdä kaikki, minkä voin, auttaakseni
poikaani, ennenkun on myöhäistä".
Kuinka voisin olla tottelematon äidilleni? Me kuljimme rautatietä
kaupunkiin: oli ainoastaan puolen tunnin matka. Kello yksi j.pp.
tulimme kotiini. Oli päivällisen aika ja Alicia oli köökissä. Saatoin
sentähden aivon huomaamatta viedä äitini sisälle huoneisin ja sitten
vaimolleni kertoa äitini tulosta. Vaimoni oli tähän aikaan päivästä
maistanut ainoastaan vähäsen väkeviä ja paha henki hänessä oli kaikeksi
onneksi tällä kertaa masentunut.